Lue keskustelun säännöt.
En ymmärrä työelämän sosiaalisia sääntöjä, muita hiljaisia introverttejä?
05.12.2020 |
En kerta kaikkiaan tajua. Onko tosiaan niin, että sosiaalisesti taitavat huuliveikot vievät aina pidemmän korren työn laadusta viis veisaamatta?
Juu, olen se hiljainen, varautunut introvertti, joka ei pidä meteliä itsestään. Teen kuitenkin työni hyvin ja tunnollisesti. En ole juuri koskaan sairauslomalla, enkä valita töistä tai mitenkään muutenkaan heittäydy hankalaksi. 'Huono' puoleni näyttää tosiaan olevan se hiljaisuus ja introverttiys, niin ihmiset ei ehkä saa minuun kontaktia niin helposti. Olen varautuneisuudesta huolimatta aina kaikille kohtelias ja ystävällinen.
Olen ollut nykyisessä työssäni pitkähköllä määräaikaissopimuksella, joka on päättymässä pian. Samaan aikaan kanssani aloitti toinen työntekijä, joka on monessa asiassa miltei täysi vastakohta minusta. Olemme hirveän erilaisia luonteiltamme - siinä missä minä olen hiljainen ja varautunut, hän on hyvin valovoimainen, karismaattinen ja itsevarma persoona ja tykkää myös kovasti olla äänessä ja esillä. Hän kuitenkin tekee työssään paljon virheitä, joita minä jatkuvasti korjailen. Lisäksi hän nakittaa omia tehtäviään minulle tehtäväksi. Hän on usein sairauslomalla ja juuri ennen viikonloppua tai pidempää lomaa siinä missä minä en ole ollut kertaakaan. Asia, joka minua on loukannut on, että hän on väittänyt tehneensä jotain, jonka minä olen oikeasti tehnyt, tai on kertonut työyhteisölle jostain erikoisesta asiakastapahtumasta niin kuin se olisi tapahtunut hänelle, vaikka todellisuudessa se on tapahtunut minulle. Mutta hän heittää hyvää vitsiä kahvihuoneessa ja saa ihmiset nauramaan, niin hän on kaikkien suosikki.
Määräaikaisuudet loppuvat ja vain toiselle meistä tarjotaan jatkoa, ja arvatkaa kumpi se on. Annan vihjeen, että se en ole minä.
Olen ollut ahdistunut viime viikot ja miettinyt, miksi minulla on tällainen luonne ja mitä olisin voinut tehdä toisin. Ei ole ensimmäinen kerta, että työpaikka menee sivu suun, koska en luonteeltani riitä, vaikka osaamisessa ei olisi vikaa. Minkä takia se menee niin, että työn laadulla ja osaamisella ja tunnollisuudella on kuitenkin loppupeleissä vähemmän merkitystä kuin sosiaalisilla taidoilla? Pitkin elämää tuntunut siltä, että hiljaisuudesta ja introverttiydestä vain rangaistaan, vaikka kuinka yrittäisin paikata sosiaalisia puutteitani tunnollisuudella ja työn tekemisellä mahdollisimman hyvin.
T. Paha mieli
Kommentit (115)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä vielä yksi ujo, sosiaalisesti kömpelö ja verkostoitumistaidoton, mutta fiksu, ahkera ja tunnollinen ihminen. Mulla on akateeminen koulutus, mutta ne harvat työpaikat joita ei saada suhteilla saadaan loistamalla työhaastatteluissa, ja siihen musta ei ole. Teen siksi täysin koulutustani vastaamattomia keikkatöitä, joista maksetaan suunnilleen kymppi tunnilta ja palkkaa tulee parhaimmillaankin reilu tonni kuussa. Nyt koronarajoitusten aikaan töitä on tuskin lainkaan.
Koronarajoitukset on tehnyt selväksi senkin, ettei mulla ole edes yhtään oikeaa kaveria, johon voisin/osaisin ottaa luontevasti yhteyttä ja kysellä kuulumisia tai jopa ehdottaa tapaamista. Tapaan välillä yhtä kaverin tapaista, mutten aina tiedä miksi, koska se kertoo vaan omasta elämästään eikä ole lainkaan kiinnostunut musta. Työkaverit on mukavaa juttuseuraa töissä, mutta ei niistäkään ole tullut sen enempää.
Pitäisi kai olla onnellinen siitä, etten ole syrjäytynyt täysin, mutta kyllähän tämä masentaa. Olisinpa vaan tajunnut nuorempana, että sosiaalisiin taitoihin pitää panostaa vähintään yhtä paljon kuin opiskeluunkin.
Tsemppiä kaikille kohtalontovereille. Koitetaan jaksaa!
Muuten hyvä kirjoitus, mutta en täysin ymmärrä, millä lailla sosiaalisiin taitoihin voi panostaa? Kun itsestä ainakin tuntuu, että niitä joko on tai ei ole. Ei niitä voi mistään oppikirjasta oppia.
Itse siis myös ujo ja sosiaalisesti kömpelö. Samalla lailla nämä ominaisuudet oli jo silloin nuorempana, enkä silloinkaan voinut näille mitään.
Totta kai sosiaalisia taitojakin voi opetella. Minä olen aina ollut ujo ja hiljainen, juuri se kympin tyttö, joka tiesi vastauksen, mutta ei uskaltanut viitata ja se, joka joutui psyykkaamaan itseään kädet hikoillen pari tuntia, kun piti soittaa joku puhelu. Kuitenkin jossain vaiheessa työelämän alussa päätin, että nyt on pakko ottaa itseä niskasta kiinni ja opetella olemaan rohkeampi sosiaalisissa tilanteissa. Aluksi naama punaisena ja sydän pamppaillen aloin sanoa mielipiteeni tai kertoa ehdotuksia palavereissa, siitä se sitten lähti ja kliseisesti todettuna "kerran se vain kirpaisee". Tai ehkä muutamia kertoja...
Nykyisin olen jopa edennyt esimiesasemaan ja sosiaaliset taitoni ovat vuosien saatossa kehittyneet huimasti noista ajoista. Enää ei edes tarvitse miettiä vuorosanoja valmiiksi ennen puhelua, vaikka edelleen hoidan asiat mieluummin sähköpostilla kuin soittamalla ;)
No niin, niskasta kiinni-mainittu. Hiljaiset hyssykät, itseä reippaasti niskasta kiinni vain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Taas sotketaan introversiota ties mihin ominisuuksiin, joilla ei välttämättä ole mitään tekemistä ao. ominaisuuden kanssa. Käytän itseäni esimerkkitapauksena, kyllä olen ihan oikeasti introvertti, ja tarvitsen paljon aikaa rauhassa yksikseni olemiseen (joten olen puolisoton ja lapseton). Mutta minulla on kaikenlaisia muitakin ominaisuuksia, jotka vaikuttavat siihen millaisena näyttäydyn esimerkiksi työpaikalla, esimerkiksi olen varsin avoin kaikelle uudelle, eli kokeilen uusia tapoja tehdä töitä, uusia ruokapaikkoja, ilmoittaudun vapaaehtoiseksi ties mihin, kuten nyt vaikka olen jo vuosia kuulunut yksikön joulukalenteriporukkaan, ja ihan varmasti esitän ideani ääneen (tai kirjoitettuna jos niin toivotaan).
