Lue keskustelun säännöt.
Työttömyyttä ei tajua ennen kuin sen kokee itse
Myönnetään, itsekin kuvittelin joskus, että työttömänä ovat lähinnä ne joita ei oikein kiinnosta opiskelu eikä työelämä eikä ole kovin suurta mielenkiintoa. En kuvitellut, että minä joka on tehnyt töitä opiskelujen ohessa koko elämäni ja opiskellut itselle ylemmän korkeakoulututkinnon olisin työttömänä.
Ensi kosketuksen työelämän ja työnhaun raadollisuuteen sain, kun viimeistelin maisterin opintojani. Olin saanut hyvää työkokemusta myös omalta alalta hyvässä harjoittelupaikassa, mutta hain monia kuukausia töitä ja ramppasin haastatteluissa, mutta minnekään ei valittu. Lopulta päädyin hakemaan ei oman alan töitä ja sain määräajaksi töitä. Jouduin muuttamaan tuon ei oman alan ja maisterin työtä huomattavasti alemman työn takia. Lopulta vihasin tuota asiakaspalvelu työtä, mutta kärvistelin määräajan loppuun, kun olin vielä vastaanottanut uuden määräaikaisen sopimuksen.
Nyt olen taas tilanteessa jossa olen hakenut töitä kohta 3 kk tuloksetta. Haastatteluihin olen päässyt, mutta aina joku on mennyt ohi, jolla on enemmän juuri oikeaa työkokemusta.
Enää en todellakaan kuvittele, että työnsaanti olisi työhalusta tai edes ahkeruudesta kiinni. Itselle opiskelu ja työ on aina ollut tärkeää, joten siihen olen elämässä panostanut. Silti tulos voi olla tämä eli työttömyys.
Kommentit (4199)
Vierailija kirjoitti:
Hakemiini paikkoihin on ollut 200-250 hakijaa. Vaikka olen hyvä ja on loisto cv niin niillä kahdellasadalla muullakin on...
Niin on minullakin kovat pahvit. Nimitysmuistioita kun lukee niin huomaa ettei valituilla usein ole lähellekään. Täytesanoilla, perusadjektiiveilla ja lirumlaarumilla perustellaan valinta. Kompetenssilla ei Suomessa tee useinkaan yhtään mitään. Kerran oli TEMin haastattelussa. Ihmeteltiin miten näillä papereilla voi olla työtön...Valtionhallinto puhuu toista - ja tekee toista. Vanhempien hakijoiden eteen pelkkiä korulauseita.
Olen käynyt valehtelematta sadoissa työhaastatteluita ja tehnyt toistakymmentä tuhatta työhakemusta. Tänäkin vuonna parikymmentä haastattelua yli 50 vuotiaana korkeasti koulutettuna. Toivoa on aina, ja konkreettista kielitaitoa löytyy myös. Ulkomaille pääsee aina, ja on oltukin vuosia. Vielä on kysyntää ja arvostusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin puoli vuotta työttömänä ja kyllä se otti koville. Mulla oli pahimmillaan 90-luvun lama-aikana molemmat vanhemmat työttöminä samaa aikaa
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo kyllä se valitettavan usein on heti se mielikuva, että työtön on laiska, mielenterveysongelmainen tai alkoholisti.
Ei se mielikuva kuitenkaan ole ihan tyhjästä syntynyt, vaan valitettavan paljon on niitä, joita ei kiinnosta itsensä elättäminen ja he tuovat sen äänekkäästi esille. Olen paiskinut leipäni eteen huonosti palkattuja paskaduuneiksi sanottuja töitä ja samaan aikaan iso kuoro huutaa vieressä, että ei mene paskalla palkalla paskaduuniin, kun sossusta saa enemmän. Omalla kohdalla nuo paskaduunit ovat aiheuttaneet sen, että olen vähitellen kivunnut työurallani eteenpäin ja nyt palkka on muuta kuin paska. Olisinko tässä asemassa ilman paskaduunia? Tuskin.
Olin muuten työtön, kun menin paskasti palkattuun paskaduuniin, että työttömyydestä on kyllä omakohtainen kokemus. En nauttinut pätkääkään.
Olen kyllä eri mieltä. Itse en tunne ketään, joka työttömänä olisi halunnut varta vasten olla tai ei olisi yrittänyt työllistyä. Itse asiassa en ole ikinä jutellut ihmisen kanssa, joka olisi sanonut, että mielummin elää tuilla tms.
Kyllä sellaisia ihmisiä, jotka käyttävät systeemiä hyväkseen, on paljon. Kierros esimerkiksi itäiseen Helsinkiin avartaa maailmankatsomusta. Siellä et niseen taustaan katsomatta on hyvin paljon ihmisiä, jotka mieluummin nostavat tukia, kuin menevät töihin. Mielestäni tämä on täysin ymmärrettävää ja kuvaa ihmisluontoa hyvin. Jos ei ole käynyt koulua, saa usein huonosti palkattua työtä, jolla saa juuri ja juuri maksettua pakolliset kulunsa. Aina ei saa edes niin paljoa palkkaa, vaan joutuu turvautumaan mm asumistukeen. Työn tekeminen itsessään tällöin ei ole houkuttelevaa.
Jäin itse työttömäksi muutaman vuoden työrupeaman jälkeen 90-luvun lamassa. Ansiosidonnainen oli siihen aikaan lähes yhtä suuri, kuin palkka oli ollut. Muistan ihmetelleeni miten oli mahdollista, että tekemättä mitään, saan lähes yhtä paljon rahaa, kuin sillon, kun tein raskasta huonosti palkattua työtä. Se tuntui lottovoitolta, eikä mikään olisi saanut minua vapaaehtoisesti työhön. Ainoastaan uhka tämän tuen päättymisestä olisi voinut olla sellainen asia, tai se olisi ollut eikä vain "voinut olla." Ansiosidonnaista jatkettiin aina uudestaan kahdella vuodella, jos siinä välissä teki tai oli tekevinään töitä puoli vuotta. Näinhän monet tekivät ja yhä tekevät.
Tiedostan täysin sen, että yhteiskunta on mahdollistanut kevyemmän otteeni elämään ja vieraat ihmiset maksavat, jotta minä pysyn elossa. En ole kuitenkaan ikinä tästä itseäni syyllistänyt. Systeemiä olen kyllä pitänyt täysin epäonnistuneena.
Meitä on todella paljon tässä yhteiskunnassa.
Toivon, että te, jotka tässä ketjussa kirjoititte haluavanne työllistyä - työllistyisitte, ja jos ette työllisty toivon, että löydätte muualta elämäänne sisältöä, eikä työ teidän ajatusmaailmassanne määrittelisi sitä millaisia olette ihmisinä. Sinä, joka kirjoitit ajattelevasi it se mur haa. Unohda moinen ajatus. Ei työ ole sen arvoista, ei mikään ole. Sinä ole tärkeä ihminen juuri sellaisena, kuin olet.
