Mistä avioerosi pohjimmiltaan johtui?

Miehen alko ja pilleriongelmat, väkivalta ja minun kasvaminen ja omien rajojen löytäminen.

Mun suurin virheeni oli ajatella, että kun teen enemmän, ja huomioin toista, niin se jotenkin palautuu takaisin ja hänkin tekee enemmän ja huomioi minua. Juttu ei mene niin. Jotkut ihmiset ovat sellaisia, että mitä enemmän annat, sitä enemmän tuo toinen ihminen pitää sinua ja antamiasi asioita itsestäänselvyytenä.

Olin naimisissa hyvin itsekkään ihmisen kanssa, ja kuvittelin että tekemällä enemmän saan hänet huomioimana minua. VÄÄRIN!!! Loppuviimein olin koko perheen arvoasteikossa se kaikkein alin, siivooja, palvelija, ruoanlaittaja. Ja toisinaan hyvin kiukkuinen, koska koin että minua ja tarpeitani ei huomioi kukaan.

Lähtökohta oli täysin väärä, ja olen ymmärtänyt että lapsuudenperheeni ja exän lapsuudenperheen mallit ovat olleet muovaamassa tuosta suhteesta sellaista kuin se oli. Jos olisin saanut toisenlaisen mallin kotoa, en varmasti olisi seurustellut päivääkään exäni kanssa. Ajattelen että hänellekin joku toinen puoliso olisi ollut sopivampi, sellainen joka olisi osannut enemmän olla tiukka ja jämäkkä siinä mitä suhteelta tarvitsee. MInusta tuli aivan kynnysmatto, mutta olen huomannut sen vasta kun olen päässyt tuosta suhteesta pois.

Jatkosta ajattelen että parisuhde ja mies ei ole elämäni keskipiste enkä ole tänne syntynyt palvelemaan ketään. Teen itse omasta elämästäni sellaista, että siinä viihdyn, ja parisuhde on sitten kuin kirsikka siinä elämäni kakussa, mutta ei se koko kakku. Mikä tuntuu nyt tällä hetkellä hyvältä on se vapaus voida päättää omista asioistani. 

Ex-vaimon mt-ongelmat ja narsistiset piirteet

Eron siemen oli kylvetty jo monia monia vuosia aiemmin kun menimme hankkimaan lapsia tilanteessa jossa toinen kovasti lapsia halusi ja toinen ei ollenkaan.

Tuo myrkky sitten hautui aikansa, ennenkuin räjähti naamalle.

Vierailija kirjoitti:

Varmaan siitä, että lopulta inhosin eksää. Rakkaudettomassa liitossa olisin voinutkin jatkaa, mutta olisi pitänyt pystyä edes jotenkin arvostamaan ihmisenä.

Jos ihmiset tajuaisi lähteä siinä vaiheessa kun rakkaus loppuu, ei tulisi sitä pahoinvoinnin naamaan hieromista pettämisenä, juomisena yms. Nuo on usein reaktioita siihen että ei ole enää syytä olla toisen kanssa kun rakkaus on loppunut. Yritetään sitten turruttaa niitä huonoja tunteita tai paetaan toisten ihmisten luo, kun oikeasti pitäisi istua alas ja katsoa silmiin ja sanoa että minä en enää viihdy sinun seurassa.

Väkivaltainen mies

Jatkuva fyysinen ja henkinen väkivalta tukahdutti rakkauden. Loppuaikoina ihastuin toiseen sitten (sellaiseen, joka oli lämmin ja välittävä ihminen). Siinä kaikki.

Eron olisi voinut välttää sillä, että mies olisi herännyt huomaamaan, että minuakin täytyy kohdella kuin ihmistä. Ehkä hyvissä ajoin aloitettu pariterapia olisi auttanut. Mies tosin oli kotoaan saanut mallin, jossa perheen äiti on kaikkien yhteisesti pilkkaama henkilö, jota appeni sitten oli pahoinpidellyt jatkuvasti exäni ollessa pieni.

Exäni piti väkivaltaista ja perheen äitiä nolaavaa parisuhdetta ihan normaalina. Itse puolestani olin kodista, jossa isäni kohteli äitiäni kuin kukkaa kämmenellä ja teki kotitöitä tasa-arvoisesti jne. En käsittänyt sitä, millä oikeudella exä koko ajan kiusasi ja pahoinpiteli. Lopulta uuvuin tilanteeseen, rakkaus kuihtui pois ja aloin haaveilla erosta.

Tämän ketjun perusteella avioero on lähes aina sen toisen syy.

En rakastanut enää vaimoani.

Siitä että petin puolisoa. Oli omaa kriiseilyä ja hankalaa aikaa oman elämän suhteen ja hairahduin. Kadun varmaan loppuelämän, mutta näillä mennään ja pitää vaan yrittää päästä sängystä ylös joka aamu .

Puolison rakkaus kuoli heti ja hän toipui äkkiä ja löysi jotain parempaa. Ainakin somehehkutuksen perusteella. Itse voin huonosti vielä useiden vuosien jälkeen, mutta tietenkin sen ansaitsenkin.

