Lue keskustelun säännöt.
Äitini mielenterveysongelmat ovat traumatisoineet minut. Kannattaako edes yrittää parantaa välejämme?
27.11.2020 |
Minulla olisi paljon kirjoitettavaa asioista, jotka kaivavat mieltäni äitini ja minun välisessä suhteessa.
Pyrin kuitenkin luomaan mahdollisimman lyhyesti kuvan tilanteestamme!
Sisälläni on valtavasti vihaa häntä kohtaan. Nykyään suhteemme on siinä pisteessä, että hän soittelee melkein päivittäin, laittelee viestejä ja tunnen oloni ahdistuneeksi ja vihaiseksi kun hän ei aina pyynnöstäni huolimatta jätä minua rauhaan.
Joskus saattaa jopa tulla oven taakse, suutun ja hän lähtee loukkaantuneena, minä taas syyllistyn ja pyydän anteeksi vaikka olen vihainen.
Vaikka hän ei ole läsnä fyysisesti niin tunnen olevani joskus jotenkin ansassa hänen takiaan josta en pääse pois syyllisyyden vuoksi.
Vaikka itken oikeasti sisälläni, en tiedä miten hänen kanssaan tulisi toimia.
Tähän tilanteeseen on johtanut monet asiat.
Hänellä on todettu joskus kaksisuuntainen mielialahäiriö, johon hän ei käytä lääkkeitä.
Se on todettu jo ennen minun olemassa oloa ymmärtääkseni.
Hän myös on käynyt mielisairaalassa ollessani pieni, vakavan depression vuoksi.
Hänellä on siis sairaus jolle ei voi mitään, eikä siinä mitään mutta olisipa hän hoitanut itseään ja ottanut apua vastaan elämänsä aikana koska tilanteet ovat eskaloituneet liian usein.
Hän kärsii myös alkoholismista, juo suunnilleen joka toinen päivä, ainakin silloin kun asuimme yhdessä.
Silloin hänen persoonansa muuttuu todella kamalaksi, aivan hirviömäiseksi.
Muistan lapsuudestani monia kertoja kun olen ollut ahdistunut ja itkenyt.
Esimerkkejä tästä on autolla kännissä ajaminen kun olimme lapsena kyydissä (poliisit veivät putkaan), seksin harrastaminen randomin miehen kanssa baarista tultuaan minun vieressä nukkuessani, itkin useita kertoja kun hän lähti baariin jättäen meidät keskenämme kotiin. Anelin, ettei hän lähtisi koska pelkäsin, ettei hän enää palaa ja jotain sattuu. Muistan myös, että rukoilin joka kerta kun hän oli lähtenyt, ettei äiti kuolisi.
Johtuu, ehkä siitä kun kaatuili pyörällä ja satutti itseään, kadotti tavaroitaan jne.
Hän myös oli henkisesti ja fyysisesti aika inhottava ollessaan humalassa.
Saattoi haukkua, olla ylimielisen oloinen ja nyrpisteli halveksuvasti kasvojaan tuijottaessaan minua. Lisäksi puri ja konttasi lattialla minua jahdaten.
Se oli kamalaa.
Esimerkkejä olisi valtavasti.
On tullut myös hakemaan taksilla toisesta kaupungista humalassa, pilaten kivan iltamme rakkaiden sukulaistemme luona ja aiheutti ison draaman riitelyllään oikeudestaan hakea lapsensa pois. Sitäkään iltaa en unohda koskaan.
No tämä lapsuudesta, paljon tapahtui ja oli paljon muitakin ongelma perheessä.
Mikään ei kuitenkaan koskaan ole muuttunut merkittävästi hänen käytöksessään.
Äitini on ollut myös ihana ja huumorintajuinen ihminen parhaimpina vaiheinaan ja sitä hänessä kaipaan. Hän on myös auttanut paljon, tai no huolehtinut parhaansa mukaan lapsistaan, sillä isäni ei kyennyt myöskään juurikaan sen paremmin.
Olen myös teininä ja varhaisaikuisena joutunut paljon kärsimään toilailustaan.
Jatkuvaa draamaa, vihaa, väkivaltaa, riitoja kumppaneidensa kanssa jne. Olen myös ollut oikeudessa todistamassa yhden miehensä takia väkivallan vuoksi.
Jatkuu..
Kommentit (82)
Vierailija kirjoitti:
Kiitos, hyviä neuvoja.
Jaksan puheluitamme korkeintaan muutaman minuutin, sen jälkeen alan jo tuntemaan turhautumista ja vihaa. Päätän puhelun.
Näkemistä en jaksa juuri lainkaan, se on täyttä pakkopullaa, sillä silloin ei pysty olemaan lainkaan normaali. Näen konkreettisesti ihmisen tilan mutta puhelussa hän pystyy jotenkin vaikuttamaan normaalimmalta. En tiedä miksi mutta kun näemme, häneltä ei tule mitään järkevää keskustelua, on sekavan oloinen, kiroaa, suuttuu, mieliala vaihtelee.
