Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Tahaton lapsettomuus; tältä se tuntuu
08.04.2014 |
Olen virallisesti tahattomasti lapseton. Yrityskuukausia tuli juuri täyteen 20. Hoitoihin hakeudutaan piakkoin.
Tähän melkein kahteen vuoteen on mahtunut paljon. Surua erittäin paljon, kun ei saanutkaan omaa lasta. Samoin myös vihaa maailmankaikkeutta kohtaan, kun sillä tuntuu olevan niin erikoinen huumorintaju. Sitten on myös erittäin paljon ihmetystä ihmisten asenteisiin tahattomasti lapsettomia kohtaan. Samoin pahaa mieltä, kun asiasta kertoessa saa yleensä jonkun erittäin harkitsemattoman tölväisyn.
Lähdetään ihan liikkeelle vertaiskuvilla.
Monesti kuulen ja luen ihmettelyä että "Miksi lapsettomuutta surraan? Eihän kukaan ole kuollut.".
Tämän ymmärrän loistavasti velan suusta, ei siinä mitään. Mutta jos ko. lauseen sanoo perheellinen (kuten monesti on sanonutkin) niin periaatteessa hän sanoo samalla, että hänen puolestaan omat lapset olisivat saaneet jäädä syntymättä. On nimittäin erikoista kehua omia lapsiaan rakkaimmiksi maailmassa ja ylistää äitiyttä, mutta samalla tuhahdella ylimielisesti lapsettoman lohduttomuudelle.
Onhan minullakin myös sitä katkeruutta, joka monesti tahattomasti lapsettomiin yhdistetään. Olen nimittäin katkera universumille siitä, että miksi esimerkiksi muutaman tapaukset, jotka elävät sosiaalitukien varassa ilman edes toisen asteen koulutusta, saavat lapsia kun edes katsovat mieheen päin? Ja niitä on sitten parhaimmillaan kolme, kaikki eri isille. Eikä tarvitse olla nero tajutakseen, että heidän tapauksissaan lapsia tehdään, jotta olisi syy jatkaa kotona olemista.
Toisena on sitten äidit, jotka itsekkyydeltään eivät vaivaudu lopettamaan tupakointia ja alkoholia raskauden ajaksi. Itse lopetin tupakoinnin, ennen kuin ehkäisy otettiin käytöstä. Se oli ehdoton edellytys, halusin antaa lapselleni mitä parhaimman alun.
Normaalit tapaukset taas raskautuessaan saavat aikaan pienen surullisuuden tunteen, mutta toisin kuin edelliset tapaukset, eivät aiheuta tunnetta että tekisi mieli näyttää keskisormea taivaalle ihan vaan varuiksi, jos siellä joku sittenkin olisi.
Raskaudesta kertomisenkin tosin voi tehdä monella eri tavalla. Sitä kannattaa tosissaan miettiä, että jos tiedät läheisesi kärsivän lapsettomuudesta, niin ei välttämättä kannata mennä kertomaan raskaudesta hänen työpaikalleen jossa hänen olisi kyettävä hymy huulessa palvelemaan asiakkaita loppupäivä. Nimimerkillä kokemusta on, sai muuten käyttää peliin koko ammattitaitonsa, etten olisi pillahtanut itkuun asiakkaiden edessä. Vastaavasti taas toinen läheiseni kertoi siitä niin, että olin vapaalla ja rohkaisi samalla, että kyllä varmasti teillekin vielä. Jäi aivan erilainen fiilis ja pystyin olla iloinen läheiseni raskaudesta.
Sitten nämä ajattelemattomat tölväisyt. Monesti saa kuulla, miten nuristaan ettei lapsettomien kanssa voi puhua mitenkään kun pahottavat mielensä kaikesta. Itse olen tosiaan pahottanut mieleni, mm. seuraavista: "Muistatko sen ystäväni X? Hän yritti miehensä kanssa pitkään lasta tuloksetta. Ultrassa selvisi, että hänen kohtunsa ei ole normaali ja he eivät voi koskaan saada lasta. Otatko lisää kahvia?". Tapauksessa siis olin juuri kertonut, miten pahalta välillä tuntuu. Tätä voisi verrata oikeastaan siihen, että joku kertoisi saaneensa syövän ja kuulija vastaisi siihen "Minunkin ystävälläni oli sama syöpä. Hän kuoli kaksi kuukautta diagnoosin jälkeen. Otatko lisää kahvia?".
Juu, lapsettomuus ja syöpä on eri asia, tiedetään. Tarkoituksenani onkin nyt avata teille, miltä se asia meistä tuntuu.
