Lue keskustelun säännöt.
13v poika, ollut aina epäluotettava, en jaksa enää lastani
06.12.2020 |
Poikaan ei ole koko 13 vuoden aikana luottaa yhtään, ei pienenä, eikä nyt vieläkään. Jos hänelle sanoo jotakin, tekee toisin heti, kun silmä välttää.
Esim. pyytää autossa puhelimeni kuunnellakseen äänikirjaa, mutta kiellän selaamassa nettiä, voi vain kuunnella, heti kun lähden ajamaan enkä huomaa, poika selaa nettiä.
Jos jääkaappiin ostaa jotakin, mikä on tarkoitettu ruuanlaittoon ja erikseen kieltää syömästä, kun poika on hetken yksin kotona, se on syöty.
Pelipaikkoja ei noudata, siksi konsolit on lukitussa kaapissa, saa ne vain peliaikoina.
Jos on kotiintuloaika, ei ikinä ole tullut sovittuun aikaan, aina pitää soittaa monta kertaa ja kehottaa kotiin.
Lupaa tehdä läksyt ennen harkkoja, ei ole KOSKAAN tehnyt omatoimisesti, jollei ole kehottanut kymmeniä kertoja.
Olen kieltänyt tonkimasta laatikoita, missä on työpapereitani, usein ollessaan yksin kotona käy ko. laatikon ja muitakin kaappeja läpi ja penkoo kaiken.
Meillä on useampi lukittu kaappi ja vaatehuone, koska poikaan ei voi luottaa yhtään. Mikään puhe, tai etuuden menetys ei auta. Koulu menee hyvin ja kavereita on. On vaan kamala asua epäluotettavan ihmisen kanssa.
Onko kokemuksia vastaavasta?
Kommentit (1081)
Jatkoa viestiin 1041:
En vastusta rangaistuksia “ideologisista syistä”. Vastustan rangaistuksia silloin kun niitä ei käytetä loogisina seurauksina tapahtuneesta, vaan koston välineenä. Yleensä lastakaan ei opeteta ensisijaisesti kostamaan kaverin hänelle tekemää vääryyttä, etkä sinäkään varmaan niin tee. Lasta ei myöskään opeteta "kääntämään toista poskea", vaan hänelle yritetään opettaa jämäkkää mutta rakentavaa suhtautumista tilanteeseen.
(Ja nyt on turha vetää vaikkapa tuota Koskelan murhaa tähän keskusteluun, koska kukaan meistä ei tiedä tarkkaan mitä siellä on tapahtunut ja miten siihen tilanteeseen on päädytty.)
Jämäkkä mutta rakentava tarkoittaa käytännössä esimerkiksi sitä, että jos kaveri nimittelee, lapsi ei nimittele takaisin, vaan hän kieltää napakasti kaveria jatkamasta (EI! Et saa nimitellä minua noin! Lopeta, tuo tuntuu minusta pahalta). Jos tilanne jatkuu, lapsi voi poistua tilanteesta ja kääntyä aikuisen puoleen. Lapsi voi myös ilmaista kaverille, että ei halua leikkiä tämän kanssa enää, koska kaveri nimittelee.
Samoin aikuisen ei pidä kostaa lapselle rangaistuksen kautta. Jos lapsi nimittelee aikuista, aikuinen voi kieltää samalla tavalla jämäkästi mutta rakentavasti. Erona äskeiseen on se, että aikuinen on asemassa, jossa hän voi asettaa lapselle seuraamuksia, toisin kuin lapsi toiselle lapselle. Siksi aikuisen ei tarvitse poistua paikalta ja kääntyä jonkun toisen puoleen, jos lapsi kiellosta huolimatta jatkaa. Nyt puhun siis tällaisesta arkisesta nimittelytilanteesta, johon liittyy tyypillisesti lapsen tunnekuohu ja kehittymätön impulssikontrolli. Jos taas tilanne - tyypillisesti kuukausien tai vuosien kuluessa - kärjistyy sellaiseen pisteeseen, ettei aikuinen selviä näistä tilanteista itse, hänen on mahdollisuus kääntyä ammattilaisten puoleen.
Jatkuu...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jatkoa...
Looginen seuraus sille, että lapsi nimittelee aikuista, eikä kiellosta huolimatta lopeta, riippuu ikätasosta. Pienen lapsen voi ottaa vaikka syliin ja pitää siinä niin kauan, että hokeminen loppuu. Sitten kun hokeminen loppuu, lapsen kanssa keskustellaan vielä asiasta. Tyypillisesti lapsi tässä tilanteessa pyrkii vaihtamaan aihetta tai juoksemaan karkuun. Nyt vanhemman ei tarvitse lähteä perään ja painostaa lasta asian selvittämiseen, vaan hän voi todeta, ettei asioissa pääse eteenpäin ennen kuin tämä on keskusteltu. Joskus voi kulua pitkäkin aika, että lapsi on valmis keskustelemaan, mutta tänä aikana aikuinen voi todeta lapsen pyyntöihin esim. leikkimisestä tai lastenohjelmista, että "saat sitten kun nimittelyasia on selvitetty." Näin aikuinen ei anna lapsen pompottaa perhettä ja lapsi saa kypsyä vastuun ottamiseen.
(Vihjasit, että en ole perillä todellista maailmasta. No tuota äskeistä menetelmää olen käyttänyt itse oman lapseni kanssa ja se on toiminut erittäin hyvin.)
Tietyissä tilanteissa asian selvittämistä voi joutua viivästyttämään, mutta jos ei ole kyse aivan pienistä lapsesta, hän kyllä muistaa tapahtuneen. Joissain tilanteissa aikuinen voi joutua miettimään tarkkaan, mitä priorisoi, mutta se kuuluu vanhemmuuteen ja elämään ylipäätään.
Epälooginen, rankaiseva seuraus on tyypillisesti esimerkiksi lelun tai puhelimen pois ottaminen (ei liity asiaan mitenkään) tai fyysinen rangaistus (luunappi, suun pesu saippualla). Ns. jäähypenkin käyttäminen tai lapsen sulkeminen omaan huoneeseen on tässä tilanteessa harmaalla alueella, koska se rajoittaa lapsen fyysistä liikkumista ja eristää hänet tunneyhteydestä vanhempaan. Toisaalta esimerkiksi omaan huoneeseen laittaminen on loogista siinä suhteessa, että se taittaa terän nimittelyltä mutta ei välttämättä tunnu lapsesta tunneyhteyden katkaisemiselta --> varsinkin jos lapsi on niin suuri, että kykenee jossain määrin rauhoittamaan itse omaa tunnekuohuaan.
Jatkuu...
Jatkoa...
Lapsi, joka ei ole saanut pitää omia rajojaan, ei osaa asettaa niitä toisille. Jos lasta itseään on rangaistu nimittelystä, hän ei välttämättä osaa laittaa rajoja kaverin nimittelylle, vaan turhautuu kun ei voi itse rangaista kaveria niin kuin iskä tai äiti on hänelle itselleen tehnyt. Silloin tilanne päättyy tyypillisesti siihen, että lapsi "rankaisee" kaveria lyömällä, koska hänellä ei ole muita keinoja. Voi jopa olla että iskä tai äiti on opettanut tämän rangaistuskeinon käyttämällä sitä itse. Seurauksena aikuiset rankaisevat lasta, jolloin tälle tulee entistä vahvemmin tunne, että muut saavat ylittää hänen rajansa (nimittely, aikuisen antama rangaistus), mutta hän ei saa ylittää muiden rajoja (lyöminen). Jälkimmäinen sinänsä pitää paikkansa mutta on lapsen näkökulmasta epäoikeudenmukaista ja vahvistaa paitsi uhmaa, myös kokemusta omasta keinottomuudesta.
Täällä mainittiin, että monet tunnustavat rikkomuksen hyvityksen vuoksi. Logiikka on, että jotkut ihmiset kaipaavat rangaistusta, koska se helpottaa heidän syyllisyyttään. Varmasti se voi helpottaa, mutta silloin seurauksena on lähinnä kyseisen moraaliltaan kypsymättömän yksilön oman olon parantuminen. Rangaistus kun ei useinkaan ole todellinen hyvitys. Looginen seuraus, esim. vahingonkorvaus voi taas sellainen olla. Paradoksaalisesti toisen ihmisen tappaja voi saada itselleen paremman olon suorittamalla vankeusrangaistuksen, vaikka vankeus ei millään tavalla hyvitä tekoa uhrille. (Vankeus voi toki estää uudet teot, mutta se on osa eri keskustelua).