Minä olen se kirjoittaja (Nro 43), joka harkitsee it se mur haa. Ilman työtä oleminen ei sinänsä olisi ongelma, mutta se, että olen työtön, rahaton, asunnoton, perheetön, yksinäinen ja viime aikoina liikuntakyvytönkin, alkaa käydä ylivoimaiseksi. Sain äskettäin aikaan pitkän ja mielenkiintoisen ketjun aiheesta "tyhjät lohdutukset, etunenässä se, että jokainen on arvokas ihminen", ja päivä päivältä tiedän paremmin sen, että en ole tärkeä enkä arvokas millään mittapuulla. Edes teoriassa.
Yritin löytää mainitsemasi ketjun, siinä onnistumatta.
Olen itse joutunut olemaan tämän aiheen kanssa tekemisissä koko elämäni. Olen tuntenut heitä, joita ei enää tässä elämässä ja maailmassa ole ja heitä, jotka yrittivät samaa koko elämänsä ajan. Olen myös itse paininut saman asian kanssa. Sen, että olen tässä nyt, ei pitäisi olla mahdollista. Kukaan ei ikinä minulle sanonut, että olisin ollut arvokas, tätä lohdutuksen tai myötä elämisen sanaa en kuullut. En tosin usko, että sillä olisi ollut minulle merkitystä, vaikka olisin sen kuullutkin. En tuonut omia asioitani esille, koska muilla ihmisillä oli omat ongelmansa ja toisaalta siksi, koska aihe oli henkilökohtainen. Esille tuomasi asiat ovat myös minulle omassa henkilökohtaisessa elämässäni tuttuja. Jokainen niistä.
Jonkun tunnetun filosofin näkemyksen mukaan tietoisuus siitä, että täältä pääse pois omaehtoisesti, on vähentänyt jo itsessään tämän asian toteuttamista. Se tuo rauhan omalla tavallaan.
Asuntoasioissa auttavat kuntien aikuis-sosiaalityöntekijät. Kun tulot ovat pienet, siinä ei voi muuta tehdä, kuin sopeuttaa menonsa niihin. Siinä ei ole vaihtoehtoja. Puhut perheettömyydestä ja yksinäisyydestä. Nämä ovat myös tuttuja asioita. Se ei sinua lohduta - tiedän sen. Mietin sitä, että haluatko muutosta näihin asioihin. Haluaisitko esimerkiksi ystäviä. Tiedän, että aikuisena ja myöhemmällä iällä niiden hankkiminen ei ole samanlaista, kuin lapsena. Puhuit liikuntakyvyttömyydestä. Tämä kuulostaa sellaiselta asialta, että lääkärissä saattaisi joitain avaimia löytyä. Ehkä työkyvyttömyyseläke. Tulosi saattaisivat silloin nousta. Jotta eläkkeelle voisi päästä, tulisi siihen pyrkiä.
Viestini tarkoitus oli kertoa sinulle, että et ole ajatuksinesi yksin. Sen oli tarkoitus olla myös kädenojennus lähimmäiseltä toiselle. Sitä en tiedä, miten olisin voinut tai voisin konkreettisesti auttaa.
Asuntoasioissa minua onkin autettu, ja nyt olen kriisimajoituksessa asuntolassa. Tämä ei ole ihmisen elämää, vaikka onkin katto pään päällä. Liikuntakyvyttömyyteni johtuu onnettomuudesta ja lienee onneksi vain väliaikaista. Työkyvyttömyyseläkkeelle en missään tapauksessa pääsisi enkä haluaisi. Eläkkeeni tulee joka tapauksessa olemaan köyhyysrajan alapuolella. Ei ole leppoisia eläkepäiviä odotettavissa.
Tuttavat ovat häipyneet sitä mukaa, kun asiat ovat huonontuneet. Lopetin yhteydenpidon viimeiseen sen vuoksi, että hän vaikutti puhelu puhelulta alentuvammalta, tuntui suorastaan nauttivan minun "rohkaisemisestani" ja piti jälkiviisauksiaan rakentavina mielipiteinä. Kavereita en enää halua, koska en halua kuunnella ihmisten työjuttuja, lomajuttuja, perhejuttuja, lemmikkijuttuja, juhannusjuttuja, muuttojuttuja, remonttijuttuja ja grillaamisjuttuja ja koska minulla itselläni ei ole mitään kerrottavaa. Yksinäisyyteen kuitenkin tottuu paljon paremmin kuin siihen, ettei ole kotia eikä tuloja. Yksinäisyyttä on helppo itkeskellä kotisohvalta käsin höyryävänmaukasta kotiruokaa nyyhkytysten välissä maistellen. Tämän tajuaa vasta sitten, kun lukot on vaihdettu.
Tässä mainitsemani ketju ihmisen arvosta: https://www.vauva.fi/keskustelu/3943319/jokainen-ihminen-arvokas-kuinka…
Antakaa vaan dislikeä, totuus on kuitenkin totuus kirjoitti:
Siitä oli joskus juttuakin, että nykypäivänä yli 70% työhön pääsemisistä tulee suhteiden kautta, että on kyseiseen firmaan joku kytkös entuudestaan. Sitten porukka aina ajattelee, että ovat työllistyneet omin avuinensa ja ovat niin erinomaisia. Tuo on suurinta hevonpaskaa.
Minä voin sentään myöntää saaneeni kontaktin kautta hyvän työpaikan. Olen pärjännyt siellä hyvin ja minut vakinaistettiin jo paljon ennen koeajan loppumista, mutta minä voin sentään myöntää, että en olisi kyseisessä paikassa töissä ilman olemassa olevaa kytköstä. yli 70% omahyväisistä työpaikan saaneista persenaamoista ei tähän pysty, kun tuppaa unohtumaan se oma tilanne, miten aikoinaan työllistyi.
Sama täällä. Oikeastaan olen aina saanut uuden työpaikan tällä tavoin. Aikanaan pääsin isoon firmaan kesätöihin suhteilla (riitti ekaan kesätyöhön se, että oli sukua siellä duunarina töissä). Tässäkin onnenkantamoinen se, että haettiin yhdessä ystäväni kanssa ja mä pääsin, ystäväni ei. Epäilen että valitsija ei tullut juttuun ystäväni vanhempien kanssa, jotka myös siellä töissä.
Tulevat kesät opiskeluaikaan ansaitsin paikkani itse ja myöhemmin parikin eri vakipaikkaa tuolla. Toiseenkin mut valkattiin, niin että tajusin jälkeenpäin että paikka ns. pedattiin mulle. On samasta paikasta kyllä loppuneet työtkin minulta, että sekin puoli on tuttua. Silti nykyiseenkin työhön pääsin kun täältä otettiin yhteyttä ja mua kehoitettiin hakemaan paikkaa. Jälkeenpäin kuulin, että mua oli nykyiselle pomolle suositellut eräs edellisen duunin työkaveri, jonka sanalla on painoarvoa. Olen näistä hämmentynyt mutta onnellinen. Paljon en ole työttömänä ollut, toivotaan ettei tarvitsekaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo kyllä se valitettavan usein on heti se mielikuva, että työtön on laiska, mielenterveysongelmainen tai alkoholisti.