Seura on yksinkertaisesti raskasta.Toisinaan ärsyttää koko elämäni ja harmittelen tätä kaikkea. Jossittelen ja mietin miksi itse olen tällainen. Elämäni on omasta puolestanikin ollut vauhdikasta ja itseni etsimistä. Niin kuin varmasti kaikilla.
Haluaisin kuitenkin tietää kuka oikeasti olen, olla oma itseni, olla sellaisten ihmisten kanssa jotka oikeasti saavat minut loistamaan ja jotka inspiroivat. Yleensä tyydyn kuitenkin liian vähään, koen epäluottamusta, en arvosta itseäni tarpeeksi ja muutin etäiseksi sellaisten ihmisten suhteen, jotka oikeasti ovat hyviä tyyppejä.
Harmillisen usein menen omaan kuoreeni ja ihmissuhteeni ovat yleensä vahingollisia.
Kuten esimerkiksi alkoholisteja, väkivaltaisia kumppaneita tms.
Tämän on muututtava ja työ terapiassa tehtävä, jotta todella voisin elää turvallista, tasapainoista elämää.
Ap
Analysoit hyvin elämääsi. Tottakai se harmittaa, olisi ihmeellistä jos ei harmittaisi. Muutosprosessi on aina vuosien projekti ja jo se, että huomaat nuo asiat kertoo, että olet matkalla muutokseen.
Osaatko itse kertoa itsellesi, miksi pidät vielä yhteyttä äitiisi, vaikka et saa häneltä hyvää? Mikä saa sinut ylläpitämään vaikeaa ihmissuhdetta, joka vie enemmän voimia kuin antaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse tekisin niin, että vaatisin äitiä hakemaan psykiatrista/lääkinnällistä apua tai hän ei enää minusta kuulisi mitään. Ei mielisairaaltakaan ihmiseltä tarvitse kaikkea sietää. Ei, vaikka hän olisi oma vanhempasi. Jos apu ei kelpaa tai se ei auta, laittaisin tietoni salaisiksi ja muuttaisin salaa vaikka muuttopalvelun ja muuttosiivouspalvelun avulla (tällöin voisin pitää häirikön kiireisenä samalla kun tavarani vaihtavat paikkaa).
Oma äitini on myös hyvin raskas persoona, mutta luojan kiitos, ei ihan noin raskas. Hän on tullut kerran yllättäen ovelleni ja päästin todella nihkeästi käymään. En pidä yllätysvierailuista ja seuraavalla kerralla leikin etten ole kotona, enkä vastannut puhelimeen ja hän ei tullut enää kolmatta kertaa. Olen kyllä kertonut hänelle, ettei tarvitse kysymättä tulla. Kotini on temppelini. Äitilläni on joku diagnosoimaton epävakaan persoonallisuuden tyyppinen mielenterveysongelma. Hän pitää kaikkea järjestään hyökkäyksenä itseään kohtaan, pieninkin kehu menee hänellä päähän ja hän tuntee hetken itsensä täydelliseksi ja tämä on johtanut myös moniin huonoihin miesvalintoihin. Draamaa perheessämme riittääkin.
Nyt hän haluaisi isäni kanssa takaisin yhteen, jonka siis itse jätti kuin nallin kalliolle 25:n vuoden avioliiton jälkeen, koska hänen täytyi lähteä etsimään itseään (suomeksi bilettämään, tanssimaan ja naimaan vieraiden miesten kanssa ja seurustelemaan jännämiesten kanssa jotka olivat pahimmillaan väkivaltaisia). Loukkaantui syvästi, kun isäni ei huolinut häntä takaisin ja nyt keksii taas kaikenmaailman draamaa.
Minustakin tuntuu, etten kohta enää jaksa. En jaksa nähdä äitiä, kun se mukava jälleennäkeminen kestää ehkä sen pari minuuttia ja sitten alkaa ensin hienovarainen uhriutuminen ja se eskaloituu kokoajan ja sitten ollaankin jo puhumassa isästä täyttä paskaa. Sitten jos yrittääkään sanoa vastaan, niin heti olen "isän puolella kaikessa". Seuraavalla kerralla kun muutan, en edes kerro hänelle, missä asun. Ymmärrän, että mielisairaudet voivat saada tuntemaan olon hylätyksi, vihatuksi ja vaikka miksi ja saattaa kokoajan tuntua, että kaikilla on jotain sinua vastaan, mutta ei sitäkään tarvitse loputtomiin ympärillä olijoiden yrittää ymmärtää ja sietää.
Nimim. Haluaisin katkaista välitä äitiini kokonaan.
M25
Kiteytit todella hyvin tuon käytöksen.
Annoit myös hyvän neuvon, voisin ehkä käyttää tuota kun siltä tuntuu, että hakee itselleen apua tms.
