SISARUSVÄKIVALTA Ylen juttu. Laitetaan omat kokemukset kehiin!

Vierailija kirjoitti:

Isoveli yrittää nyt aikuisena esittää että oltaisiin muka läheisiä. Avautuu mulle huolistaan mutta itse en jaa omiani ikinä.

Lapsuustraumat ei unohdu. Vihaan sydämestäni koko ihmistä.

Miksi edes puhut sen kanssa sitten?

Meillä äiti oli äärettömän aggressiivinen. Olen keskimmäinen 3 sisaruksesta ja kyllä me tapeltiin fyysisesti useinkin. Harmillisesti isompi sisarukseni alkoi minun ollessa yläasteella pahoinpidellä minua, silloin kun saapui lapsuudenkotiin. Hän oli usein humalassa ja hakkasi minua pitkin yötä. Opin kyllä äkkiä esittämään kuollutta, jolloin hän lopetti. 

Tietyllä tapaa olen traumatisoitunut tuosta, enemmän ehkä sen takia, että siskoni osittain edelleen syyttää tapahtumista minua. Toisaalta ymmärrän häntä, sillä kasvoimme niin sairaan väkivaltaisia äidin huomassa, että pakko sen oli jossakin näkyä. Itselläni on erilaisia ongelmia, kuin aggressiivisuus. 

Joka tapauksessa hyvä aihe, koska olen välillä miettinyt, että mitenhän muut sisarukseni kokevat nuo meidän järkyttävät lapsuuden riidat. Itse en niistä juuri välitä. Eipä meillä ollut parempaa oppia, kuin käydä kiinni. Kiitos äitini. 

Itse löin pikkusiskoa nyrkillä selkään kun ärsytti. Muistan kyllä että tein sen yhden kerran. 

Oletteko vielä aikuisena tekemisissä näiden vä kivaltaisten sisarusten kanssa? 

Nimimerkillä itse olen katkaissut välit ja poden syyllisyyttä siitäkin.

Vierailija kirjoitti:

Kaunisnainen-- kirjoitti:

On naurettavaa, sisaruksen nahistelut ja tappelut valmentavat oikeaa elämää varten. Osaapahan sitten puolustautua väkivallalta aikuisena eikä ole mikään mikkihiiri. Oikea elämä ei ole mitään ruusuilla tanssimista.

Eli sain nuorena elämää varten hyvää valmennusta siitä, että veli tunkeutui väkisin huoneeseeni eikä suostunut lähtemään pois vaikka pyysin, löi minua nyrkillä, potki, läpsi, rikkoi tavaroitani, varasti niitä, repi julisteitani seinältä, heitti vaatteitani roskiin, sylki ruokaani, kusi koulureppuuni, heitti minua saksilla, tarttui minua leteistä ja veti pitkin pihaa. Vanhemmat välillä puuttuivat, välillä eivät jaksaneet, koska se tarkoitti sitä että rangaistuksista huolimatta veli vain jatkoi kahta kovemmin. Se oli ja on edelleen jollakin tavalla persoonallisuushäiriöinen.

Opin tosi paljon kaikkea hyödyllistä, ainakin sen, että en luota ihmis

Eipähän tunnu avioliitto jännämiehen kanssa niin vaikealta.

"Ihmettelen kun on näin paljon ihmisillä jäänyt hampaan koloon näistä sisarusriidoista."

??? Oletko ihan sekaisin??? Pahoinpitelyn kohteeksi joutuminen ei ole "riita". 5 v vanhempi ja tuplasti isokokoisempi sisarus paiskoi minua lapsena pitkin seiniä kuin jauhosäkkiä. Pahimmat traumat tuli silti siitä, kun vanhemmat näkivät kaiken mutta silti ainoa reaktio oli tympääntynyt kivahdus: "älkää tapelko!" Eli en ollut edes sen arvoinen, että vanhemmat olisivat puuttuneet kohtaamaani väkivaltaan vaan opin, että minua on ok pahoinpidellä, koska en ole minkään arvoinen.

Olen ainoa lapsi,mutta kavereiden luona tätä välillä näki.  Kerran piirsimme kaverin huoneessa lattialla maaten,kun kaverin veli tuli ovelle ja heitti minua jalkapallolla takaraivoon "Anteeks  mä  luulin ettå oot Minna!" 

Kaverilla tuskin olisi anteeksi pyytänyt. Oltiin 9 tai 10 vuotiaita ja veli pari vuotta vanhempi.

Kun katsoo ystävien lapsien touhua,välillä tuntuu että omat 15v ja 12v tytöt ovat epänormaaleja kun eivät edes huuda toisilleen.  Toisaalta nuorempi on kehitysviivästymä/autismi erityislapsi ja on vaikea kuvitella että suojeleva isosisko alkaisi hakata häntä ja jahdata pitkin  taloa. Tai nuorempi siskoaan. 

Jotain keskisormen näyttöä  on esiintynyt mutta siinä kaikki.  En tiedä olisiko tilanne toisin jos nuorempi olisi normaali esiteini.

Vierailija kirjoitti:

4 vuotta vanhempi sisko käytti rankkaa henkistä väkivaltaa useiden vuosien ajan. Vanhempien avioliitto rakoili pahasti ja kumpikin oli paljon poissa kotoa, joten me esiteini/teini-ikäiset oltiin paljon keskenämme kotona. Henkistä väkivaltaa on tosi vaikea kuvailla, mutta hän keksi kaikenlaista nöyryytystä ja kiusaamista, muun muassa esti liikkumistani, ilkkui ulkonäköä, kommentoi kaikkia tekemisiäni negatiivisesti, sepitti äidille keksittyjä juttuja ettei hän enää luottaisi minuun. Sisko haukkui avoimesti esim koulukaverini joka tuli käymään meillä, eipä sen jälkeen vuosiin kukaan käynyt ja olin tosi yksinäinen. Kaikin tavoin hän halusi lannistaa ja vaikeuttaa elämääni. Jätti lukkojen taakse ulos pakkaseen ja sulki kellariin. Aluksi tappelin vastaan, mutta lopulta olin niin väsynyt ja masentunut, että annoin vaan kaiken tapahtua. Masennus seurasi minua vuosia. Vähän kuin olisi ollut väkivaltaisessa parisuhteessa, mutta ei voi tehdä itse päätöstä erosta. Pakko vain asua samassa talossa kiusaajan kanssa.

Juuri näin. Parisuhdeväkivallasta puhutaan kauhistellen, mitä se onkin, mutta sisarusväkivaltaa ei pääse lapsena eroon. Aikuisena sitten on yleensä mahdollista pistää välit poikki, jos kiusaaja ei ole vainoaja. 

Senkin voisi tunnustaa, että yleensä vanhemmat sisarukset kiusaavat. Oma isosiskoni oli niin täydellisen ulalla omasta toiminnasta, että hän huusi minulle että "Olen väsynyt sinuun!". Mitä hän luuli, että minä olen häneen? Tämä huuto oli sitten yksi tekijä siinä isossa terapiatyössä, jonka tein ennen kuin vihdoin ilmoitin hänelle, että en halua yhteydenpitoa. Pari tekstaria hän on laittanut, ylpeys kai estää laittamasta lisää. Hyvä niin, en muuta päätöstäni mistään hinnasta. Olen huolissani varsinkin hänen nuorimmasta tyttärestä. Jos minulla on näin vaikeata päästä hänestä ja hänen manipuloinnistaan eroon, niin äidistä se on veilä vaikeampaa.