Molemmissa tapauksissa olisi tärkeintä pitää toivoa yllä, niin kauan kuin sitä toivoa vielä on. Kommentti, jossa ihan rupattelumielessä muserretaan toivo, ei ole kovin korrekti eikä pitäisi ihmetellä jos toinen pahottaa siitä mielensä.
Tulipahan kirjoitettua.
Kommentit (103)
[quote author="Vierailija" time="08.04.2014 klo 20:48"]
Joo kiitos vaan ap "sympatioista". itselläni on 4 lasta kolmen eri miehen kanssa, kaikki vahinkoja. Saman verran olen tehnyt abortteja. Ongelma se on tämäkin, pelätä jatkuvasti raskautta joka voi alkaa koska vain mistä hyvänsä ehkäisystä huolimatta.
Vaikutat kyllä niin paskamaiselle ihmiselle että jos joskus kohtaan lapsettoman aion hehkuttaa suureen ääneen miten mä rakastan olla äiti ja mun pikku kultsipuppelimussukoitani!
Onneksi en tunne ketään lapsetonta, hyi että puistattaa.
[/quote]
Eihän kukaan voi olla noin täydellisen tahditon ja typerämpi kuin saapas? Olit tosissasi tai et, niin nyt on vakavan itsetutkiskelun paikka, sä olet tosi säälittävä.
Itse en ole lapseton enkä siitä kärsinyt, mutta voin kuvitella, että lapsen haluavalle lapsettomuus on elämän suurin kriisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Me ei odotettu vuotta, vaan diagnosoin itseltäni keltarauhasvajeen loppukierrosta, joka esti luomuraskautumisen. Tajusin asian, kun opiskelin aihetta tarkemmin. Etsin käsiini yksityislääkärin, joka toimi väestöliitossa lapsettomuuslääkärinä. Hän sanoi, että oikeassa olen ja määräsi ylimääräistä hormonia yhden lääkärikäynnin jälkeen. Sitten olinkin jo raskaana enkä kyllä ollut uskoa sitä. Olin jo varautunut pahimpaan.
Toivottavasti syy löytyy. Onnea yritykseen!
En ymmärrä suuntaan enkä toiseenkaan sitä oman surun itsekkyyttä! On todella itsekästä mennä hehkuttamaan omaa äitiysonneaan ja vauvaonneaan sille, joka kärsii omasta lapsettomuudesta, siis jos TIETÄÄ toisen yrittäneen kauankin raskautua, esim. muutama vuosi. Kuka on niin ITSEKESKEINEN, että oikeen pitää mennä puukkoa haavassa vääntämään?? Eikä edes halua ottaa huomioon toisen kipuilua ja surua asiasta? Kyllä minä vähän varoisin sanojani sellaisen ihmisen kanssa, joka kipuilee lapsettomuuden kanssa, vauva-asioista.
Toisaalta en ymmärrä sitä, että jos työpaikalla (missä on siis jossakin vaiheessa pakko kertoa) kertoo omasta raskaudestaan, niin lapseton ei ymmärrä tätä, vaan toivoo tällaisten uutisten tapahtuvan ns. vapaa-ajalla. Ensinnäkin olisi todella outoa, että ei saisi työpaikalla kertoa omasta raskaudestaan, kun se todellakin jossakin kohtaa tulee ilmi jokatapauksessa? Ja kyllä aikuisen ihmisen pitää osata kohdata ja sietää toisten onni, vaikka itsellä asiat juuri päinvastoin. Ymmärrän hyvin, että ei jaksa iloita iloitsevien kanssa, mutta silti voi käydä onnittelemassa asiasta asialliseen tyyliin, ja vaikkapa vielä sanoa ihan ääneen, että olen niin kade, sillä tavalla positiivisella asenteella, että oletpa onnekas, voi kun minulekin tapahtuisi sama, siis tarkoitan, että jos pystyy ja haluaa, niin voi sanoa avoimesti miltä tuntuu. Ja minusta on ihan ok olla itse välillä katkera asiasta, kunhan ei käännä sitä katkeruuden myrkkyä toisten ihmisten kannettavaksi. Itsekin olin katkera lapsettomuudesta ja parisuhteettomuudesta (10 v. ns. ikisinkku vastoin omaa tahtoani) mutta en syyttänyt ketään ihmistä siitä (vain maailmankaikkeutta/, kohtaloa/Jumalaa) tai katkeroitunut ihmisille, tai ollut jäätävän kateellinen rakastavaisille/perheellisille, eihän minun kohtaloni ollut kenenkään ihmisen vika, eikä heidän onni ollut minulta pois. Lisäksi ihminen tottuu onneen, hyvään parisuhteeseen, lapsiin ja sekin alkaa tuntua arjelta, toivoo välillä omaa rauhaa, ja että saisi lapsivapaata aikaa jne.