Niiden ideoiden syntyyn tietysti vaikuttaa se että osa minusta on myös tarkkaileva ja analyyttinen, mutta ei niistä ideoista ole mitään iloa kenellekään jollei niitä tuo ilmi. Mitä tulee ahkeruuteen ja tunnollisuuteen, en todellakaan ole ainakaan tunnollinen, vaan paljon parempi ideoimaan kokonaisuuksia kuin saattamaan niitä huolellisesti loppuun. Ujo olen myös aina ollut, mutta kun olen ollut työssäni jo pitkään, osaan asiani ja olen tuntenut monet työtoverini vuosia, niin en tietenkään enää ujostele heitä, nhän minä heidän kanssaa ole tekemisissä uusien tilanteiden tai ihmisten kanssa. Ujous ei ole arkuuttta tai pelokkuuta.
Joku tuossa ylempänä valitteli ettei sosiaalisia taitoja voi opetella, tietenkin voi, mutta taitoja pitää harjoittaa ja harjoitella, aluksi mieluiten turvallisessa seurassa, ja sitten voi uskaltautua oudompiinkin seuroihin - itsekin olen joutunut opettelemaan esimerkiksi sen etten heti ehdota kanssaihmiselle ratkaisua hänen ongelmaansa (olen sangen ratkaisukeskeinen ihminen) vaan tunnustelen hetken ajatteleeko hän vain ääneen, rakastaako valittamista vai haluaako oikeasti apua ongelman ratkaisuun. Toki taidot tulevat toisille helpommin, eikä minusta olisi ikinä tullut oopperalaulajaa mutta aivan varmasti oppisin tarpeellisella ohjatulla harjoittelulla laulamaan nuotilleen.
Tuossa on tosi suuri etu ujouden voittamiseen, jos on pysyvä työpaikka sekä tuttu ja turvallinen työyhteisö. Eipä onnistu sama, jos työpaikat on lyhytaikaisia ja joutuu aina vaihtamaan uuteen paikkaan ja aloittamaan koko prosessin alusta. Jos ei ole vakituisen työn turvaakaan, ei välttämättä kauheasti uskalla myöskään tuoda tavanomaisesta poikkeavia näkemyksiä esiin ainakaan kehitysmielessä, jos ei ole varmuutta siitä, miten työyhteisö vastaanottaa kehitysehdotukset. Kyllä ap:n kaltaiset ujot tulisivat hiljalleen ulos kuorestaan, jos edes vähän saisivat työelämältä vihreää valoa esimerkiksi antamalla tunnustusta ahkeruudesta ja ottamalla vakituisten listoilleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä vielä yksi ujo, sosiaalisesti kömpelö ja verkostoitumistaidoton, mutta fiksu, ahkera ja tunnollinen ihminen. Mulla on akateeminen koulutus, mutta ne harvat työpaikat joita ei saada suhteilla saadaan loistamalla työhaastatteluissa, ja siihen musta ei ole. Teen siksi täysin koulutustani vastaamattomia keikkatöitä, joista maksetaan suunnilleen kymppi tunnilta ja palkkaa tulee parhaimmillaankin reilu tonni kuussa. Nyt koronarajoitusten aikaan töitä on tuskin lainkaan.
Koronarajoitukset on tehnyt selväksi senkin, ettei mulla ole edes yhtään oikeaa kaveria, johon voisin/osaisin ottaa luontevasti yhteyttä ja kysellä kuulumisia tai jopa ehdottaa tapaamista. Tapaan välillä yhtä kaverin tapaista, mutten aina tiedä miksi, koska se kertoo vaan omasta elämästään eikä ole lainkaan kiinnostunut musta. Työkaverit on mukavaa juttuseuraa töissä, mutta ei niistäkään ole tullut sen enempää.
Pitäisi kai olla onnellinen siitä, etten ole syrjäytynyt täysin, mutta kyllähän tämä masentaa. Olisinpa vaan tajunnut nuorempana, että sosiaalisiin taitoihin pitää panostaa vähintään yhtä paljon kuin opiskeluunkin.
Tsemppiä kaikille kohtalontovereille. Koitetaan jaksaa!
Muuten hyvä kirjoitus, mutta en täysin ymmärrä, millä lailla sosiaalisiin taitoihin voi panostaa? Kun itsestä ainakin tuntuu, että niitä joko on tai ei ole. Ei niitä voi mistään oppikirjasta oppia.
Itse siis myös ujo ja sosiaalisesti kömpelö. Samalla lailla nämä ominaisuudet oli jo silloin nuorempana, enkä silloinkaan voinut näille mitään.
Totta kai sosiaalisia taitojakin voi opetella. Minä olen aina ollut ujo ja hiljainen, juuri se kympin tyttö, joka tiesi vastauksen, mutta ei uskaltanut viitata ja se, joka joutui psyykkaamaan itseään kädet hikoillen pari tuntia, kun piti soittaa joku puhelu. Kuitenkin jossain vaiheessa työelämän alussa päätin, että nyt on pakko ottaa itseä niskasta kiinni ja opetella olemaan rohkeampi sosiaalisissa tilanteissa. Aluksi naama punaisena ja sydän pamppaillen aloin sanoa mielipiteeni tai kertoa ehdotuksia palavereissa, siitä se sitten lähti ja kliseisesti todettuna "kerran se vain kirpaisee". Tai ehkä muutamia kertoja...
Nykyisin olen jopa edennyt esimiesasemaan ja sosiaaliset taitoni ovat vuosien saatossa kehittyneet huimasti noista ajoista. Enää ei edes tarvitse miettiä vuorosanoja valmiiksi ennen puhelua, vaikka edelleen hoidan asiat mieluummin sähköpostilla kuin soittamalla ;)
No niin, niskasta kiinni-mainittu. Hiljaiset hyssykät, itseä reippaasti niskasta kiinni vain.
No duh, tuliko yllätyksenä ettei elämä ole aina helppoa ja joskus on otettava itseään niskasta kiinni ja mentävä sinne mukavuusalueen ulkopuolelle jotta pärjää elämässä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä vielä yksi ujo, sosiaalisesti kömpelö ja verkostoitumistaidoton, mutta fiksu, ahkera ja tunnollinen ihminen. Mulla on akateeminen koulutus, mutta ne harvat työpaikat joita ei saada suhteilla saadaan loistamalla työhaastatteluissa, ja siihen musta ei ole. Teen siksi täysin koulutustani vastaamattomia keikkatöitä, joista maksetaan suunnilleen kymppi tunnilta ja palkkaa tulee parhaimmillaankin reilu tonni kuussa. Nyt koronarajoitusten aikaan töitä on tuskin lainkaan.
Koronarajoitukset on tehnyt selväksi senkin, ettei mulla ole edes yhtään oikeaa kaveria, johon voisin/osaisin ottaa luontevasti yhteyttä ja kysellä kuulumisia tai jopa ehdottaa tapaamista. Tapaan välillä yhtä kaverin tapaista, mutten aina tiedä miksi, koska se kertoo vaan omasta elämästään eikä ole lainkaan kiinnostunut musta. Työkaverit on mukavaa juttuseuraa töissä, mutta ei niistäkään ole tullut sen enempää.
Pitäisi kai olla onnellinen siitä, etten ole syrjäytynyt täysin, mutta kyllähän tämä masentaa. Olisinpa vaan tajunnut nuorempana, että sosiaalisiin taitoihin pitää panostaa vähintään yhtä paljon kuin opiskeluunkin.