Tiedän hyvin miltä sinusta tuntuu.
Se on jotenkin todella veemäinen tunne, tuntuu kuin rajoja joita vanhemmalleen asettaa niin niitä ei kunnioiteta.
Se on raastavaa.
Pidän myös omaa kotiani temppelinäni, raivostun samantien jos äitini tulee kutsumatta oveni taakse. Olen useita kertoja käännyttänyt ovelta pois ja sanonut ensin ystävällisesti, että en pidä hänen toiminnastaan (myös kertonut perusteet) ja kun ei ymmärrä, niin raivostun ja kylmästi käännytän pois.
Tulee huono omatunto, koska yleensä se katse on niin uhriutuva, surullinen ja kyyneleet silmissä lähtee. Tunnen taas huonoa omatuntoa ja itsekin tekisi mieli siinä vaiheessa romahtaa siitä kaikesta turhautuneisuudesta niinä hetkinä.
Kun tavallaan oikeasti jokainen normaali ihminen ymmärtää ensin kysyä kyläilystä (eikä jatka soittelua pitkin päivää jos en vastaa puheluun.)
Meillä se menee niin, että ensin äiti soittaa aamusta, en jaksa ehkä vastata tai jos vastaan niin sanon, että nyt en jaksa (tulee kuitenkin joskus oven taakse), sitten jos en vastaa niin soittelee useita kertoja, laittelee viestejä, tulee oven taakse ja uhrituu. Joskus on kännissä.
Lisäksi lähes joka päivä kysyy voiko tulla käymään, yleensä vastaan, että ei nyt ja loukkaantuu.
Otan tuon oikeasti henkisenä väkivaltana. Se ottaa niin paljon päähän. Mikään ei vain riitä, ei muutu, ei kuuntele.
Oli pakko kirjoittaa tuosta vielä täsmällisemmin. Koen tämän rajojen rikkomisen liian usein.
Mutta voimia sullekin, en osaa tietenkään neuvoa sen paremmin mutta toivotaan, että löytyisi joku ratkaisu jonka kanssa voi elää niin, että mielenrauha säilyy eikä tarvitse tuntea itse ainakaan syyllisyyttä.
Luulen, että minun on ainakin pakko pistää välit vähintään tilapäisesti poikki.
Ap
Mulla on yli 15v ollut hulluun narskuvanhempaan välit poikki. Tuli kalliiksi välirikko koska narsisti vei mennessään toisen terveen vanhemman ja koko suvun. Siis kieltää toista vanhempa pitämästä mitään yhteyttä minuun eikä anna hänen tavata lainkaan lapsiani (ja alistettu puoliso tottelee näitä käskyjä). Suvulle valehteli minusta aivan sekopäisiä keksittyjä tarinoita ja suku ei pidä enää yhteyttä eikä vastaa puheluihin, luulee että olen huumediileri ja rikollinen...
välit oli oman turvallisuuden takia pakko katkoa mutta sitä en osannut estimoida että samalla meni kaikki. Se on se narsistin ”kosto”, aina se antaa satakertaisesti takaisin jos kokee itseään loukatun. Surettaa, loppuelämäni on nyt erillään suvusta.
Olen todella pahoillani teidän ja itsenikin puolesta. :(
Ymmärrän oikein hyvin ja kiitos kun kerrotte omista kokemuksestanne. Elämme samankaltaista ilmiöö, hieman erilaisissa muodoissa vain.
Vertaistukea tämäkin.
Itselleni on nykyään käynyt jo niin, että kun on nämä omat ongelmani ja läheisten ongelmat niin olen hyvin.. no kai uupunut?
Pinnan alla todella kuohuaa mutta en edes pysty päästämään kunnon itkua ulos.
Koko ajan yritän pitää järkeni päässä, hoen itselleni, että selviän kyllä, jaksan tämän päivän mutta päässä velloo kaikenlaiset ajatukset ja huoli myös omasta voinnistani.
Kuuntelen kirjoja, jotka rauhoittavat kuten, Tommy Hellsteniä, voimaannuttavia kirjoja, itsensä kehittämistä jne.
Päätän selviytyä mutta nykyään on alkanut tuntumaan, että romahdan hetkenä minä hyvänsä. Pääni on hajoamassa ja mietin sairauslomaakin.
Muisti kun ei toimi, elän sumussa, olen hyvin hajamielinen, voimaton ja väsynyt.
En ole nyt ihan kunnossa ja tavallaan toivon, että romahdan totaalisesti jotta voisin alkaa voimaantumaan. Nyt vain kaikki on aivan pinnassa vasta ja olen tietyllä tavalla lukossa, en pysty kunnolla "räjähtämään" näiden tunteideni kanssa.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos, hyviä neuvoja.
Jaksan puheluitamme korkeintaan muutaman minuutin, sen jälkeen alan jo tuntemaan turhautumista ja vihaa. Päätän puhelun.