Koen suurta myötätuntoa lapsettomuuden ja parisuhteettomuuden kanssa painivia ihmisiä kohtaan. Itse vastaavia asioita kokien (ensin ikisinkku siis sen 10 vuotta ja sitten koin vielä lapsettomuutta 5 vuotta kaupanpäälle) tiedän miten raskasta ja vaikeaa se perheettömyys on. Rakkaus ja lapset kun ovat oikeasti monelle syvän kaupauksen ja halun kohde. On ihan eri asia itkeä hienon auton perään ja tuntea surua siitä, että koskaan ei ole mahdollista ostaa sitä avoBemaria, kuin itkeä kokemattoman rakkauden ja lapsettomuuden takia! Oikeasti ollaan todella syvissä vesissä, kun ihminen itkee ja suree lapsettomuutta/parisuhteettomuutta sekä rakkaudetonta elämää.
Kannattaa muistaa muutkin hoitovaihtoehdot kuin "viralliset", eikä todellakaan luopua toivosta. Pitkään yrittänyt tuttu tuli raskaaksi kiropraktikolla käynnin jälkeen. Itse sain erittäin epäsäännöllisen kiertoni normaaliksi osteopaatilla käyntien myötä. Se noissa kyllä on, että löytyy tosi eri tasoisia "ammattilaisia", muutamia huippuhyviä löytyy suomestakin, mutta harvassa ovat.
Katkerat kersattomat äidit on säälittäviä. Koko ajan pitää varoa mitä suustaan päästää ettei vaan tule "paha mieli". Oon kuullu juttua uskovaisilta että "kaikelle on tarkoitus" . Ehkä sinusta ei ole tarkoitus tulla äitiä. Suck it up. Adoptoi vaikka. Maailmassa on jo valmiiksi liikaa lapsia!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsettomat, ekana keinona syökää enemmän rasvoja (jos ette ole ylipainoisia), jotte hormonit alkavat toimia, ja kokeilkaa myös vyöhyketerapiaa! Pystyvät siellä auttamaan.
[quote author="Vierailija" time="08.04.2014 klo 19:21"]
Olen samassa tilanteessa kuin AP. Lapsettomuus tulee kyllä vastaan joka käänteessä. Esim. sain viime kesänä keskenmenon. Sen aikaan istuin kahvipöydässä työkaverini kanssa joka kertoi, että lapset ja koirat olivat taas tunkeneet samaan sänkyyn nukkumaan ja valitteli että kaikkea sitä saa kestää mutta oma vika. Teki mieli sanoa, että mulla on hei just keskenmenovuoto meneillään ja sä jaksat valittaa kun on vähän ahdasta.
[/quote]
No mistä hemmetistä sun kanssas olisi pitänyt keskustella kun arkipäiväiset asiat eivät näemmä käyneet? Voivotella sun keskenmenoas koko kahvitauon vai?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="10.04.2014 klo 09:35"]
Miehenä ja kahden lapsen isänä on epäuskoisen ihmetystä herättävää ja kuvottavaa nähdä tökeröitä ja epäempaattisia vastauksia aloitukseen.
[/quote]
Nainen, jolla ei ole elämässään mitään muuta saavutusta kuin suojaamattoman seksin harrastaminen ja siitä seurannut raskaus, suhtautuu erittäin ylimielisesti lapsettomuuteen. Totta kai, kun se ainoa asia, jonka itse on saavuttanut ja jossa voi olla muita edes vähäsen edellä.
[quote author="Vierailija" time="08.04.2014 klo 19:21"]
Olen samassa tilanteessa kuin AP. Lapsettomuus tulee kyllä vastaan joka käänteessä. Esim. sain viime kesänä keskenmenon. Sen aikaan istuin kahvipöydässä työkaverini kanssa joka kertoi, että lapset ja koirat olivat taas tunkeneet samaan sänkyyn nukkumaan ja valitteli että kaikkea sitä saa kestää mutta oma vika. Teki mieli sanoa, että mulla on hei just keskenmenovuoto meneillään ja sä jaksat valittaa kun on vähän ahdasta.