Tsemppiä kaikille kohtalontovereille. Koitetaan jaksaa!
Muuten hyvä kirjoitus, mutta en täysin ymmärrä, millä lailla sosiaalisiin taitoihin voi panostaa? Kun itsestä ainakin tuntuu, että niitä joko on tai ei ole. Ei niitä voi mistään oppikirjasta oppia.
Itse siis myös ujo ja sosiaalisesti kömpelö. Samalla lailla nämä ominaisuudet oli jo silloin nuorempana, enkä silloinkaan voinut näille mitään.
Totta kai sosiaalisia taitojakin voi opetella. Minä olen aina ollut ujo ja hiljainen, juuri se kympin tyttö, joka tiesi vastauksen, mutta ei uskaltanut viitata ja se, joka joutui psyykkaamaan itseään kädet hikoillen pari tuntia, kun piti soittaa joku puhelu. Kuitenkin jossain vaiheessa työelämän alussa päätin, että nyt on pakko ottaa itseä niskasta kiinni ja opetella olemaan rohkeampi sosiaalisissa tilanteissa. Aluksi naama punaisena ja sydän pamppaillen aloin sanoa mielipiteeni tai kertoa ehdotuksia palavereissa, siitä se sitten lähti ja kliseisesti todettuna "kerran se vain kirpaisee". Tai ehkä muutamia kertoja...
Nykyisin olen jopa edennyt esimiesasemaan ja sosiaaliset taitoni ovat vuosien saatossa kehittyneet huimasti noista ajoista. Enää ei edes tarvitse miettiä vuorosanoja valmiiksi ennen puhelua, vaikka edelleen hoidan asiat mieluummin sähköpostilla kuin soittamalla ;)
No niin, niskasta kiinni-mainittu. Hiljaiset hyssykät, itseä reippaasti niskasta kiinni vain.
Sinulla varmaan on ehdottaa jotain toista keinoa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Taas sotketaan introversiota ties mihin ominisuuksiin, joilla ei välttämättä ole mitään tekemistä ao. ominaisuuden kanssa. Käytän itseäni esimerkkitapauksena, kyllä olen ihan oikeasti introvertti, ja tarvitsen paljon aikaa rauhassa yksikseni olemiseen (joten olen puolisoton ja lapseton). Mutta minulla on kaikenlaisia muitakin ominaisuuksia, jotka vaikuttavat siihen millaisena näyttäydyn esimerkiksi työpaikalla, esimerkiksi olen varsin avoin kaikelle uudelle, eli kokeilen uusia tapoja tehdä töitä, uusia ruokapaikkoja, ilmoittaudun vapaaehtoiseksi ties mihin, kuten nyt vaikka olen jo vuosia kuulunut yksikön joulukalenteriporukkaan, ja ihan varmasti esitän ideani ääneen (tai kirjoitettuna jos niin toivotaan).
Niiden ideoiden syntyyn tietysti vaikuttaa se että osa minusta on myös tarkkaileva ja analyyttinen, mutta ei niistä ideoista ole mitään iloa kenellekään jollei niitä tuo ilmi. Mitä tulee ahkeruuteen ja tunnollisuuteen, en todellakaan ole ainakaan tunnollinen, vaan paljon parempi ideoimaan kokonaisuuksia kuin saattamaan niitä huolellisesti loppuun. Ujo olen myös aina ollut, mutta kun olen ollut työssäni jo pitkään, osaan asiani ja olen tuntenut monet työtoverini vuosia, niin en tietenkään enää ujostele heitä, nhän minä heidän kanssaa ole tekemisissä uusien tilanteiden tai ihmisten kanssa. Ujous ei ole arkuuttta tai pelokkuuta.
Joku tuossa ylempänä valitteli ettei sosiaalisia taitoja voi opetella, tietenkin voi, mutta taitoja pitää harjoittaa ja harjoitella, aluksi mieluiten turvallisessa seurassa, ja sitten voi uskaltautua oudompiinkin seuroihin - itsekin olen joutunut opettelemaan esimerkiksi sen etten heti ehdota kanssaihmiselle ratkaisua hänen ongelmaansa (olen sangen ratkaisukeskeinen ihminen) vaan tunnustelen hetken ajatteleeko hän vain ääneen, rakastaako valittamista vai haluaako oikeasti apua ongelman ratkaisuun. Toki taidot tulevat toisille helpommin, eikä minusta olisi ikinä tullut oopperalaulajaa mutta aivan varmasti oppisin tarpeellisella ohjatulla harjoittelulla laulamaan nuotilleen.
Tuossa on tosi suuri etu ujouden voittamiseen, jos on pysyvä työpaikka sekä tuttu ja turvallinen työyhteisö. Eipä onnistu sama, jos työpaikat on lyhytaikaisia ja joutuu aina vaihtamaan uuteen paikkaan ja aloittamaan koko prosessin alusta. Jos ei ole vakituisen työn turvaakaan, ei välttämättä kauheasti uskalla myöskään tuoda tavanomaisesta poikkeavia näkemyksiä esiin ainakaan kehitysmielessä, jos ei ole varmuutta siitä, miten työyhteisö vastaanottaa kehitysehdotukset. Kyllä ap:n kaltaiset ujot tulisivat hiljalleen ulos kuorestaan, jos edes vähän saisivat työelämältä vihreää valoa esimerkiksi antamalla tunnustusta ahkeruudesta ja ottamalla vakituisten listoilleen.
Määräaikaisessa työssä voi ihan hyvin opetella tuomaan niitä kehitysehdotuksiaan ilmi viimeistään työsuhteen loppupuolella. Siinä vaiheessa ei ole enää mitään menetettävää; pahimmassa tapauksessa... no työsuhde päättyy joka tapauksessa, parhaassa tapauksessa jää positiivisella tavalla muiden mieleen ja voi saada uudestaan töitä samasta paikasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Usein ihmiset myös sekoittavat sosiaaliset taidot puheliaisuuteen. Esim. mun pomo pitää puheliaita ihmisiä, jotka eivät osaa kuunnella sosiaalisesti taitavina, unohtaen sen, että kaikki sosiaalinen kanssakäyminen tapahtuu suhteessa muihin ihmisiin ja vaatii siksi sekä puhumista, että kuuntelua. Sitten hiljaisia ihmisiä syyllistetään huonoista kommunikointitaidoista, kun todellisuudessa ne puheliaat, "sosiaalisesti lahjakkaat" tyypit eivät vain ole osanneet kuunnella, mitä muilla on sanottavana. Jatkuvan puhumisen sijasta, hyviin sosiaalisiin taitoihin kuuluu toisten huomioon ottaminen.
Älkää hyvät ihmiset ikinä tehkö toisen, osaamattoman töitä tai paikkailko virheitä. Tämä ihminen saa kiitoksen teidän tekemästänne työstä, eikä jää ikinä kiinni omista virheistään ja tekemättä jättämisistään.
Jos joudutte paikkailemaan toisten töitä, niin ensin yhteys esimieheen, että korjaanko toisen työtä, mitä mieltä esimies asiasta on. Sitten vasta luvalla korjaatte.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä vielä yksi ujo, sosiaalisesti kömpelö ja verkostoitumistaidoton, mutta fiksu, ahkera ja tunnollinen ihminen. Mulla on akateeminen koulutus, mutta ne harvat työpaikat joita ei saada suhteilla saadaan loistamalla työhaastatteluissa, ja siihen musta ei ole. Teen siksi täysin koulutustani vastaamattomia keikkatöitä, joista maksetaan suunnilleen kymppi tunnilta ja palkkaa tulee parhaimmillaankin reilu tonni kuussa. Nyt koronarajoitusten aikaan töitä on tuskin lainkaan.