Ei se mielikuva kuitenkaan ole ihan tyhjästä syntynyt, vaan valitettavan paljon on niitä, joita ei kiinnosta itsensä elättäminen ja he tuovat sen äänekkäästi esille. Olen paiskinut leipäni eteen huonosti palkattuja paskaduuneiksi sanottuja töitä ja samaan aikaan iso kuoro huutaa vieressä, että ei mene paskalla palkalla paskaduuniin, kun sossusta saa enemmän. Omalla kohdalla nuo paskaduunit ovat aiheuttaneet sen, että olen vähitellen kivunnut työurallani eteenpäin ja nyt palkka on muuta kuin paska. Olisinko tässä asemassa ilman paskaduunia? Tuskin.
Olin muuten työtön, kun menin paskasti palkattuun paskaduuniin, että työttömyydestä on kyllä omakohtainen kokemus. En nauttinut pätkääkään.
Olen kyllä eri mieltä. Itse en tunne ketään, joka työttömänä olisi halunnut varta vasten olla tai ei olisi yrittänyt työllistyä. Itse asiassa en ole ikinä jutellut ihmisen kanssa, joka olisi sanonut, että mielummin elää tuilla tms.
Kyllä sellaisia ihmisiä, jotka käyttävät systeemiä hyväkseen, on paljon. Kierros esimerkiksi itäiseen Helsinkiin avartaa maailmankatsomusta. Siellä et niseen taustaan katsomatta on hyvin paljon ihmisiä, jotka mieluummin nostavat tukia, kuin menevät töihin. Mielestäni tämä on täysin ymmärrettävää ja kuvaa ihmisluontoa hyvin. Jos ei ole käynyt koulua, saa usein huonosti palkattua työtä, jolla saa juuri ja juuri maksettua pakolliset kulunsa. Aina ei saa edes niin paljoa palkkaa, vaan joutuu turvautumaan mm asumistukeen. Työn tekeminen itsessään tällöin ei ole houkuttelevaa.
Jäin itse työttömäksi muutaman vuoden työrupeaman jälkeen 90-luvun lamassa. Ansiosidonnainen oli siihen aikaan lähes yhtä suuri, kuin palkka oli ollut. Muistan ihmetelleeni miten oli mahdollista, että tekemättä mitään, saan lähes yhtä paljon rahaa, kuin sillon, kun tein raskasta huonosti palkattua työtä. Se tuntui lottovoitolta, eikä mikään olisi saanut minua vapaaehtoisesti työhön. Ainoastaan uhka tämän tuen päättymisestä olisi voinut olla sellainen asia, tai se olisi ollut eikä vain "voinut olla." Ansiosidonnaista jatkettiin aina uudestaan kahdella vuodella, jos siinä välissä teki tai oli tekevinään töitä puoli vuotta. Näinhän monet tekivät ja yhä tekevät.
Tiedostan täysin sen, että yhteiskunta on mahdollistanut kevyemmän otteeni elämään ja vieraat ihmiset maksavat, jotta minä pysyn elossa. En ole kuitenkaan ikinä tästä itseäni syyllistänyt. Systeemiä olen kyllä pitänyt täysin epäonnistuneena.
Meitä on todella paljon tässä yhteiskunnassa.
Toivon, että te, jotka tässä ketjussa kirjoititte haluavanne työllistyä - työllistyisitte, ja jos ette työllisty toivon, että löydätte muualta elämäänne sisältöä, eikä työ teidän ajatusmaailmassanne määrittelisi sitä millaisia olette ihmisinä. Sinä, joka kirjoitit ajattelevasi it se mur haa. Unohda moinen ajatus. Ei työ ole sen arvoista, ei mikään ole. Sinä ole tärkeä ihminen juuri sellaisena, kuin olet.
Minä olen se kirjoittaja (Nro 43), joka harkitsee it se mur haa. Ilman työtä oleminen ei sinänsä olisi ongelma, mutta se, että olen työtön, rahaton, asunnoton, perheetön, yksinäinen ja viime aikoina liikuntakyvytönkin, alkaa käydä ylivoimaiseksi. Sain äskettäin aikaan pitkän ja mielenkiintoisen ketjun aiheesta "tyhjät lohdutukset, etunenässä se, että jokainen on arvokas ihminen", ja päivä päivältä tiedän paremmin sen, että en ole tärkeä enkä arvokas millään mittapuulla. Edes teoriassa.
Yritin löytää mainitsemasi ketjun, siinä onnistumatta.
Olen itse joutunut olemaan tämän aiheen kanssa tekemisissä koko elämäni. Olen tuntenut heitä, joita ei enää tässä elämässä ja maailmassa ole ja heitä, jotka yrittivät samaa koko elämänsä ajan. Olen myös itse paininut saman asian kanssa. Sen, että olen tässä nyt, ei pitäisi olla mahdollista. Kukaan ei ikinä minulle sanonut, että olisin ollut arvokas, tätä lohdutuksen tai myötä elämisen sanaa en kuullut. En tosin usko, että sillä olisi ollut minulle merkitystä, vaikka olisin sen kuullutkin. En tuonut omia asioitani esille, koska muilla ihmisillä oli omat ongelmansa ja toisaalta siksi, koska aihe oli henkilökohtainen. Esille tuomasi asiat ovat myös minulle omassa henkilökohtaisessa elämässäni tuttuja. Jokainen niistä.
Jonkun tunnetun filosofin näkemyksen mukaan tietoisuus siitä, että täältä pääse pois omaehtoisesti, on vähentänyt jo itsessään tämän asian toteuttamista. Se tuo rauhan omalla tavallaan.
Asuntoasioissa auttavat kuntien aikuis-sosiaalityöntekijät. Kun tulot ovat pienet, siinä ei voi muuta tehdä, kuin sopeuttaa menonsa niihin. Siinä ei ole vaihtoehtoja. Puhut perheettömyydestä ja yksinäisyydestä. Nämä ovat myös tuttuja asioita. Se ei sinua lohduta - tiedän sen. Mietin sitä, että haluatko muutosta näihin asioihin. Haluaisitko esimerkiksi ystäviä. Tiedän, että aikuisena ja myöhemmällä iällä niiden hankkiminen ei ole samanlaista, kuin lapsena. Puhuit liikuntakyvyttömyydestä. Tämä kuulostaa sellaiselta asialta, että lääkärissä saattaisi joitain avaimia löytyä. Ehkä työkyvyttömyyseläke. Tulosi saattaisivat silloin nousta. Jotta eläkkeelle voisi päästä, tulisi siihen pyrkiä.
Viestini tarkoitus oli kertoa sinulle, että et ole ajatuksinesi yksin. Sen oli tarkoitus olla myös kädenojennus lähimmäiseltä toiselle. Sitä en tiedä, miten olisin voinut tai voisin konkreettisesti auttaa.