Koston näkökulmasta rangaistus voi tarjota uhrin omaisille "korvausta", mutta sekään ei poista sitä asiaa, ettei tekoa voi enää saada tekemättömäksi. Tällaisen yhteiskunnan tekemän koston voi nähdä tärkeänä tasapainon palauttamisena ja tietyssä mielessä se sitä onkin (olen esimerkiksi sitä mieltä että Breivikin on syytä olla koko loppuelämänsä vankilassa tekojensa takia). Mutta usein yhteiskunnan kosto aiheuttaa sellaista epätasapainoa, joka ei näy "päällepäin". Tällaista voi olla esimerkiksi vankeusrangaistuksen seuraus vangin puolisolle ja lapsille. He joutuvat kärsimään, vaikka ovat täysin syyttömiä. Tekijän vikahan tilanne pohjimmiltaan on, mutta ei syyllisen nimeäminen hyödytä näitä kärsijöitä välttämättä millään tavalla. Auttaako lapsen ikävään se, jos sanot että tää tilanne on puhutaasti sun isin vika, isi teki jotain pahaa ja sinä joudut nyt sen takia ikävöimään häntä. Ei se ikävä sillä parane eikä isin leimaaminen pahaksi ole millään tavalla lapsen etu.
Jatkuu...
Jatkoa... (viimeinen!)
Tuosta laskeskelusta vielä lyhyesti: joku voi tässä kohtaa todeta, että lapsi tai nuori voi manipuloida vanhempaa ja esittää ottavansa vastuun tekemisistään. Näin voi toki olla, mutta tämäkään asia ei ole mustavalkoinen. Kaikki ihmiset pyrkivät vaikuttamaan toisiin päivittäin tavoilla, joita voi kutsua eriasteiseksi manipuloinniksi. Aikuisen ei tarvitse olla sinisilmäinen lapsen vaikuttamisyrityksille, mutta hänen ei ole syytä olla epäluuloinen “varmuuden vuoksi”, sillä se on erittäin tuhoisaa lapsen itsetunnolle. On käytännössä erittäin harvinaista, että lapsi on niin häikäilemättömän manipuloiva ja vanhemmat niin sinisilmäisiä, että lapsi pystyy pyörittämään vanhempiaan ihan niin kuin haluaa. Tällöin on kyse molempien osapuolten psykopatologiasta ja perheen häiriintyneestä vuorovaikutuksesta, ja tällöin tarvitaan ammattiapua koko perheelle. Ammattiapu voi auttaa myös lievemmissä tapauksissa, jolloin vanhemmat saavat keinoja tunnistaa manipulointi ja reagoida siihen lasta auttavalla tavalla. Erityisesti pienten lasten vanhempien on taas helppo tunnistaa vaikuttamisyritykset, ja suhtautua niihin samanlaisella jämäkällä, loogisella ja rakentavalla tavalla kuin muihinkin hankaliin tilanteisiin. Se estää lapsen psykopatologian kehittymistä suuntaan, johon on sitä vaikeampi puuttua mitä isompi lapsi on.
Loppuun vielä tosikertomus kirjailija Tuomas Kyröstä. Hän on tätä kertonut itse useissa eri haastatteluissa ja se löytyy myös hänen tänä vuonna ilmestyneestä kirjastaan Kirjoituskonevaras. Teini-ikäisenä Tuomas oli pikkurikollinen ja wannabe-natssszi. Kymppiluokalla opettaja alkoi kohdella häntä ihmisenä ja vieläpä fiksuna sellaisena. Sitä opettajat eivät olleet aiemmin tehneet. Tämä herätys muutti Tuomaksen elämän suunnan. Mitenköhän olisi käynyt, jos tämä opettaja olisi jatkanut samalla tuomitsevalla ja rankaisevalla linjalla kuin aiemmat?
Vielä ehkä haluaisin tuoda esille sen, että en todellankaan ajattele, että vain täydellinen vanhempi on hyvä vanhempi. On parempi lapselle, että hän näkee vanhemman epätäydellisenä, niin hänen ei itsekään tarvitse kuvitella että vain täydellinen kelpaa. En siis tuomitse ketään esimerkiksi tunnekuohusta, huutamisesta, epäreiluudesta tai vastaavasta. Olennaista on se, pystyykö vanhempi korjaamaan välit lapseen rauhoituttuaan ja osaako hän ottaa vastuun omista teoistaan ja pyytää tarpeen tullen anteeksi.
- se pitkien viestien kirjoittaja
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isäni on syntynyt 40-luvulla. Hänellä oli kaksi veljeä. Heitä oli kielletty menemästä jäälle, rangaistuksena kiellon rikkomisesta remmiä. Kieltoa perusteltiin sillä, että on vaarallista. Järkevä kielto, ei siinä mitään. Mutta eipä tuo kova rangaistus mitään auttanut. Menivät silti jäälle, ja muutaman kerran joku pojista mulskahti veteen, toiset onkivat sitten ylös. Rangaistuksen ainoa vaikutus oli se, että vahingon tapahtuessa veljekset eivät uskaltaneet mennä suoraan kotiin lämmittelemään vaan pujahtivat johonkin naapurin saunaan kuivattelemaan vaatteita. Välillä jäivät kiinni, ja sitten remmi viuhui. Sitten taas seuraavana päivänä jäälle.
Kuinkahan kauan kestää, että joku analysoi viaksi sen, ettei lyöty solkipäällä...? :(
Varmasti joku voisi esittää myös vastaavan anekdootin siitä, miten lapsen tunteita oli sanoitettu, mutta silti oli mennyt uudestaan heikoille jäille. Ja mitä siitä voisikaan päätellä? Tunteiden sanoitus on toimimaton keino?
Yritin tuossa kyseenalaistaa, että sen _saman_ rangaistuksen _koventaminen_ olisi mikään ratkaisu. Näin siksi, että ketjussa on esitetty, että jääräpäisesti vaan esim. lisätään jäähyminuutteja älyttömyyksiin asti, kunnes lapsi murtuu.
Jos haluaa yleistää, niin oma johtopäätökseni on, että ratkaisu mihinkään ei ole ainakaan tehdään sitä samaa, toimimatonta asiaa yhä enemmän ja yhä enemmän. Pätee varmasti myös tunteiden sanoittamiseen, jos se tehdään samalla toimimattomalla tavalla yhä uudestaan (esim. että päädytään tilanteeseen, jossa aikuinen paasaa tunteista lapselle 3 h putkeen).
Oli siis asia mikä tahansa, pitää miettiä, _miksi_ se menee pieleen ja kohdistaa ne toimensa syyn korjaamiseen. Oma mielikuvani esim. ap:n tapauksesta oli, että ongelma oli aikuisen tavassa olla vuorovaikutuksessa lapsen kanssa ja aikuisen ennakkoluuloista lasta kohtaan. Tämä tilanne ei ratkea rankaisemisella eikä sillä, että aikuinen sillä huonolla kommunikointityylillään ja ennakkoluulojaan tyrkyttäen sanoittaa tunteita. Ratkaisu löytyy vuorovaikutustyylin ja ennakkoluulojen työstämisestä.
Toki tämä analyysi ap:n tapauksen juurisyistä on vain oma tulkintani, ja toisesta tulkinnasta käsin ratkaisutkin näyttävät erilaisilta. Jos haluat, voit kertoa oman näkemyksesi. :)
-sama
Kyllä se on ihan arkikokemus, että minuutin aresti ei toimi, mutta tunnin aresti toimiikin jo. Siksi ei voi sanoa, että yhden ja saman rangaistuksen koventaminen ei voisi olla ratkaisu ongelmiin.
Rautalangasta: minun pointtini oli, että pitäisi pohtia sitä ongelman syytä ja valita keinot sen mukaan. En siis oikein osaa sanoa tuohon arestikommenttiin mitään, koska irrotit sen kontekstista etkä kerro, millaista ongelmaa yrität sillä ratkaista. Voi oliko tarkoituksesi ehdottaa, että ap:n tapaus ratkeaisi arestilla? Jos oli, niin voisitko perustella?