Koronarajoitukset on tehnyt selväksi senkin, ettei mulla ole edes yhtään oikeaa kaveria, johon voisin/osaisin ottaa luontevasti yhteyttä ja kysellä kuulumisia tai jopa ehdottaa tapaamista. Tapaan välillä yhtä kaverin tapaista, mutten aina tiedä miksi, koska se kertoo vaan omasta elämästään eikä ole lainkaan kiinnostunut musta. Työkaverit on mukavaa juttuseuraa töissä, mutta ei niistäkään ole tullut sen enempää.
Pitäisi kai olla onnellinen siitä, etten ole syrjäytynyt täysin, mutta kyllähän tämä masentaa. Olisinpa vaan tajunnut nuorempana, että sosiaalisiin taitoihin pitää panostaa vähintään yhtä paljon kuin opiskeluunkin.
Tsemppiä kaikille kohtalontovereille. Koitetaan jaksaa!
Muuten hyvä kirjoitus, mutta en täysin ymmärrä, millä lailla sosiaalisiin taitoihin voi panostaa? Kun itsestä ainakin tuntuu, että niitä joko on tai ei ole. Ei niitä voi mistään oppikirjasta oppia.
Itse siis myös ujo ja sosiaalisesti kömpelö. Samalla lailla nämä ominaisuudet oli jo silloin nuorempana, enkä silloinkaan voinut näille mitään.
Totta kai sosiaalisia taitojakin voi opetella. Minä olen aina ollut ujo ja hiljainen, juuri se kympin tyttö, joka tiesi vastauksen, mutta ei uskaltanut viitata ja se, joka joutui psyykkaamaan itseään kädet hikoillen pari tuntia, kun piti soittaa joku puhelu. Kuitenkin jossain vaiheessa työelämän alussa päätin, että nyt on pakko ottaa itseä niskasta kiinni ja opetella olemaan rohkeampi sosiaalisissa tilanteissa. Aluksi naama punaisena ja sydän pamppaillen aloin sanoa mielipiteeni tai kertoa ehdotuksia palavereissa, siitä se sitten lähti ja kliseisesti todettuna "kerran se vain kirpaisee". Tai ehkä muutamia kertoja...
Nykyisin olen jopa edennyt esimiesasemaan ja sosiaaliset taitoni ovat vuosien saatossa kehittyneet huimasti noista ajoista. Enää ei edes tarvitse miettiä vuorosanoja valmiiksi ennen puhelua, vaikka edelleen hoidan asiat mieluummin sähköpostilla kuin soittamalla ;)
No niin, niskasta kiinni-mainittu. Hiljaiset hyssykät, itseä reippaasti niskasta kiinni vain.
No duh, tuliko yllätyksenä ettei elämä ole aina helppoa ja joskus on otettava itseään niskasta kiinni ja mentävä sinne mukavuusalueen ulkopuolelle jotta pärjää elämässä.
Ei se ole mitään niskasta kiinni ottamista, vaan oman persoonallisuuden pakotettua muokkaamista itselle täysin luonnottomaan muotoon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Taas sotketaan introversiota ties mihin ominisuuksiin, joilla ei välttämättä ole mitään tekemistä ao. ominaisuuden kanssa. Käytän itseäni esimerkkitapauksena, kyllä olen ihan oikeasti introvertti, ja tarvitsen paljon aikaa rauhassa yksikseni olemiseen (joten olen puolisoton ja lapseton). Mutta minulla on kaikenlaisia muitakin ominaisuuksia, jotka vaikuttavat siihen millaisena näyttäydyn esimerkiksi työpaikalla, esimerkiksi olen varsin avoin kaikelle uudelle, eli kokeilen uusia tapoja tehdä töitä, uusia ruokapaikkoja, ilmoittaudun vapaaehtoiseksi ties mihin, kuten nyt vaikka olen jo vuosia kuulunut yksikön joulukalenteriporukkaan, ja ihan varmasti esitän ideani ääneen (tai kirjoitettuna jos niin toivotaan).
Niiden ideoiden syntyyn tietysti vaikuttaa se että osa minusta on myös tarkkaileva ja analyyttinen, mutta ei niistä ideoista ole mitään iloa kenellekään jollei niitä tuo ilmi. Mitä tulee ahkeruuteen ja tunnollisuuteen, en todellakaan ole ainakaan tunnollinen, vaan paljon parempi ideoimaan kokonaisuuksia kuin saattamaan niitä huolellisesti loppuun. Ujo olen myös aina ollut, mutta kun olen ollut työssäni jo pitkään, osaan asiani ja olen tuntenut monet työtoverini vuosia, niin en tietenkään enää ujostele heitä, nhän minä heidän kanssaa ole tekemisissä uusien tilanteiden tai ihmisten kanssa. Ujous ei ole arkuuttta tai pelokkuuta.
Joku tuossa ylempänä valitteli ettei sosiaalisia taitoja voi opetella, tietenkin voi, mutta taitoja pitää harjoittaa ja harjoitella, aluksi mieluiten turvallisessa seurassa, ja sitten voi uskaltautua oudompiinkin seuroihin - itsekin olen joutunut opettelemaan esimerkiksi sen etten heti ehdota kanssaihmiselle ratkaisua hänen ongelmaansa (olen sangen ratkaisukeskeinen ihminen) vaan tunnustelen hetken ajatteleeko hän vain ääneen, rakastaako valittamista vai haluaako oikeasti apua ongelman ratkaisuun. Toki taidot tulevat toisille helpommin, eikä minusta olisi ikinä tullut oopperalaulajaa mutta aivan varmasti oppisin tarpeellisella ohjatulla harjoittelulla laulamaan nuotilleen.
Tuossa on tosi suuri etu ujouden voittamiseen, jos on pysyvä työpaikka sekä tuttu ja turvallinen työyhteisö. Eipä onnistu sama, jos työpaikat on lyhytaikaisia ja joutuu aina vaihtamaan uuteen paikkaan ja aloittamaan koko prosessin alusta. Jos ei ole vakituisen työn turvaakaan, ei välttämättä kauheasti uskalla myöskään tuoda tavanomaisesta poikkeavia näkemyksiä esiin ainakaan kehitysmielessä, jos ei ole varmuutta siitä, miten työyhteisö vastaanottaa kehitysehdotukset. Kyllä ap:n kaltaiset ujot tulisivat hiljalleen ulos kuorestaan, jos edes vähän saisivat työelämältä vihreää valoa esimerkiksi antamalla tunnustusta ahkeruudesta ja ottamalla vakituisten listoilleen.
Määräaikaisessa työssä voi ihan hyvin opetella tuomaan niitä kehitysehdotuksiaan ilmi viimeistään työsuhteen loppupuolella. Siinä vaiheessa ei ole enää mitään menetettävää; pahimmassa tapauksessa... no työsuhde päättyy joka tapauksessa, parhaassa tapauksessa jää positiivisella tavalla muiden mieleen ja voi saada uudestaan töitä samasta paikasta.