Näkemistä en jaksa juuri lainkaan, se on täyttä pakkopullaa, sillä silloin ei pysty olemaan lainkaan normaali. Näen konkreettisesti ihmisen tilan mutta puhelussa hän pystyy jotenkin vaikuttamaan normaalimmalta. En tiedä miksi mutta kun näemme, häneltä ei tule mitään järkevää keskustelua, on sekavan oloinen, kiroaa, suuttuu, mieliala vaihtelee.
Seura on yksinkertaisesti raskasta.Toisinaan ärsyttää koko elämäni ja harmittelen tätä kaikkea. Jossittelen ja mietin miksi itse olen tällainen. Elämäni on omasta puolestanikin ollut vauhdikasta ja itseni etsimistä. Niin kuin varmasti kaikilla.
Haluaisin kuitenkin tietää kuka oikeasti olen, olla oma itseni, olla sellaisten ihmisten kanssa jotka oikeasti saavat minut loistamaan ja jotka inspiroivat. Yleensä tyydyn kuitenkin liian vähään, koen epäluottamusta, en arvosta itseäni tarpeeksi ja muutin etäiseksi sellaisten ihmisten suhteen, jotka oikeasti ovat hyviä tyyppejä.
Harmillisen usein menen omaan kuoreeni ja ihmissuhteeni ovat yleensä vahingollisia.
Kuten esimerkiksi alkoholisteja, väkivaltaisia kumppaneita tms.
Tämän on muututtava ja työ terapiassa tehtävä, jotta todella voisin elää turvallista, tasapainoista elämää.
ApAnalysoit hyvin elämääsi. Tottakai se harmittaa, olisi ihmeellistä jos ei harmittaisi. Muutosprosessi on aina vuosien projekti ja jo se, että huomaat nuo asiat kertoo, että olet matkalla muutokseen.
Osaatko itse kertoa itsellesi, miksi pidät vielä yhteyttä äitiisi, vaikka et saa häneltä hyvää? Mikä saa sinut ylläpitämään vaikeaa ihmissuhdetta, joka vie enemmän voimia kuin antaa?
En ole ap mutta vastaan silti, epäillen että muilla on samaa vikaa; vastaus on ehdollistettu miellyttämisen halu.
Usein dysfunktionaalisessa perheessä luonnehäiriöinen vanhempi jo vauvasta alkaa ehdollistaa lastaan. Siis esim syyttää itkemisestä, kiukusta, vaikeilusta. Tekee selväksi että on lapsen vastuulla se että vanhemman mieli ei pahoitu. Syyllistää julmasti lastaan ”katso miten huono lapsi olet kun pahoitit minun mieleni”.
Tällöin lapsi oppii aivopesuna sen että elämässä tärkeintä on toimia aina niin että vanhemman mieli pysyy hyvänä ja ettei vanhemman mieli vain pahoitu. Tämä koodautuu selkäytimeen ja jatkuu aikuisuudessakin.
Mun äiti on loukannut ja satuttanut mua aivan hirveillä tavoilla, toivonut mun kuolemaa, katunut ettei abortoinut minua, toivoo että ajan kolarin ja menetän työni ja taloni, haukkunut rumaksi ja lihavaksi ja ilkkunut vastoinkäymisissä (esim keskenmenon saatuani). Mä en ole koskaa , siis KERTAAKAAN, uskaltanut sanoa mitään vastaan. En ole uskaltanut pitää puoliani, en ole uskaltanut antaa takaisin enkä ole edes uskaltanut sanoa että tuo loukkasi ja satutti. Olen vain ollut pala kurkussa ja pidätellyt itkua ja yrittänyt teeskennellä että en loukkaannu, ei tunnu missään. Koska näin piti toimia lapsenakin!
Tämä on tietenkin järkyttävän väärin, lapsen ei pidä joutua kantamaan vastuuta aikuisen pahasta mielestä!! Mutta veikkaan että juuri tämä on se syy miksi velvollisuudentuntoisesti pidetään yhä yhteyttä toksiseen satuttavaan vanhempaan. Kun muuten sen mieli pahoittuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloittajan teksti voisi olla melkein mun kirjoittama. Äitini sairastaa skitsoaffektiivista häiriötä, pitkiä osastohoitoja ollut vuosittain koko mun elämän ajan. Vuosien mittaan sairaus on kroonistunut tosi pahasti, äiti syrjäytynyt vuosi vuodelta ja toimintakyky on alentunut. Sairausvaiheessa äiti käyttäytyy tosi hyökkäävästi mua kohtaan ja häiriköi ja kun tilanne vakautuu, ei ole oikeastaan yhteydessä. Koko lapsuuden ja nuoruuden kestin, mutta heti kun täytin 18v niin katkaisin välit. Ne oli vuosia niin tulenarat ettei voitu edes puhelimessa puhua. Nyt olen reilu 30v ja pystyn jotenkin olemaan hänen kanssaan samassa tilassa, joskin satunnaisesti. Ymmärrän ettei äidille ole oikein muita kuin minä, mutta en voi omaa mielenterveyttäni vaarantaa olemalla yhtään nykyistä enempää tekemisissä hänen kanssaan. Olen aina ymmärtänyt että hän on sairas ja ettei kukaan tällaista sairautta valitsisi jos saisi päättää ja välillä oon tosi surullinen hänen puolestaan. Tässä kohtaa on vaan pakko olla itsekäs ja elää omaa elämää. Tsemppiä aloittajalle, et ole ainoa joka näiden asioiden kanssa kamppailee. <3
Vierailija kirjoitti:
Olen todella pahoillani teidän ja itsenikin puolesta. :(
Ymmärrän oikein hyvin ja kiitos kun kerrotte omista kokemuksestanne. Elämme samankaltaista ilmiöö, hieman erilaisissa muodoissa vain.