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa kyllä huomaa naisten analyyttisuuden puutteen kun vastaukset on tyyliin 'lopulta inhosin eksää', 'en enää rakastanut' jne. Ihan kuin nämä vain tapahtuisivat jotenkin itsestään. Kun nimenmaan kysyttiin sitä MIKSI tilanne oli mennyt siihen, että rakkautta ei enää ollut, eksä inhotti ym. En ihmettele, jos näiden naisten nykyisetkin liitot ovat ongelmissa, tai jos ovat jääneet yksin.

t. mies

Sata ja yksi asiaa, pienempiä ja muutama deal breaker -tyyppinen, johtivat lopulta vuosien kuluessa siihen, että inhosin eksääni, mikä taas johti siihen, että halusin erota. Siis nimenomaan se, etten enää välittänyt vaan jopa inhosin, ei mikään niistä yksittäisistä asioista yksinään. Seuraavaksi vinkunet, että eikö itsessäsi ole mitään vikaa, johon vastaan valmiiksi, että toki, mutta sitähän ei nyt kysytty. Ei ole mitään motivaatiota selostaa asioita tänne seikkaperäisesti.

Vierailija kirjoitti:

Tämän ketjun perusteella avioero on lähes aina sen toisen syy.

Täällä kirjoittaa pääosin naisia ja pääosin naiset ovat niitä, jotka ottavat sen eron. Miehet harvemmin jättävät, ellei ole jo "parempi" nainen katsottuna valmiiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämän ketjun perusteella avioero on lähes aina sen toisen syy.

Täällä kirjoittaa pääosin naisia ja pääosin naiset ovat niitä, jotka ottavat sen eron. Miehet harvemmin jättävät, ellei ole jo "parempi" nainen katsottuna valmiiksi.

Eikö voi ottaa eroa vaikka ero olisikin oma syy? Äläpäs nyt höpsi. Toki se on kovin inhimillistä että syyllistä on helpompi sietää silloin kun se ei näy peilistä.

Naimisiin mennessäni jo tiesin, että tulen eroamaan. Olin niin s*tanan miellyttämisenhaluinen ja vaimo oli jonkunlaisessa hääkuumeessa, suunnitteli juhlia valehtelematta n. vuoden kaiken vapaa-aikansa. Vihkiäisissä v*tutti, että olin päästänyt tilanteen niin pitkälle. Sanoin kuitenkin väkinäisesti "tahdon" kun pappi sitä kysyi.  Pari vuotta jaksoin sitä teeskentelyä. Onneksi sain sentään kieltäydyttyä lastenhankinnasta, vaikka vaimo olisi halunnut.

Vierailija kirjoitti:

Luulen, että eron alkuunpaneva voima oli miehen viidenkympin kriisi, joka sai hänet näkemään minut eri silmin kuin ennen. Hän jollain tavalla menetti kunnioituksen ja arvostuksen minua kohtaan, eli ne asiat, jotka oli kantaneet yli kahden vuosikymmenen yhdessäolon vaikea ajat. Samalla häneltä katosi halu keskustella ja yrittää selvittää ongelmia yhdessä. Loppuaikana hän myös petti minua, vaikka sen sain tietää vasta pari vuotta eron jälkeen. 

Nyt erosta jo vuosia, olen päässyt yli alun vaikeista ajoista ja olen hyvin tyytyväinen elämääni, paljon tyytyväisempi kuin koskaan aiemmin ole ollut. Vasta eron jälkeen olen ymmärtänyt, miten eri suuntiin olimme kasvaneet, ja miten monessa asiassa arvomme olivat ihan erilaisia, jopa täysin päinvastaisia. Ja minä olin aina se, joka yritti sopeutua toisen arvoihin, ja sen tuloksena jotenkin kadotin itseni kokonaan (toki oli myös yhdistäviä asioita ja yhteisiä arvoja, ja niihin aina epäilyksen hetkillä takerruin). 

Joten hyvä juttu se ero loppujen lopuksi oli, ja jos siihen tarvittiin tuollainen kriisi pettämisineen, niin eipä sille mitään voi. Ainoa, mikä tuntuu pahalta on se, että lapsemme joutui kärsimään erosta - se tapahtui liian nopeasti ja pahaan aikaan sinänsä, että lapsi oli murrosiän loppuvaiheessa ja hänellä olisi ollut ihan tarpeeksi tekemistä omissa kasvukivuissaan, vanhempien yllätysero ei todellakaan helpottanut asioita. Onneksi lapsi on kuitenkin selvinnyt kunnialla ja elää nykyään omaa, itsenäistä elämäänsä ilman suuria ongelmia. Ja kriisithän kuuluvat elämään, ei niitä kukaan voi välttää, ja kunhan niistä selviytyy, niin on ehkä hitusen vahvempi kohtaamaan seuraavan kriisin (huom. paino sanalla selvityy - kaikki eivät aina selviä, ja silloin seuraavassa kriisissä saattaa joutua kohtaamaan myös sen edellisen, mikä pahentaa tilannetta entisestään. Todella siis toivoin, että olen oikeassa ajatellessani, että sekä lapsi että minä olemme erosta täysin selvinneet). 

Kun vaihtaa alkuu vaimon neljänkympin kriisin niin on liiankin tutun kuuloista. Meillä tosin ero vasta tuore.