Olet väärässä. Pahimmassa tapauksessa saman firman töihin ei ole enää jatkossa mitään asiaa ja maine leviää niin, että töitä on vaikea saada muualtakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Taas sotketaan introversiota ties mihin ominisuuksiin, joilla ei välttämättä ole mitään tekemistä ao. ominaisuuden kanssa. Käytän itseäni esimerkkitapauksena, kyllä olen ihan oikeasti introvertti, ja tarvitsen paljon aikaa rauhassa yksikseni olemiseen (joten olen puolisoton ja lapseton). Mutta minulla on kaikenlaisia muitakin ominaisuuksia, jotka vaikuttavat siihen millaisena näyttäydyn esimerkiksi työpaikalla, esimerkiksi olen varsin avoin kaikelle uudelle, eli kokeilen uusia tapoja tehdä töitä, uusia ruokapaikkoja, ilmoittaudun vapaaehtoiseksi ties mihin, kuten nyt vaikka olen jo vuosia kuulunut yksikön joulukalenteriporukkaan, ja ihan varmasti esitän ideani ääneen (tai kirjoitettuna jos niin toivotaan).
Niiden ideoiden syntyyn tietysti vaikuttaa se että osa minusta on myös tarkkaileva ja analyyttinen, mutta ei niistä ideoista ole mitään iloa kenellekään jollei niitä tuo ilmi. Mitä tulee ahkeruuteen ja tunnollisuuteen, en todellakaan ole ainakaan tunnollinen, vaan paljon parempi ideoimaan kokonaisuuksia kuin saattamaan niitä huolellisesti loppuun. Ujo olen myös aina ollut, mutta kun olen ollut työssäni jo pitkään, osaan asiani ja olen tuntenut monet työtoverini vuosia, niin en tietenkään enää ujostele heitä, nhän minä heidän kanssaa ole tekemisissä uusien tilanteiden tai ihmisten kanssa. Ujous ei ole arkuuttta tai pelokkuuta.
Joku tuossa ylempänä valitteli ettei sosiaalisia taitoja voi opetella, tietenkin voi, mutta taitoja pitää harjoittaa ja harjoitella, aluksi mieluiten turvallisessa seurassa, ja sitten voi uskaltautua oudompiinkin seuroihin - itsekin olen joutunut opettelemaan esimerkiksi sen etten heti ehdota kanssaihmiselle ratkaisua hänen ongelmaansa (olen sangen ratkaisukeskeinen ihminen) vaan tunnustelen hetken ajatteleeko hän vain ääneen, rakastaako valittamista vai haluaako oikeasti apua ongelman ratkaisuun. Toki taidot tulevat toisille helpommin, eikä minusta olisi ikinä tullut oopperalaulajaa mutta aivan varmasti oppisin tarpeellisella ohjatulla harjoittelulla laulamaan nuotilleen.
Tuossa on tosi suuri etu ujouden voittamiseen, jos on pysyvä työpaikka sekä tuttu ja turvallinen työyhteisö. Eipä onnistu sama, jos työpaikat on lyhytaikaisia ja joutuu aina vaihtamaan uuteen paikkaan ja aloittamaan koko prosessin alusta. Jos ei ole vakituisen työn turvaakaan, ei välttämättä kauheasti uskalla myöskään tuoda tavanomaisesta poikkeavia näkemyksiä esiin ainakaan kehitysmielessä, jos ei ole varmuutta siitä, miten työyhteisö vastaanottaa kehitysehdotukset. Kyllä ap:n kaltaiset ujot tulisivat hiljalleen ulos kuorestaan, jos edes vähän saisivat työelämältä vihreää valoa esimerkiksi antamalla tunnustusta ahkeruudesta ja ottamalla vakituisten listoilleen.
Pidänkin itseäni onnekkaana sen asian suhteen, ja tunnen sympatiaa niitä kohtaan, joille se ei (vielä) ole onnistunut. Ehkä siinä voisi ajatella että onneksi sentään tilanne on tuttu vaikka ihmiset eivät olisikaan ja sen takia jo tietää vähän mihin suuntaan voisi lähteä.
Muistan hyvin kuinka kamalaa tosissaan oli ensimmäisiä kertoja edustaa omaa instituutiota jossakin tilaisuudessa kun vaikka esittelykierroksen aikana kuumeisesti mietti, miten saa muutaman virkkeen sanottua sekoamatta sanoissaan - nyt jos sekoan naurahdn vain ja sanon että olemme selvästi taas muuttanee nimeä tms. Tosin tiedetenkin edelleen miettii, mikä on juuri sen tilanteen kannalta tarpeellista esittelytietoa, se on sevlästi vanhasta jäänyt hyvä tapa, jota kaikki eivät ole omaksuneet vaan käyttävät minuuttikaupalla aikaa joutavien tietojen jakeluun.
Vierailija kirjoitti:
Taas sotketaan introversiota ties mihin ominisuuksiin, joilla ei välttämättä ole mitään tekemistä ao. ominaisuuden kanssa. Käytän itseäni esimerkkitapauksena, kyllä olen ihan oikeasti introvertti, ja tarvitsen paljon aikaa rauhassa yksikseni olemiseen (joten olen puolisoton ja lapseton). Mutta minulla on kaikenlaisia muitakin ominaisuuksia, jotka vaikuttavat siihen millaisena näyttäydyn esimerkiksi työpaikalla, esimerkiksi olen varsin avoin kaikelle uudelle, eli kokeilen uusia tapoja tehdä töitä, uusia ruokapaikkoja, ilmoittaudun vapaaehtoiseksi ties mihin, kuten nyt vaikka olen jo vuosia kuulunut yksikön joulukalenteriporukkaan, ja ihan varmasti esitän ideani ääneen (tai kirjoitettuna jos niin toivotaan).
Niiden ideoiden syntyyn tietysti vaikuttaa se että osa minusta on myös tarkkaileva ja analyyttinen, mutta ei niistä ideoista ole mitään iloa kenellekään jollei niitä tuo ilmi. Mitä tulee ahkeruuteen ja tunnollisuuteen, en todellakaan ole ainakaan tunnollinen, vaan paljon parempi ideoimaan kokonaisuuksia kuin saattamaan niitä huolellisesti loppuun. Ujo olen myös aina ollut, mutta kun olen ollut työssäni jo pitkään, osaan asiani ja olen tuntenut monet työtoverini vuosia, niin en tietenkään enää ujostele heitä, nhän minä heidän kanssaa ole tekemisissä uusien tilanteiden tai ihmisten kanssa. Ujous ei ole arkuuttta tai pelokkuuta.
Joku tuossa ylempänä valitteli ettei sosiaalisia taitoja voi opetella, tietenkin voi, mutta taitoja pitää harjoittaa ja harjoitella, aluksi mieluiten turvallisessa seurassa, ja sitten voi uskaltautua oudompiinkin seuroihin - itsekin olen joutunut opettelemaan esimerkiksi sen etten heti ehdota kanssaihmiselle ratkaisua hänen ongelmaansa (olen sangen ratkaisukeskeinen ihminen) vaan tunnustelen hetken ajatteleeko hän vain ääneen, rakastaako valittamista vai haluaako oikeasti apua ongelman ratkaisuun. Toki taidot tulevat toisille helpommin, eikä minusta olisi ikinä tullut oopperalaulajaa mutta aivan varmasti oppisin tarpeellisella ohjatulla harjoittelulla laulamaan nuotilleen.
