Lue keskustelun säännöt.
En ymmärrä työelämän sosiaalisia sääntöjä, muita hiljaisia introverttejä?
05.12.2020 |
En kerta kaikkiaan tajua. Onko tosiaan niin, että sosiaalisesti taitavat huuliveikot vievät aina pidemmän korren työn laadusta viis veisaamatta?
Juu, olen se hiljainen, varautunut introvertti, joka ei pidä meteliä itsestään. Teen kuitenkin työni hyvin ja tunnollisesti. En ole juuri koskaan sairauslomalla, enkä valita töistä tai mitenkään muutenkaan heittäydy hankalaksi. 'Huono' puoleni näyttää tosiaan olevan se hiljaisuus ja introverttiys, niin ihmiset ei ehkä saa minuun kontaktia niin helposti. Olen varautuneisuudesta huolimatta aina kaikille kohtelias ja ystävällinen.
Olen ollut nykyisessä työssäni pitkähköllä määräaikaissopimuksella, joka on päättymässä pian. Samaan aikaan kanssani aloitti toinen työntekijä, joka on monessa asiassa miltei täysi vastakohta minusta. Olemme hirveän erilaisia luonteiltamme - siinä missä minä olen hiljainen ja varautunut, hän on hyvin valovoimainen, karismaattinen ja itsevarma persoona ja tykkää myös kovasti olla äänessä ja esillä. Hän kuitenkin tekee työssään paljon virheitä, joita minä jatkuvasti korjailen. Lisäksi hän nakittaa omia tehtäviään minulle tehtäväksi. Hän on usein sairauslomalla ja juuri ennen viikonloppua tai pidempää lomaa siinä missä minä en ole ollut kertaakaan. Asia, joka minua on loukannut on, että hän on väittänyt tehneensä jotain, jonka minä olen oikeasti tehnyt, tai on kertonut työyhteisölle jostain erikoisesta asiakastapahtumasta niin kuin se olisi tapahtunut hänelle, vaikka todellisuudessa se on tapahtunut minulle. Mutta hän heittää hyvää vitsiä kahvihuoneessa ja saa ihmiset nauramaan, niin hän on kaikkien suosikki.
Määräaikaisuudet loppuvat ja vain toiselle meistä tarjotaan jatkoa, ja arvatkaa kumpi se on. Annan vihjeen, että se en ole minä.
Olen ollut ahdistunut viime viikot ja miettinyt, miksi minulla on tällainen luonne ja mitä olisin voinut tehdä toisin. Ei ole ensimmäinen kerta, että työpaikka menee sivu suun, koska en luonteeltani riitä, vaikka osaamisessa ei olisi vikaa. Minkä takia se menee niin, että työn laadulla ja osaamisella ja tunnollisuudella on kuitenkin loppupeleissä vähemmän merkitystä kuin sosiaalisilla taidoilla? Pitkin elämää tuntunut siltä, että hiljaisuudesta ja introverttiydestä vain rangaistaan, vaikka kuinka yrittäisin paikata sosiaalisia puutteitani tunnollisuudella ja työn tekemisellä mahdollisimman hyvin.
T. Paha mieli
Kommentit (115)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä vielä yksi ujo, sosiaalisesti kömpelö ja verkostoitumistaidoton, mutta fiksu, ahkera ja tunnollinen ihminen. Mulla on akateeminen koulutus, mutta ne harvat työpaikat joita ei saada suhteilla saadaan loistamalla työhaastatteluissa, ja siihen musta ei ole. Teen siksi täysin koulutustani vastaamattomia keikkatöitä, joista maksetaan suunnilleen kymppi tunnilta ja palkkaa tulee parhaimmillaankin reilu tonni kuussa. Nyt koronarajoitusten aikaan töitä on tuskin lainkaan.
Koronarajoitukset on tehnyt selväksi senkin, ettei mulla ole edes yhtään oikeaa kaveria, johon voisin/osaisin ottaa luontevasti yhteyttä ja kysellä kuulumisia tai jopa ehdottaa tapaamista. Tapaan välillä yhtä kaverin tapaista, mutten aina tiedä miksi, koska se kertoo vaan omasta elämästään eikä ole lainkaan kiinnostunut musta. Työkaverit on mukavaa juttuseuraa töissä, mutta ei niistäkään ole tullut sen enempää.
Pitäisi kai olla onnellinen siitä, etten ole syrjäytynyt täysin, mutta kyllähän tämä masentaa. Olisinpa vaan tajunnut nuorempana, että sosiaalisiin taitoihin pitää panostaa vähintään yhtä paljon kuin opiskeluunkin.
Tsemppiä kaikille kohtalontovereille. Koitetaan jaksaa!
Muuten hyvä kirjoitus, mutta en täysin ymmärrä, millä lailla sosiaalisiin taitoihin voi panostaa? Kun itsestä ainakin tuntuu, että niitä joko on tai ei ole. Ei niitä voi mistään oppikirjasta oppia.
Itse siis myös ujo ja sosiaalisesti kömpelö. Samalla lailla nämä ominaisuudet oli jo silloin nuorempana, enkä silloinkaan voinut näille mitään.
Totta kai sosiaalisia taitojakin voi opetella. Minä olen aina ollut ujo ja hiljainen, juuri se kympin tyttö, joka tiesi vastauksen, mutta ei uskaltanut viitata ja se, joka joutui psyykkaamaan itseään kädet hikoillen pari tuntia, kun piti soittaa joku puhelu. Kuitenkin jossain vaiheessa työelämän alussa päätin, että nyt on pakko ottaa itseä niskasta kiinni ja opetella olemaan rohkeampi sosiaalisissa tilanteissa. Aluksi naama punaisena ja sydän pamppaillen aloin sanoa mielipiteeni tai kertoa ehdotuksia palavereissa, siitä se sitten lähti ja kliseisesti todettuna "kerran se vain kirpaisee". Tai ehkä muutamia kertoja...
Nykyisin olen jopa edennyt esimiesasemaan ja sosiaaliset taitoni ovat vuosien saatossa kehittyneet huimasti noista ajoista. Enää ei edes tarvitse miettiä vuorosanoja valmiiksi ennen puhelua, vaikka edelleen hoidan asiat mieluummin sähköpostilla kuin soittamalla ;)
No niin, niskasta kiinni-mainittu. Hiljaiset hyssykät, itseä reippaasti niskasta kiinni vain.
No duh, tuliko yllätyksenä ettei elämä ole aina helppoa ja joskus on otettava itseään niskasta kiinni ja mentävä sinne mukavuusalueen ulkopuolelle jotta pärjää elämässä.
Jos toiminta on itselle epäluontevaa, voi päätyä ojasta allikkoon. Itselle sosiaalisuus ei ole helppoa. Jos yritän käyttäytyä kuin ekstrovertti, tulee helposti ylilyöntejä. Eli käyttäytyy kuin itsekeskeinen kovaääninen öykkäri.
Kaikki ekstrovertit eivät ole itsekeskeisiä, kovaäänisiä öykkäreitä, kuten myöskään introverttiys ei poissulje mahdollisuutta olla sellainen. Ekstroverttiyttä ja introverttiyttä ei määrittele se, kuinka äänekäs ja näkyvä ihminen on sosiaalisissa tilanteissa, vaan se, minkä verran sosiaalisia suhteita ihminen kaipaa ollakseen tyytyväinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä vielä yksi ujo, sosiaalisesti kömpelö ja verkostoitumistaidoton, mutta fiksu, ahkera ja tunnollinen ihminen. Mulla on akateeminen koulutus, mutta ne harvat työpaikat joita ei saada suhteilla saadaan loistamalla työhaastatteluissa, ja siihen musta ei ole. Teen siksi täysin koulutustani vastaamattomia keikkatöitä, joista maksetaan suunnilleen kymppi tunnilta ja palkkaa tulee parhaimmillaankin reilu tonni kuussa. Nyt koronarajoitusten aikaan töitä on tuskin lainkaan.
Koronarajoitukset on tehnyt selväksi senkin, ettei mulla ole edes yhtään oikeaa kaveria, johon voisin/osaisin ottaa luontevasti yhteyttä ja kysellä kuulumisia tai jopa ehdottaa tapaamista. Tapaan välillä yhtä kaverin tapaista, mutten aina tiedä miksi, koska se kertoo vaan omasta elämästään eikä ole lainkaan kiinnostunut musta. Työkaverit on mukavaa juttuseuraa töissä, mutta ei niistäkään ole tullut sen enempää.
Pitäisi kai olla onnellinen siitä, etten ole syrjäytynyt täysin, mutta kyllähän tämä masentaa. Olisinpa vaan tajunnut nuorempana, että sosiaalisiin taitoihin pitää panostaa vähintään yhtä paljon kuin opiskeluunkin.
Tsemppiä kaikille kohtalontovereille. Koitetaan jaksaa!
Muuten hyvä kirjoitus, mutta en täysin ymmärrä, millä lailla sosiaalisiin taitoihin voi panostaa? Kun itsestä ainakin tuntuu, että niitä joko on tai ei ole. Ei niitä voi mistään oppikirjasta oppia.
Itse siis myös ujo ja sosiaalisesti kömpelö. Samalla lailla nämä ominaisuudet oli jo silloin nuorempana, enkä silloinkaan voinut näille mitään.