[/quote]
No anteeksi vain mutta tämä on just niin tätä. Mistä IHMEESTÄ se kaveri voi sen tietää jos et ole sanonut?!? Itse olen vuotanut keskenmenoa paltsupöydässä missä kollega julkisti oman raskautensa, joka tietysti alkoi eka yrittämästä ja meni onnellisesti loppuun asti. Eihän se hyvänen aika sen ihmisen vika ollut ja sillä oli oikeus onneensa aivan varmasti. Niinkuin sinunkin työkaverillasi oikeus valittaa lapsistaan ja koiristaan tai ihan mistä vaan. Lapsettomien kanssa näköjään ihan oikeasti ei koskaan voi tehdä tai sanoa oikein.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei ap ja vuodesta 2008 yrittänyt & muut tahattomasti lapsettomat. Jos ivf/pas-hoidoissa alkiot eivät tunnu kiinnittyvän, niin vinkkinä Pregnyl-tuki! Julkisella vastustetaan, mutta yksityisellä suostuttiin ;) Eli alkionsiirtopvänä ja sen jälkeen parin pvän välein (yht 3 kertaa) 1500 IU Pregnyl-tujaus. Jos siis alkiot ihan laadukkaita mut eivät vaan "lähde kasvamaan" kohdussa. Sori, tiedän että vähän väärä foorumi, mutta en voinut olla neuvomatta. T kaksi ihanaa lasta näillä keinoin saanut
[quote author="Vierailija" time="08.04.2014 klo 19:24"]
[quote author="Vierailija" time="08.04.2014 klo 18:34"]
No hei, mikä ihmeen lapseton sinä olet? 20 kuukautta yrittänyt? Meillä on yritetty vuodesta 2008 lähtien, eikä lasta kuulu. Ikää on kohta 33v, eli ikä alkaa kohta tulla vastaan.
[/quote]
tässä olisi 38-v raskaana oleva. Olet vielä niin nuori, etä adoptioonkaan ei tule mitään ikäestettä edes kotimaan prosessissa(tietenkin jos haluat vain biologisen
lapsen niin se on eri asia). Sulla on peliaikaa vielä vaikka kuinka :)
[/quote]
Eipä siihen nuoruuteen ole niin luottamista. Joskus aika vaan loppuu kesken. Adoptiojono on pitkä, prosessi raskas ja ehdot tiukat, kaikki eivät edes saa adoptiolupaa, että pääsisivät jonottamaan. Ja kotimaan adoptiojono on 5-7 vuotta eli ikäraja tulee nopeasti vastaan.
T: 33-vuotiaana kohtunsa menettänyt lapseton
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja mulla kanssa neuvo. Menkää, jos vaan mitenkään taloudellisesti mahdollista, hoitoihin yksityiselle. Turussa kunnallisen meininki on ainakin huhuh niin tylyä, kylmää ja väliinpitämätöntä. Jotenkin luulisia, että tämän asian kanssa työskentelevät olisivat edes vähän empaattisempia, mutta se on harhaa.
Melkein vuosi kärvisteltiin julkisella puolella ja tulin aina lääkäristä itkusilmässä. Ei tehty mitään suunnitelmaa ja aina vaan sanottiin, että jos nyt vielä yksi kierto mennään tällä samalla lääkkeellä. Ja välillä tuli sellainen olo, että lääkäri sanoi näin, koska ei ollut jaksanut miettiä mitään vaihtoehtoakaan. Vaihdettiin yksityiselle (Väestöliittoon) ja kohtelu oli lämmintä, huomaavaista ja lääkärillä oli aina ultran jälkeen aikaa jutella tilanteesta ja tehdä meidän kanssa yhdessä hoitosuunnitelmaa. Ja sitten päätettiin ennen ekoja IVF hoitoja pitää parin kk tauko hoidoissa ja tauon jälkenä tulinkin raskaaksi. Vaikka tulinkin sitten luomuna raskaaksi niin uskon, että lempeällä ja positiivisella lääkärillä oli todella positiivinen vaikutus meidän jaksamiseen tilanteessa.
Hei!!
Kirjoitan sinulle vastausta nyt omasta samanlaisesta kokemuksesta ja diaknoosilla tahoton lapsettomuus.Itselläni uuden miehen kanssa takana viisi vuotta yrittämistä.Ensin meni vuosi,sitten hakeuduin gynelle joka oli aivan ihan,laittoi lähetteen eteenpäin.Sitten tuli kutsu naistenklinikalle tutkimuksiin ja siitä se sitten alkoi.Reilu neljänvuoden ajan kävimme naistenklinikalla kaikki hoidot läpi mitä heillä on antaa ja aivan ihanaa hoitoa saatiin.Matkalle mahtuu epäonnistumisia,keskenmenoja ja viimeinkin viimeisellä alkion siirrolla onnistui ja nyt meillä tuhisee täällä reilu kuukauden ikäinen poika.Niin rakas kaiken sen jälkeen mitä viiteen vuoteen mahtuu.Stemppiä ja jaksamista sinulle kaikkeen tulevaan <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En jaksanut lukea kaikkia vastauksia, koska varsin asialliseen "tältä minusta tuntuu", viestiin tulee niin paljon shittiä.
Minulla on lapsia.
Se, mikä minulla ei ole onnistunut, on - perhe. Parisuhde, perhe.
Olen eronnut.
Taas.