Ap:n ongelma on, että poika kokee, ettei säännöistä tarvitse välittää. Toimivan rangaistuksen löytäminen pojalle todennäköisesti motivoisi pojan tottelemaan, koska se tekisi tottelemattomuudesta kannattamatonta.
Ok, no meillä on sitten hyvin eri näkemykset ap:n tilanteesta. Ymmärsinkö oikein, että sinun mielestäsi poika kokee, ettei säännöistä tarvitse välittää, koska rangaistukset ovat liian pieniä? Onko sinun mielestäsi mitään väliä sillä, mitä nämä säännöt ovat? Esim. tuo ap:n sääntö läksyjen tekemisen ajankohdasta, johon yllä viitattiin? Tarvitseeko säännöissä olla järkeä vai pitääkö kaikkea totella vain koska aikuinen niin sanoo? Ja jos ap on esimerkiksi takavarikoinut pojan kännykän yli kuukaudeksi, niin luuletko tosiaan, että tunnin aresti tähän enää vaikuttaa? Tai ehkä ei tarvitse vaihtaa arestiin vaan vain jatkaa sitä kännykkätakavarikkoa seuraavaksi 2 kk tai miksei suoraan vaikka vuoden? (Ja ei, en ehdota tätä oikeasti, jos joku niin luulee.)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isäni on syntynyt 40-luvulla. Hänellä oli kaksi veljeä. Heitä oli kielletty menemästä jäälle, rangaistuksena kiellon rikkomisesta remmiä. Kieltoa perusteltiin sillä, että on vaarallista. Järkevä kielto, ei siinä mitään. Mutta eipä tuo kova rangaistus mitään auttanut. Menivät silti jäälle, ja muutaman kerran joku pojista mulskahti veteen, toiset onkivat sitten ylös. Rangaistuksen ainoa vaikutus oli se, että vahingon tapahtuessa veljekset eivät uskaltaneet mennä suoraan kotiin lämmittelemään vaan pujahtivat johonkin naapurin saunaan kuivattelemaan vaatteita. Välillä jäivät kiinni, ja sitten remmi viuhui. Sitten taas seuraavana päivänä jäälle.
Kuinkahan kauan kestää, että joku analysoi viaksi sen, ettei lyöty solkipäällä...? :(
Varmasti joku voisi esittää myös vastaavan anekdootin siitä, miten lapsen tunteita oli sanoitettu, mutta silti oli mennyt uudestaan heikoille jäille. Ja mitä siitä voisikaan päätellä? Tunteiden sanoitus on toimimaton keino?
Yritin tuossa kyseenalaistaa, että sen _saman_ rangaistuksen _koventaminen_ olisi mikään ratkaisu. Näin siksi, että ketjussa on esitetty, että jääräpäisesti vaan esim. lisätään jäähyminuutteja älyttömyyksiin asti, kunnes lapsi murtuu.
Jos haluaa yleistää, niin oma johtopäätökseni on, että ratkaisu mihinkään ei ole ainakaan tehdään sitä samaa, toimimatonta asiaa yhä enemmän ja yhä enemmän. Pätee varmasti myös tunteiden sanoittamiseen, jos se tehdään samalla toimimattomalla tavalla yhä uudestaan (esim. että päädytään tilanteeseen, jossa aikuinen paasaa tunteista lapselle 3 h putkeen).
Oli siis asia mikä tahansa, pitää miettiä, _miksi_ se menee pieleen ja kohdistaa ne toimensa syyn korjaamiseen. Oma mielikuvani esim. ap:n tapauksesta oli, että ongelma oli aikuisen tavassa olla vuorovaikutuksessa lapsen kanssa ja aikuisen ennakkoluuloista lasta kohtaan. Tämä tilanne ei ratkea rankaisemisella eikä sillä, että aikuinen sillä huonolla kommunikointityylillään ja ennakkoluulojaan tyrkyttäen sanoittaa tunteita. Ratkaisu löytyy vuorovaikutustyylin ja ennakkoluulojen työstämisestä.
Toki tämä analyysi ap:n tapauksen juurisyistä on vain oma tulkintani, ja toisesta tulkinnasta käsin ratkaisutkin näyttävät erilaisilta. Jos haluat, voit kertoa oman näkemyksesi. :)
-sama
Kyllä se on ihan arkikokemus, että minuutin aresti ei toimi, mutta tunnin aresti toimiikin jo. Siksi ei voi sanoa, että yhden ja saman rangaistuksen koventaminen ei voisi olla ratkaisu ongelmiin.
Rautalangasta: minun pointtini oli, että pitäisi pohtia sitä ongelman syytä ja valita keinot sen mukaan. En siis oikein osaa sanoa tuohon arestikommenttiin mitään, koska irrotit sen kontekstista etkä kerro, millaista ongelmaa yrität sillä ratkaista. Voi oliko tarkoituksesi ehdottaa, että ap:n tapaus ratkeaisi arestilla? Jos oli, niin voisitko perustella?
Ap:n ongelma on, että poika kokee, ettei säännöistä tarvitse välittää. Toimivan rangaistuksen löytäminen pojalle todennäköisesti motivoisi pojan tottelemaan, koska se tekisi tottelemattomuudesta kannattamatonta.
Ok, no meillä on sitten hyvin eri näkemykset ap:n tilanteesta. Ymmärsinkö oikein, että sinun mielestäsi poika kokee, ettei säännöistä tarvitse välittää, koska rangaistukset ovat liian pieniä? Onko sinun mielestäsi mitään väliä sillä, mitä nämä säännöt ovat? Esim. tuo ap:n sääntö läksyjen tekemisen ajankohdasta, johon yllä viitattiin? Tarvitseeko säännöissä olla järkeä vai pitääkö kaikkea totella vain koska aikuinen niin sanoo? Ja jos ap on esimerkiksi takavarikoinut pojan kännykän yli kuukaudeksi, niin luuletko tosiaan, että tunnin aresti tähän enää vaikuttaa? Tai ehkä ei tarvitse vaihtaa arestiin vaan vain jatkaa sitä kännykkätakavarikkoa seuraavaksi 2 kk tai miksei suoraan vaikka vuoden? (Ja ei, en ehdota tätä oikeasti, jos joku niin luulee.)
Sekin muuten totta noissa kovenevissa rangaistuksissa, että jossain vaiheessa lapsi ei enää välitä, koska rangaistus ei ole suhteessa tekoon. Tekohan ei pahuudessaan kumuloidu, vaan toistokerrat. Kuitenkin rangaistus kumuloituu. Tämä juuri lisää uhmaa, koska se on niin epäreilua. Jos otat kännykän pois, oppii lapsi olemaan ilman. Ei hänellä ole mitään takeita, että sitä ei milloin vaan oteta pois määrittämättömäksi ajaksi. Sama "nujertamisessa". Jos lapsi nujertuu, se ei tiedä hyvää myöhemmästä pärjäämisestä elämässä. Jos ei, niin ei ikinä. Mitä kovempi rangaistus, sitä vähemmän se enää tuntuu. Sama nujerretulla. Se ei enää tunnu, minkä lisäksi ei ole enää motivaatiotakaan tavoitella niitä itselle hyviä seurauksia, koska itsearvostuksesta ja omasta tahdosta on joutunut luopumaan. Miksi joku minuudestaan luopunut ihminen tavoittelisi jotain mielihyvää tai jotain niinkin toissijaista kun kännykällä pelaamista. Hyvä jos jaksaa elää ja kehittyneet defenssit taatusti estävät normaalin ilon ja mielihyvän kokemisen. Onneksi olkoon, saitte robotin lapsenne tilalle. Mikäs robottia motivoi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jatkoa...
Looginen seuraus sille, että lapsi nimittelee aikuista, eikä kiellosta huolimatta lopeta, riippuu ikätasosta. Pienen lapsen voi ottaa vaikka syliin ja pitää siinä niin kauan, että hokeminen loppuu. Sitten kun hokeminen loppuu, lapsen kanssa keskustellaan vielä asiasta. Tyypillisesti lapsi tässä tilanteessa pyrkii vaihtamaan aihetta tai juoksemaan karkuun. Nyt vanhemman ei tarvitse lähteä perään ja painostaa lasta asian selvittämiseen, vaan hän voi todeta, ettei asioissa pääse eteenpäin ennen kuin tämä on keskusteltu. Joskus voi kulua pitkäkin aika, että lapsi on valmis keskustelemaan, mutta tänä aikana aikuinen voi todeta lapsen pyyntöihin esim. leikkimisestä tai lastenohjelmista, että "saat sitten kun nimittelyasia on selvitetty." Näin aikuinen ei anna lapsen pompottaa perhettä ja lapsi saa kypsyä vastuun ottamiseen.