Totta kai sosiaalisia taitojakin voi opetella. Minä olen aina ollut ujo ja hiljainen, juuri se kympin tyttö, joka tiesi vastauksen, mutta ei uskaltanut viitata ja se, joka joutui psyykkaamaan itseään kädet hikoillen pari tuntia, kun piti soittaa joku puhelu. Kuitenkin jossain vaiheessa työelämän alussa päätin, että nyt on pakko ottaa itseä niskasta kiinni ja opetella olemaan rohkeampi sosiaalisissa tilanteissa. Aluksi naama punaisena ja sydän pamppaillen aloin sanoa mielipiteeni tai kertoa ehdotuksia palavereissa, siitä se sitten lähti ja kliseisesti todettuna "kerran se vain kirpaisee". Tai ehkä muutamia kertoja...
Nykyisin olen jopa edennyt esimiesasemaan ja sosiaaliset taitoni ovat vuosien saatossa kehittyneet huimasti noista ajoista. Enää ei edes tarvitse miettiä vuorosanoja valmiiksi ennen puhelua, vaikka edelleen hoidan asiat mieluummin sähköpostilla kuin soittamalla ;)
No niin, niskasta kiinni-mainittu. Hiljaiset hyssykät, itseä reippaasti niskasta kiinni vain.
No duh, tuliko yllätyksenä ettei elämä ole aina helppoa ja joskus on otettava itseään niskasta kiinni ja mentävä sinne mukavuusalueen ulkopuolelle jotta pärjää elämässä.
Ei se ole mitään niskasta kiinni ottamista, vaan oman persoonallisuuden pakotettua muokkaamista itselle täysin luonnottomaan muotoon.
Tarkoitatko siis, että koko muun maailman ympärillä pitäisi muuttua, että se "hiljainen hyssykkä" pärjäisi työelämässä, vai millaista ratkaisua ehdotat, jos itsestä lähtevä muutos ei käy?
No esimerkiksi tämä yleinen asenneilmapiiri voisi muovaantua hyväksyvämpään suuntaan siten, ettei kaikkien tarvitse olla ekstroverttejä tyrkkyjä saadakseen työtä. Tai vahvisteta sellaista toimintatapaa, että toisia kampittamalla ja kyynärpäätaktiikalla voittaa palkinnot itselleen. "Sosiaalista pelisilmää" ja verkostoitumista korostetaan liikaa nykyajan työelämässä. Se on ongelma silloin, jos se menee työn laadun edelle, kuten ap:n tapauksessa. Toki hyvät työnantajat näkevät asian todellisen laidan. Niitä hyviä työnantajia vain on harvassa ja vaihtuvuus niissä on pientä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Taas sotketaan introversiota ties mihin ominisuuksiin, joilla ei välttämättä ole mitään tekemistä ao. ominaisuuden kanssa. Käytän itseäni esimerkkitapauksena, kyllä olen ihan oikeasti introvertti, ja tarvitsen paljon aikaa rauhassa yksikseni olemiseen (joten olen puolisoton ja lapseton). Mutta minulla on kaikenlaisia muitakin ominaisuuksia, jotka vaikuttavat siihen millaisena näyttäydyn esimerkiksi työpaikalla, esimerkiksi olen varsin avoin kaikelle uudelle, eli kokeilen uusia tapoja tehdä töitä, uusia ruokapaikkoja, ilmoittaudun vapaaehtoiseksi ties mihin, kuten nyt vaikka olen jo vuosia kuulunut yksikön joulukalenteriporukkaan, ja ihan varmasti esitän ideani ääneen (tai kirjoitettuna jos niin toivotaan).
Niiden ideoiden syntyyn tietysti vaikuttaa se että osa minusta on myös tarkkaileva ja analyyttinen, mutta ei niistä ideoista ole mitään iloa kenellekään jollei niitä tuo ilmi. Mitä tulee ahkeruuteen ja tunnollisuuteen, en todellakaan ole ainakaan tunnollinen, vaan paljon parempi ideoimaan kokonaisuuksia kuin saattamaan niitä huolellisesti loppuun. Ujo olen myös aina ollut, mutta kun olen ollut työssäni jo pitkään, osaan asiani ja olen tuntenut monet työtoverini vuosia, niin en tietenkään enää ujostele heitä, nhän minä heidän kanssaa ole tekemisissä uusien tilanteiden tai ihmisten kanssa. Ujous ei ole arkuuttta tai pelokkuuta.
Joku tuossa ylempänä valitteli ettei sosiaalisia taitoja voi opetella, tietenkin voi, mutta taitoja pitää harjoittaa ja harjoitella, aluksi mieluiten turvallisessa seurassa, ja sitten voi uskaltautua oudompiinkin seuroihin - itsekin olen joutunut opettelemaan esimerkiksi sen etten heti ehdota kanssaihmiselle ratkaisua hänen ongelmaansa (olen sangen ratkaisukeskeinen ihminen) vaan tunnustelen hetken ajatteleeko hän vain ääneen, rakastaako valittamista vai haluaako oikeasti apua ongelman ratkaisuun. Toki taidot tulevat toisille helpommin, eikä minusta olisi ikinä tullut oopperalaulajaa mutta aivan varmasti oppisin tarpeellisella ohjatulla harjoittelulla laulamaan nuotilleen.
Tuossa on tosi suuri etu ujouden voittamiseen, jos on pysyvä työpaikka sekä tuttu ja turvallinen työyhteisö. Eipä onnistu sama, jos työpaikat on lyhytaikaisia ja joutuu aina vaihtamaan uuteen paikkaan ja aloittamaan koko prosessin alusta. Jos ei ole vakituisen työn turvaakaan, ei välttämättä kauheasti uskalla myöskään tuoda tavanomaisesta poikkeavia näkemyksiä esiin ainakaan kehitysmielessä, jos ei ole varmuutta siitä, miten työyhteisö vastaanottaa kehitysehdotukset. Kyllä ap:n kaltaiset ujot tulisivat hiljalleen ulos kuorestaan, jos edes vähän saisivat työelämältä vihreää valoa esimerkiksi antamalla tunnustusta ahkeruudesta ja ottamalla vakituisten listoilleen.
Määräaikaisessa työssä voi ihan hyvin opetella tuomaan niitä kehitysehdotuksiaan ilmi viimeistään työsuhteen loppupuolella. Siinä vaiheessa ei ole enää mitään menetettävää; pahimmassa tapauksessa... no työsuhde päättyy joka tapauksessa, parhaassa tapauksessa jää positiivisella tavalla muiden mieleen ja voi saada uudestaan töitä samasta paikasta.
Olet väärässä. Pahimmassa tapauksessa saman firman töihin ei ole enää jatkossa mitään asiaa ja maine leviää niin, että töitä on vaikea saada muualtakaan.
Saa olla aika radikaali kehitysehdotus, jos sen jälkeen työntekijä voisi menettää maineensa lopullisesti. Millaista tapausta ajattelit tuossa worst case scenariossasi?
Ap vaikuttaa hyvin samanlaiselta kuin minä. Itselläni vaan on ollut suuri onni työskennellä jo 12 vuotta samassa työpaikassa, jossa esihenkilöni ja kollegani tuntevat minut hyvin ja arvostavat työpanostani. Saan hoitaa työni rauhassa. Kukaan ei hengitä niskaan, koska minuun luotetaan täysin.
Kuitenkin n. vuosi sitten firmaan palkattiin nuori vastavalmistunut nainen, joka on tällainen äänekäs vöheltäjä. Hän on käsittääkseni hyvin pidetty ja omasta mielestäni myös tämän tyyppisiä ihmisiä tarvitaan työyhteisössä. Olen silti usein hermostunut siihen energiaan. Viime aikoina on myös ruvennut tuntumaan, että hän yrittää jotenkin opettaa ja komentaa minua, mikä tietysti loukkaa ja ärsyttää. Vaikeaa, kun en oikein osaa sanoa suoraan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on juuri vastaava työkaveri josta pomo kysyi mielipidettäni, jatkoon vai ei. En voinut suositella niin flegmaattista yksilöä. Tekee kyllä työnsä mutta ei huolellisesti ja on todella passiiviinen. Ei mitään pelisilmää vaan jättää tervehtimättä isoa pomoakin ihan pokkana kun keskittyy johonkin omaan ns. tekemiseen yms.
Ap sanoi olevansa tunnollinen työntekijä ja ystävällinen.
Hän ei välttämättä itse tiedosta virheitään kuitenkaan. En usko että tuo minunkaan työkaverini tarkoituksellisesti on noin kuutamolla vaan luulee olevansa ihan hyvä tyyppi. Eikä edes huomaa menetettyjä tilaisuuksia kun sitä pelisilmää juuri ei ole.
Tässä tullaankin kysymykseen, pelataanko työpaikalla pelejä vai tehdäänkö töitä.
Anteeksi, sinä joudut nyt valitukseni sijaiskärsijäksi.