Jo toistamiseen olen yksinhuoltajana. Tein taas väärän valinnan, vaikka tämän miehen minä harkitsin pitkään, arkea oli eletty, vastamäkiä koettu. uskalsin naimisiin, kun hän edelleen oli kanssani, vaikka oli ollut ikäviäkin yhdessä koettuna, riidelty, hän oli ne kestänyt.
Mutta ei...
En ala tässä selittämään tämä tarkemmin eron syitä, mutta kerron, että olotila on samankaltainen kuin lapsettomilla.
Lapsettomat näkevät kaikkialla vauvoja, lapsia,perheitä. Ihmiset tulevat utelemaan ja möläyttelemään ajattelemattomia ja mitätöimään surua ja turhautumista, mikä tilanteesta on.
Minä näen kaikkialla perheitä.
Kysyn: millä oikeudella joillakin parisuhde pysyy koossa, millä oikeudella noillakin on perhe. Miksi minä en onnistu, mitä teen väärin että löydän aina vääränlaisen ja sitoutumiskyvyttömän miehen ja miehen, joka pitää minua ylimenokauden ihmisena, laastarisuhteena. Pitäisikin vain pari vuotta, mutta kun kymmenkunta vuotta valheessa. Ja minä en näe mitään. Miten taitava hän olikaan ja miten tyhmä minä olinkaan...
Ja sitten mulle tullaan kertomaan, miten uuspeheitä on ja miten sekin on uusperheessä ja niin edelleen.
Juu. Ikään kuin en tietäisi. Olen elänyt uusperheessä.
Kun sitten luettelen deittimaailman tosiasioita, minun kokemusta vähätellään. Ikään kuin kuvittelisin ne sanat, mitä miehet sanovat.
Ensimmäinen vika on minun lapset. En pääse edes treffeille, kun ensimmäinen kysymys on lapsiin liittyvä ja jossain vaiheessahan se selviää, että liian pieniä ovat.
Sitten alkaa se hokeminen, että olisi hyvä ensin tutustua jonkun harrastuksen tai järjestötoiminnan kautta omana itsenään ja plaaplaa. En pääse mihinkään harrastukseen ja järjestötoiminnassakin olen lasten kanssa, koska olen yh, eikä lastenhoitoa ole! Ja siellä harrastuksessa yms. on perheellinen.
Toinen kuvitelma on, että tämä oikea maailma olisi kuin hollywoodin elokuva. että se suuri rakkaus, tulevaisuuden upea sitoutumiskykyinen komea fiksu mies löytyisi maitokaupasta tai hedelmätiskin takaa, tai että varakas koulutettu mies rakastuisi hotellisiivoojaan oikeasti..
Ei uskota, että ei se näin mene. Oikeassa elämässä.
Ja kun sanon, että olen ruma, sillä ei ikään kuin ole mitään merkitystä. Että jos se mies pääisisi tutustumaan minuun ensin ja rakastuisi ja ...
Missä todellisuudessa nämä ihmiset elävät!
Minä elän keskellä deittimaailmaa, tiedän miten se toimii, on tullut selväksi jo monta kertaa.
Parisuhteessa olevat jakavat tämmöistä kummallista paskaa, eivätkä usko, kun kerron miten se maailma toimii täällä deittiympyröissä,. Se vain on näin. Minua raivostuttaa kyselyt: onko miestä, onko kumppania, vaikk aolen 2 viikkoa aikaisemmi vastannut jo samaan kysymykseen: ei ole, ei tule, minulla on kaksi pientä lasta, vähän koulutusta, vaatimaton ulkonäkö enkä edes pääse kovin usein minnekään, miss tapaisin vapaita miehiä, joten ei, tässä ei ole ketään eikä tähän kukaan tule !
ja tämä ei sitten mene jakeluun.
Toinen asia on se, että ei tajuta ollenkaan miten se arki oikeasti menee kun on yksin ja pienet tulot.
Tilaa ruokaa netistä.
Vie auto autokorjaamoon, käske tehdä iso huolto.
Tuletko, lähdetkö, menetkö.
Tule illalla töiden jälkeen kylään (toinen osapuoli on kotiäiti, ja mieskin on).
Voisitteko parisuhteessa olevat hetken miettiä, että entäs jos sitä miestä ei siinä olisi, ollenkaan. Eikä olisi isovanhempia, ei sukulkaisia. kuinka pitkään luulette ystävienne tulevan luoksesi?
Miten hoitaisit kaikki kodin korjaamista edellytttävät asiat?
Ja entäs, jos olisi oikeasti vain se yksi palkka, se pieni, minimi.
Se, josta vuokran jälkee jäisi just ruokaan ja työmatkaan.