Asuntoasioissa minua onkin autettu, ja nyt olen kriisimajoituksessa asuntolassa. Tämä ei ole ihmisen elämää, vaikka onkin katto pään päällä. Liikuntakyvyttömyyteni johtuu onnettomuudesta ja lienee onneksi vain väliaikaista. Työkyvyttömyyseläkkeelle en missään tapauksessa pääsisi enkä haluaisi. Eläkkeeni tulee joka tapauksessa olemaan köyhyysrajan alapuolella. Ei ole leppoisia eläkepäiviä odotettavissa.
Tuttavat ovat häipyneet sitä mukaa, kun asiat ovat huonontuneet. Lopetin yhteydenpidon viimeiseen sen vuoksi, että hän vaikutti puhelu puhelulta alentuvammalta, tuntui suorastaan nauttivan minun "rohkaisemisestani" ja piti jälkiviisauksiaan rakentavina mielipiteinä. Kavereita en enää halua, koska en halua kuunnella ihmisten työjuttuja, lomajuttuja, perhejuttuja, lemmikkijuttuja, juhannusjuttuja, muuttojuttuja, remonttijuttuja ja grillaamisjuttuja ja koska minulla itselläni ei ole mitään kerrottavaa. Yksinäisyyteen kuitenkin tottuu paljon paremmin kuin siihen, ettei ole kotia eikä tuloja. Yksinäisyyttä on helppo itkeskellä kotisohvalta käsin höyryävänmaukasta kotiruokaa nyyhkytysten välissä maistellen. Tämän tajuaa vasta sitten, kun lukot on vaihdettu.
Tässä mainitsemani ketju ihmisen arvosta: https://www.vauva.fi/keskustelu/3943319/jokainen-ihminen-arvokas-kuinka…
Oletko minä? Pidän kyllä satunnaisesti yhteyttä yhteen perusnormaaliystävään, eikä hänessä mitään vikaa ole, mutta kyllä sai taas käyttää parhaita lahjojaan ollakseen kiinnostunut hänen uuden omakotitalonsa remontista. Helvetin kivat maalit joo, kyllä on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jostain luin että työttömistä yli 20% on erityisasiantuntijoita, päälliköitä, johtajia. Silti työttömistä puhutaan yhdellä tavalla, että he ovat syrjäytynyttä rupusakkia. Tän takia häpeän tilannettani syvästi.
Työttömyyden ja pätkätöiden välillä leijailevia suomalaisia on semmoiset puoli miljoonaa. Ja siitä 80,000 on kroonisesti pitkäaikaistyöttömiä eli niitä syrjäytyneitä. Se tarkoittaa että 420,000 työtöntä ovat jonkin aikaa työttömiä kunnes saavat jotain osa-aikaisnakkia.
Vierailija kirjoitti:
Hakemiini paikkoihin on ollut 200-250 hakijaa. Vaikka olen hyvä ja on loisto cv niin niillä kahdellasadalla muullakin on...
Korkeasta koulutuksesta on nykyisin lähinnä se etu että niitä hakijoita yhtä paikkaa kohden on vähemmän kuin matalampaa koulutusta vaativissa töissä. Kun koulutustaso on noussut, niin samalla koulutus on kärsinyt inflaation eli ne 1950-luvun ylioppilaat taitavat vastata määrällisesti 2010-luvun maistereita ja ne 1950-luvun maisterit olisivat nykyajan tohtoreita.
Kaipa jotkut edelleen uskovat että hyvillä maisterin papereilla saisi sen mukavan viran valtion tai kaupungin hommissa, mutta tuo kuvio muuttui jo 1990-luvun aikana. Sen vuoksi jotkut vaikuttavat katkerilta kuin järjestelmä ei palkitse heitä vaikka he ovat toimineet kaikkien pelisääntöjen mukaisesti kuten koulut ja armeija on käyty kunnialla loppuun ja tutkinnot saatu kasaan kohtuuajassa.
Tosin niissä määräaikaisissa töissä on se hyvä puoli että niitä kannattaa ajatella projekteina, jotka hoitaa kunnolla ja sitten työttömänä voi vastaavasti nauttia runsaammasta vapaa-ajasta ja keskittyä omiin harrastuksiinsa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole kokonaan työtön, vaikkakin "päätoimena" se, koska teen vain 1-2 vuoroa viikossa vaatekaupassa. Jos vuoro on vaikka tiistaina ja seuraava ensi viikon perjantaina, niin yli viikkohan siihen jää ns. lorvimisaikaa. Tässä työssä olen ollut nyt reilun vuoden ja keväästä lähtien koettanut saada kokoaikatyötä, esimerkiksi hammaslääkärin vastaanotolta tai insinöörifirman toimistosihteerinä, joka tekee laskutusta ja vastailee sähköposteihin. Näihin toimistohommiin on kai sitten niin paljon hakijoita, että en ole päässyt edes haastatteluun... Voisin tietty etsiä jonkin toisen osa-aikatyön tähän rinnalle, mutta miten toimii käytännössä vuorojen kannalta?
Jollekulle toiselle tämä yksi tai kaksi vuoroa viikossa ehkä sopii, mutta kyllä minä haluaisin tehdä enemmän. Nämä runsaat vapaapäivät jotenkin passivoittaa ainakin minua: teen kotitöitä, mutta muuten huomaan päivät katsovani sarjoja ja selaavani puhelinta, ehkä etsin reseptejä netistä. Ei mitään hyödyllistä, vaikka kielen opiskelua, mitä tein kyllä aiemmin opiskellessani. Menee nykyään siis jotenkin ihan lojuessa aika ja kun työpäivä taas koittaa, niin se työmoodiin pääseminen on tosi vaikeaa. Muutaman kerran on sattunut jotain lomia ja saikkuja, jolloin työvuoroja on ollut neljä viikon aikana, ja olen ollut paljon aikaansaavampi ja vapaapäiviä on arvostanut!
Vierailija kirjoitti:
Menkää kaduille palelemaan siittä! kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsekin olen ollut työttömänä joitakin pätkiä elämässäni ja tiedän miten ahdistavaa se jatkuva työnhaku ja toisaalta vaan kotona olo on. Tsemppiä kaikille työttömille! <3
V I T U N säälittävää tämä muiden syöttämien elämäntavoitteiden haaveilu ja tämä totaalinen elämän romahtaminen jos niitä ei saa. oletteko te edes aikuisia ihmisiä vai jotain teintyttöjä jotka elää sosiaalisesta hyväksynnästä? kasvattakaa ne pallit ja olkaa ylpeitä vapaaherroja. antaa sen naapurin herätä aamulla . herää sinä jos siltä tuntuu mutta lopettakaa se V I T U N ruikutus.
Meitä iso porukka jotka halutaan että rahat pois työttömiltä. Rahat pois ja vähän äkkiä pois, rahat työtätekevien tileille. Rahat pois jouten olevilta. Kadulle nukkumaan jos ei hanttihommat maistereille maistu!