Millaisissa paikoissa ovat töissä ihmiset, jotka tekevät työpaikalla vain työtä? Ainakin siellä missä minä olen, on selvittävä tiimin dynamiikasta (meillä vaikeata, koska olemme eräänlainen jämätiimi), oltava hyvä alainen (siihen kuuluu myös epäkohdista mainitseminen, onneksi ne eivät ole koskaan vielä koskeneet muiden tekemisiä tai olemisia), kommunikoitava muiden yksiköiden kanssa tavoilla, jotka tekevät yhteistyöstä sujuvaa (ihmiet ovat erilaisia, ja heidän kanssaan jopa työasioista pitää puhua eri tavoilla - esimerkiksi hyvin tunnollinen saattaa syyllistyä tai huolettomampi ei ota pyyntöjä vakavasti), kaikilla yksiköillä ja tekijöillä on omat prioriteettinsa ja kiireaikansa, joten omien prioriteettien toteuttaminen saattaa vaatia hyvinkin diplomaattista lähestymistä, totuteltav muutoksiin ja tuettava muita niissä ja kaikkea muuta, mikä mahdollistaa sen, että sitä työtä tosissaan saa tehtyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mene pomon puheille ja kerro miksi juuri sinun tulisi saada jatkaa työssäsi. Nyt on se aika kun saat kehua itseäsi! Ei tarvitse liioitella missään, kerro vain itsevarmasti missä olet onnistunut ja mikä on panoksesi yritykseen. Kyllä pomon tulisi pohtia myös tötä sairasloma juttua... Vai onko teillä sitten helppo saada tuuraaja?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Taas sotketaan introversiota ties mihin ominisuuksiin, joilla ei välttämättä ole mitään tekemistä ao. ominaisuuden kanssa. Käytän itseäni esimerkkitapauksena, kyllä olen ihan oikeasti introvertti, ja tarvitsen paljon aikaa rauhassa yksikseni olemiseen (joten olen puolisoton ja lapseton). Mutta minulla on kaikenlaisia muitakin ominaisuuksia, jotka vaikuttavat siihen millaisena näyttäydyn esimerkiksi työpaikalla, esimerkiksi olen varsin avoin kaikelle uudelle, eli kokeilen uusia tapoja tehdä töitä, uusia ruokapaikkoja, ilmoittaudun vapaaehtoiseksi ties mihin, kuten nyt vaikka olen jo vuosia kuulunut yksikön joulukalenteriporukkaan, ja ihan varmasti esitän ideani ääneen (tai kirjoitettuna jos niin toivotaan).
Niiden ideoiden syntyyn tietysti vaikuttaa se että osa minusta on myös tarkkaileva ja analyyttinen, mutta ei niistä ideoista ole mitään iloa kenellekään jollei niitä tuo ilmi. Mitä tulee ahkeruuteen ja tunnollisuuteen, en todellakaan ole ainakaan tunnollinen, vaan paljon parempi ideoimaan kokonaisuuksia kuin saattamaan niitä huolellisesti loppuun. Ujo olen myös aina ollut, mutta kun olen ollut työssäni jo pitkään, osaan asiani ja olen tuntenut monet työtoverini vuosia, niin en tietenkään enää ujostele heitä, nhän minä heidän kanssaa ole tekemisissä uusien tilanteiden tai ihmisten kanssa. Ujous ei ole arkuuttta tai pelokkuuta.
Joku tuossa ylempänä valitteli ettei sosiaalisia taitoja voi opetella, tietenkin voi, mutta taitoja pitää harjoittaa ja harjoitella, aluksi mieluiten turvallisessa seurassa, ja sitten voi uskaltautua oudompiinkin seuroihin - itsekin olen joutunut opettelemaan esimerkiksi sen etten heti ehdota kanssaihmiselle ratkaisua hänen ongelmaansa (olen sangen ratkaisukeskeinen ihminen) vaan tunnustelen hetken ajatteleeko hän vain ääneen, rakastaako valittamista vai haluaako oikeasti apua ongelman ratkaisuun. Toki taidot tulevat toisille helpommin, eikä minusta olisi ikinä tullut oopperalaulajaa mutta aivan varmasti oppisin tarpeellisella ohjatulla harjoittelulla laulamaan nuotilleen.
Minä olen kyllä ihan sellainen stereotyyppinen esimerkki ujosta, hiljaisesta sekä myöskin introvertista, joka väsyy ihmiskontakteista tavanomaista herkemmin ja jolle vetäytymismahdollisuus omiin oloihin muistuttaa taivaallista olotilaa. Tästä syystä mainitsin otsikossa myös introvertin, vaikka tiedän, että se on eri asia kuin hiljaisuus tai ujous. Ujouden kyllä miellän nimenomaan arkuudeksi ottaa kontaktia vieraisiin ihmisiin. Ujoudesta huolimatta olen kaikille asiallinen, kohtelias, tervehdin, kykenen avaamaan suuta jne. Mutta sellainen jatkuvasti äänessä oleva, karismaattinen porukkaa naurattava huuliveikko en ole. Haluan vain pysyvää työtä, jossa luonteeni hyväksyttäisiin osana ihmisluonteiden kirjoa.
T: ap
Maailma on täynnä tyyppejä, jotka kuvittelevat olevansa kovinkin hauskoja, joten olen kiitollinen kaikista niistä, jotka ymmätyävät rajoituksensa asian suhteen.
Luultavasti joudut vielä yrittämään sen pysyvän paikan saamista, mutta varmaan oman hyvinvointisi vuoksi kannattaisi ehkä vetää omat rajansa tarkemmin ja tosissaan lakata tekemästä muiden töitä ja peittelemästä heidän virheitään (silloin kun kysymyksessä on tyyppi, jolla on puutteellinen työmoraali ja osaaminen, muita toki pitää auttaa hädässä, vaikka jotkut virheet kyllä pitää ottaa esille, etenkin jos ne johtuvat rakenteellisista ongelmista). Vaikka tuo peittelevät ja oman toimen ohella muiden töitä tekevä näyttäytyisi ideaalina työntekijänä, hän ei sitä ole, koska hän peittelee ongelmia, joita työn teossa ja yhteisössä on, ja joille pitäisi löytyä joku toimivampi ratkaisu.
Joku tuolla varoitteli kertomasta ehdotuksiaan työsuhteen päättyessä, mutta siinäkin lienee myös sanomisen tavalla osuutensa - luultavasti sinä osaisit sanoa asiat rakentavasti, eivätkä kaikki pomot suinkaan samaistu niin tiukasti työnantajaan etteivät osaisi ottaa vastaan kritiikkiä työpaikan käytännöistä. luultavasti he itsekin tietävä mitkä asiat oat jotenkin vialla.
Tämä oli mukavan rakentava kommentti. Niin kuin moni muukin kommentti täällä tietysti. Tiedostan, että eräs ongelmani on se, että olen ehkä vähän liian kiltti tai jollain lailla alistuva. Kun en valita mistään, ja hiljaa hyväksyn, mitä eteen tulee. Nuo, mitä työkaveri on minulle tehnyt, on tapahtunut sillä lailla vaivihkaa, että niihin ei ole voinut heti puuttua - esimerkiksi jälkeenpäin olen kuullut muilta, mitä hän on kertonut tapahtuneen, kun en ole ollut paikalla. Olen vain mielessäni jäänyt pohtimaan, että jaaha - tuohan tapahtui minulle. Hän on sanonut kokouksissa tehneensä asioita, mitkä minä olen tehnyt. En kokouksissa viitsi sanoa suoraan, että minäpä tein tuon, kun sitten mietin liikaa annanko itsestäni tosi ylimielisen kuvan. Jälkeenpäin olen hänelle sanonut asiasta, ja hän on vedonnut muistamattomuuteen tai johonkin muuhun bullshittiin. Kuten sanoin aiemmin, hän on todella taitava sosiaalisesti ja tuntuu aina osaavan sanoa joka paikassa oikeat sanat oikeilla äänenpainoilla. Hän jyrää vakuuttavuudellaan minut aivan satanolla, ja olen tästä syystä hyvin varovainen ihan vain sen takia, etten halua pilata omaa mainettani ja alkaa näyttäytyä niskuroivana tyyppinä taikka poltella siltoja, kun kyseessä on niin väliaikainen ja epävarma työjakso. Minulla on työtä tehtävänä arkuuteni suhteen, mutta kyllä minä jonkin verran osaan rajoja vetää, kun täällä on vähän ollut jo sen sortin tulkintaa, että olen aivan kynnysmatto, joka ei osaa millään lailla puolustaa itseään. Se on kyllä vaikeaa, kun vastapuoli on sekä sosiaalisesti taitava että vaivihkaa häikäilemättömästi omaa etuaan ajava yksilö.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä vielä yksi ujo, sosiaalisesti kömpelö ja verkostoitumistaidoton, mutta fiksu, ahkera ja tunnollinen ihminen. Mulla on akateeminen koulutus, mutta ne harvat työpaikat joita ei saada suhteilla saadaan loistamalla työhaastatteluissa, ja siihen musta ei ole. Teen siksi täysin koulutustani vastaamattomia keikkatöitä, joista maksetaan suunnilleen kymppi tunnilta ja palkkaa tulee parhaimmillaankin reilu tonni kuussa. Nyt koronarajoitusten aikaan töitä on tuskin lainkaan.
Koronarajoitukset on tehnyt selväksi senkin, ettei mulla ole edes yhtään oikeaa kaveria, johon voisin/osaisin ottaa luontevasti yhteyttä ja kysellä kuulumisia tai jopa ehdottaa tapaamista. Tapaan välillä yhtä kaverin tapaista, mutten aina tiedä miksi, koska se kertoo vaan omasta elämästään eikä ole lainkaan kiinnostunut musta. Työkaverit on mukavaa juttuseuraa töissä, mutta ei niistäkään ole tullut sen enempää.
Pitäisi kai olla onnellinen siitä, etten ole syrjäytynyt täysin, mutta kyllähän tämä masentaa. Olisinpa vaan tajunnut nuorempana, että sosiaalisiin taitoihin pitää panostaa vähintään yhtä paljon kuin opiskeluunkin.
Tsemppiä kaikille kohtalontovereille. Koitetaan jaksaa!