Ja lasten isä ei suostuisi ottamaan lapsia tapaamiselle. Ja kaikki kaverit olisi parisuhteessa. Miten kauan jakasaisit hymyillen lähteä sinne hedelmätiskille odottamaan että joku komea ojentaa omenan ja rakastutte ja taas onni hymyilee.
Miten kauan jaksaisit ottaa vastaa baaritiskillä rukkaisa, katseita, jotka menee järkyttyneenä ohi tai : "ei kai toi kammotus luule, että olen siitä kiinnostunut vaikka katsoin sitä kohti, apua, äkkiä töykeä ilme, käännän selän, äkkiä pois... " tai olla pelkkänä naintikohteena naimisissa oleville miehille, joita deittipalstat on täynnä.
Ei kiitos, en halua vittuiluita. Halusin vain kertoa, että yksinhuoltajuus, ero, "sinkkuus", perheettömyys voi oikeasti sattua ihan yhtä paljon kuin lapsettomuus. '
Olen onnellinen ja iloinen lapsistani, heidän kanssaan minulla on pieni perhe, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että kaipaan aikuista ihmistä, kumppanuutta, suren sitä että tämä ei onnistunut ja sitä, että perheeni on hajalla.
valitettavasti lapset piirtävät edelleen perhekuvia, joissa on se isikin, ja valitettavasti lapset toivovat yhä, että olisimme yhdessä. Lapsilla on ikävä eikä se helpota minua yhtään, kun lapset puhuvat päivittäin isästään. Minä en niitä keskusteluita aloita enkä ylläpidä, mutta en voi kieltääkään, koska asia on lapsille tärkeä, heidän prosessiaan.
ja ei, tämä ero ei ollut minun päätös. Jos se minusta olisi ollut kiinni, emme olisi eronneet, mutta ei eroon tarvita yhteistä päätöstä. Riittää, että toinen lopettaa - parisuhteen, avioliiton.
En ole itse kärsinyt lapsettomuudesta, mutta serkkuni ei tullut yrityksistä huolimatta raskaaksi ja hän kävi homeopaatilla, joka ehdotti keliakian tutkimista - on kuulemma myös syy lapsettomuuteen. Ja gluteenittoman ruokavalion jälkeen he tulivat raskaaksi - mietin vain, että voisiko jotain tällaista olla sinulla?
[quote author="Vierailija" time="13.04.2014 klo 20:45"]
En jaksanut lukea kaikkia vastauksia, koska varsin asialliseen "tältä minusta tuntuu", viestiin tulee niin paljon shittiä.
Minulla on lapsia.
Se, mikä minulla ei ole onnistunut, on - perhe. Parisuhde, perhe.
Olen eronnut.
Taas.
Jo toistamiseen olen yksinhuoltajana. Tein taas väärän valinnan, vaikka tämän miehen minä harkitsin pitkään, arkea oli eletty, vastamäkiä koettu. uskalsin naimisiin, kun hän edelleen oli kanssani, vaikka oli ollut ikäviäkin yhdessä koettuna, riidelty, hän oli ne kestänyt.
Mutta ei...
En ala tässä selittämään tämä tarkemmin eron syitä, mutta kerron, että olotila on samankaltainen kuin lapsettomilla.
Lapsettomat näkevät kaikkialla vauvoja, lapsia,perheitä. Ihmiset tulevat utelemaan ja möläyttelemään ajattelemattomia ja mitätöimään surua ja turhautumista, mikä tilanteesta on.
Minä näen kaikkialla perheitä.
Kysyn: millä oikeudella joillakin parisuhde pysyy koossa, millä oikeudella noillakin on perhe. Miksi minä en onnistu, mitä teen väärin että löydän aina vääränlaisen ja sitoutumiskyvyttömän miehen ja miehen, joka pitää minua ylimenokauden ihmisena, laastarisuhteena. Pitäisikin vain pari vuotta, mutta kun kymmenkunta vuotta valheessa. Ja minä en näe mitään. Miten taitava hän olikaan ja miten tyhmä minä olinkaan...
Ja sitten mulle tullaan kertomaan, miten uuspeheitä on ja miten sekin on uusperheessä ja niin edelleen.
Juu. Ikään kuin en tietäisi. Olen elänyt uusperheessä.
Kun sitten luettelen deittimaailman tosiasioita, minun kokemusta vähätellään. Ikään kuin kuvittelisin ne sanat, mitä miehet sanovat.
Ensimmäinen vika on minun lapset. En pääse edes treffeille, kun ensimmäinen kysymys on lapsiin liittyvä ja jossain vaiheessahan se selviää, että liian pieniä ovat.
Sitten alkaa se hokeminen, että olisi hyvä ensin tutustua jonkun harrastuksen tai järjestötoiminnan kautta omana itsenään ja plaaplaa. En pääse mihinkään harrastukseen ja järjestötoiminnassakin olen lasten kanssa, koska olen yh, eikä lastenhoitoa ole! Ja siellä harrastuksessa yms. on perheellinen.