Näin me ajatellaan ja meitä on perkeleesti, ai että meitä on perkeleesti porukkaa jota ei kiinnosta elättää jouten makaavaa ja kattoon sylkevää sakkia yhtään, ei sitten yhtään!
Pakkotyöhön jonnekin jos ei muuten päästä sopimukseen!
Tämä tullaan ajamaan tähän maahan alle kymmenessä vuodessa.
Sen jälkeen ei yhtään ketään jouten olevaa elätetä.
Kadulle voi mennä kuten jenkeissä, jos työ ei kiinnosta pätkääkään.
Ironisinta tässä on että tuolle tielle ollaan menossa väistämättä. Suomi on Kreikan ja Italian kurssilla.
Jos hommat ei kiinnosta, niin olisi mahdollista ylläpitää tätä hyvinvointia, mutta jos ei, niin pikainen pudotus on menossa. Varat on loppu pian.
Sitten ei rahaa jaeta.
Pitäisikö sitten kaikenlaisista työttömistä tms. hankkiutua eroon vain kylmästi, kun kaikille ei kuitenkaan ole töitä ja mm. osa työttömistähän on ns. kiusattu työelämän ulkopuolelle/menettäneet terveytensä siellä ollessa (kaikkensa antaneena) ym. Siinäkö sitten yhteiskunnan kiitos? Olisiko parempi, että jäljellä olisi sitten pelkästään työssäkäyvät ja kaikki sellaiset, joista ei yhtään mitään ylimääräisiä kuluja tule yhteiskunnalle?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo kyllä se valitettavan usein on heti se mielikuva, että työtön on laiska, mielenterveysongelmainen tai alkoholisti.
Ei se mielikuva kuitenkaan ole ihan tyhjästä syntynyt, vaan valitettavan paljon on niitä, joita ei kiinnosta itsensä elättäminen ja he tuovat sen äänekkäästi esille. Olen paiskinut leipäni eteen huonosti palkattuja paskaduuneiksi sanottuja töitä ja samaan aikaan iso kuoro huutaa vieressä, että ei mene paskalla palkalla paskaduuniin, kun sossusta saa enemmän. Omalla kohdalla nuo paskaduunit ovat aiheuttaneet sen, että olen vähitellen kivunnut työurallani eteenpäin ja nyt palkka on muuta kuin paska. Olisinko tässä asemassa ilman paskaduunia? Tuskin.
Olin muuten työtön, kun menin paskasti palkattuun paskaduuniin, että työttömyydestä on kyllä omakohtainen kokemus. En nauttinut pätkääkään.
Olen kyllä eri mieltä. Itse en tunne ketään, joka työttömänä olisi halunnut varta vasten olla tai ei olisi yrittänyt työllistyä. Itse asiassa en ole ikinä jutellut ihmisen kanssa, joka olisi sanonut, että mielummin elää tuilla tms.
Kyllä sellaisia ihmisiä, jotka käyttävät systeemiä hyväkseen, on paljon. Kierros esimerkiksi itäiseen Helsinkiin avartaa maailmankatsomusta. Siellä et niseen taustaan katsomatta on hyvin paljon ihmisiä, jotka mieluummin nostavat tukia, kuin menevät töihin. Mielestäni tämä on täysin ymmärrettävää ja kuvaa ihmisluontoa hyvin. Jos ei ole käynyt koulua, saa usein huonosti palkattua työtä, jolla saa juuri ja juuri maksettua pakolliset kulunsa. Aina ei saa edes niin paljoa palkkaa, vaan joutuu turvautumaan mm asumistukeen. Työn tekeminen itsessään tällöin ei ole houkuttelevaa.
Jäin itse työttömäksi muutaman vuoden työrupeaman jälkeen 90-luvun lamassa. Ansiosidonnainen oli siihen aikaan lähes yhtä suuri, kuin palkka oli ollut. Muistan ihmetelleeni miten oli mahdollista, että tekemättä mitään, saan lähes yhtä paljon rahaa, kuin sillon, kun tein raskasta huonosti palkattua työtä. Se tuntui lottovoitolta, eikä mikään olisi saanut minua vapaaehtoisesti työhön. Ainoastaan uhka tämän tuen päättymisestä olisi voinut olla sellainen asia, tai se olisi ollut eikä vain "voinut olla." Ansiosidonnaista jatkettiin aina uudestaan kahdella vuodella, jos siinä välissä teki tai oli tekevinään töitä puoli vuotta. Näinhän monet tekivät ja yhä tekevät.
Tiedostan täysin sen, että yhteiskunta on mahdollistanut kevyemmän otteeni elämään ja vieraat ihmiset maksavat, jotta minä pysyn elossa. En ole kuitenkaan ikinä tästä itseäni syyllistänyt. Systeemiä olen kyllä pitänyt täysin epäonnistuneena.
Meitä on todella paljon tässä yhteiskunnassa.
Toivon, että te, jotka tässä ketjussa kirjoititte haluavanne työllistyä - työllistyisitte, ja jos ette työllisty toivon, että löydätte muualta elämäänne sisältöä, eikä työ teidän ajatusmaailmassanne määrittelisi sitä millaisia olette ihmisinä. Sinä, joka kirjoitit ajattelevasi it se mur haa. Unohda moinen ajatus. Ei työ ole sen arvoista, ei mikään ole. Sinä ole tärkeä ihminen juuri sellaisena, kuin olet.
Minä olen se kirjoittaja (Nro 43), joka harkitsee it se mur haa. Ilman työtä oleminen ei sinänsä olisi ongelma, mutta se, että olen työtön, rahaton, asunnoton, perheetön, yksinäinen ja viime aikoina liikuntakyvytönkin, alkaa käydä ylivoimaiseksi. Sain äskettäin aikaan pitkän ja mielenkiintoisen ketjun aiheesta "tyhjät lohdutukset, etunenässä se, että jokainen on arvokas ihminen", ja päivä päivältä tiedän paremmin sen, että en ole tärkeä enkä arvokas millään mittapuulla. Edes teoriassa.
Yritin löytää mainitsemasi ketjun, siinä onnistumatta.
Olen itse joutunut olemaan tämän aiheen kanssa tekemisissä koko elämäni. Olen tuntenut heitä, joita ei enää tässä elämässä ja maailmassa ole ja heitä, jotka yrittivät samaa koko elämänsä ajan. Olen myös itse paininut saman asian kanssa. Sen, että olen tässä nyt, ei pitäisi olla mahdollista. Kukaan ei ikinä minulle sanonut, että olisin ollut arvokas, tätä lohdutuksen tai myötä elämisen sanaa en kuullut. En tosin usko, että sillä olisi ollut minulle merkitystä, vaikka olisin sen kuullutkin. En tuonut omia asioitani esille, koska muilla ihmisillä oli omat ongelmansa ja toisaalta siksi, koska aihe oli henkilökohtainen. Esille tuomasi asiat ovat myös minulle omassa henkilökohtaisessa elämässäni tuttuja. Jokainen niistä.