Muuten hyvä kirjoitus, mutta en täysin ymmärrä, millä lailla sosiaalisiin taitoihin voi panostaa? Kun itsestä ainakin tuntuu, että niitä joko on tai ei ole. Ei niitä voi mistään oppikirjasta oppia.
Itse siis myös ujo ja sosiaalisesti kömpelö. Samalla lailla nämä ominaisuudet oli jo silloin nuorempana, enkä silloinkaan voinut näille mitään.
Totta kai sosiaalisia taitojakin voi opetella. Minä olen aina ollut ujo ja hiljainen, juuri se kympin tyttö, joka tiesi vastauksen, mutta ei uskaltanut viitata ja se, joka joutui psyykkaamaan itseään kädet hikoillen pari tuntia, kun piti soittaa joku puhelu. Kuitenkin jossain vaiheessa työelämän alussa päätin, että nyt on pakko ottaa itseä niskasta kiinni ja opetella olemaan rohkeampi sosiaalisissa tilanteissa. Aluksi naama punaisena ja sydän pamppaillen aloin sanoa mielipiteeni tai kertoa ehdotuksia palavereissa, siitä se sitten lähti ja kliseisesti todettuna "kerran se vain kirpaisee". Tai ehkä muutamia kertoja...
Nykyisin olen jopa edennyt esimiesasemaan ja sosiaaliset taitoni ovat vuosien saatossa kehittyneet huimasti noista ajoista. Enää ei edes tarvitse miettiä vuorosanoja valmiiksi ennen puhelua, vaikka edelleen hoidan asiat mieluummin sähköpostilla kuin soittamalla ;)
No niin, niskasta kiinni-mainittu. Hiljaiset hyssykät, itseä reippaasti niskasta kiinni vain.
No duh, tuliko yllätyksenä ettei elämä ole aina helppoa ja joskus on otettava itseään niskasta kiinni ja mentävä sinne mukavuusalueen ulkopuolelle jotta pärjää elämässä.
Ei se ole mitään niskasta kiinni ottamista, vaan oman persoonallisuuden pakotettua muokkaamista itselle täysin luonnottomaan muotoon.
Tarkoitatko siis, että koko muun maailman ympärillä pitäisi muuttua, että se "hiljainen hyssykkä" pärjäisi työelämässä, vai millaista ratkaisua ehdotat, jos itsestä lähtevä muutos ei käy?
No esimerkiksi tämä yleinen asenneilmapiiri voisi muovaantua hyväksyvämpään suuntaan siten, ettei kaikkien tarvitse olla ekstroverttejä tyrkkyjä saadakseen työtä. Tai vahvisteta sellaista toimintatapaa, että toisia kampittamalla ja kyynärpäätaktiikalla voittaa palkinnot itselleen. "Sosiaalista pelisilmää" ja verkostoitumista korostetaan liikaa nykyajan työelämässä. Se on ongelma silloin, jos se menee työn laadun edelle, kuten ap:n tapauksessa. Toki hyvät työnantajat näkevät asian todellisen laidan. Niitä hyviä työnantajia vain on harvassa ja vaihtuvuus niissä on pientä.
Yleinen asenneilmapiiri on yhtäkuin silloisen valitsemassa olevan henkilön henkilökohtaiset mieltymykset ja näkemykset siitä millainen työntekijä olisi paras kyseiseen firmaan. Miksi vaadit tätä henkilöä muuttumaan, muttet itse ole valmis tekemään mitään asian eteen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä vielä yksi ujo, sosiaalisesti kömpelö ja verkostoitumistaidoton, mutta fiksu, ahkera ja tunnollinen ihminen. Mulla on akateeminen koulutus, mutta ne harvat työpaikat joita ei saada suhteilla saadaan loistamalla työhaastatteluissa, ja siihen musta ei ole. Teen siksi täysin koulutustani vastaamattomia keikkatöitä, joista maksetaan suunnilleen kymppi tunnilta ja palkkaa tulee parhaimmillaankin reilu tonni kuussa. Nyt koronarajoitusten aikaan töitä on tuskin lainkaan.
Koronarajoitukset on tehnyt selväksi senkin, ettei mulla ole edes yhtään oikeaa kaveria, johon voisin/osaisin ottaa luontevasti yhteyttä ja kysellä kuulumisia tai jopa ehdottaa tapaamista. Tapaan välillä yhtä kaverin tapaista, mutten aina tiedä miksi, koska se kertoo vaan omasta elämästään eikä ole lainkaan kiinnostunut musta. Työkaverit on mukavaa juttuseuraa töissä, mutta ei niistäkään ole tullut sen enempää.
Pitäisi kai olla onnellinen siitä, etten ole syrjäytynyt täysin, mutta kyllähän tämä masentaa. Olisinpa vaan tajunnut nuorempana, että sosiaalisiin taitoihin pitää panostaa vähintään yhtä paljon kuin opiskeluunkin.
Tsemppiä kaikille kohtalontovereille. Koitetaan jaksaa!
Muuten hyvä kirjoitus, mutta en täysin ymmärrä, millä lailla sosiaalisiin taitoihin voi panostaa? Kun itsestä ainakin tuntuu, että niitä joko on tai ei ole. Ei niitä voi mistään oppikirjasta oppia.
Itse siis myös ujo ja sosiaalisesti kömpelö. Samalla lailla nämä ominaisuudet oli jo silloin nuorempana, enkä silloinkaan voinut näille mitään.
Totta kai sosiaalisia taitojakin voi opetella. Minä olen aina ollut ujo ja hiljainen, juuri se kympin tyttö, joka tiesi vastauksen, mutta ei uskaltanut viitata ja se, joka joutui psyykkaamaan itseään kädet hikoillen pari tuntia, kun piti soittaa joku puhelu. Kuitenkin jossain vaiheessa työelämän alussa päätin, että nyt on pakko ottaa itseä niskasta kiinni ja opetella olemaan rohkeampi sosiaalisissa tilanteissa. Aluksi naama punaisena ja sydän pamppaillen aloin sanoa mielipiteeni tai kertoa ehdotuksia palavereissa, siitä se sitten lähti ja kliseisesti todettuna "kerran se vain kirpaisee". Tai ehkä muutamia kertoja...
Nykyisin olen jopa edennyt esimiesasemaan ja sosiaaliset taitoni ovat vuosien saatossa kehittyneet huimasti noista ajoista. Enää ei edes tarvitse miettiä vuorosanoja valmiiksi ennen puhelua, vaikka edelleen hoidan asiat mieluummin sähköpostilla kuin soittamalla ;)
No niin, niskasta kiinni-mainittu. Hiljaiset hyssykät, itseä reippaasti niskasta kiinni vain.
No duh, tuliko yllätyksenä ettei elämä ole aina helppoa ja joskus on otettava itseään niskasta kiinni ja mentävä sinne mukavuusalueen ulkopuolelle jotta pärjää elämässä.
Ei se ole mitään niskasta kiinni ottamista, vaan oman persoonallisuuden pakotettua muokkaamista itselle täysin luonnottomaan muotoon.
Tarkoitatko siis, että koko muun maailman ympärillä pitäisi muuttua, että se "hiljainen hyssykkä" pärjäisi työelämässä, vai millaista ratkaisua ehdotat, jos itsestä lähtevä muutos ei käy?
No esimerkiksi tämä yleinen asenneilmapiiri voisi muovaantua hyväksyvämpään suuntaan siten, ettei kaikkien tarvitse olla ekstroverttejä tyrkkyjä saadakseen työtä. Tai vahvisteta sellaista toimintatapaa, että toisia kampittamalla ja kyynärpäätaktiikalla voittaa palkinnot itselleen. "Sosiaalista pelisilmää" ja verkostoitumista korostetaan liikaa nykyajan työelämässä. Se on ongelma silloin, jos se menee työn laadun edelle, kuten ap:n tapauksessa. Toki hyvät työnantajat näkevät asian todellisen laidan. Niitä hyviä työnantajia vain on harvassa ja vaihtuvuus niissä on pientä.
Yleinen asenneilmapiiri on yhtäkuin silloisen valitsemassa olevan henkilön henkilökohtaiset mieltymykset ja näkemykset siitä millainen työntekijä olisi paras kyseiseen firmaan. Miksi vaadit tätä henkilöä muuttumaan, muttet itse ole valmis tekemään mitään asian eteen?
Ei mielestäni ole ammattitaitoinen rekrytoija, jos perustaa valinnan henkilökohtaisille mieltymyksilleen, eikä viitsi kartuttaa tutkimustietoa erilaisista persoonallisuustyypeistä ja niiden hyvistä ja huonoista vaikutuksista työyhteisöön vaan toitottaa yhtä ainoaa totuuttaan, jossa kaikkien ihmisten on sovittava pieneen ahtaaseen muottiin nimeltä ekstroversio. Maailma muuttuu, kun tieto lisääntyy, niin on tapahtunut aina ennenkin ja tapahtuu jatkossakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä vielä yksi ujo, sosiaalisesti kömpelö ja verkostoitumistaidoton, mutta fiksu, ahkera ja tunnollinen ihminen. Mulla on akateeminen koulutus, mutta ne harvat työpaikat joita ei saada suhteilla saadaan loistamalla työhaastatteluissa, ja siihen musta ei ole. Teen siksi täysin koulutustani vastaamattomia keikkatöitä, joista maksetaan suunnilleen kymppi tunnilta ja palkkaa tulee parhaimmillaankin reilu tonni kuussa. Nyt koronarajoitusten aikaan töitä on tuskin lainkaan.
