Akateemisten vanhempien duunarilapset. Epäonnistunut kasvatus?

Ei sille mitään voi, ei se vanhempien elämää pilaa, mutta olisihan se kiva vamhempienkin nähdä että lapset turvaavat tulevaisuutensa. No, monet saavat kuitenkin isot perinnöt, hehheh...........

Suomessa ei olekaan keskusteltu sosiaalisesta alamäestä. Kuinka kauan menee ennen kuin työttömästä köyhtyneestä akateemisesta tulee wt? Tulevaisuudessa yhä useampi akateeminenkin tekee luokkaretken alaspäin.

Kaikki akateemiset eivät ole hyväpalkkaisia; moni (mies)duunari tienaa enemmän kuin esim. kirjastonhoitaja.

Mä olen akateeminen, mies ei. Vanhin lapsi on aikeissa hakea yliopistoon, ja hyvä niin. Nuoremmista en tiedä, mutta jos he päätyvät johonkin muuhun vaihtoehtoon, tuskin koen silti epäonnistuneeni.

Akateemisuus on meidän perheessä aika tuoretta. Mun vanhemmat oli käyneet ammattikoulun ja opiston.

Mun anopilla+appiukolla on yliopistotutkinto kummallakin. Miehelläni puolestaan AMK-tutkinto. Miehen sisko oli yliopistossa, mutta sairastui, lopetti kesken ja luki ammattitutkinnon. Miehen veljellä ongelmia suorittaa ammattitutkintoa, alottaa aina jotain ja keskeyttää sitten.

Kyllähän asia tietysti appivanhempiani harmittaa, varsinkin kun puolitutut ovat kovin uteliaita ja kärkkäitä kyselemään. Toisaalta tuntuu kyllä, että toivoisivat vain kaikkien lasten pääsevän normaalielämään ja hankkivan elantonsa jollain lailla.

Mun miehen vanhemmat on köyhiä akateemisia ja mieheni on duunari. Hän ei ole kokenut, että kouluttautumisella saavutetaan hyvä elintaso.

Akateeminen vapaus: lapselle annetaan mahdollisuus toteuttaa itseään ja valita mieleinen ammatti. Nykyään akateeminen koulutus ei automaattisesti johda hyviin töihin ja tuloihin. Julkinen sektori on pienentynyt huomattavasti ja siten paljon entisiä akateemisia ammatteja vaan kadonnut, joihin ennen esim. humanistit ja luonnontieteilijät sijoittautuivat.

Kyseessä ei ole epäonnistunut kasvatus. Ihana raflaava otsikko :)

Itse olen duunari akateemisestä perheestä. Sen verran kai vanhempien koulutustaso vaikutti, että olin aina hyvä koulussa. Palkka ei tietty nykyään ole huippua, mutta kohtuullinen. Työmahdollisuuksissa on valinnanvaraa ja saa tehdä, mitä tykkää. Ja eihän kaikki akateemisetkään saa toivomaansa työtä ja palkkaa. Asutaan omistusasunnossa, matkustellaan ja ollaan omasta mielestämme ihan sivistyneitä näinkin.

Ehkä vanhempani ovat vähän pettyneitä, mutta tajuavat kai, että voi sitä näinkin elää. Vaikeinta kai selitellä tutuille, mitä minulle kuuluu, kun ei voi kehuskella huippu-uralla, vaikka ihan oikea ammatti onkin. 