(Vihjasit, että en ole perillä todellista maailmasta. No tuota äskeistä menetelmää olen käyttänyt itse oman lapseni kanssa ja se on toiminut erittäin hyvin.)
Tietyissä tilanteissa asian selvittämistä voi joutua viivästyttämään, mutta jos ei ole kyse aivan pienistä lapsesta, hän kyllä muistaa tapahtuneen. Joissain tilanteissa aikuinen voi joutua miettimään tarkkaan, mitä priorisoi, mutta se kuuluu vanhemmuuteen ja elämään ylipäätään.
Epälooginen, rankaiseva seuraus on tyypillisesti esimerkiksi lelun tai puhelimen pois ottaminen (ei liity asiaan mitenkään) tai fyysinen rangaistus (luunappi, suun pesu saippualla). Ns. jäähypenkin käyttäminen tai lapsen sulkeminen omaan huoneeseen on tässä tilanteessa harmaalla alueella, koska se rajoittaa lapsen fyysistä liikkumista ja eristää hänet tunneyhteydestä vanhempaan. Toisaalta esimerkiksi omaan huoneeseen laittaminen on loogista siinä suhteessa, että se taittaa terän nimittelyltä mutta ei välttämättä tunnu lapsesta tunneyhteyden katkaisemiselta --> varsinkin jos lapsi on niin suuri, että kykenee jossain määrin rauhoittamaan itse omaa tunnekuohuaan.
Jatkuu...
Monta pitkää viestiä, mutta eihän tuossa ole konkretiaa kauheasti. Paitsi se, että keskustellaan eli "selvitetään asia". Mitään vaihtoehtoa ei ole sen varalle, jos lapsi ei haluakaan toimia sen mukaisesti mitä vanhempi on hänelle keskustelussa selittänyt. Tämä juuri on se nykykasvatuksen pahin akilleen kantapää, jota pääosa lapsista oppii käyttämään hyväkseen.
Toinen akilleen kantapää on tunteiden (esim. yllä: "tunneyhteyden katkaiseminen") valtava korostaminen ja sen kieltäminen, että lapsi kykenisi faktapohjaiseen laskelmointiin. Toki lapsen toimintaan yleensä vaikuttavat monet asiat samanaikaisesti, mutta silti niitä asioita on monia eikä siis vain ne tunteet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkoa...
Looginen seuraus sille, että lapsi nimittelee aikuista, eikä kiellosta huolimatta lopeta, riippuu ikätasosta. Pienen lapsen voi ottaa vaikka syliin ja pitää siinä niin kauan, että hokeminen loppuu. Sitten kun hokeminen loppuu, lapsen kanssa keskustellaan vielä asiasta. Tyypillisesti lapsi tässä tilanteessa pyrkii vaihtamaan aihetta tai juoksemaan karkuun. Nyt vanhemman ei tarvitse lähteä perään ja painostaa lasta asian selvittämiseen, vaan hän voi todeta, ettei asioissa pääse eteenpäin ennen kuin tämä on keskusteltu. Joskus voi kulua pitkäkin aika, että lapsi on valmis keskustelemaan, mutta tänä aikana aikuinen voi todeta lapsen pyyntöihin esim. leikkimisestä tai lastenohjelmista, että "saat sitten kun nimittelyasia on selvitetty." Näin aikuinen ei anna lapsen pompottaa perhettä ja lapsi saa kypsyä vastuun ottamiseen.
(Vihjasit, että en ole perillä todellista maailmasta. No tuota äskeistä menetelmää olen käyttänyt itse oman lapseni kanssa ja se on toiminut erittäin hyvin.)
Tietyissä tilanteissa asian selvittämistä voi joutua viivästyttämään, mutta jos ei ole kyse aivan pienistä lapsesta, hän kyllä muistaa tapahtuneen. Joissain tilanteissa aikuinen voi joutua miettimään tarkkaan, mitä priorisoi, mutta se kuuluu vanhemmuuteen ja elämään ylipäätään.
Epälooginen, rankaiseva seuraus on tyypillisesti esimerkiksi lelun tai puhelimen pois ottaminen (ei liity asiaan mitenkään) tai fyysinen rangaistus (luunappi, suun pesu saippualla). Ns. jäähypenkin käyttäminen tai lapsen sulkeminen omaan huoneeseen on tässä tilanteessa harmaalla alueella, koska se rajoittaa lapsen fyysistä liikkumista ja eristää hänet tunneyhteydestä vanhempaan. Toisaalta esimerkiksi omaan huoneeseen laittaminen on loogista siinä suhteessa, että se taittaa terän nimittelyltä mutta ei välttämättä tunnu lapsesta tunneyhteyden katkaisemiselta --> varsinkin jos lapsi on niin suuri, että kykenee jossain määrin rauhoittamaan itse omaa tunnekuohuaan.
Jatkuu...Monta pitkää viestiä, mutta eihän tuossa ole konkretiaa kauheasti. Paitsi se, että keskustellaan eli "selvitetään asia". Mitään vaihtoehtoa ei ole sen varalle, jos lapsi ei haluakaan toimia sen mukaisesti mitä vanhempi on hänelle keskustelussa selittänyt. Tämä juuri on se nykykasvatuksen pahin akilleen kantapää, jota pääosa lapsista oppii käyttämään hyväkseen.
Toinen akilleen kantapää on tunteiden (esim. yllä: "tunneyhteyden katkaiseminen") valtava korostaminen ja sen kieltäminen, että lapsi kykenisi faktapohjaiseen laskelmointiin. Toki lapsen toimintaan yleensä vaikuttavat monet asiat samanaikaisesti, mutta silti niitä asioita on monia eikä siis vain ne tunteet.
Ymmärsinkö nyt oikein, että sinä ajattelet tällaisen keskustelun tarkoittavan sitä, että aikuinen "selittää" lapselle asioita ja lapsi joko haluaa toimia sen mukaisesti tai ei? Ja siihen aikuinen sitten vain tyytyy?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin ja en ole missään kohtaa väittänyt, että lapsi ei kykenisi faktapohjaiseen laskelmointiin. Osoita kohta, jossa olen näin väittänyt. Päinvastoin, sanoin seuraavasti: "Kaikki ihmiset pyrkivät vaikuttamaan toisiin päivittäin tavoilla, joita voi kutsua eriasteiseksi manipuloinniksi."
"Tunteiden valtava korostaminen" on puolestaan sinun tulkintaasi. Yleensä ihmiset, varsinkaan lapset, eivät toimi irrallaan tunteistaan. Voi olla, että toisia tunteita on toisten alla "piilossa", mutta täysin tunteeton, faktapohjainen rationaalisuus toiminnassa on erittäin harvinaista sekä lapsilla että aikuisilla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkoa...
Looginen seuraus sille, että lapsi nimittelee aikuista, eikä kiellosta huolimatta lopeta, riippuu ikätasosta. Pienen lapsen voi ottaa vaikka syliin ja pitää siinä niin kauan, että hokeminen loppuu. Sitten kun hokeminen loppuu, lapsen kanssa keskustellaan vielä asiasta. Tyypillisesti lapsi tässä tilanteessa pyrkii vaihtamaan aihetta tai juoksemaan karkuun. Nyt vanhemman ei tarvitse lähteä perään ja painostaa lasta asian selvittämiseen, vaan hän voi todeta, ettei asioissa pääse eteenpäin ennen kuin tämä on keskusteltu. Joskus voi kulua pitkäkin aika, että lapsi on valmis keskustelemaan, mutta tänä aikana aikuinen voi todeta lapsen pyyntöihin esim. leikkimisestä tai lastenohjelmista, että "saat sitten kun nimittelyasia on selvitetty." Näin aikuinen ei anna lapsen pompottaa perhettä ja lapsi saa kypsyä vastuun ottamiseen.