Minä olen kyllä ihan sellainen stereotyyppinen esimerkki ujosta, hiljaisesta sekä myöskin introvertista, joka väsyy ihmiskontakteista tavanomaista herkemmin ja jolle vetäytymismahdollisuus omiin oloihin muistuttaa taivaallista olotilaa. Tästä syystä mainitsin otsikossa myös introvertin, vaikka tiedän, että se on eri asia kuin hiljaisuus tai ujous. Ujouden kyllä miellän nimenomaan arkuudeksi ottaa kontaktia vieraisiin ihmisiin. Ujoudesta huolimatta olen kaikille asiallinen, kohtelias, tervehdin, kykenen avaamaan suuta jne. Mutta sellainen jatkuvasti äänessä oleva, karismaattinen porukkaa naurattava huuliveikko en ole. Haluan vain pysyvää työtä, jossa luonteeni hyväksyttäisiin osana ihmisluonteiden kirjoa.
T: ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä vielä yksi ujo, sosiaalisesti kömpelö ja verkostoitumistaidoton, mutta fiksu, ahkera ja tunnollinen ihminen. Mulla on akateeminen koulutus, mutta ne harvat työpaikat joita ei saada suhteilla saadaan loistamalla työhaastatteluissa, ja siihen musta ei ole. Teen siksi täysin koulutustani vastaamattomia keikkatöitä, joista maksetaan suunnilleen kymppi tunnilta ja palkkaa tulee parhaimmillaankin reilu tonni kuussa. Nyt koronarajoitusten aikaan töitä on tuskin lainkaan.
Koronarajoitukset on tehnyt selväksi senkin, ettei mulla ole edes yhtään oikeaa kaveria, johon voisin/osaisin ottaa luontevasti yhteyttä ja kysellä kuulumisia tai jopa ehdottaa tapaamista. Tapaan välillä yhtä kaverin tapaista, mutten aina tiedä miksi, koska se kertoo vaan omasta elämästään eikä ole lainkaan kiinnostunut musta. Työkaverit on mukavaa juttuseuraa töissä, mutta ei niistäkään ole tullut sen enempää.
Pitäisi kai olla onnellinen siitä, etten ole syrjäytynyt täysin, mutta kyllähän tämä masentaa. Olisinpa vaan tajunnut nuorempana, että sosiaalisiin taitoihin pitää panostaa vähintään yhtä paljon kuin opiskeluunkin.
Tsemppiä kaikille kohtalontovereille. Koitetaan jaksaa!
Muuten hyvä kirjoitus, mutta en täysin ymmärrä, millä lailla sosiaalisiin taitoihin voi panostaa? Kun itsestä ainakin tuntuu, että niitä joko on tai ei ole. Ei niitä voi mistään oppikirjasta oppia.
Itse siis myös ujo ja sosiaalisesti kömpelö. Samalla lailla nämä ominaisuudet oli jo silloin nuorempana, enkä silloinkaan voinut näille mitään.
Totta kai sosiaalisia taitojakin voi opetella. Minä olen aina ollut ujo ja hiljainen, juuri se kympin tyttö, joka tiesi vastauksen, mutta ei uskaltanut viitata ja se, joka joutui psyykkaamaan itseään kädet hikoillen pari tuntia, kun piti soittaa joku puhelu. Kuitenkin jossain vaiheessa työelämän alussa päätin, että nyt on pakko ottaa itseä niskasta kiinni ja opetella olemaan rohkeampi sosiaalisissa tilanteissa. Aluksi naama punaisena ja sydän pamppaillen aloin sanoa mielipiteeni tai kertoa ehdotuksia palavereissa, siitä se sitten lähti ja kliseisesti todettuna "kerran se vain kirpaisee". Tai ehkä muutamia kertoja...
Nykyisin olen jopa edennyt esimiesasemaan ja sosiaaliset taitoni ovat vuosien saatossa kehittyneet huimasti noista ajoista. Enää ei edes tarvitse miettiä vuorosanoja valmiiksi ennen puhelua, vaikka edelleen hoidan asiat mieluummin sähköpostilla kuin soittamalla ;)
No niin, niskasta kiinni-mainittu. Hiljaiset hyssykät, itseä reippaasti niskasta kiinni vain.
No jos hiljainen hissukka on löytänyt sopivan kolosen, jossa saa tyydytystä työstään ja osaamisestaan, sekä saa tarpeellisen määrän itseään miellyttävää kanssakäymistä niin ei tarvitsekaan tehdä mitään. Jos ihminen on kuitenkin tyytymätön siihen miten hänen elämänsä on järjestynyt, silloin asialle pitää tehdä jotakin, ja siinä tapauksessa voi joutua opettelemaan taitoja, jotka vievät hänet kohti sitä mitä hän haluaa.
Sen verran whataboutismia että kyllä ekstroverteillakin on sosiaalisia haasteita: kaikki eivät ole ystävällisiä ja pidettyjä seuraihmisiä (kuten vaikka isäni), vaan onnettomia töksäyttelijöitä joiden ainoa sosiaalinen pelisilmä on puolisokea - silloin todellakin joutuu miettimään miten saa pidettyä ympärillään sen ystäväpiirin jota tarvitsee (eräs entinen työtoverini) ja kehittämään taitojaan.
Ap on oikeassa. Lisäksi nykypäivänä faktat ovat toissijaisia, äänekäs valittaminen on se millä asioita hoidetaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on juuri vastaava työkaveri josta pomo kysyi mielipidettäni, jatkoon vai ei. En voinut suositella niin flegmaattista yksilöä. Tekee kyllä työnsä mutta ei huolellisesti ja on todella passiiviinen. Ei mitään pelisilmää vaan jättää tervehtimättä isoa pomoakin ihan pokkana kun keskittyy johonkin omaan ns. tekemiseen yms.
Ap sanoi olevansa tunnollinen työntekijä ja ystävällinen.
Hän ei välttämättä itse tiedosta virheitään kuitenkaan. En usko että tuo minunkaan työkaverini tarkoituksellisesti on noin kuutamolla vaan luulee olevansa ihan hyvä tyyppi. Eikä edes huomaa menetettyjä tilaisuuksia kun sitä pelisilmää juuri ei ole.
Tässä tullaankin kysymykseen, pelataanko työpaikalla pelejä vai tehdäänkö töitä.
Mitäs kun joutuu paikkaamaan sen esimiehenkin mokia? :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä vielä yksi ujo, sosiaalisesti kömpelö ja verkostoitumistaidoton, mutta fiksu, ahkera ja tunnollinen ihminen. Mulla on akateeminen koulutus, mutta ne harvat työpaikat joita ei saada suhteilla saadaan loistamalla työhaastatteluissa, ja siihen musta ei ole. Teen siksi täysin koulutustani vastaamattomia keikkatöitä, joista maksetaan suunnilleen kymppi tunnilta ja palkkaa tulee parhaimmillaankin reilu tonni kuussa. Nyt koronarajoitusten aikaan töitä on tuskin lainkaan.
Koronarajoitukset on tehnyt selväksi senkin, ettei mulla ole edes yhtään oikeaa kaveria, johon voisin/osaisin ottaa luontevasti yhteyttä ja kysellä kuulumisia tai jopa ehdottaa tapaamista. Tapaan välillä yhtä kaverin tapaista, mutten aina tiedä miksi, koska se kertoo vaan omasta elämästään eikä ole lainkaan kiinnostunut musta. Työkaverit on mukavaa juttuseuraa töissä, mutta ei niistäkään ole tullut sen enempää.