Jonkun tunnetun filosofin näkemyksen mukaan tietoisuus siitä, että täältä pääse pois omaehtoisesti, on vähentänyt jo itsessään tämän asian toteuttamista. Se tuo rauhan omalla tavallaan.
Asuntoasioissa auttavat kuntien aikuis-sosiaalityöntekijät. Kun tulot ovat pienet, siinä ei voi muuta tehdä, kuin sopeuttaa menonsa niihin. Siinä ei ole vaihtoehtoja. Puhut perheettömyydestä ja yksinäisyydestä. Nämä ovat myös tuttuja asioita. Se ei sinua lohduta - tiedän sen. Mietin sitä, että haluatko muutosta näihin asioihin. Haluaisitko esimerkiksi ystäviä. Tiedän, että aikuisena ja myöhemmällä iällä niiden hankkiminen ei ole samanlaista, kuin lapsena. Puhuit liikuntakyvyttömyydestä. Tämä kuulostaa sellaiselta asialta, että lääkärissä saattaisi joitain avaimia löytyä. Ehkä työkyvyttömyyseläke. Tulosi saattaisivat silloin nousta. Jotta eläkkeelle voisi päästä, tulisi siihen pyrkiä.
Viestini tarkoitus oli kertoa sinulle, että et ole ajatuksinesi yksin. Sen oli tarkoitus olla myös kädenojennus lähimmäiseltä toiselle. Sitä en tiedä, miten olisin voinut tai voisin konkreettisesti auttaa.
Asuntoasioissa minua onkin autettu, ja nyt olen kriisimajoituksessa asuntolassa. Tämä ei ole ihmisen elämää, vaikka onkin katto pään päällä. Liikuntakyvyttömyyteni johtuu onnettomuudesta ja lienee onneksi vain väliaikaista. Työkyvyttömyyseläkkeelle en missään tapauksessa pääsisi enkä haluaisi. Eläkkeeni tulee joka tapauksessa olemaan köyhyysrajan alapuolella. Ei ole leppoisia eläkepäiviä odotettavissa.
Tuttavat ovat häipyneet sitä mukaa, kun asiat ovat huonontuneet. Lopetin yhteydenpidon viimeiseen sen vuoksi, että hän vaikutti puhelu puhelulta alentuvammalta, tuntui suorastaan nauttivan minun "rohkaisemisestani" ja piti jälkiviisauksiaan rakentavina mielipiteinä. Kavereita en enää halua, koska en halua kuunnella ihmisten työjuttuja, lomajuttuja, perhejuttuja, lemmikkijuttuja, juhannusjuttuja, muuttojuttuja, remonttijuttuja ja grillaamisjuttuja ja koska minulla itselläni ei ole mitään kerrottavaa. Yksinäisyyteen kuitenkin tottuu paljon paremmin kuin siihen, ettei ole kotia eikä tuloja. Yksinäisyyttä on helppo itkeskellä kotisohvalta käsin höyryävänmaukasta kotiruokaa nyyhkytysten välissä maistellen. Tämän tajuaa vasta sitten, kun lukot on vaihdettu.
Tässä mainitsemani ketju ihmisen arvosta: https://www.vauva.fi/keskustelu/3943319/jokainen-ihminen-arvokas-kuinka…
Oletko minä? Pidän kyllä satunnaisesti yhteyttä yhteen perusnormaaliystävään, eikä hänessä mitään vikaa ole, mutta kyllä sai taas käyttää parhaita lahjojaan ollakseen kiinnostunut hänen uuden omakotitalonsa remontista. Helvetin kivat maalit joo, kyllä on.
En ole vielä havainnut useampia persoonia itsessäni, mutta kukapa sitä enää erottaa kaiken tapahtuneen jälkeen.
Minun kuuntelijanlahjani loppuivat siinä kohdassa, kun tuli puheeksi kaverin ja hänen perheensä raskas kohtalo: koronan vuoksi jäi kokematta Pariisin huhtikuu ja perinteinen muutaman viikon kesäloma Välimeren rantamilla. Onhan toki onnetonta yrittää tulla toimeen hyvätuloisen pariskunnan eläkkeillä. Mutta hitto miten kiva palju hankittiin mökille ja tuo vanhempi auto sitten joulukuun alussa romutuspalkkion kautta uuteen.
Kyllä, olen rehellisen kateellinen. Kaikille, joilla on turvallinen elämä. Sitä autuasta olotilaa ei tajua ennen kuin se on menetetty ja ulottumattomissa.
Vierailija kirjoitti:
En ole kokonaan työtön, vaikkakin "päätoimena" se, koska teen vain 1-2 vuoroa viikossa vaatekaupassa. Jos vuoro on vaikka tiistaina ja seuraava ensi viikon perjantaina, niin yli viikkohan siihen jää ns. lorvimisaikaa. Tässä työssä olen ollut nyt reilun vuoden ja keväästä lähtien koettanut saada kokoaikatyötä, esimerkiksi hammaslääkärin vastaanotolta tai insinöörifirman toimistosihteerinä, joka tekee laskutusta ja vastailee sähköposteihin. Näihin toimistohommiin on kai sitten niin paljon hakijoita, että en ole päässyt edes haastatteluun... Voisin tietty etsiä jonkin toisen osa-aikatyön tähän rinnalle, mutta miten toimii käytännössä vuorojen kannalta?
Jollekulle toiselle tämä yksi tai kaksi vuoroa viikossa ehkä sopii, mutta kyllä minä haluaisin tehdä enemmän. Nämä runsaat vapaapäivät jotenkin passivoittaa ainakin minua: teen kotitöitä, mutta muuten huomaan päivät katsovani sarjoja ja selaavani puhelinta, ehkä etsin reseptejä netistä. Ei mitään hyödyllistä, vaikka kielen opiskelua, mitä tein kyllä aiemmin opiskellessani. Menee nykyään siis jotenkin ihan lojuessa aika ja kun työpäivä taas koittaa, niin se työmoodiin pääseminen on tosi vaikeaa. Muutaman kerran on sattunut jotain lomia ja saikkuja, jolloin työvuoroja on ollut neljä viikon aikana, ja olen ollut paljon aikaansaavampi ja vapaapäiviä on arvostanut!
Voisitko työskennellä vuokrafirman kautta keikkalaisena kaupan alalla? Sinulla on kuitenkin asiakaspalvelu- sekä kassakokemusta myyjänä, joten luulisi töitä löytyvän. Sen sijaan toimistohommiin on paljon hakijoita merkonomeista tradenomeihin sekä kauppatieteiden maistereihin, joten työllistyminen voi olla hankalaa jos tuorein työkokemuksesi on myyjänä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen ollut 28 vuotta työttömänä. Siinä on monta syytä matkn varrella, sekä psyykkisiä että fyysisiä.
Olisin työtön, vaikka pääsisin töihin. En enää lähde siihen egoiluun, kuvittelemaan itsestäni höpöjä.
Kertoisin kaikille työpaikkalla, että olen työtön. Siis identiteetiltäni, vaikka olen töissä.