Vertaistukea tämäkin.Itselleni on nykyään käynyt jo niin, että kun on nämä omat ongelmani ja läheisten ongelmat niin olen hyvin.. no kai uupunut?
Pinnan alla todella kuohuaa mutta en edes pysty päästämään kunnon itkua ulos.
Koko ajan yritän pitää järkeni päässä, hoen itselleni, että selviän kyllä, jaksan tämän päivän mutta päässä velloo kaikenlaiset ajatukset ja huoli myös omasta voinnistani.Kuuntelen kirjoja, jotka rauhoittavat kuten, Tommy Hellsteniä, voimaannuttavia kirjoja, itsensä kehittämistä jne.
Päätän selviytyä mutta nykyään on alkanut tuntumaan, että romahdan hetkenä minä hyvänsä. Pääni on hajoamassa ja mietin sairauslomaakin.
Muisti kun ei toimi, elän sumussa, olen hyvin hajamielinen, voimaton ja väsynyt.
En ole nyt ihan kunnossa ja tavallaan toivon, että romahdan totaalisesti jotta voisin alkaa voimaantumaan. Nyt vain kaikki on aivan pinnassa vasta ja olen tietyllä tavalla lukossa, en pysty kunnolla "räjähtämään" näiden tunteideni kanssa.Ap
Mulla on täysin sama tilanne, pää meinaa räjähtää. Ja mun on vielä kestettävä tää kaikki ilman terapiaa kun en saa siihen sitä kela-tukea. Ehkä mun pitää teeskennellä masennusta, sillä jos olisi se masennus niin saisin heti terapian. Olen vaan ollut liian pitkään reipas ja pärjäävä hampaat irvessä joten työterveyslääkäri näkee asian niin että ihan olen toimintakykyinen ja pärjäävä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen todella pahoillani teidän ja itsenikin puolesta. :(
Ymmärrän oikein hyvin ja kiitos kun kerrotte omista kokemuksestanne. Elämme samankaltaista ilmiöö, hieman erilaisissa muodoissa vain.
Vertaistukea tämäkin.Itselleni on nykyään käynyt jo niin, että kun on nämä omat ongelmani ja läheisten ongelmat niin olen hyvin.. no kai uupunut?
Pinnan alla todella kuohuaa mutta en edes pysty päästämään kunnon itkua ulos.
Koko ajan yritän pitää järkeni päässä, hoen itselleni, että selviän kyllä, jaksan tämän päivän mutta päässä velloo kaikenlaiset ajatukset ja huoli myös omasta voinnistani.Kuuntelen kirjoja, jotka rauhoittavat kuten, Tommy Hellsteniä, voimaannuttavia kirjoja, itsensä kehittämistä jne.
Päätän selviytyä mutta nykyään on alkanut tuntumaan, että romahdan hetkenä minä hyvänsä. Pääni on hajoamassa ja mietin sairauslomaakin.
Muisti kun ei toimi, elän sumussa, olen hyvin hajamielinen, voimaton ja väsynyt.
En ole nyt ihan kunnossa ja tavallaan toivon, että romahdan totaalisesti jotta voisin alkaa voimaantumaan. Nyt vain kaikki on aivan pinnassa vasta ja olen tietyllä tavalla lukossa, en pysty kunnolla "räjähtämään" näiden tunteideni kanssa.Ap
Mulla on täysin sama tilanne, pää meinaa räjähtää. Ja mun on vielä kestettävä tää kaikki ilman terapiaa kun en saa siihen sitä kela-tukea. Ehkä mun pitää teeskennellä masennusta, sillä jos olisi se masennus niin saisin heti terapian. Olen vaan ollut liian pitkään reipas ja pärjäävä hampaat irvessä joten työterveyslääkäri näkee asian niin että ihan olen toimintakykyinen ja pärjäävä!