Pitäisi kai olla onnellinen siitä, etten ole syrjäytynyt täysin, mutta kyllähän tämä masentaa. Olisinpa vaan tajunnut nuorempana, että sosiaalisiin taitoihin pitää panostaa vähintään yhtä paljon kuin opiskeluunkin.
Tsemppiä kaikille kohtalontovereille. Koitetaan jaksaa!
Muuten hyvä kirjoitus, mutta en täysin ymmärrä, millä lailla sosiaalisiin taitoihin voi panostaa? Kun itsestä ainakin tuntuu, että niitä joko on tai ei ole. Ei niitä voi mistään oppikirjasta oppia.
Itse siis myös ujo ja sosiaalisesti kömpelö. Samalla lailla nämä ominaisuudet oli jo silloin nuorempana, enkä silloinkaan voinut näille mitään.
Totta kai sosiaalisia taitojakin voi opetella. Minä olen aina ollut ujo ja hiljainen, juuri se kympin tyttö, joka tiesi vastauksen, mutta ei uskaltanut viitata ja se, joka joutui psyykkaamaan itseään kädet hikoillen pari tuntia, kun piti soittaa joku puhelu. Kuitenkin jossain vaiheessa työelämän alussa päätin, että nyt on pakko ottaa itseä niskasta kiinni ja opetella olemaan rohkeampi sosiaalisissa tilanteissa. Aluksi naama punaisena ja sydän pamppaillen aloin sanoa mielipiteeni tai kertoa ehdotuksia palavereissa, siitä se sitten lähti ja kliseisesti todettuna "kerran se vain kirpaisee". Tai ehkä muutamia kertoja...
Nykyisin olen jopa edennyt esimiesasemaan ja sosiaaliset taitoni ovat vuosien saatossa kehittyneet huimasti noista ajoista. Enää ei edes tarvitse miettiä vuorosanoja valmiiksi ennen puhelua, vaikka edelleen hoidan asiat mieluummin sähköpostilla kuin soittamalla ;)
No niin, niskasta kiinni-mainittu. Hiljaiset hyssykät, itseä reippaasti niskasta kiinni vain.
No duh, tuliko yllätyksenä ettei elämä ole aina helppoa ja joskus on otettava itseään niskasta kiinni ja mentävä sinne mukavuusalueen ulkopuolelle jotta pärjää elämässä.
Jos toiminta on itselle epäluontevaa, voi päätyä ojasta allikkoon. Itselle sosiaalisuus ei ole helppoa. Jos yritän käyttäytyä kuin ekstrovertti, tulee helposti ylilyöntejä. Eli käyttäytyy kuin itsekeskeinen kovaääninen öykkäri.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on juuri vastaava työkaveri josta pomo kysyi mielipidettäni, jatkoon vai ei. En voinut suositella niin flegmaattista yksilöä. Tekee kyllä työnsä mutta ei huolellisesti ja on todella passiiviinen. Ei mitään pelisilmää vaan jättää tervehtimättä isoa pomoakin ihan pokkana kun keskittyy johonkin omaan ns. tekemiseen yms.
Ap sanoi olevansa tunnollinen työntekijä ja ystävällinen.
Kuka nyt sanoisi itsestään jotain muuta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä vielä yksi ujo, sosiaalisesti kömpelö ja verkostoitumistaidoton, mutta fiksu, ahkera ja tunnollinen ihminen. Mulla on akateeminen koulutus, mutta ne harvat työpaikat joita ei saada suhteilla saadaan loistamalla työhaastatteluissa, ja siihen musta ei ole. Teen siksi täysin koulutustani vastaamattomia keikkatöitä, joista maksetaan suunnilleen kymppi tunnilta ja palkkaa tulee parhaimmillaankin reilu tonni kuussa. Nyt koronarajoitusten aikaan töitä on tuskin lainkaan.
Koronarajoitukset on tehnyt selväksi senkin, ettei mulla ole edes yhtään oikeaa kaveria, johon voisin/osaisin ottaa luontevasti yhteyttä ja kysellä kuulumisia tai jopa ehdottaa tapaamista. Tapaan välillä yhtä kaverin tapaista, mutten aina tiedä miksi, koska se kertoo vaan omasta elämästään eikä ole lainkaan kiinnostunut musta. Työkaverit on mukavaa juttuseuraa töissä, mutta ei niistäkään ole tullut sen enempää.
Pitäisi kai olla onnellinen siitä, etten ole syrjäytynyt täysin, mutta kyllähän tämä masentaa. Olisinpa vaan tajunnut nuorempana, että sosiaalisiin taitoihin pitää panostaa vähintään yhtä paljon kuin opiskeluunkin.
Tsemppiä kaikille kohtalontovereille. Koitetaan jaksaa!
Muuten hyvä kirjoitus, mutta en täysin ymmärrä, millä lailla sosiaalisiin taitoihin voi panostaa? Kun itsestä ainakin tuntuu, että niitä joko on tai ei ole. Ei niitä voi mistään oppikirjasta oppia.
Itse siis myös ujo ja sosiaalisesti kömpelö. Samalla lailla nämä ominaisuudet oli jo silloin nuorempana, enkä silloinkaan voinut näille mitään.
Totta kai sosiaalisia taitojakin voi opetella. Minä olen aina ollut ujo ja hiljainen, juuri se kympin tyttö, joka tiesi vastauksen, mutta ei uskaltanut viitata ja se, joka joutui psyykkaamaan itseään kädet hikoillen pari tuntia, kun piti soittaa joku puhelu. Kuitenkin jossain vaiheessa työelämän alussa päätin, että nyt on pakko ottaa itseä niskasta kiinni ja opetella olemaan rohkeampi sosiaalisissa tilanteissa. Aluksi naama punaisena ja sydän pamppaillen aloin sanoa mielipiteeni tai kertoa ehdotuksia palavereissa, siitä se sitten lähti ja kliseisesti todettuna "kerran se vain kirpaisee". Tai ehkä muutamia kertoja...
Nykyisin olen jopa edennyt esimiesasemaan ja sosiaaliset taitoni ovat vuosien saatossa kehittyneet huimasti noista ajoista. Enää ei edes tarvitse miettiä vuorosanoja valmiiksi ennen puhelua, vaikka edelleen hoidan asiat mieluummin sähköpostilla kuin soittamalla ;)
No niin, niskasta kiinni-mainittu. Hiljaiset hyssykät, itseä reippaasti niskasta kiinni vain.
No duh, tuliko yllätyksenä ettei elämä ole aina helppoa ja joskus on otettava itseään niskasta kiinni ja mentävä sinne mukavuusalueen ulkopuolelle jotta pärjää elämässä.
Ei se ole mitään niskasta kiinni ottamista, vaan oman persoonallisuuden pakotettua muokkaamista itselle täysin luonnottomaan muotoon.