Toinen kuvitelma on, että tämä oikea maailma olisi kuin hollywoodin elokuva. että se suuri rakkaus, tulevaisuuden upea sitoutumiskykyinen komea fiksu mies löytyisi maitokaupasta tai hedelmätiskin takaa, tai että varakas koulutettu mies rakastuisi hotellisiivoojaan oikeasti..
Ei uskota, että ei se näin mene. Oikeassa elämässä.
Ja kun sanon, että olen ruma, sillä ei ikään kuin ole mitään merkitystä. Että jos se mies pääisisi tutustumaan minuun ensin ja rakastuisi ja ...
Missä todellisuudessa nämä ihmiset elävät!
Minä elän keskellä deittimaailmaa, tiedän miten se toimii, on tullut selväksi jo monta kertaa.
Parisuhteessa olevat jakavat tämmöistä kummallista paskaa, eivätkä usko, kun kerron miten se maailma toimii täällä deittiympyröissä,. Se vain on näin. Minua raivostuttaa kyselyt: onko miestä, onko kumppania, vaikk aolen 2 viikkoa aikaisemmi vastannut jo samaan kysymykseen: ei ole, ei tule, minulla on kaksi pientä lasta, vähän koulutusta, vaatimaton ulkonäkö enkä edes pääse kovin usein minnekään, miss tapaisin vapaita miehiä, joten ei, tässä ei ole ketään eikä tähän kukaan tule !
ja tämä ei sitten mene jakeluun.
Toinen asia on se, että ei tajuta ollenkaan miten se arki oikeasti menee kun on yksin ja pienet tulot.
Tilaa ruokaa netistä.
Vie auto autokorjaamoon, käske tehdä iso huolto.
Tuletko, lähdetkö, menetkö.
Tule illalla töiden jälkeen kylään (toinen osapuoli on kotiäiti, ja mieskin on).
Voisitteko parisuhteessa olevat hetken miettiä, että entäs jos sitä miestä ei siinä olisi, ollenkaan. Eikä olisi isovanhempia, ei sukulkaisia. kuinka pitkään luulette ystävienne tulevan luoksesi?
Miten hoitaisit kaikki kodin korjaamista edellytttävät asiat?
Ja entäs, jos olisi oikeasti vain se yksi palkka, se pieni, minimi.
Se, josta vuokran jälkee jäisi just ruokaan ja työmatkaan.
Ja lasten isä ei suostuisi ottamaan lapsia tapaamiselle. Ja kaikki kaverit olisi parisuhteessa. Miten kauan jakasaisit hymyillen lähteä sinne hedelmätiskille odottamaan että joku komea ojentaa omenan ja rakastutte ja taas onni hymyilee.
Miten kauan jaksaisit ottaa vastaa baaritiskillä rukkaisa, katseita, jotka menee järkyttyneenä ohi tai : "ei kai toi kammotus luule, että olen siitä kiinnostunut vaikka katsoin sitä kohti, apua, äkkiä töykeä ilme, käännän selän, äkkiä pois... " tai olla pelkkänä naintikohteena naimisissa oleville miehille, joita deittipalstat on täynnä.
Ei kiitos, en halua vittuiluita. Halusin vain kertoa, että yksinhuoltajuus, ero, "sinkkuus", perheettömyys voi oikeasti sattua ihan yhtä paljon kuin lapsettomuus. '
Olen onnellinen ja iloinen lapsistani, heidän kanssaan minulla on pieni perhe, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että kaipaan aikuista ihmistä, kumppanuutta, suren sitä että tämä ei onnistunut ja sitä, että perheeni on hajalla.
valitettavasti lapset piirtävät edelleen perhekuvia, joissa on se isikin, ja valitettavasti lapset toivovat yhä, että olisimme yhdessä. Lapsilla on ikävä eikä se helpota minua yhtään, kun lapset puhuvat päivittäin isästään. Minä en niitä keskusteluita aloita enkä ylläpidä, mutta en voi kieltääkään, koska asia on lapsille tärkeä, heidän prosessiaan.
ja ei, tämä ero ei ollut minun päätös. Jos se minusta olisi ollut kiinni, emme olisi eronneet, mutta ei eroon tarvita yhteistä päätöstä. Riittää, että toinen lopettaa - parisuhteen, avioliiton.
[/quote]
Kirjoituksesi oli avoin ja koskettava. Olen itsekin juuri eronnut, kolmen lapsen äiti ja epäonnistumisen tunne on kova. Ja samoin kuin sinä, niin tuntuu, että ympärillä on vain kokonaisia perheitä ja kriisien yli päässeitä pariskuntia. Tilanne hävettää ja säälivät katseet sattuu. Kolme pientä lasta ja ero. Mitä luusereita.