Mä olen opistotasoinen sairaanhoitaja (ei edes AMK) ja vanhemmat ovat DI ja lehtori. Kyllä ainakin isäni oli pettynyt. Olen sitä mieltä että kasvatuksella oli osuutta uravalintaan. Hirveät paineet onnistua koulussa, samalla alaspainava ja itsetuntoa murentava kasvatustyyli. En uskonut pärjääväni yliopistomaailmassa vaikka kirjoitin L:n paperit. En vain uskonut itseeni. Pääsin helposti sairaanhoito-opistoon ja suoriuduin hyvin opinnoista. Nyt mietin jaksaisinko mennä jatko-opiskelemaan yliopistoon. En tiedä. Tuntuu että olen vähän alittanut riman koulutuksen suhteen, ehkä olisin kuitenkin voinut pärjätä. Toisaalta olen aika käytännöllinen ihminen ja nautin työni tuomista välittömistä tuloksista. Se on aika pitkälti hengen pelastamista, parantamista tai hyvään kuolemaan saattamista. Hienoahan sekin on, vaikkei ole hienoa tutkintoa. 

Sivistyneet vanhemmat ymmärtävät, että maailma on lapselle avoin monella tavalla ja monessa ammatissa.

Paineet voivat olla vähän turhankin kovat akateemisessa perheessä, vain korkein ja paras kelpaa.

Tuntuu että nykypäivänä ihmisille ei enää ole tärkeintä sivistys ja korkea koulutus, vaan se raha. On ihan sama oletko yliopistokoulutettu, jos olet köyhä etkä pärjää tulojesi kanssa elintasokilpailussa. Sankari on se, joka pystyy asumaan hyvällä alueella kivitalossa ja viemään perheensä vuosittain parille kaukomatkalle. Se voi olla vaikka amiksesta valmistunut putkari, jolla on menestyvä firma. Samalla kielitieteilijä voi olla töissä varastomiehenä ja asua pienessä kolmiossa maahanmuuttajanaapurustossa vailla minkäänlaisia mahdollisuuksia leveämpään elämään. 

Ratkaisevaa on tilipussin koko, ei koulutus. Ammattifutaajat saattavat ansaita miljoonia ja taas miljoonia euroja/puntia, vaikka esimerkiksi birttifutaajat osaavat useimmiten hädin tuskin lukea. Tärkeintä on siis, että käyttää potentiaalinsa hyväkseen, se on todellista fiksuutta.

Mun vanhemmat on molemmat yliopistossa opiskelleita ja urallaan menestyneitä. Tästä tytöstä ei kuitenkaan siihen hommaan ollut, joten minusta tuli monen mutkan kautta nuori, duunari-yrittäjä. Aluksi vanhemmat yrittivät painostaa opiskelemaan enemmän, mutta lopulta kai tajusivat, että tärkeintä on saada tehdä työtä josta pitää ja joka elättää. Kunhan tekee edes jotain.

Odotukset oli kyllä mun vanhemmilla suuret. Ei sitä voi koskaan tietää mihin se elämä kenetkin vie. :)

Jälkikasvu ei päätäkään kouluttautua? Tiesitkö että monella duunarilla on esimerkiksi ammattikoulu/lukio käytynä ja vielä lisäksi AMK-koulutus. Mitä tuo sitten on jos ei kouluttautumista?

[quote author="Vierailija" time="11.04.2014 klo 09:02"]Heti alkuun pakko sanoa että raflaavasta otsikosta huolimatta tässä ei ole tarkoitus mollata duunareita.

Haluaisin vain tietää että kokevatko akateemiset vanhemmat itse epäonnistuneensa kasvattajina jos jälkikasvu ei päätäkkään kouluttautua?

Kun oletuksena on kuitenkin että akateemiset vanhemmat kannustavat lapsiaan opiskeluun. Tilastot puhuvat tämän puolesta myös, en jaksa kaivaa linkkejä mutta tunnettu tutkimus on todistanut korrelaation äidin ja lapsen aikuisiän koulutustason välillä.

Rupesin miettimään miten itse suhtautuisin jos lapseni ei kouluttautuisi. Tai toisaalta, millaista olisi kasvaa varakkaassa akateemisessa perheessä, ja itse olla kouluttamattomana matalapalkka työssä ja tietää ettei itse pysty ikinä saavuttamaan samaa elintasoa? Miten vanhemmat ajattelisivat tälläisestä jälkikasvusta?