Minä kirjoitin aiemmin narsistisuvustani johon katkoin välit. Itse sain juuri työterveyshuollon psykiatrilta valtavasti apua ja tukea kun poliisien kanssa katkoimme noita välejä , ilman tätä psykiatria en olisi varmaan selvinnyt. Hän myös selitti polisille minkälainen sairaus narsismi on. Tilaat uuden ajan etkä näyttele lääkärille , kerrot asiat samoin kun täällä kerroit , eihän äitisi käytöstä jaksa kukaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lukekaa ketju 70-luvun äitien lapset! Huomaatte että vertaistukea löytyy ja että huono kohtelu oli ajan tapa.
Nyt ymmärrän miksi puoli miljoonaa suomalaista syö mt-lääkkeitä ja yli 300 000 unilääkkeitä.
Yx likasanko täälläkin. Äiti jäi leskeksi, kun olin alle kouluikäinen. Vanhemmat sisarukset lähtivät heti, kun voivat. Siihen aikaan ei ollut mitään sururyhmiä eikä missään tapauksessa voinut mennä noista jutuista lääkäriin. Fyysisiä terveysongelmia hänellä oli, muttei lekurit hoksanneet mitään psyykkisestä puolesta tai eivät välittäneet.
Joku sisko tuumasi jossain vaiheessa, ettei mene enää äidin haukuttavaksi. Niinpä kaikki kaatui mun niskaan. Ja äiti piti mun velvollisuutena asua hänen kanssaan. Ja sain vielä töitä läheltä!
No, tuosta on sentään aikaa +20v. Mutta jälkensä se jätti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sanot, että sinulla ei ole diagnoosia, jolla päästä Kelan tukemaan psykoterapiaan. Sinulla on mitä ilmisimmin PSTD ja sitä voisi olla hyvä purkaa terapiassa.
Olen itsekin henkilökohtaisten rajojen asettamisen kannalla. Saattaisin tilanteessasi keskustella siitä ensin äitisi kanssa ja kertoa mitä tuleman pitää. Tiedän kokemuksesta miten vaikeaa niitä rajoja on asettaa.
Vierailija kirjoitti:
Sanot, että sinulla ei ole diagnoosia, jolla päästä Kelan tukemaan psykoterapiaan. Sinulla on mitä ilmisimmin PSTD ja sitä voisi olla hyvä purkaa terapiassa.
Olen itsekin henkilökohtaisten rajojen asettamisen kannalla. Saattaisin tilanteessasi keskustella siitä ensin äitisi kanssa ja kertoa mitä tuleman pitää. Tiedän kokemuksesta miten vaikeaa niitä rajoja on asettaa.
Kiitos vastauksesta.
Se ei ollut minä, eli Ap, joka tuosta kirjoitti, ettei ole päässyt terapiaan, sillä diagnoosia ei ole.
Siihen todeten, että diagnoosin saa kyllä melko helpollakin eikä tarvitse edes valehdella. Riittää, että on rehellinen tuntemuksistaan näissä tapauksissa.
Ainakin minun kohdalla näin ollut.
Itse siis kävin jo teininä mt-toimistossa keskustelemassa, jossa jo terapiaa ehdotettiin ja diagnooseja annettiin.
Muutin kuitenkin pois paikkakunnalta, tein töitä aivan järjettömästi ja kokosin itseni, aikuistuin. En siinä työnteon lomassa osannut pitää huolta itsestäni, joten uupumukset alkoivat vaivaamaan, ahdistus, traumat olivat pinnalla yms, joten olen käynyt lääkärissä, mielenterveyspalveluissa vastaavien tilanteiden tullen useita kertoja.
Ei ole ollut vain ns. sopivaa hetkeä aloittaa terapiaa vaikka on ollut täysin selvää jokaisen kartoituksen jälkeen, että oikeus on kelan myöntämään psykoterapiaan.
En aikaisemmin vielä ymmärtänyt niin hyvin tilannetta ja sitä, että tarvitsen oikeasti pitkä aikaista apua, en ymmärtänyt että ongelmat toistuvat vaan päätin sinnikäästi jatkaa elämääni ilman terapiaa. En ymmärtänyt sitäkään, että vaikka on hyviä ja parempia hetkiä elämässä niin se kivijalka joka minuun on vahvasti rakennettu ei sieltä tosiaan lähde muuksi muotoutumaan suorittamisella, riippuvuuksilla, ihmisillä tai millään muullakaan keinoilla.
En yksinkertaisesti pääse näistä tunteistani pakenemalla. Aiheutan vain lisää ongelmia itselleni.
Nyt on sitten tullut aika viimeisen vuoden aikana, että olen halunnut hakeutua ihan sydämestäni terapiaan. Tapahtui yksi huono kämmi vain tässä välissä kun olin hakeutumassa joka sitten taas siirsi aikomuksiani.
Nyt muutaman kuukauden päästä tiedän jo ottavani sen kelan myöntämän terapian vastaan viimein.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanot, että sinulla ei ole diagnoosia, jolla päästä Kelan tukemaan psykoterapiaan. Sinulla on mitä ilmisimmin PSTD ja sitä voisi olla hyvä purkaa terapiassa.