Koronarajoitukset on tehnyt selväksi senkin, ettei mulla ole edes yhtään oikeaa kaveria, johon voisin/osaisin ottaa luontevasti yhteyttä ja kysellä kuulumisia tai jopa ehdottaa tapaamista. Tapaan välillä yhtä kaverin tapaista, mutten aina tiedä miksi, koska se kertoo vaan omasta elämästään eikä ole lainkaan kiinnostunut musta. Työkaverit on mukavaa juttuseuraa töissä, mutta ei niistäkään ole tullut sen enempää.
Pitäisi kai olla onnellinen siitä, etten ole syrjäytynyt täysin, mutta kyllähän tämä masentaa. Olisinpa vaan tajunnut nuorempana, että sosiaalisiin taitoihin pitää panostaa vähintään yhtä paljon kuin opiskeluunkin.
Tsemppiä kaikille kohtalontovereille. Koitetaan jaksaa!
Muuten hyvä kirjoitus, mutta en täysin ymmärrä, millä lailla sosiaalisiin taitoihin voi panostaa? Kun itsestä ainakin tuntuu, että niitä joko on tai ei ole. Ei niitä voi mistään oppikirjasta oppia.
Itse siis myös ujo ja sosiaalisesti kömpelö. Samalla lailla nämä ominaisuudet oli jo silloin nuorempana, enkä silloinkaan voinut näille mitään.
Totta kai sosiaalisia taitojakin voi opetella. Minä olen aina ollut ujo ja hiljainen, juuri se kympin tyttö, joka tiesi vastauksen, mutta ei uskaltanut viitata ja se, joka joutui psyykkaamaan itseään kädet hikoillen pari tuntia, kun piti soittaa joku puhelu. Kuitenkin jossain vaiheessa työelämän alussa päätin, että nyt on pakko ottaa itseä niskasta kiinni ja opetella olemaan rohkeampi sosiaalisissa tilanteissa. Aluksi naama punaisena ja sydän pamppaillen aloin sanoa mielipiteeni tai kertoa ehdotuksia palavereissa, siitä se sitten lähti ja kliseisesti todettuna "kerran se vain kirpaisee". Tai ehkä muutamia kertoja...
Nykyisin olen jopa edennyt esimiesasemaan ja sosiaaliset taitoni ovat vuosien saatossa kehittyneet huimasti noista ajoista. Enää ei edes tarvitse miettiä vuorosanoja valmiiksi ennen puhelua, vaikka edelleen hoidan asiat mieluummin sähköpostilla kuin soittamalla ;)
No niin, niskasta kiinni-mainittu. Hiljaiset hyssykät, itseä reippaasti niskasta kiinni vain.
No duh, tuliko yllätyksenä ettei elämä ole aina helppoa ja joskus on otettava itseään niskasta kiinni ja mentävä sinne mukavuusalueen ulkopuolelle jotta pärjää elämässä.
Ei se ole mitään niskasta kiinni ottamista, vaan oman persoonallisuuden pakotettua muokkaamista itselle täysin luonnottomaan muotoon.
Tarkoitatko siis, että koko muun maailman ympärillä pitäisi muuttua, että se "hiljainen hyssykkä" pärjäisi työelämässä, vai millaista ratkaisua ehdotat, jos itsestä lähtevä muutos ei käy?
No esimerkiksi tämä yleinen asenneilmapiiri voisi muovaantua hyväksyvämpään suuntaan siten, ettei kaikkien tarvitse olla ekstroverttejä tyrkkyjä saadakseen työtä. Tai vahvisteta sellaista toimintatapaa, että toisia kampittamalla ja kyynärpäätaktiikalla voittaa palkinnot itselleen. "Sosiaalista pelisilmää" ja verkostoitumista korostetaan liikaa nykyajan työelämässä. Se on ongelma silloin, jos se menee työn laadun edelle, kuten ap:n tapauksessa. Toki hyvät työnantajat näkevät asian todellisen laidan. Niitä hyviä työnantajia vain on harvassa ja vaihtuvuus niissä on pientä.
Yleinen asenneilmapiiri on yhtäkuin silloisen valitsemassa olevan henkilön henkilökohtaiset mieltymykset ja näkemykset siitä millainen työntekijä olisi paras kyseiseen firmaan. Miksi vaadit tätä henkilöä muuttumaan, muttet itse ole valmis tekemään mitään asian eteen?
Ei mielestäni ole ammattitaitoinen rekrytoija, jos perustaa valinnan henkilökohtaisille mieltymyksilleen, eikä viitsi kartuttaa tutkimustietoa erilaisista persoonallisuustyypeistä ja niiden hyvistä ja huonoista vaikutuksista työyhteisöön vaan toitottaa yhtä ainoaa totuuttaan, jossa kaikkien ihmisten on sovittava pieneen ahtaaseen muottiin nimeltä ekstroversio. Maailma muuttuu, kun tieto lisääntyy, niin on tapahtunut aina ennenkin ja tapahtuu jatkossakin.
Tämä on sinun mielipiteesi, rekrytoijalla on omansa. Miksi sinun mielipiteesi on arvokkaampi kuin toisen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä vielä yksi ujo, sosiaalisesti kömpelö ja verkostoitumistaidoton, mutta fiksu, ahkera ja tunnollinen ihminen. Mulla on akateeminen koulutus, mutta ne harvat työpaikat joita ei saada suhteilla saadaan loistamalla työhaastatteluissa, ja siihen musta ei ole. Teen siksi täysin koulutustani vastaamattomia keikkatöitä, joista maksetaan suunnilleen kymppi tunnilta ja palkkaa tulee parhaimmillaankin reilu tonni kuussa. Nyt koronarajoitusten aikaan töitä on tuskin lainkaan.
Koronarajoitukset on tehnyt selväksi senkin, ettei mulla ole edes yhtään oikeaa kaveria, johon voisin/osaisin ottaa luontevasti yhteyttä ja kysellä kuulumisia tai jopa ehdottaa tapaamista. Tapaan välillä yhtä kaverin tapaista, mutten aina tiedä miksi, koska se kertoo vaan omasta elämästään eikä ole lainkaan kiinnostunut musta. Työkaverit on mukavaa juttuseuraa töissä, mutta ei niistäkään ole tullut sen enempää.
Pitäisi kai olla onnellinen siitä, etten ole syrjäytynyt täysin, mutta kyllähän tämä masentaa. Olisinpa vaan tajunnut nuorempana, että sosiaalisiin taitoihin pitää panostaa vähintään yhtä paljon kuin opiskeluunkin.
Tsemppiä kaikille kohtalontovereille. Koitetaan jaksaa!
Muuten hyvä kirjoitus, mutta en täysin ymmärrä, millä lailla sosiaalisiin taitoihin voi panostaa? Kun itsestä ainakin tuntuu, että niitä joko on tai ei ole. Ei niitä voi mistään oppikirjasta oppia.
Itse siis myös ujo ja sosiaalisesti kömpelö. Samalla lailla nämä ominaisuudet oli jo silloin nuorempana, enkä silloinkaan voinut näille mitään.
Totta kai sosiaalisia taitojakin voi opetella. Minä olen aina ollut ujo ja hiljainen, juuri se kympin tyttö, joka tiesi vastauksen, mutta ei uskaltanut viitata ja se, joka joutui psyykkaamaan itseään kädet hikoillen pari tuntia, kun piti soittaa joku puhelu. Kuitenkin jossain vaiheessa työelämän alussa päätin, että nyt on pakko ottaa itseä niskasta kiinni ja opetella olemaan rohkeampi sosiaalisissa tilanteissa. Aluksi naama punaisena ja sydän pamppaillen aloin sanoa mielipiteeni tai kertoa ehdotuksia palavereissa, siitä se sitten lähti ja kliseisesti todettuna "kerran se vain kirpaisee". Tai ehkä muutamia kertoja...
Nykyisin olen jopa edennyt esimiesasemaan ja sosiaaliset taitoni ovat vuosien saatossa kehittyneet huimasti noista ajoista. Enää ei edes tarvitse miettiä vuorosanoja valmiiksi ennen puhelua, vaikka edelleen hoidan asiat mieluummin sähköpostilla kuin soittamalla ;)
No niin, niskasta kiinni-mainittu. Hiljaiset hyssykät, itseä reippaasti niskasta kiinni vain.
No duh, tuliko yllätyksenä ettei elämä ole aina helppoa ja joskus on otettava itseään niskasta kiinni ja mentävä sinne mukavuusalueen ulkopuolelle jotta pärjää elämässä.
Ei se ole mitään niskasta kiinni ottamista, vaan oman persoonallisuuden pakotettua muokkaamista itselle täysin luonnottomaan muotoon.
Tarkoitatko siis, että koko muun maailman ympärillä pitäisi muuttua, että se "hiljainen hyssykkä" pärjäisi työelämässä, vai millaista ratkaisua ehdotat, jos itsestä lähtevä muutos ei käy?
No esimerkiksi tämä yleinen asenneilmapiiri voisi muovaantua hyväksyvämpään suuntaan siten, ettei kaikkien tarvitse olla ekstroverttejä tyrkkyjä saadakseen työtä. Tai vahvisteta sellaista toimintatapaa, että toisia kampittamalla ja kyynärpäätaktiikalla voittaa palkinnot itselleen. "Sosiaalista pelisilmää" ja verkostoitumista korostetaan liikaa nykyajan työelämässä. Se on ongelma silloin, jos se menee työn laadun edelle, kuten ap:n tapauksessa. Toki hyvät työnantajat näkevät asian todellisen laidan. Niitä hyviä työnantajia vain on harvassa ja vaihtuvuus niissä on pientä.