(Vihjasit, että en ole perillä todellista maailmasta. No tuota äskeistä menetelmää olen käyttänyt itse oman lapseni kanssa ja se on toiminut erittäin hyvin.)
Tietyissä tilanteissa asian selvittämistä voi joutua viivästyttämään, mutta jos ei ole kyse aivan pienistä lapsesta, hän kyllä muistaa tapahtuneen. Joissain tilanteissa aikuinen voi joutua miettimään tarkkaan, mitä priorisoi, mutta se kuuluu vanhemmuuteen ja elämään ylipäätään.
Epälooginen, rankaiseva seuraus on tyypillisesti esimerkiksi lelun tai puhelimen pois ottaminen (ei liity asiaan mitenkään) tai fyysinen rangaistus (luunappi, suun pesu saippualla). Ns. jäähypenkin käyttäminen tai lapsen sulkeminen omaan huoneeseen on tässä tilanteessa harmaalla alueella, koska se rajoittaa lapsen fyysistä liikkumista ja eristää hänet tunneyhteydestä vanhempaan. Toisaalta esimerkiksi omaan huoneeseen laittaminen on loogista siinä suhteessa, että se taittaa terän nimittelyltä mutta ei välttämättä tunnu lapsesta tunneyhteyden katkaisemiselta --> varsinkin jos lapsi on niin suuri, että kykenee jossain määrin rauhoittamaan itse omaa tunnekuohuaan.
Jatkuu...Monta pitkää viestiä, mutta eihän tuossa ole konkretiaa kauheasti. Paitsi se, että keskustellaan eli "selvitetään asia". Mitään vaihtoehtoa ei ole sen varalle, jos lapsi ei haluakaan toimia sen mukaisesti mitä vanhempi on hänelle keskustelussa selittänyt. Tämä juuri on se nykykasvatuksen pahin akilleen kantapää, jota pääosa lapsista oppii käyttämään hyväkseen.
Toinen akilleen kantapää on tunteiden (esim. yllä: "tunneyhteyden katkaiseminen") valtava korostaminen ja sen kieltäminen, että lapsi kykenisi faktapohjaiseen laskelmointiin. Toki lapsen toimintaan yleensä vaikuttavat monet asiat samanaikaisesti, mutta silti niitä asioita on monia eikä siis vain ne tunteet.
Ymmärsinkö nyt oikein, että sinä ajattelet tällaisen keskustelun tarkoittavan sitä, että aikuinen "selittää" lapselle asioita ja lapsi joko haluaa toimia sen mukaisesti tai ei? Ja siihen aikuinen sitten vain tyytyy?
Tietysti keskustelussa tapahtuu mielipiteiden vaihtoa molempiin suuntiin. Mutta toivottavasti tällaisessa keskustelussa ei nyt ainakaan mihinkään kompromissiin päädytä sen suhteen, että onko lupa kiusata vai ei.
Mitä tyytymiseen tulee, niin mitä muutakaan aikuinen voi tehdä kuin joko tyytyä tai yrittää keskustella uudelleen? Lapsen painostaminen rankaisemallahan ei ollut vaihtoehto, koska se ei olisi "looginen seuraus".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Tunteiden valtava korostaminen" on puolestaan sinun tulkintaasi. Yleensä ihmiset, varsinkaan lapset, eivät toimi irrallaan tunteistaan. Voi olla, että toisia tunteita on toisten alla "piilossa", mutta täysin tunteeton, faktapohjainen rationaalisuus toiminnassa on erittäin harvinaista sekä lapsilla että aikuisilla.
Lapsi ei ole tyhmä, eli kyllä se faktapohjainen rationaalisuus on melkein aina läsnä ainakin tietyllä tasolla.
Harva lapsi esimerkiksi kovin montaa kertaa peräkkäin polttaa itseään kuumaan nuotioon, koska yleensä oppii heti ensimmäisen kerran tuottamista kovista kivuista varomaan sitä. Rangaistuksella on sama rooli kuin esimerkiksi sillä itsensä polttamisella, vaikka siinä ikävä olo tuotetaankin "keinotekoisesti".
Vaikkapa se, että kokee jonkin "tunneyhteyden aikuiseen" tai sen "tunneyhteyden katkeamisen" olevan jotain mihin tulee suuresti kiinnittää huomiota ja tehdä isoja uhrauksia sen "tunneyhteyden" eteen, on merkki siitä, että on päädytty aivan sivuraiteelle kurinpitotyössä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkoa...
Looginen seuraus sille, että lapsi nimittelee aikuista, eikä kiellosta huolimatta lopeta, riippuu ikätasosta. Pienen lapsen voi ottaa vaikka syliin ja pitää siinä niin kauan, että hokeminen loppuu. Sitten kun hokeminen loppuu, lapsen kanssa keskustellaan vielä asiasta. Tyypillisesti lapsi tässä tilanteessa pyrkii vaihtamaan aihetta tai juoksemaan karkuun. Nyt vanhemman ei tarvitse lähteä perään ja painostaa lasta asian selvittämiseen, vaan hän voi todeta, ettei asioissa pääse eteenpäin ennen kuin tämä on keskusteltu. Joskus voi kulua pitkäkin aika, että lapsi on valmis keskustelemaan, mutta tänä aikana aikuinen voi todeta lapsen pyyntöihin esim. leikkimisestä tai lastenohjelmista, että "saat sitten kun nimittelyasia on selvitetty." Näin aikuinen ei anna lapsen pompottaa perhettä ja lapsi saa kypsyä vastuun ottamiseen.
(Vihjasit, että en ole perillä todellista maailmasta. No tuota äskeistä menetelmää olen käyttänyt itse oman lapseni kanssa ja se on toiminut erittäin hyvin.)
Tietyissä tilanteissa asian selvittämistä voi joutua viivästyttämään, mutta jos ei ole kyse aivan pienistä lapsesta, hän kyllä muistaa tapahtuneen. Joissain tilanteissa aikuinen voi joutua miettimään tarkkaan, mitä priorisoi, mutta se kuuluu vanhemmuuteen ja elämään ylipäätään.
Epälooginen, rankaiseva seuraus on tyypillisesti esimerkiksi lelun tai puhelimen pois ottaminen (ei liity asiaan mitenkään) tai fyysinen rangaistus (luunappi, suun pesu saippualla). Ns. jäähypenkin käyttäminen tai lapsen sulkeminen omaan huoneeseen on tässä tilanteessa harmaalla alueella, koska se rajoittaa lapsen fyysistä liikkumista ja eristää hänet tunneyhteydestä vanhempaan. Toisaalta esimerkiksi omaan huoneeseen laittaminen on loogista siinä suhteessa, että se taittaa terän nimittelyltä mutta ei välttämättä tunnu lapsesta tunneyhteyden katkaisemiselta --> varsinkin jos lapsi on niin suuri, että kykenee jossain määrin rauhoittamaan itse omaa tunnekuohuaan.
Jatkuu...Monta pitkää viestiä, mutta eihän tuossa ole konkretiaa kauheasti. Paitsi se, että keskustellaan eli "selvitetään asia". Mitään vaihtoehtoa ei ole sen varalle, jos lapsi ei haluakaan toimia sen mukaisesti mitä vanhempi on hänelle keskustelussa selittänyt. Tämä juuri on se nykykasvatuksen pahin akilleen kantapää, jota pääosa lapsista oppii käyttämään hyväkseen.
Toinen akilleen kantapää on tunteiden (esim. yllä: "tunneyhteyden katkaiseminen") valtava korostaminen ja sen kieltäminen, että lapsi kykenisi faktapohjaiseen laskelmointiin. Toki lapsen toimintaan yleensä vaikuttavat monet asiat samanaikaisesti, mutta silti niitä asioita on monia eikä siis vain ne tunteet.
Ymmärsinkö nyt oikein, että sinä ajattelet tällaisen keskustelun tarkoittavan sitä, että aikuinen "selittää" lapselle asioita ja lapsi joko haluaa toimia sen mukaisesti tai ei? Ja siihen aikuinen sitten vain tyytyy?
Tietysti keskustelussa tapahtuu mielipiteiden vaihtoa molempiin suuntiin. Mutta toivottavasti tällaisessa keskustelussa ei nyt ainakaan mihinkään kompromissiin päädytä sen suhteen, että onko lupa kiusata vai ei.