Mutta silti tämä on mielestäni pientä lapsettomuuden tuskaan (se muuten on yleensä suuri riski myös parisuhteelle). Vaikka itselläni yritystä pahimmillaan vaivainen vuosi, niin se jo riitti kertomaan, mistä on kyse, kun lasta haluaa, muut saavat ja itsellä kuukaudet vierivät. Kun ei enää mistään pysty lapsenkaipuussaan nauttimaan. Ja sitten kun meneekin vuosi, toinen, kolmas, viides ja ikää tulee lisää.
Aviomiehen menetys on pientä siihen verrattuna, jos en olisi saanut lasta tai sitä toista tai kolmatta. Kaikesta huolimatta koen olevani äärimmäisen rikas kolmen lapseni kanssa. Tosin tilanteeni on siinä mielessä parempi kuin sinulla, että isä on tiiviisti yhteydessä lapsiin, joten lapset eivät menettäneet isäänsä. Tsemppiä sinulle!
[quote author="Vierailija" time="13.04.2014 klo 21:13"]
En ole itse kärsinyt lapsettomuudesta, mutta serkkuni ei tullut yrityksistä huolimatta raskaaksi ja hän kävi homeopaatilla, joka ehdotti keliakian tutkimista - on kuulemma myös syy lapsettomuuteen. Ja gluteenittoman ruokavalion jälkeen he tulivat raskaaksi - mietin vain, että voisiko jotain tällaista olla sinulla?
[/quote]
Minulla on keliakia ja on ollut hoidossa jo lähes vuoden.
Kaikilla lapsettomuudesta kärsivillä gluteeniton ei tähän auta. Yleensä nämä parin kuukauden ihmeet ovat tapahtuneet vain nettipalstojen kumminkaimanpikkuserkunkaverinkaverille.
-ap-
Tuntuupa hyvältä nyt palata tähän ketjuun kertomaan, että olen nyt raskaana. Viikkoja on 17+3, hienosti on mennyt pahoinvoinneista huolimatta (niistä ei todellakaan jaksa kummemmin valittaa kun tämän lottovoiton nyt sai) ja rakenneultra on pian edessä, saadaan tietää tuleeko tyttö vai poika <3
Ja tämä raskaus sai alkunsa ihan luomusti, ei ehditty hoitoihin asti. Eräänä aamuna tuli huono olo töihin lähtiessäni ja luulin jo oksennustaudin iskeneen, mutta varuiksi tein testin ja se testi oli positiivinen. Ei tätä pysty vieläkään kunnolla käsittämään, vaikka jo melkein puolessa välissä ollaan.
Tsemppiä kaikille lapsettomuudesta kärsiville. Joskus ihmeitäkin tapahtuu.
T. ap
Olen itse vapaaehtoisesti lapseton ja tuli kovin surku puolestasi. Toivon kovasti että tekin oman vauvan saatte. Ystäväpariskuntani sai kolmen vuoden yrityksen jälkeen luomuna. Toivoa on!!!
Alue: Aihe vapaa
Meillä lapsettomuus kesti kolme vuotta ennen kuin ihmeen kaupalla raskauduin ihan luonnonmukaisesti. En toivo kenellekään lapsettomuutta ja toivotan sinullekin onnea tulevaan. Kyllä sai paljon asioita käydä läpi mielessään tuon kolmenkin vuoden aikana ja oli rankkaa, kun olin koko elämäni haaveillut perhe-elämästä ja ympärillä ihmiset lisääntyvät.
Mutta yhdyn silti monelta osin 9:n kirjoitukseen, kuulostat katkeralta. Vaadit muilta ymmärrystä omaa tilannettasi ja ajatuksiasi kohtaan mutta et itse kykene asettumaan muiden asemaan - esimerkiksi ystäväsi joka ei ole kokenut lapsettomutta ja ehkä sanoo jotain väärällä tavalla sinun kannaltasi. Tai äidin joka polttaa raskautensa ajan (sekään ei ole yksiselitteinen asia). Vaikka oma tilanne on rankka, voi silti ymmärtää muita ja iloita muiden puolesta huolimatta siitä kerrotaanko raskaudesta jotenkin väärällä tavalla. Ystävillesikin voi olla todella vaikea asia että miten sinulle pitäisi omasta raskaudestaan kertoa, voit silloin nousta tilanteen yläpuolelle ja ymmärtää ystävääsi tai voit vaihtoehtoisesti loukkaantua ja märehtiä lisää. Ihmiset laukovat yleisestikin ajattelemattomuuksia, varsinkin jos ovat epämukavassa tilanteessa. Sitä sattunee kaikille.