Yleinen asenneilmapiiri on yhtäkuin silloisen valitsemassa olevan henkilön henkilökohtaiset mieltymykset ja näkemykset siitä millainen työntekijä olisi paras kyseiseen firmaan. Miksi vaadit tätä henkilöä muuttumaan, muttet itse ole valmis tekemään mitään asian eteen?
Ei mielestäni ole ammattitaitoinen rekrytoija, jos perustaa valinnan henkilökohtaisille mieltymyksilleen, eikä viitsi kartuttaa tutkimustietoa erilaisista persoonallisuustyypeistä ja niiden hyvistä ja huonoista vaikutuksista työyhteisöön vaan toitottaa yhtä ainoaa totuuttaan, jossa kaikkien ihmisten on sovittava pieneen ahtaaseen muottiin nimeltä ekstroversio. Maailma muuttuu, kun tieto lisääntyy, niin on tapahtunut aina ennenkin ja tapahtuu jatkossakin.
Tämä on sinun mielipiteesi, rekrytoijalla on omansa. Miksi sinun mielipiteesi on arvokkaampi kuin toisen?
En ole väittänyt omaa mielipidettäni arvokkaammaksi. Olen vastannut kysymyksiisi, mitä muutoksia voisi tehdä yleisesti. Persoonaa on vaikea lähteä muuttamaan ja mielestäni kohtuuton vaatimus, jos se vaatimus koskettaa vain ujoja ja hiljaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä vielä yksi ujo, sosiaalisesti kömpelö ja verkostoitumistaidoton, mutta fiksu, ahkera ja tunnollinen ihminen. Mulla on akateeminen koulutus, mutta ne harvat työpaikat joita ei saada suhteilla saadaan loistamalla työhaastatteluissa, ja siihen musta ei ole. Teen siksi täysin koulutustani vastaamattomia keikkatöitä, joista maksetaan suunnilleen kymppi tunnilta ja palkkaa tulee parhaimmillaankin reilu tonni kuussa. Nyt koronarajoitusten aikaan töitä on tuskin lainkaan.
Koronarajoitukset on tehnyt selväksi senkin, ettei mulla ole edes yhtään oikeaa kaveria, johon voisin/osaisin ottaa luontevasti yhteyttä ja kysellä kuulumisia tai jopa ehdottaa tapaamista. Tapaan välillä yhtä kaverin tapaista, mutten aina tiedä miksi, koska se kertoo vaan omasta elämästään eikä ole lainkaan kiinnostunut musta. Työkaverit on mukavaa juttuseuraa töissä, mutta ei niistäkään ole tullut sen enempää.
Pitäisi kai olla onnellinen siitä, etten ole syrjäytynyt täysin, mutta kyllähän tämä masentaa. Olisinpa vaan tajunnut nuorempana, että sosiaalisiin taitoihin pitää panostaa vähintään yhtä paljon kuin opiskeluunkin.
Tsemppiä kaikille kohtalontovereille. Koitetaan jaksaa!
Muuten hyvä kirjoitus, mutta en täysin ymmärrä, millä lailla sosiaalisiin taitoihin voi panostaa? Kun itsestä ainakin tuntuu, että niitä joko on tai ei ole. Ei niitä voi mistään oppikirjasta oppia.
Itse siis myös ujo ja sosiaalisesti kömpelö. Samalla lailla nämä ominaisuudet oli jo silloin nuorempana, enkä silloinkaan voinut näille mitään.
Totta kai sosiaalisia taitojakin voi opetella. Minä olen aina ollut ujo ja hiljainen, juuri se kympin tyttö, joka tiesi vastauksen, mutta ei uskaltanut viitata ja se, joka joutui psyykkaamaan itseään kädet hikoillen pari tuntia, kun piti soittaa joku puhelu. Kuitenkin jossain vaiheessa työelämän alussa päätin, että nyt on pakko ottaa itseä niskasta kiinni ja opetella olemaan rohkeampi sosiaalisissa tilanteissa. Aluksi naama punaisena ja sydän pamppaillen aloin sanoa mielipiteeni tai kertoa ehdotuksia palavereissa, siitä se sitten lähti ja kliseisesti todettuna "kerran se vain kirpaisee". Tai ehkä muutamia kertoja...
Nykyisin olen jopa edennyt esimiesasemaan ja sosiaaliset taitoni ovat vuosien saatossa kehittyneet huimasti noista ajoista. Enää ei edes tarvitse miettiä vuorosanoja valmiiksi ennen puhelua, vaikka edelleen hoidan asiat mieluummin sähköpostilla kuin soittamalla ;)
No niin, niskasta kiinni-mainittu. Hiljaiset hyssykät, itseä reippaasti niskasta kiinni vain.
No duh, tuliko yllätyksenä ettei elämä ole aina helppoa ja joskus on otettava itseään niskasta kiinni ja mentävä sinne mukavuusalueen ulkopuolelle jotta pärjää elämässä.
Ei se ole mitään niskasta kiinni ottamista, vaan oman persoonallisuuden pakotettua muokkaamista itselle täysin luonnottomaan muotoon.
Tarkoitatko siis, että koko muun maailman ympärillä pitäisi muuttua, että se "hiljainen hyssykkä" pärjäisi työelämässä, vai millaista ratkaisua ehdotat, jos itsestä lähtevä muutos ei käy?
No esimerkiksi tämä yleinen asenneilmapiiri voisi muovaantua hyväksyvämpään suuntaan siten, ettei kaikkien tarvitse olla ekstroverttejä tyrkkyjä saadakseen työtä. Tai vahvisteta sellaista toimintatapaa, että toisia kampittamalla ja kyynärpäätaktiikalla voittaa palkinnot itselleen. "Sosiaalista pelisilmää" ja verkostoitumista korostetaan liikaa nykyajan työelämässä. Se on ongelma silloin, jos se menee työn laadun edelle, kuten ap:n tapauksessa. Toki hyvät työnantajat näkevät asian todellisen laidan. Niitä hyviä työnantajia vain on harvassa ja vaihtuvuus niissä on pientä.
Yleinen asenneilmapiiri on yhtäkuin silloisen valitsemassa olevan henkilön henkilökohtaiset mieltymykset ja näkemykset siitä millainen työntekijä olisi paras kyseiseen firmaan. Miksi vaadit tätä henkilöä muuttumaan, muttet itse ole valmis tekemään mitään asian eteen?
Ei mielestäni ole ammattitaitoinen rekrytoija, jos perustaa valinnan henkilökohtaisille mieltymyksilleen, eikä viitsi kartuttaa tutkimustietoa erilaisista persoonallisuustyypeistä ja niiden hyvistä ja huonoista vaikutuksista työyhteisöön vaan toitottaa yhtä ainoaa totuuttaan, jossa kaikkien ihmisten on sovittava pieneen ahtaaseen muottiin nimeltä ekstroversio. Maailma muuttuu, kun tieto lisääntyy, niin on tapahtunut aina ennenkin ja tapahtuu jatkossakin.
Tämä on sinun mielipiteesi, rekrytoijalla on omansa. Miksi sinun mielipiteesi on arvokkaampi kuin toisen?
En ole väittänyt omaa mielipidettäni arvokkaammaksi. Olen vastannut kysymyksiisi, mitä muutoksia voisi tehdä yleisesti. Persoonaa on vaikea lähteä muuttamaan ja mielestäni kohtuuton vaatimus, jos se vaatimus koskettaa vain ujoja ja hiljaisia.
Se joka näkee ongelman, korjatkoon sen. Kyllä yhden ihmisen on helpompo muuttaa persoonaansa, kuin yleistä asenneilmapiiriä.
192 yläpeukkua ja vasta nyt saat ensimmäisen alapeukun - minulta tietty. Totuus on, että olet paskahousu ja suositumpi vie pidemmän korren. Itseäni pikkupomona vituttaa kaltaisesi nyhjöttävät olmit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
192 yläpeukkua ja vasta nyt saat ensimmäisen alapeukun - minulta tietty. Totuus on, että olet paskahousu ja suositumpi vie pidemmän korren. Itseäni pikkupomona vituttaa kaltaisesi nyhjöttävät olmit.
PIKKU pomo naru marionetti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä vielä yksi ujo, sosiaalisesti kömpelö ja verkostoitumistaidoton, mutta fiksu, ahkera ja tunnollinen ihminen. Mulla on akateeminen koulutus, mutta ne harvat työpaikat joita ei saada suhteilla saadaan loistamalla työhaastatteluissa, ja siihen musta ei ole. Teen siksi täysin koulutustani vastaamattomia keikkatöitä, joista maksetaan suunnilleen kymppi tunnilta ja palkkaa tulee parhaimmillaankin reilu tonni kuussa. Nyt koronarajoitusten aikaan töitä on tuskin lainkaan.
Koronarajoitukset on tehnyt selväksi senkin, ettei mulla ole edes yhtään oikeaa kaveria, johon voisin/osaisin ottaa luontevasti yhteyttä ja kysellä kuulumisia tai jopa ehdottaa tapaamista. Tapaan välillä yhtä kaverin tapaista, mutten aina tiedä miksi, koska se kertoo vaan omasta elämästään eikä ole lainkaan kiinnostunut musta. Työkaverit on mukavaa juttuseuraa töissä, mutta ei niistäkään ole tullut sen enempää.