Mitä tyytymiseen tulee, niin mitä muutakaan aikuinen voi tehdä kuin joko tyytyä tai yrittää keskustella uudelleen? Lapsen painostaminen rankaisemallahan ei ollut vaihtoehto, koska se ei olisi "looginen seuraus".
Sinä siis viestisi perusteella pidät selvittämiskeskustelua pääsääntöisesti mielipiteiden vaihtona? Joista voi pahimmillaan seurata kompromissi tyyliin "äitiä ei saa nimitellä, tai no saa nimitellä, mutta vain vähän?"
Painostaminen muuten on eri asia, kuin tosiasioiden toteaminen. On eri asia todeta rauhallisesti, että: "Jos viivyttelet matkalla, meillä on vähemmän aikaa leikkiä/pelata perillä", kuin sanoa vihaisella äänellä: "Aina sä viivyttelet, jos et nyt tule, niin mä otan sun puhelimen pois loppuviikoksi."
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkoa...
Looginen seuraus sille, että lapsi nimittelee aikuista, eikä kiellosta huolimatta lopeta, riippuu ikätasosta. Pienen lapsen voi ottaa vaikka syliin ja pitää siinä niin kauan, että hokeminen loppuu. Sitten kun hokeminen loppuu, lapsen kanssa keskustellaan vielä asiasta. Tyypillisesti lapsi tässä tilanteessa pyrkii vaihtamaan aihetta tai juoksemaan karkuun. Nyt vanhemman ei tarvitse lähteä perään ja painostaa lasta asian selvittämiseen, vaan hän voi todeta, ettei asioissa pääse eteenpäin ennen kuin tämä on keskusteltu. Joskus voi kulua pitkäkin aika, että lapsi on valmis keskustelemaan, mutta tänä aikana aikuinen voi todeta lapsen pyyntöihin esim. leikkimisestä tai lastenohjelmista, että "saat sitten kun nimittelyasia on selvitetty." Näin aikuinen ei anna lapsen pompottaa perhettä ja lapsi saa kypsyä vastuun ottamiseen.
(Vihjasit, että en ole perillä todellista maailmasta. No tuota äskeistä menetelmää olen käyttänyt itse oman lapseni kanssa ja se on toiminut erittäin hyvin.)
Tietyissä tilanteissa asian selvittämistä voi joutua viivästyttämään, mutta jos ei ole kyse aivan pienistä lapsesta, hän kyllä muistaa tapahtuneen. Joissain tilanteissa aikuinen voi joutua miettimään tarkkaan, mitä priorisoi, mutta se kuuluu vanhemmuuteen ja elämään ylipäätään.
Epälooginen, rankaiseva seuraus on tyypillisesti esimerkiksi lelun tai puhelimen pois ottaminen (ei liity asiaan mitenkään) tai fyysinen rangaistus (luunappi, suun pesu saippualla). Ns. jäähypenkin käyttäminen tai lapsen sulkeminen omaan huoneeseen on tässä tilanteessa harmaalla alueella, koska se rajoittaa lapsen fyysistä liikkumista ja eristää hänet tunneyhteydestä vanhempaan. Toisaalta esimerkiksi omaan huoneeseen laittaminen on loogista siinä suhteessa, että se taittaa terän nimittelyltä mutta ei välttämättä tunnu lapsesta tunneyhteyden katkaisemiselta --> varsinkin jos lapsi on niin suuri, että kykenee jossain määrin rauhoittamaan itse omaa tunnekuohuaan.
Jatkuu...Monta pitkää viestiä, mutta eihän tuossa ole konkretiaa kauheasti. Paitsi se, että keskustellaan eli "selvitetään asia". Mitään vaihtoehtoa ei ole sen varalle, jos lapsi ei haluakaan toimia sen mukaisesti mitä vanhempi on hänelle keskustelussa selittänyt. Tämä juuri on se nykykasvatuksen pahin akilleen kantapää, jota pääosa lapsista oppii käyttämään hyväkseen.
Toinen akilleen kantapää on tunteiden (esim. yllä: "tunneyhteyden katkaiseminen") valtava korostaminen ja sen kieltäminen, että lapsi kykenisi faktapohjaiseen laskelmointiin. Toki lapsen toimintaan yleensä vaikuttavat monet asiat samanaikaisesti, mutta silti niitä asioita on monia eikä siis vain ne tunteet.
Ymmärsinkö nyt oikein, että sinä ajattelet tällaisen keskustelun tarkoittavan sitä, että aikuinen "selittää" lapselle asioita ja lapsi joko haluaa toimia sen mukaisesti tai ei? Ja siihen aikuinen sitten vain tyytyy?
Tietysti keskustelussa tapahtuu mielipiteiden vaihtoa molempiin suuntiin. Mutta toivottavasti tällaisessa keskustelussa ei nyt ainakaan mihinkään kompromissiin päädytä sen suhteen, että onko lupa kiusata vai ei.
Mitä tyytymiseen tulee, niin mitä muutakaan aikuinen voi tehdä kuin joko tyytyä tai yrittää keskustella uudelleen? Lapsen painostaminen rankaisemallahan ei ollut vaihtoehto, koska se ei olisi "looginen seuraus".
Sinä siis viestisi perusteella pidät selvittämiskeskustelua pääsääntöisesti mielipiteiden vaihtona? Joista voi pahimmillaan seurata kompromissi tyyliin "äitiä ei saa nimitellä, tai no saa nimitellä, mutta vain vähän?"
Painostaminen muuten on eri asia, kuin tosiasioiden toteaminen. On eri asia todeta rauhallisesti, että: "Jos viivyttelet matkalla, meillä on vähemmän aikaa leikkiä/pelata perillä", kuin sanoa vihaisella äänellä: "Aina sä viivyttelet, jos et nyt tule, niin mä otan sun puhelimen pois loppuviikoksi."
Kaikki keskustelu on mielipiteiden vaihtoa. Muuten se ei ole keskustelua vaan sitä, että yksi puhuu toiselle. Mutta oli mitä oli, niin edes se, että kaikki asiaan todennäköisesti tai vähemmän todennäköisesti liittyvät seikat käytäisiin keskustelussa läpi eli "selvitettäisiin" ei useinkaan tuota sitä, että minkäänlaista tottelua lopulta tapahtuisi. Sikäli kun edes on aikaa ja mahdollisuus sellaiseen keskusteluun. Siksi tarvitaan mahdollisuus myös painostukseen.
Mitä viivyttelyesimerkkiisi tulee, niin siinä taas ollaan aseettomia jos se ei haittaakaan lasta, että perillä uhataan olevan vähemmän aikaa. Kun kerran muita painostuskeinoja ei saa käyttää kuin tätä "loogista seurausta".
Vierailija kirjoitti:
Vielä ehkä haluaisin tuoda esille sen, että en todellankaan ajattele, että vain täydellinen vanhempi on hyvä vanhempi. On parempi lapselle, että hän näkee vanhemman epätäydellisenä, niin hänen ei itsekään tarvitse kuvitella että vain täydellinen kelpaa. En siis tuomitse ketään esimerkiksi tunnekuohusta, huutamisesta, epäreiluudesta tai vastaavasta. Olennaista on se, pystyykö vanhempi korjaamaan välit lapseen rauhoituttuaan ja osaako hän ottaa vastuun omista teoistaan ja pyytää tarpeen tullen anteeksi.
- se pitkien viestien kirjoittaja
Onko sinulla kaikki hyvin? Mistä tarve päteä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Tunteiden valtava korostaminen" on puolestaan sinun tulkintaasi. Yleensä ihmiset, varsinkaan lapset, eivät toimi irrallaan tunteistaan. Voi olla, että toisia tunteita on toisten alla "piilossa", mutta täysin tunteeton, faktapohjainen rationaalisuus toiminnassa on erittäin harvinaista sekä lapsilla että aikuisilla.
Lapsi ei ole tyhmä, eli kyllä se faktapohjainen rationaalisuus on melkein aina läsnä ainakin tietyllä tasolla.