Olen itsekin henkilökohtaisten rajojen asettamisen kannalla. Saattaisin tilanteessasi keskustella siitä ensin äitisi kanssa ja kertoa mitä tuleman pitää. Tiedän kokemuksesta miten vaikeaa niitä rajoja on asettaa.
Kiitos vastauksesta.
Se ei ollut minä, eli Ap, joka tuosta kirjoitti, ettei ole päässyt terapiaan, sillä diagnoosia ei ole.
Siihen todeten, että diagnoosin saa kyllä melko helpollakin eikä tarvitse edes valehdella. Riittää, että on rehellinen tuntemuksistaan näissä tapauksissa.
Ainakin minun kohdalla näin ollut.Itse siis kävin jo teininä mt-toimistossa keskustelemassa, jossa jo terapiaa ehdotettiin ja diagnooseja annettiin.
Muutin kuitenkin pois paikkakunnalta, tein töitä aivan järjettömästi ja kokosin itseni, aikuistuin. En siinä työnteon lomassa osannut pitää huolta itsestäni, joten uupumukset alkoivat vaivaamaan, ahdistus, traumat olivat pinnalla yms, joten olen käynyt lääkärissä, mielenterveyspalveluissa vastaavien tilanteiden tullen useita kertoja.
Ei ole ollut vain ns. sopivaa hetkeä aloittaa terapiaa vaikka on ollut täysin selvää jokaisen kartoituksen jälkeen, että oikeus on kelan myöntämään psykoterapiaan.En aikaisemmin vielä ymmärtänyt niin hyvin tilannetta ja sitä, että tarvitsen oikeasti pitkä aikaista apua, en ymmärtänyt että ongelmat toistuvat vaan päätin sinnikäästi jatkaa elämääni ilman terapiaa. En ymmärtänyt sitäkään, että vaikka on hyviä ja parempia hetkiä elämässä niin se kivijalka joka minuun on vahvasti rakennettu ei sieltä tosiaan lähde muuksi muotoutumaan suorittamisella, riippuvuuksilla, ihmisillä tai millään muullakaan keinoilla.
En yksinkertaisesti pääse näistä tunteistani pakenemalla. Aiheutan vain lisää ongelmia itselleni.Nyt on sitten tullut aika viimeisen vuoden aikana, että olen halunnut hakeutua ihan sydämestäni terapiaan. Tapahtui yksi huono kämmi vain tässä välissä kun olin hakeutumassa joka sitten taas siirsi aikomuksiani.
Nyt muutaman kuukauden päästä tiedän jo ottavani sen kelan myöntämän terapian vastaan viimein.Ap
Terapiaa ei kaikkialla saa helposti! Sinä olet ehkä saanut mutta me muut ei. Mullakin oli diagnosoitu ptsd ja lääkäri sanoi että se menee itsekseen ohi, otappa unilääketesepti mukaasi!
Näin ei saisi olla! Mullakin vakavaa lpsuuden väkivaltaa, kaltoinkohtelua ja narsistivanhempi joka on kiusannut koko elämäni. Terapiaa ei vaan jostain syystä täällä anneta, nyrkkisääntö on se että jos olet työssäkäyvä niin olet riittävän terve!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanot, että sinulla ei ole diagnoosia, jolla päästä Kelan tukemaan psykoterapiaan. Sinulla on mitä ilmisimmin PSTD ja sitä voisi olla hyvä purkaa terapiassa.
Olen itsekin henkilökohtaisten rajojen asettamisen kannalla. Saattaisin tilanteessasi keskustella siitä ensin äitisi kanssa ja kertoa mitä tuleman pitää. Tiedän kokemuksesta miten vaikeaa niitä rajoja on asettaa.
Kiitos vastauksesta.
Se ei ollut minä, eli Ap, joka tuosta kirjoitti, ettei ole päässyt terapiaan, sillä diagnoosia ei ole.
Siihen todeten, että diagnoosin saa kyllä melko helpollakin eikä tarvitse edes valehdella. Riittää, että on rehellinen tuntemuksistaan näissä tapauksissa.
Ainakin minun kohdalla näin ollut.Itse siis kävin jo teininä mt-toimistossa keskustelemassa, jossa jo terapiaa ehdotettiin ja diagnooseja annettiin.
Muutin kuitenkin pois paikkakunnalta, tein töitä aivan järjettömästi ja kokosin itseni, aikuistuin. En siinä työnteon lomassa osannut pitää huolta itsestäni, joten uupumukset alkoivat vaivaamaan, ahdistus, traumat olivat pinnalla yms, joten olen käynyt lääkärissä, mielenterveyspalveluissa vastaavien tilanteiden tullen useita kertoja.