Pitäisi kai olla onnellinen siitä, etten ole syrjäytynyt täysin, mutta kyllähän tämä masentaa. Olisinpa vaan tajunnut nuorempana, että sosiaalisiin taitoihin pitää panostaa vähintään yhtä paljon kuin opiskeluunkin.
Tsemppiä kaikille kohtalontovereille. Koitetaan jaksaa!
Muuten hyvä kirjoitus, mutta en täysin ymmärrä, millä lailla sosiaalisiin taitoihin voi panostaa? Kun itsestä ainakin tuntuu, että niitä joko on tai ei ole. Ei niitä voi mistään oppikirjasta oppia.
Itse siis myös ujo ja sosiaalisesti kömpelö. Samalla lailla nämä ominaisuudet oli jo silloin nuorempana, enkä silloinkaan voinut näille mitään.
Totta kai sosiaalisia taitojakin voi opetella. Minä olen aina ollut ujo ja hiljainen, juuri se kympin tyttö, joka tiesi vastauksen, mutta ei uskaltanut viitata ja se, joka joutui psyykkaamaan itseään kädet hikoillen pari tuntia, kun piti soittaa joku puhelu. Kuitenkin jossain vaiheessa työelämän alussa päätin, että nyt on pakko ottaa itseä niskasta kiinni ja opetella olemaan rohkeampi sosiaalisissa tilanteissa. Aluksi naama punaisena ja sydän pamppaillen aloin sanoa mielipiteeni tai kertoa ehdotuksia palavereissa, siitä se sitten lähti ja kliseisesti todettuna "kerran se vain kirpaisee". Tai ehkä muutamia kertoja...
Nykyisin olen jopa edennyt esimiesasemaan ja sosiaaliset taitoni ovat vuosien saatossa kehittyneet huimasti noista ajoista. Enää ei edes tarvitse miettiä vuorosanoja valmiiksi ennen puhelua, vaikka edelleen hoidan asiat mieluummin sähköpostilla kuin soittamalla ;)
No niin, niskasta kiinni-mainittu. Hiljaiset hyssykät, itseä reippaasti niskasta kiinni vain.
No duh, tuliko yllätyksenä ettei elämä ole aina helppoa ja joskus on otettava itseään niskasta kiinni ja mentävä sinne mukavuusalueen ulkopuolelle jotta pärjää elämässä.
Ei se ole mitään niskasta kiinni ottamista, vaan oman persoonallisuuden pakotettua muokkaamista itselle täysin luonnottomaan muotoon.
Tarkoitatko siis, että koko muun maailman ympärillä pitäisi muuttua, että se "hiljainen hyssykkä" pärjäisi työelämässä, vai millaista ratkaisua ehdotat, jos itsestä lähtevä muutos ei käy?
No esimerkiksi tämä yleinen asenneilmapiiri voisi muovaantua hyväksyvämpään suuntaan siten, ettei kaikkien tarvitse olla ekstroverttejä tyrkkyjä saadakseen työtä. Tai vahvisteta sellaista toimintatapaa, että toisia kampittamalla ja kyynärpäätaktiikalla voittaa palkinnot itselleen. "Sosiaalista pelisilmää" ja verkostoitumista korostetaan liikaa nykyajan työelämässä. Se on ongelma silloin, jos se menee työn laadun edelle, kuten ap:n tapauksessa. Toki hyvät työnantajat näkevät asian todellisen laidan. Niitä hyviä työnantajia vain on harvassa ja vaihtuvuus niissä on pientä.
Yleinen asenneilmapiiri on yhtäkuin silloisen valitsemassa olevan henkilön henkilökohtaiset mieltymykset ja näkemykset siitä millainen työntekijä olisi paras kyseiseen firmaan. Miksi vaadit tätä henkilöä muuttumaan, muttet itse ole valmis tekemään mitään asian eteen?
Ei mielestäni ole ammattitaitoinen rekrytoija, jos perustaa valinnan henkilökohtaisille mieltymyksilleen, eikä viitsi kartuttaa tutkimustietoa erilaisista persoonallisuustyypeistä ja niiden hyvistä ja huonoista vaikutuksista työyhteisöön vaan toitottaa yhtä ainoaa totuuttaan, jossa kaikkien ihmisten on sovittava pieneen ahtaaseen muottiin nimeltä ekstroversio. Maailma muuttuu, kun tieto lisääntyy, niin on tapahtunut aina ennenkin ja tapahtuu jatkossakin.
Tämä on sinun mielipiteesi, rekrytoijalla on omansa. Miksi sinun mielipiteesi on arvokkaampi kuin toisen?
En ole väittänyt omaa mielipidettäni arvokkaammaksi. Olen vastannut kysymyksiisi, mitä muutoksia voisi tehdä yleisesti. Persoonaa on vaikea lähteä muuttamaan ja mielestäni kohtuuton vaatimus, jos se vaatimus koskettaa vain ujoja ja hiljaisia.
Se joka näkee ongelman, korjatkoon sen. Kyllä yhden ihmisen on helpompo muuttaa persoonaansa, kuin yleistä asenneilmapiiriä.
Persoonan väkisin muuttaminen ja teeskentely johtaa burnoutiin ennemmin tai myöhemmin.
Tän takia itselläni on tähtäimessä oma yritys.... saan ihan itse päättää mitä teen, miten teen ja milloin teen. Saan olla sellainen kuin itse haluan olla, eikä tarvitse pitää jotain helvetin roolia yllä töissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä vielä yksi ujo, sosiaalisesti kömpelö ja verkostoitumistaidoton, mutta fiksu, ahkera ja tunnollinen ihminen. Mulla on akateeminen koulutus, mutta ne harvat työpaikat joita ei saada suhteilla saadaan loistamalla työhaastatteluissa, ja siihen musta ei ole. Teen siksi täysin koulutustani vastaamattomia keikkatöitä, joista maksetaan suunnilleen kymppi tunnilta ja palkkaa tulee parhaimmillaankin reilu tonni kuussa. Nyt koronarajoitusten aikaan töitä on tuskin lainkaan.
Koronarajoitukset on tehnyt selväksi senkin, ettei mulla ole edes yhtään oikeaa kaveria, johon voisin/osaisin ottaa luontevasti yhteyttä ja kysellä kuulumisia tai jopa ehdottaa tapaamista. Tapaan välillä yhtä kaverin tapaista, mutten aina tiedä miksi, koska se kertoo vaan omasta elämästään eikä ole lainkaan kiinnostunut musta. Työkaverit on mukavaa juttuseuraa töissä, mutta ei niistäkään ole tullut sen enempää.
Pitäisi kai olla onnellinen siitä, etten ole syrjäytynyt täysin, mutta kyllähän tämä masentaa. Olisinpa vaan tajunnut nuorempana, että sosiaalisiin taitoihin pitää panostaa vähintään yhtä paljon kuin opiskeluunkin.
Tsemppiä kaikille kohtalontovereille. Koitetaan jaksaa!
Muuten hyvä kirjoitus, mutta en täysin ymmärrä, millä lailla sosiaalisiin taitoihin voi panostaa? Kun itsestä ainakin tuntuu, että niitä joko on tai ei ole. Ei niitä voi mistään oppikirjasta oppia.
Itse siis myös ujo ja sosiaalisesti kömpelö. Samalla lailla nämä ominaisuudet oli jo silloin nuorempana, enkä silloinkaan voinut näille mitään.
Totta kai sosiaalisia taitojakin voi opetella. Minä olen aina ollut ujo ja hiljainen, juuri se kympin tyttö, joka tiesi vastauksen, mutta ei uskaltanut viitata ja se, joka joutui psyykkaamaan itseään kädet hikoillen pari tuntia, kun piti soittaa joku puhelu. Kuitenkin jossain vaiheessa työelämän alussa päätin, että nyt on pakko ottaa itseä niskasta kiinni ja opetella olemaan rohkeampi sosiaalisissa tilanteissa. Aluksi naama punaisena ja sydän pamppaillen aloin sanoa mielipiteeni tai kertoa ehdotuksia palavereissa, siitä se sitten lähti ja kliseisesti todettuna "kerran se vain kirpaisee". Tai ehkä muutamia kertoja...
Nykyisin olen jopa edennyt esimiesasemaan ja sosiaaliset taitoni ovat vuosien saatossa kehittyneet huimasti noista ajoista. Enää ei edes tarvitse miettiä vuorosanoja valmiiksi ennen puhelua, vaikka edelleen hoidan asiat mieluummin sähköpostilla kuin soittamalla ;)
No niin, niskasta kiinni-mainittu. Hiljaiset hyssykät, itseä reippaasti niskasta kiinni vain.
No duh, tuliko yllätyksenä ettei elämä ole aina helppoa ja joskus on otettava itseään niskasta kiinni ja mentävä sinne mukavuusalueen ulkopuolelle jotta pärjää elämässä.
Jos toiminta on itselle epäluontevaa, voi päätyä ojasta allikkoon. Itselle sosiaalisuus ei ole helppoa. Jos yritän käyttäytyä kuin ekstrovertti, tulee helposti ylilyöntejä. Eli käyttäytyy kuin itsekeskeinen kovaääninen öykkäri.