Harva lapsi esimerkiksi kovin montaa kertaa peräkkäin polttaa itseään kuumaan nuotioon, koska yleensä oppii heti ensimmäisen kerran tuottamista kovista kivuista varomaan sitä. Rangaistuksella on sama rooli kuin esimerkiksi sillä itsensä polttamisella, vaikka siinä ikävä olo tuotetaankin "keinotekoisesti".
Vaikkapa se, että kokee jonkin "tunneyhteyden aikuiseen" tai sen "tunneyhteyden katkeamisen" olevan jotain mihin tulee suuresti kiinnittää huomiota ja tehdä isoja uhrauksia sen "tunneyhteyden" eteen, on merkki siitä, että on päädytty aivan sivuraiteelle kurinpitotyössä.
Niin, en ole tainnut missään väittää, että lapsilla ei olisi tilanteissa myös rationaalisuutta mukana. Mutta rationaalisuuden mukanaolo ei poista sitä, että tilanteessa on mukana myös tunteita. Vai pystytkö perustelemaan, että rationaalisuus ja tunteet sulkisivat toisensa jotenkin pois?
Ja voisitko perustella tuon viimeisen virkkeen. Millä perusteella tunneyhteys toiseen ihmiseen olisi niin merkityksetöntä kuin väität? Sinähän sanot, jos aikuinen kokee, että tunneyhteys tai sen katkeaminen on tärkeää ja isojen uhrausten (mitä tarkoitat "isoilla uhrauksilla"?) arvoista, se on merkki että on päädytty sivuraiteelle "kurinpitotyössä"? Millä perusteella se olisi merkki sivuraiteelle joutumisesta? Eli millä perusteella tunneyhteys ei kuulu "kurinpitotyöhön"? (Etenkin jos puhutaan vanhemmasta ja lapsesta niin kuin olen itse puhunut)
Ja toisekseen, millä perusteella erottelet "kurinpitotyön" muusta kasvattamisesta ja vuorovaikutuksesta? Jos lapsi nimittelee aikuista eikä lopeta, hän ilmaisee sillä jotain tunnetta. Jos tunnetta ei olisi mukana, hänen ei olisi loogista nimitellä, koska hän tietää, että siitä seuraa jotain ikävyyksiä. Tai jos tietää, että ei seuraa, hän kumminkin hakee teollaan jotain. Ei olisi loogista nimitellä aikuista ilman mitään motiivia. Vaikka motiivi olisi se, että hän haluaa osoittaa valtansa, sekin on itsessään jo iso motiivi.
Eli lyhyesti: Millä perusteella tunneyhteys ei kuulu "kurinpitoon"? Ja miten pystyt erottamaan "kurinpitotyön" muusta kasvattamisesta ja vuorovaikutuksesta?
En ymmärrä että oma äiti moittii täällä netissä lastaan. Se kertoo enemmän kuin tuhat viestiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkoa...
Looginen seuraus sille, että lapsi nimittelee aikuista, eikä kiellosta huolimatta lopeta, riippuu ikätasosta. Pienen lapsen voi ottaa vaikka syliin ja pitää siinä niin kauan, että hokeminen loppuu. Sitten kun hokeminen loppuu, lapsen kanssa keskustellaan vielä asiasta. Tyypillisesti lapsi tässä tilanteessa pyrkii vaihtamaan aihetta tai juoksemaan karkuun. Nyt vanhemman ei tarvitse lähteä perään ja painostaa lasta asian selvittämiseen, vaan hän voi todeta, ettei asioissa pääse eteenpäin ennen kuin tämä on keskusteltu. Joskus voi kulua pitkäkin aika, että lapsi on valmis keskustelemaan, mutta tänä aikana aikuinen voi todeta lapsen pyyntöihin esim. leikkimisestä tai lastenohjelmista, että "saat sitten kun nimittelyasia on selvitetty." Näin aikuinen ei anna lapsen pompottaa perhettä ja lapsi saa kypsyä vastuun ottamiseen.
(Vihjasit, että en ole perillä todellista maailmasta. No tuota äskeistä menetelmää olen käyttänyt itse oman lapseni kanssa ja se on toiminut erittäin hyvin.)
Tietyissä tilanteissa asian selvittämistä voi joutua viivästyttämään, mutta jos ei ole kyse aivan pienistä lapsesta, hän kyllä muistaa tapahtuneen. Joissain tilanteissa aikuinen voi joutua miettimään tarkkaan, mitä priorisoi, mutta se kuuluu vanhemmuuteen ja elämään ylipäätään.
Epälooginen, rankaiseva seuraus on tyypillisesti esimerkiksi lelun tai puhelimen pois ottaminen (ei liity asiaan mitenkään) tai fyysinen rangaistus (luunappi, suun pesu saippualla). Ns. jäähypenkin käyttäminen tai lapsen sulkeminen omaan huoneeseen on tässä tilanteessa harmaalla alueella, koska se rajoittaa lapsen fyysistä liikkumista ja eristää hänet tunneyhteydestä vanhempaan. Toisaalta esimerkiksi omaan huoneeseen laittaminen on loogista siinä suhteessa, että se taittaa terän nimittelyltä mutta ei välttämättä tunnu lapsesta tunneyhteyden katkaisemiselta --> varsinkin jos lapsi on niin suuri, että kykenee jossain määrin rauhoittamaan itse omaa tunnekuohuaan.
Jatkuu...Monta pitkää viestiä, mutta eihän tuossa ole konkretiaa kauheasti. Paitsi se, että keskustellaan eli "selvitetään asia". Mitään vaihtoehtoa ei ole sen varalle, jos lapsi ei haluakaan toimia sen mukaisesti mitä vanhempi on hänelle keskustelussa selittänyt. Tämä juuri on se nykykasvatuksen pahin akilleen kantapää, jota pääosa lapsista oppii käyttämään hyväkseen.
Toinen akilleen kantapää on tunteiden (esim. yllä: "tunneyhteyden katkaiseminen") valtava korostaminen ja sen kieltäminen, että lapsi kykenisi faktapohjaiseen laskelmointiin. Toki lapsen toimintaan yleensä vaikuttavat monet asiat samanaikaisesti, mutta silti niitä asioita on monia eikä siis vain ne tunteet.
Ymmärsinkö nyt oikein, että sinä ajattelet tällaisen keskustelun tarkoittavan sitä, että aikuinen "selittää" lapselle asioita ja lapsi joko haluaa toimia sen mukaisesti tai ei? Ja siihen aikuinen sitten vain tyytyy?
Tietysti keskustelussa tapahtuu mielipiteiden vaihtoa molempiin suuntiin. Mutta toivottavasti tällaisessa keskustelussa ei nyt ainakaan mihinkään kompromissiin päädytä sen suhteen, että onko lupa kiusata vai ei.
Mitä tyytymiseen tulee, niin mitä muutakaan aikuinen voi tehdä kuin joko tyytyä tai yrittää keskustella uudelleen? Lapsen painostaminen rankaisemallahan ei ollut vaihtoehto, koska se ei olisi "looginen seuraus".
Sinä siis viestisi perusteella pidät selvittämiskeskustelua pääsääntöisesti mielipiteiden vaihtona? Joista voi pahimmillaan seurata kompromissi tyyliin "äitiä ei saa nimitellä, tai no saa nimitellä, mutta vain vähän?"
Painostaminen muuten on eri asia, kuin tosiasioiden toteaminen. On eri asia todeta rauhallisesti, että: "Jos viivyttelet matkalla, meillä on vähemmän aikaa leikkiä/pelata perillä", kuin sanoa vihaisella äänellä: "Aina sä viivyttelet, jos et nyt tule, niin mä otan sun puhelimen pois loppuviikoksi."
Kaikki keskustelu on mielipiteiden vaihtoa. Muuten se ei ole keskustelua vaan sitä, että yksi puhuu toiselle. Mutta oli mitä oli, niin edes se, että kaikki asiaan todennäköisesti tai vähemmän todennäköisesti liittyvät seikat käytäisiin keskustelussa läpi eli "selvitettäisiin" ei useinkaan tuota sitä, että minkäänlaista tottelua lopulta tapahtuisi. Sikäli kun edes on aikaa ja mahdollisuus sellaiseen keskusteluun. Siksi tarvitaan mahdollisuus myös painostukseen.
Mitä viivyttelyesimerkkiisi tulee, niin siinä taas ollaan aseettomia jos se ei haittaakaan lasta, että perillä uhataan olevan vähemmän aikaa. Kun kerran muita painostuskeinoja ei saa käyttää kuin tätä "loogista seurausta".