Ei kolmenkymmenen vuoden korpitaivalta voi elämästään enää pois pyyhkiä. Se on lähes koko aikuiselämä.
Elossa ollaan yhä. Ainoa sia mikä ihmisille merkitsee, on titteli, status. Elämä on niin kuin armeija.
Mitkä natsat, millä asialla? Kättä lippaan ja kantapäät yhteen jokaisen kanssa.
Kai ymmärrät olla kiitollinen siitä että olet syntynyt nimenomaan Suomeen? Maailmassa ei liene, mahdollisesti Ruotsia lukuunottamatta, muita maita joissa voi valita työssäkäynnin ja työttömyyden välillä elintason säilyessä kutakuinkin samana. Aika usein tuilla asuva työtön asuu jopa kalliimassa asunnossa kuin jossakin halvassa lähiössä sinnittelevä työssäkäyvä.
En ole ollut koskaan työtön , vaan heti saanut vakipaikan.Ei ole ollut helppoa , kun on tehnyt ikänsä vuorotyötä , yö ilta aamu , viikonloppuisinkin 12 +12 tuntia jolloin työ alkoi klo 11-23 tai 23-11 Työmatkaa 45km suunta on 90km päivä.Ymmärrän hyvin ,että työttömällä ei ole mahdollisuuksia ,harrastuksiin , mutta ei ole vuorotyötä tekevälläkään. Rahaa on tullut mukavasti , ja olen onnellinen ,että se työ on nyt ohi kohdaltani.Eläkkeellä osaa nauttia vähästäkin ja voin empaattisesti tajuta työttömän rahallisen tilan.Eniten ihmetyttää se nöyryytys ja halveksunta , jota työttömät kokevat.Ihmettelen myöskin miksi ei nuorille edes anneta mahdollisuutta , kokea vaki työ ja turvattu palkka/ olotila.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen nelikymppinen ja mulla on hyvä työ ja palkka, mutta ei maisterin papereita ja epäilen, että kokemuksenikin on liian kapea. Pelkään, että saan potkut syystä tai toisesta (varsinkin näinä aikoina voi yrityksellä kääntyä tilanne huonompaan) ja että en enää saa töitä. Ja varsinkaan samantasoista ja samaa palkkaa. Headhunterit aina välillä soittelevat, mutta olen ihan yhtä kauhuissani ajatuksesta vaihtaa, mitä jos uusi paikka ei olekaan hyvä ja saan lähteä koeajan jälkeen. En siis todellakaan niputa kaikkia työttömiä samaan muottiin ja ymmärrän kyllä, että ei ole mukava siirtyä heikompipalkkaisiin hommiin.
Onhan niitä elämäntapapummeja, mutta heitä en laske oikeasti työttömien joukkoon. Voin kuvitella, että johonkin perustoimistohommiin hakee tuhansia ja kaikista ei todellakaan voida uudelleenkouluttaa lähihoitajia, sillä ei kaikki sovellu niihin hommiin. Ei varmasti ole helppoa olla viisikymppinen työtön assari. Vaikka heillähän ei enää lapsia, joten reipas lähempänä eläkettä kuin ylioppilasjuhlia olevahan on aivan ihanteellinen, ei äitiyslomia, lasten nuhasaikkuja ja muuta työelämään vaikuttavaa enää vaivana. Ja harvemmin kärttävät ylennyksiä.
Vierailija kirjoitti:
Mä tipuin 40v iässä johtoryhmästä työttömäksi, kun firma ei halunnutkaan mua enää äitiysloman jälkeen takaisin. Sain 4kk palkan irtisanomisrahaa ja luulin että kyllä heti saan töitä kun 10v kokemus johtoryhmätasolta. Luulin väärin. Yli vuosi mennyt jo ja olen erittäin pahasti ahdistunut ja uneton tän stressin takia.
Jostain luin että työttömistä yli 20% on erityisasiantuntijoita, päälliköitä, johtajia. Silti työttömistä puhutaan yhdellä tavalla, että he ovat syrjäytynyttä rupusakkia. Tän takia häpeän tilannettani syvästi.
No itsehän tuossa puhut.
Olenko syrjäytynyttä rupusakkia, kun en ole erityisasiantuntia, päällikkö, johtaja, tai edes korkeasti koulutettu?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ole kokonaan työtön, vaikkakin "päätoimena" se, koska teen vain 1-2 vuoroa viikossa vaatekaupassa. Jos vuoro on vaikka tiistaina ja seuraava ensi viikon perjantaina, niin yli viikkohan siihen jää ns. lorvimisaikaa. Tässä työssä olen ollut nyt reilun vuoden ja keväästä lähtien koettanut saada kokoaikatyötä, esimerkiksi hammaslääkärin vastaanotolta tai insinöörifirman toimistosihteerinä, joka tekee laskutusta ja vastailee sähköposteihin. Näihin toimistohommiin on kai sitten niin paljon hakijoita, että en ole päässyt edes haastatteluun... Voisin tietty etsiä jonkin toisen osa-aikatyön tähän rinnalle, mutta miten toimii käytännössä vuorojen kannalta?
Jollekulle toiselle tämä yksi tai kaksi vuoroa viikossa ehkä sopii, mutta kyllä minä haluaisin tehdä enemmän. Nämä runsaat vapaapäivät jotenkin passivoittaa ainakin minua: teen kotitöitä, mutta muuten huomaan päivät katsovani sarjoja ja selaavani puhelinta, ehkä etsin reseptejä netistä. Ei mitään hyödyllistä, vaikka kielen opiskelua, mitä tein kyllä aiemmin opiskellessani. Menee nykyään siis jotenkin ihan lojuessa aika ja kun työpäivä taas koittaa, niin se työmoodiin pääseminen on tosi vaikeaa. Muutaman kerran on sattunut jotain lomia ja saikkuja, jolloin työvuoroja on ollut neljä viikon aikana, ja olen ollut paljon aikaansaavampi ja vapaapäiviä on arvostanut!
Voisitko työskennellä vuokrafirman kautta keikkalaisena kaupan alalla? Sinulla on kuitenkin asiakaspalvelu- sekä kassakokemusta myyjänä, joten luulisi töitä löytyvän. Sen sijaan toimistohommiin on paljon hakijoita merkonomeista tradenomeihin sekä kauppatieteiden maistereihin, joten työllistyminen voi olla hankalaa jos tuorein työkokemuksesi on myyjänä.
No periaatteessa joo ja olen harkinnutkin keikkalaisuutta, mutta kun nimenomaan haluaisin pois kaupan alalta... En ainakaan mihinkään kassalle halua keikkaa tekemään, hyllytys voisi ollakin ihan jees. Tai siis kuormanpurku on ollut aina se lempityötehtävä näissä myyjän töissä (joita muuten kaksi edellistäkin työtä on ollut, että vielä lisää hankaluutta päästä niihin toimistohommiin...), joten varmaan tykkäisin ihan hyllytyksestäkin.