Kaikki ekstrovertit eivät ole itsekeskeisiä, kovaäänisiä öykkäreitä, kuten myöskään introverttiys ei poissulje mahdollisuutta olla sellainen. Ekstroverttiyttä ja introverttiyttä ei määrittele se, kuinka äänekäs ja näkyvä ihminen on sosiaalisissa tilanteissa, vaan se, minkä verran sosiaalisia suhteita ihminen kaipaa ollakseen tyytyväinen.
Thank jesus! Vihdoin tällä palstalla on joku, joka ei käytä termejä introvertti ja ekstrovertti täysin päin persettä. Mistä johtuu noin 99% harhakäsitys siitä, että ujo=introvertti ja äänekäs=ekstrovertti?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä vielä yksi ujo, sosiaalisesti kömpelö ja verkostoitumistaidoton, mutta fiksu, ahkera ja tunnollinen ihminen. Mulla on akateeminen koulutus, mutta ne harvat työpaikat joita ei saada suhteilla saadaan loistamalla työhaastatteluissa, ja siihen musta ei ole. Teen siksi täysin koulutustani vastaamattomia keikkatöitä, joista maksetaan suunnilleen kymppi tunnilta ja palkkaa tulee parhaimmillaankin reilu tonni kuussa. Nyt koronarajoitusten aikaan töitä on tuskin lainkaan.
Koronarajoitukset on tehnyt selväksi senkin, ettei mulla ole edes yhtään oikeaa kaveria, johon voisin/osaisin ottaa luontevasti yhteyttä ja kysellä kuulumisia tai jopa ehdottaa tapaamista. Tapaan välillä yhtä kaverin tapaista, mutten aina tiedä miksi, koska se kertoo vaan omasta elämästään eikä ole lainkaan kiinnostunut musta. Työkaverit on mukavaa juttuseuraa töissä, mutta ei niistäkään ole tullut sen enempää.
Pitäisi kai olla onnellinen siitä, etten ole syrjäytynyt täysin, mutta kyllähän tämä masentaa. Olisinpa vaan tajunnut nuorempana, että sosiaalisiin taitoihin pitää panostaa vähintään yhtä paljon kuin opiskeluunkin.
Tsemppiä kaikille kohtalontovereille. Koitetaan jaksaa!
Muuten hyvä kirjoitus, mutta en täysin ymmärrä, millä lailla sosiaalisiin taitoihin voi panostaa? Kun itsestä ainakin tuntuu, että niitä joko on tai ei ole. Ei niitä voi mistään oppikirjasta oppia.
Itse siis myös ujo ja sosiaalisesti kömpelö. Samalla lailla nämä ominaisuudet oli jo silloin nuorempana, enkä silloinkaan voinut näille mitään.
Totta kai sosiaalisia taitojakin voi opetella. Minä olen aina ollut ujo ja hiljainen, juuri se kympin tyttö, joka tiesi vastauksen, mutta ei uskaltanut viitata ja se, joka joutui psyykkaamaan itseään kädet hikoillen pari tuntia, kun piti soittaa joku puhelu. Kuitenkin jossain vaiheessa työelämän alussa päätin, että nyt on pakko ottaa itseä niskasta kiinni ja opetella olemaan rohkeampi sosiaalisissa tilanteissa. Aluksi naama punaisena ja sydän pamppaillen aloin sanoa mielipiteeni tai kertoa ehdotuksia palavereissa, siitä se sitten lähti ja kliseisesti todettuna "kerran se vain kirpaisee". Tai ehkä muutamia kertoja...
Nykyisin olen jopa edennyt esimiesasemaan ja sosiaaliset taitoni ovat vuosien saatossa kehittyneet huimasti noista ajoista. Enää ei edes tarvitse miettiä vuorosanoja valmiiksi ennen puhelua, vaikka edelleen hoidan asiat mieluummin sähköpostilla kuin soittamalla ;)
No niin, niskasta kiinni-mainittu. Hiljaiset hyssykät, itseä reippaasti niskasta kiinni vain.
No duh, tuliko yllätyksenä ettei elämä ole aina helppoa ja joskus on otettava itseään niskasta kiinni ja mentävä sinne mukavuusalueen ulkopuolelle jotta pärjää elämässä.
Ei se ole mitään niskasta kiinni ottamista, vaan oman persoonallisuuden pakotettua muokkaamista itselle täysin luonnottomaan muotoon.
Tarkoitatko siis, että koko muun maailman ympärillä pitäisi muuttua, että se "hiljainen hyssykkä" pärjäisi työelämässä, vai millaista ratkaisua ehdotat, jos itsestä lähtevä muutos ei käy?
.... kyllä? Kyllä maailmassa (ja työelämässä) pitäisi riittää tilaa myös meille hiljaisille hyssyköille ja kaikentyyppisille muille ihmisille. Eihän kyse edes ole työelämässä pärjäämisestä vaan lähinnä muiden (yleensä sosiaalisempien) ihmisten hyväksynnän saamisesta. Hiljaiset hyssykät pärjäävät vallan mainiosti ja tekevät työnsä usein ahkerammin kuin kukaan muu. Ollaanko työyhteisöön valmis hyväksymään se vähän hiljaisempi tyyppi sosiaalisen supliikkimiehen sijasta?
Ymmärrän kyllä, että tietynlaisiin ihmisiin on hyvin vaikea saada minkäänlaista kontaktia... vaikka olenkin itse hyvin hiljainen ja ujo (ja välttelen katsekontaktia) niin pystyn siitä huolimatta olemaan reipas ja puhumaan toisille ihmisille normaalisti kasvotusten tarvittaessa. Toisilla taas on kauhean vaikeaa edes puhua kuuluvasti ja selvästi, avun kysyminen on hankalaa eikä kysymyksiin meinata uskalleta vastata. Tällainen kieltämättä on joskus ärsyttävää ja meinaa oma ymmärrys loppua, kun pitäisi saada koulussa tai töissä tehtyä jotain mykän ihmisen kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hiljainen työntekijä voi olla myös ongelma vaikka ei olisi yhtään poissaoloja. Jokaisella alalla pitää nykyään tuoda esiin mielipiteitä, keskustella kollegojen kanssa alan asioista, olla aktiivinen ja rohkea. Valitettavaa on ettei seinäruusuna pärjää. Myös henkilö joka kiltisti tekee muiden työt sanomatta sanaakaan voi koitua ongelmaksi, onkin yhtäkkiä uupunut ja burnout päällä.
Tiedän mistä puhun koska olin kaikkea tuota. Olin kiltti, tunnollinen ja kaikille mukava. Lopetin olemasta kiltti tyttö, opettelin keskustelemaan, sanomaan jos joku yritti tuupata töitään minulle. Jos joku yritti päsmäröidä niin otin asian puheeksi kyseisen henkilön kanssa jne. Voin itsekin nyt paljon paremmin. En murehdi mitä muut ajattelevat minusta, hoidan työni mutta joskus menen siitä missä aita on matalin. Olen sairauslomalla enkä uuvuta enää itseäni muiden töissä. Ja uskon, että olen nyt tällaisena työnantajan mielestä parempi kuin entisenä itsenäni.
Ensimmäinen lauseesi jo pyrkii vesittämään koko keskustelun, jossa on tuotu esiin, että kaikenlaisia ihmisiä tarvitaan. Että ei tarvita, eikä haluta hiljaista. "Seinäruusuna ei pärjää". Eli pitää asettua siihen yhteen muottiin, olla joku social butterfly? Muuten ei saa töitä? Niinkö? Huonoja uutisia kaikille maassamme eläville hiljaisille ja ujoille introverteille. Ette saa olla omia persoonianne, teidän täytyy esittää jotain muuta kelvataksenne.
Olen hiukan eri mieltä, kaikilla aloilla ei korosteta mainitsemiasi asioita, vaan osaamista. Mitä veikkaat vaikka lennonjohtamisesta tai koodauksesta, kumpi painaa vaakakupissa enemmän? Se että työntekijä on vastuullinen ja huolellinen, ja oikeasti osaa ne hommat, vai että osaa heittää hyvää läppää ja on cool? Kyllä, ihminen joka tekee muiden työt mukisematta on ongelma hänelle itselleen, mutta se ei liity hiljaisuuteen. Katson kuitenkin siinäkin tapauksessa ongelmatyöntekijän olevan se, joka sysää omia töitään toisille.
Osaamista on myös se ettei alistu tekemään muiden töitä. Kummatkin on huono, toiselle töitään laittava työntekijä kuten sekin joka hiljaisesti hyväksyy ja tekee hänelle kuulumattomat työt omiensa lisäksi. Lennonjohtaminen ei ole sen kummempaa kuin muut työt, on osattava rohkeasti keskustella työasioita työkaverin kanssa, kysyä jos on epävarma, varmistaa vaikka on varma.
Seinäruusulla tässä kai tarkoitettiin ihmistä joka suorastaan liimautuu tapettiin ettei vaan erotu sieltä. Ei jokaisen tarvitse olla uniikki lumihiutale mutta tasapainoiseen tiimityöhön on kyettävä. Aika harva meistä kuitenkaan on koodari.
Minä olen myös hiljainen introvertti, joka jäin muiden jalkoihin. En osannut ikinä sanoa mitään oikein tai olla esillä oikeassa paikassa, vaikka työni olen hoitanut moitteettomasti.
Aloin sitten treenata salilla ja pukeutua astetta seksikkäämmin.
Olen edelleen hiljainen ja ujo introvertti, mutta kappas, vakipaikka tuli kuin tilattuna eikä edes tarvitse yrittää olla sosiaalinen. Riittää kun on ystävällinen ja kohtelias.