Ensinnäkin perillä ei uhata olla vähemmän aikaa. Todetaan tosiasiana, että viivyttely johtaa siihen, että perillä oloon jää vähemmän aikaa. (Koska perillä ei olla minuuttiakaan kauemmin siksi, että lapsi on viivytellyt.)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkoa...
Looginen seuraus sille, että lapsi nimittelee aikuista, eikä kiellosta huolimatta lopeta, riippuu ikätasosta. Pienen lapsen voi ottaa vaikka syliin ja pitää siinä niin kauan, että hokeminen loppuu. Sitten kun hokeminen loppuu, lapsen kanssa keskustellaan vielä asiasta. Tyypillisesti lapsi tässä tilanteessa pyrkii vaihtamaan aihetta tai juoksemaan karkuun. Nyt vanhemman ei tarvitse lähteä perään ja painostaa lasta asian selvittämiseen, vaan hän voi todeta, ettei asioissa pääse eteenpäin ennen kuin tämä on keskusteltu. Joskus voi kulua pitkäkin aika, että lapsi on valmis keskustelemaan, mutta tänä aikana aikuinen voi todeta lapsen pyyntöihin esim. leikkimisestä tai lastenohjelmista, että "saat sitten kun nimittelyasia on selvitetty." Näin aikuinen ei anna lapsen pompottaa perhettä ja lapsi saa kypsyä vastuun ottamiseen.
(Vihjasit, että en ole perillä todellista maailmasta. No tuota äskeistä menetelmää olen käyttänyt itse oman lapseni kanssa ja se on toiminut erittäin hyvin.)
Tietyissä tilanteissa asian selvittämistä voi joutua viivästyttämään, mutta jos ei ole kyse aivan pienistä lapsesta, hän kyllä muistaa tapahtuneen. Joissain tilanteissa aikuinen voi joutua miettimään tarkkaan, mitä priorisoi, mutta se kuuluu vanhemmuuteen ja elämään ylipäätään.
Epälooginen, rankaiseva seuraus on tyypillisesti esimerkiksi lelun tai puhelimen pois ottaminen (ei liity asiaan mitenkään) tai fyysinen rangaistus (luunappi, suun pesu saippualla). Ns. jäähypenkin käyttäminen tai lapsen sulkeminen omaan huoneeseen on tässä tilanteessa harmaalla alueella, koska se rajoittaa lapsen fyysistä liikkumista ja eristää hänet tunneyhteydestä vanhempaan. Toisaalta esimerkiksi omaan huoneeseen laittaminen on loogista siinä suhteessa, että se taittaa terän nimittelyltä mutta ei välttämättä tunnu lapsesta tunneyhteyden katkaisemiselta --> varsinkin jos lapsi on niin suuri, että kykenee jossain määrin rauhoittamaan itse omaa tunnekuohuaan.
Jatkuu...Monta pitkää viestiä, mutta eihän tuossa ole konkretiaa kauheasti. Paitsi se, että keskustellaan eli "selvitetään asia". Mitään vaihtoehtoa ei ole sen varalle, jos lapsi ei haluakaan toimia sen mukaisesti mitä vanhempi on hänelle keskustelussa selittänyt. Tämä juuri on se nykykasvatuksen pahin akilleen kantapää, jota pääosa lapsista oppii käyttämään hyväkseen.
Toinen akilleen kantapää on tunteiden (esim. yllä: "tunneyhteyden katkaiseminen") valtava korostaminen ja sen kieltäminen, että lapsi kykenisi faktapohjaiseen laskelmointiin. Toki lapsen toimintaan yleensä vaikuttavat monet asiat samanaikaisesti, mutta silti niitä asioita on monia eikä siis vain ne tunteet.
Ymmärsinkö nyt oikein, että sinä ajattelet tällaisen keskustelun tarkoittavan sitä, että aikuinen "selittää" lapselle asioita ja lapsi joko haluaa toimia sen mukaisesti tai ei? Ja siihen aikuinen sitten vain tyytyy?
Tietysti keskustelussa tapahtuu mielipiteiden vaihtoa molempiin suuntiin. Mutta toivottavasti tällaisessa keskustelussa ei nyt ainakaan mihinkään kompromissiin päädytä sen suhteen, että onko lupa kiusata vai ei.
Mitä tyytymiseen tulee, niin mitä muutakaan aikuinen voi tehdä kuin joko tyytyä tai yrittää keskustella uudelleen? Lapsen painostaminen rankaisemallahan ei ollut vaihtoehto, koska se ei olisi "looginen seuraus".
Sinä siis viestisi perusteella pidät selvittämiskeskustelua pääsääntöisesti mielipiteiden vaihtona? Joista voi pahimmillaan seurata kompromissi tyyliin "äitiä ei saa nimitellä, tai no saa nimitellä, mutta vain vähän?"
Painostaminen muuten on eri asia, kuin tosiasioiden toteaminen. On eri asia todeta rauhallisesti, että: "Jos viivyttelet matkalla, meillä on vähemmän aikaa leikkiä/pelata perillä", kuin sanoa vihaisella äänellä: "Aina sä viivyttelet, jos et nyt tule, niin mä otan sun puhelimen pois loppuviikoksi."
Kaikki keskustelu on mielipiteiden vaihtoa. Muuten se ei ole keskustelua vaan sitä, että yksi puhuu toiselle. Mutta oli mitä oli, niin edes se, että kaikki asiaan todennäköisesti tai vähemmän todennäköisesti liittyvät seikat käytäisiin keskustelussa läpi eli "selvitettäisiin" ei useinkaan tuota sitä, että minkäänlaista tottelua lopulta tapahtuisi. Sikäli kun edes on aikaa ja mahdollisuus sellaiseen keskusteluun. Siksi tarvitaan mahdollisuus myös painostukseen.
Mitä viivyttelyesimerkkiisi tulee, niin siinä taas ollaan aseettomia jos se ei haittaakaan lasta, että perillä uhataan olevan vähemmän aikaa. Kun kerran muita painostuskeinoja ei saa käyttää kuin tätä "loogista seurausta".
Perustelisitko, miksi asioiden läpikäyminen ei tuota "useinkaan" tottelevaisuutta?
[/quote]
Itse lienet niin syvällä noissa Kohlbergin teorioissa, tai mitä lienevät, että olet unohtanut käytännön elämän ja siellä vallitsevan todellisuuden.
Se, onko jostain asiasta mahdollista keksiä tehokasta ja toimivaa loogista seurausta on täysin tapauskohtainen asia. Mutta esimerkiksi jos puhutaan erilaisesta kiusaamisesta (varsinkin sanallisesta sellaisesta), niin se on usein hyvin vaikea keksiä sitä loogista seurausta. Toki se on aivan yksilöstä kiinni, että mikä on looginen seuraus. Käsitettä looginen voidaan venyttää hyvin paljon jos halutaan. Looginen seuraus on myös yleensä samalla rangaistus, vaikka käsite "rangaistus" tuntuukin olevan hirveä mörkö eräille (ilmeisesti ideologisista syistä?).
Sekä lapset että aikuiset osaavat olla laskelmoivia myös sääntöjen ja määräysten rikkomisen suhteen. Mielessä pyörivät kiinnijäämisen todennäköisyydet ja rangaistuksen (sinun mieliksesi: loogisen seurauksen) haitat vastaan teon hyödyt. Se, että asia näin on ja paha mm. siksi tarvitsee palkkansa on aivan perustason arkijärkeä.[/quote]
Pahoittelen jo etukäteen pitkää vastausta. Keskustelun teemat ovat niin monimutkaisia, että niistä ei voi kirjoittaa lyhyesti. Tai voisi, jos haluaisi esittää asiat mustavalkoisina ja lyödä toisiin helppoja leimakirveitä - edellinen vastaaja puhuu mm. käytännön elämän ja todellisuuden unohtamisesta ja “ideologisista syistä”. Hänen oma perustelunsa siitä, miksi paha tarvitsee palkkansa, jää vaillinnaiseksi, koska se perustuu mustavalkoiseen oletukseen teon laskelmoinnista. Asiat ovat kuitenkaan harvoin mustavalkoisia.
Jatkuu...