Minulla on menossa kahdeksas vuosi työttömänä. En odota työllistyväni enää koskaan. Eläke onneksi häämöttää jo seitsemän vuoden kuluttua.
Työelämässä olin ahkera, innovatiivinen, älykäs, joustava ja yhteistyökykyinen. Oli aika, jolloin minua kosiskeltiin töihin ympäri maailmaa. Osan työelämästäni olinkin ulkomailla.
Olen sikäli parempiosainen työtön, että ehdin työvuosinani maksaa ison opintolainani pois ja sain tienattua asunto-osakkeeni. Turvallisuushakuisena koen, että tämä omistuskaksioni on lottovoitto. Sitten vieläkin tärkeämpää: ehdin kerryttää hieman säästöjä, jotka mahdollistavat nyt pienen elämän.
Jos eläisin pelkällä työttömyystuella (538,55 euroa/kk ja lisäksi saan reilun satasen kuussa asumistukea), se riittäisi melko puhtaasti vain ihmisen varastointiin, ei elämään.
Kertyneellä, pienellä lisärahastollani raaskin silloin tällöin hankkia itselleni esimerkiksi harrastusmateriaaleja tai kurssituksia. Näillä vaatimattomilla kuvioillani rakennan onneani. En käytä rahaani ”netflixeihin”, mutta nettiä käytän monipuolisesti. Esimerkiksi Youtube on suoranainen runsaudensarvi, josta olen oppinut uusia tekniikoita harrastuksiini. Tunnen suurta kiitollisuutta, että maapallon toisella sivulla joku tavallinen ihminen jakaa osaamistaan videoidensa kautta.
Pidän tarkkaa kirjaa kuluistani. Ostan lähinnä vain peruselintarvikkeita ja teen omat ruokani. Opiskelen netin kautta jatkuvasti lisää ravinnosta ja terveydestä. Yritän rakentaa itselleni kohtuuhyvän terveyden, jotta en tarvitsisi lääkkeitä ja lääkäreitä, koska niihin ei ole varaa. Tämähän ei ole täysin omissa käsissäni, mutta osin on.
Itselleni on ollut helppoa luopua vanhan elämäni ihmissuhteista. Ymmärrän, jos jollekin toiselle sosiaalisen kuvion mahdollinen romahtaminen tuottaa tuskaa. Minä nyt vain olen aina viihtynyt yksin. Jos on valittava, sijoitanko pari euroa harrastukseeni vai kutsunko kylään vieraan ja käytän ne rahat tarjoamisiin, niin valitsen nykyään harrastukseni. Mielelläni ottaisin molemmat, mutta usein on valittava jompikumpi. Samalla selkenee, mikä on itselle tärkeää, mistä nauttii, mihin kohteeseen käytettynä se euro tuottaa pisimpään iloa.
Alkuvuodet työttömänä olivat vaikeita ja uskon olleeni masentunut. Hain silloin koko ajan ihan kaikenlaisia töitä, elin pettymyksestä toiseen, ja häpesin, vaikka syytönhän minä olin elämäntilanteeseeni. Pikkuhiljaa ymmärsin, etten tulisi koskaan enää työllistymään, joten ilo ja onni on vain opittava kaivamaan irti tämänhetkisen tilanteeni muuttumattomuudesta. Eli tämä kohdalleni osunut uusi tontti, joka on kovin karu ja niukka, on vain saatava jotenkin kukkimaan. Nyt se kukkii vaatimattomasti, mutta minulle täysin riittävästi. On päiviä, jolloin olen jopa todella onnellinen.
Hyvä keskustelunaloitus. Kiitos sinulle tästä. Asiaahan on tutkittu, ja on huomattu, että mitä paremmin toimeentuleva ihminen on, sitä todennäköisemmin hän ajattelee köyhyyden olevan omaa syytä. Kun ei ole kokemusta siitä, että elämä voi vetää maton omienkin jalkojen alta, on helppo ajatella, että omalla motivaatiolla ja yritteliäisyydellä kyllä saa töitä. Mutta kun se ei mene niin. Suomessa työpaikkojen ja työnhakijoiden suhde on sellainen, että kaikille ei ole töitä. Aina jotkut joutuvat olemaan ilman työpaikkaa.
Olen itse sairauseläkkeellä. Eipä ollut oma valintani sairastua. Olen myös konkurssin tehneen yrittäjän lapsi. Eipä valinnut vanhempanikaan tehdä konkurssia 90-luvun laman aikoihin. Mieheni on tällä hetkellä työtön, eikä ole millään tapaa hänestä kiinni, että töitä ei saa, vaikka hakee. Toivoisin ihmisiltä enemmän ymmärrystä ja empatiakykyä. Ei tarvitse kuin lukea tuota joululahjakeräysketjua, niin huomaa hyvin nopeasti, kuinka monet ajattelevat köyhyyden johtuvan vain ongelmista talouden- ja elämänhallinnassa.
Vierailija kirjoitti:
Hyvä keskustelunaloitus. Kiitos sinulle tästä. Asiaahan on tutkittu, ja on huomattu, että mitä paremmin toimeentuleva ihminen on, sitä todennäköisemmin hän ajattelee köyhyyden olevan omaa syytä. Kun ei ole kokemusta siitä, että elämä voi vetää maton omienkin jalkojen alta, on helppo ajatella, että omalla motivaatiolla ja yritteliäisyydellä kyllä saa töitä. Mutta kun se ei mene niin. Suomessa työpaikkojen ja työnhakijoiden suhde on sellainen, että kaikille ei ole töitä. Aina jotkut joutuvat olemaan ilman työpaikkaa.
Olen itse sairauseläkkeellä. Eipä ollut oma valintani sairastua. Olen myös konkurssin tehneen yrittäjän lapsi. Eipä valinnut vanhempanikaan tehdä konkurssia 90-luvun laman aikoihin. Mieheni on tällä hetkellä työtön, eikä ole millään tapaa hänestä kiinni, että töitä ei saa, vaikka hakee. Toivoisin ihmisiltä enemmän ymmärrystä ja empatiakykyä. Ei tarvitse kuin lukea tuota joululahjakeräysketjua, niin huomaa hyvin nopeasti, kuinka monet ajattelevat köyhyyden johtuvan vain ongelmista talouden- ja elämänhallinnassa.
Liekö siinä pohjalla pelko, että itsekin voisi joutua työttömäksi, samoin kuin monista sairauksista halutaan ajatella, että ne johtuu vain ja ainoastaan itsestä. Joku lääkäri sanoikin, että huipputerveellisesti eläneet ja silti syövän saaneet saattavat todeta, että turhaan tuli oltua niin terveellinen kun ei se auttanutkaan.
Tällaiseen mielentilaan olen itsekin koittanut pyrkiä. Aina en tähän pysty, mutta sekin on ok. Toivotaan, että vielä saavutan tuon tilan. Miksi en yrittäisi iloita elämästä kaikesta huolimatta, kun elossa tässä vielä ollaan? Ap