Tarkoitatko siis, että koko muun maailman ympärillä pitäisi muuttua, että se "hiljainen hyssykkä" pärjäisi työelämässä, vai millaista ratkaisua ehdotat, jos itsestä lähtevä muutos ei käy?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Taas sotketaan introversiota ties mihin ominisuuksiin, joilla ei välttämättä ole mitään tekemistä ao. ominaisuuden kanssa. Käytän itseäni esimerkkitapauksena, kyllä olen ihan oikeasti introvertti, ja tarvitsen paljon aikaa rauhassa yksikseni olemiseen (joten olen puolisoton ja lapseton). Mutta minulla on kaikenlaisia muitakin ominaisuuksia, jotka vaikuttavat siihen millaisena näyttäydyn esimerkiksi työpaikalla, esimerkiksi olen varsin avoin kaikelle uudelle, eli kokeilen uusia tapoja tehdä töitä, uusia ruokapaikkoja, ilmoittaudun vapaaehtoiseksi ties mihin, kuten nyt vaikka olen jo vuosia kuulunut yksikön joulukalenteriporukkaan, ja ihan varmasti esitän ideani ääneen (tai kirjoitettuna jos niin toivotaan).
Niiden ideoiden syntyyn tietysti vaikuttaa se että osa minusta on myös tarkkaileva ja analyyttinen, mutta ei niistä ideoista ole mitään iloa kenellekään jollei niitä tuo ilmi. Mitä tulee ahkeruuteen ja tunnollisuuteen, en todellakaan ole ainakaan tunnollinen, vaan paljon parempi ideoimaan kokonaisuuksia kuin saattamaan niitä huolellisesti loppuun. Ujo olen myös aina ollut, mutta kun olen ollut työssäni jo pitkään, osaan asiani ja olen tuntenut monet työtoverini vuosia, niin en tietenkään enää ujostele heitä, nhän minä heidän kanssaa ole tekemisissä uusien tilanteiden tai ihmisten kanssa. Ujous ei ole arkuuttta tai pelokkuuta.
Joku tuossa ylempänä valitteli ettei sosiaalisia taitoja voi opetella, tietenkin voi, mutta taitoja pitää harjoittaa ja harjoitella, aluksi mieluiten turvallisessa seurassa, ja sitten voi uskaltautua oudompiinkin seuroihin - itsekin olen joutunut opettelemaan esimerkiksi sen etten heti ehdota kanssaihmiselle ratkaisua hänen ongelmaansa (olen sangen ratkaisukeskeinen ihminen) vaan tunnustelen hetken ajatteleeko hän vain ääneen, rakastaako valittamista vai haluaako oikeasti apua ongelman ratkaisuun. Toki taidot tulevat toisille helpommin, eikä minusta olisi ikinä tullut oopperalaulajaa mutta aivan varmasti oppisin tarpeellisella ohjatulla harjoittelulla laulamaan nuotilleen.
Minä olen kyllä ihan sellainen stereotyyppinen esimerkki ujosta, hiljaisesta sekä myöskin introvertista, joka väsyy ihmiskontakteista tavanomaista herkemmin ja jolle vetäytymismahdollisuus omiin oloihin muistuttaa taivaallista olotilaa. Tästä syystä mainitsin otsikossa myös introvertin, vaikka tiedän, että se on eri asia kuin hiljaisuus tai ujous. Ujouden kyllä miellän nimenomaan arkuudeksi ottaa kontaktia vieraisiin ihmisiin. Ujoudesta huolimatta olen kaikille asiallinen, kohtelias, tervehdin, kykenen avaamaan suuta jne. Mutta sellainen jatkuvasti äänessä oleva, karismaattinen porukkaa naurattava huuliveikko en ole. Haluan vain pysyvää työtä, jossa luonteeni hyväksyttäisiin osana ihmisluonteiden kirjoa.
T: ap
Maailma on täynnä tyyppejä, jotka kuvittelevat olevansa kovinkin hauskoja, joten olen kiitollinen kaikista niistä, jotka ymmätyävät rajoituksensa asian suhteen.
Luultavasti joudut vielä yrittämään sen pysyvän paikan saamista, mutta varmaan oman hyvinvointisi vuoksi kannattaisi ehkä vetää omat rajansa tarkemmin ja tosissaan lakata tekemästä muiden töitä ja peittelemästä heidän virheitään (silloin kun kysymyksessä on tyyppi, jolla on puutteellinen työmoraali ja osaaminen, muita toki pitää auttaa hädässä, vaikka jotkut virheet kyllä pitää ottaa esille, etenkin jos ne johtuvat rakenteellisista ongelmista). Vaikka tuo peittelevät ja oman toimen ohella muiden töitä tekevä näyttäytyisi ideaalina työntekijänä, hän ei sitä ole, koska hän peittelee ongelmia, joita työn teossa ja yhteisössä on, ja joille pitäisi löytyä joku toimivampi ratkaisu.
Joku tuolla varoitteli kertomasta ehdotuksiaan työsuhteen päättyessä, mutta siinäkin lienee myös sanomisen tavalla osuutensa - luultavasti sinä osaisit sanoa asiat rakentavasti, eivätkä kaikki pomot suinkaan samaistu niin tiukasti työnantajaan etteivät osaisi ottaa vastaan kritiikkiä työpaikan käytännöistä. luultavasti he itsekin tietävä mitkä asiat oat jotenkin vialla.
Taas sotketaan introversiota ties mihin ominisuuksiin, joilla ei välttämättä ole mitään tekemistä ao. ominaisuuden kanssa. Käytän itseäni esimerkkitapauksena, kyllä olen ihan oikeasti introvertti, ja tarvitsen paljon aikaa rauhassa yksikseni olemiseen (joten olen puolisoton ja lapseton). Mutta minulla on kaikenlaisia muitakin ominaisuuksia, jotka vaikuttavat siihen millaisena näyttäydyn esimerkiksi työpaikalla, esimerkiksi olen varsin avoin kaikelle uudelle, eli kokeilen uusia tapoja tehdä töitä, uusia ruokapaikkoja, ilmoittaudun vapaaehtoiseksi ties mihin, kuten nyt vaikka olen jo vuosia kuulunut yksikön joulukalenteriporukkaan, ja ihan varmasti esitän ideani ääneen (tai kirjoitettuna jos niin toivotaan).
Niiden ideoiden syntyyn tietysti vaikuttaa se että osa minusta on myös tarkkaileva ja analyyttinen, mutta ei niistä ideoista ole mitään iloa kenellekään jollei niitä tuo ilmi. Mitä tulee ahkeruuteen ja tunnollisuuteen, en todellakaan ole ainakaan tunnollinen, vaan paljon parempi ideoimaan kokonaisuuksia kuin saattamaan niitä huolellisesti loppuun. Ujo olen myös aina ollut, mutta kun olen ollut työssäni jo pitkään, osaan asiani ja olen tuntenut monet työtoverini vuosia, niin en tietenkään enää ujostele heitä, nhän minä heidän kanssaa ole tekemisissä uusien tilanteiden tai ihmisten kanssa. Ujous ei ole arkuuttta tai pelokkuuta.
Joku tuossa ylempänä valitteli ettei sosiaalisia taitoja voi opetella, tietenkin voi, mutta taitoja pitää harjoittaa ja harjoitella, aluksi mieluiten turvallisessa seurassa, ja sitten voi uskaltautua oudompiinkin seuroihin - itsekin olen joutunut opettelemaan esimerkiksi sen etten heti ehdota kanssaihmiselle ratkaisua hänen ongelmaansa (olen sangen ratkaisukeskeinen ihminen) vaan tunnustelen hetken ajatteleeko hän vain ääneen, rakastaako valittamista vai haluaako oikeasti apua ongelman ratkaisuun. Toki taidot tulevat toisille helpommin, eikä minusta olisi ikinä tullut oopperalaulajaa mutta aivan varmasti oppisin tarpeellisella ohjatulla harjoittelulla laulamaan nuotilleen.