Ajatuksia?

[/quote]

Taas aihe, josta tulee 100%:sen varmasti tappelu taas täällä. Isäni on diplomi-insinööri ja äitini on laskuttaja, joka meni peruakoulusta suoraan töihin. Itse olen lukion, ammattikoulun ja ammattikorkeakoulun käynyt insinööri. Vanhempiani ei kiinnostanut pätkääkään että minkä koulun käyn. Tärkein asia heille oli että saan työtä jolla elätän itseni ja perheeni.

Kuulostaa hölmöltä. En tullut mieleenkään, että joku voisi ajatella noinkin.

Amiksen käyminenkin on kouluttautumista, johon myös akateemiset vanhemmat voivat kannustaa. Tuntuu myös kummalliselta, että joku vanhempi haluaisi lastensa suorittavan tietyn tutkinnon. En ole koskaan kuullut moisesta.

En myöskään ymmärrä, miksi akateemisuus yhdistettäisiin varakkuuteen. Minäkin olen yliopistotutkinnon suorittanut duunarien lapsi, samoin mieheni. Kumpikin olemme köyhiä pätkätyöläisiä, paljon köyhempiä kuin vanhempamme. Ja ihan tyytyväisiä elämäämme.

Mikä hinku tällä palstalla ylipäätään on tehtailla näitä luokkakeskusteluja?

Ajatteleeko joku tosiaan vielä nykypäivänäkin että akateemisuus takaa hyvän elintason ja että tulevaisuus on turvattu koulutuksen vuoksi?!? Hahhah :D

Kannattaa laskeutua sieltä norsunluutornistaan tänne meidän duunareiden pariin ja avartaa hieman näkemystään.

18. kommentoijan viestiin lisään, että kannattaa laskeutua norsunluutornista myös tänne 2010-luvulla valmistuneiden akateemisten pariin. Nykyisin töihin ei enää niin vain mennä.

Mun omat vanhemmat on demareita ja duunareita ja minä akateeminen, kokivat sen epäonnistumisena.

[quote author="Vierailija" time="11.04.2014 klo 09:02"]

Heti alkuun pakko sanoa että raflaavasta otsikosta huolimatta tässä ei ole tarkoitus mollata duunareita.

Haluaisin vain tietää että kokevatko akateemiset vanhemmat itse epäonnistuneensa kasvattajina jos jälkikasvu ei päätäkkään kouluttautua?

Kun oletuksena on kuitenkin että akateemiset vanhemmat kannustavat lapsiaan opiskeluun. Tilastot puhuvat tämän puolesta myös, en jaksa kaivaa linkkejä mutta tunnettu tutkimus on todistanut korrelaation äidin ja lapsen aikuisiän koulutustason välillä.

Rupesin miettimään miten itse suhtautuisin jos lapseni ei kouluttautuisi. Tai toisaalta, millaista olisi kasvaa varakkaassa akateemisessa perheessä, ja itse olla kouluttamattomana matalapalkka työssä ja tietää ettei itse pysty ikinä saavuttamaan samaa elintasoa? Miten vanhemmat ajattelisivat tälläisestä jälkikasvusta?

Ajatuksia?

[/quote]

Mielestäni on sairasta kuinka on syntynyt sellainen sääty-yhteiskunta jossa pidetään itsestään selvänä että jos ei omaa jotain tiettyä koulutuspaperia, ei myöskään koskaan voi päästä tiettyyn elintasoon. Herää kysymys että mistä siinä työssä maksetaan jolla sitä elintasoa olisi tarkoitus parantaa. En ole antanut muodollisen koulutuksen puutteen määritellä minua ihmisenä. Se ei myöskään määrittele osaamistasoani tai sitä mitä teen. Vanhempani olivat akateemisesti koulutettuja, omalla alallaan erittäin ansioituneita. Toivon etten ollut heille pettymys.