Ei ole ollut vain ns. sopivaa hetkeä aloittaa terapiaa vaikka on ollut täysin selvää jokaisen kartoituksen jälkeen, että oikeus on kelan myöntämään psykoterapiaan.En aikaisemmin vielä ymmärtänyt niin hyvin tilannetta ja sitä, että tarvitsen oikeasti pitkä aikaista apua, en ymmärtänyt että ongelmat toistuvat vaan päätin sinnikäästi jatkaa elämääni ilman terapiaa. En ymmärtänyt sitäkään, että vaikka on hyviä ja parempia hetkiä elämässä niin se kivijalka joka minuun on vahvasti rakennettu ei sieltä tosiaan lähde muuksi muotoutumaan suorittamisella, riippuvuuksilla, ihmisillä tai millään muullakaan keinoilla.
En yksinkertaisesti pääse näistä tunteistani pakenemalla. Aiheutan vain lisää ongelmia itselleni.Nyt on sitten tullut aika viimeisen vuoden aikana, että olen halunnut hakeutua ihan sydämestäni terapiaan. Tapahtui yksi huono kämmi vain tässä välissä kun olin hakeutumassa joka sitten taas siirsi aikomuksiani.
Nyt muutaman kuukauden päästä tiedän jo ottavani sen kelan myöntämän terapian vastaan viimein.Ap
Terapiaa ei kaikkialla saa helposti! Sinä olet ehkä saanut mutta me muut ei. Mullakin oli diagnosoitu ptsd ja lääkäri sanoi että se menee itsekseen ohi, otappa unilääketesepti mukaasi!
Näin ei saisi olla! Mullakin vakavaa lpsuuden väkivaltaa, kaltoinkohtelua ja narsistivanhempi joka on kiusannut koko elämäni. Terapiaa ei vaan jostain syystä täällä anneta, nyrkkisääntö on se että jos olet työssäkäyvä niin olet riittävän terve!
Ikävä kuulla, noin asian ei kyllä pitäisi olla.
Todella epäoikeudenmukaista.
Itselleni sitten sattunut vain erityisen hyvä ammattilaisia, joten anteeksi jo yleistin asian.
Toivon, että sinulla on voimia taistella terapian eteen kun se varmasti olisi asia joka tulisi tarpeeseen kokemuksiesi perusteella!
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanot, että sinulla ei ole diagnoosia, jolla päästä Kelan tukemaan psykoterapiaan. Sinulla on mitä ilmisimmin PSTD ja sitä voisi olla hyvä purkaa terapiassa.
Olen itsekin henkilökohtaisten rajojen asettamisen kannalla. Saattaisin tilanteessasi keskustella siitä ensin äitisi kanssa ja kertoa mitä tuleman pitää. Tiedän kokemuksesta miten vaikeaa niitä rajoja on asettaa.
Kiitos vastauksesta.
Se ei ollut minä, eli Ap, joka tuosta kirjoitti, ettei ole päässyt terapiaan, sillä diagnoosia ei ole.
Siihen todeten, että diagnoosin saa kyllä melko helpollakin eikä tarvitse edes valehdella. Riittää, että on rehellinen tuntemuksistaan näissä tapauksissa.
Ainakin minun kohdalla näin ollut.Itse siis kävin jo teininä mt-toimistossa keskustelemassa, jossa jo terapiaa ehdotettiin ja diagnooseja annettiin.
Muutin kuitenkin pois paikkakunnalta, tein töitä aivan järjettömästi ja kokosin itseni, aikuistuin. En siinä työnteon lomassa osannut pitää huolta itsestäni, joten uupumukset alkoivat vaivaamaan, ahdistus, traumat olivat pinnalla yms, joten olen käynyt lääkärissä, mielenterveyspalveluissa vastaavien tilanteiden tullen useita kertoja.
Ei ole ollut vain ns. sopivaa hetkeä aloittaa terapiaa vaikka on ollut täysin selvää jokaisen kartoituksen jälkeen, että oikeus on kelan myöntämään psykoterapiaan.En aikaisemmin vielä ymmärtänyt niin hyvin tilannetta ja sitä, että tarvitsen oikeasti pitkä aikaista apua, en ymmärtänyt että ongelmat toistuvat vaan päätin sinnikäästi jatkaa elämääni ilman terapiaa. En ymmärtänyt sitäkään, että vaikka on hyviä ja parempia hetkiä elämässä niin se kivijalka joka minuun on vahvasti rakennettu ei sieltä tosiaan lähde muuksi muotoutumaan suorittamisella, riippuvuuksilla, ihmisillä tai millään muullakaan keinoilla.
En yksinkertaisesti pääse näistä tunteistani pakenemalla. Aiheutan vain lisää ongelmia itselleni.Nyt on sitten tullut aika viimeisen vuoden aikana, että olen halunnut hakeutua ihan sydämestäni terapiaan. Tapahtui yksi huono kämmi vain tässä välissä kun olin hakeutumassa joka sitten taas siirsi aikomuksiani.
Nyt muutaman kuukauden päästä tiedän jo ottavani sen kelan myöntämän terapian vastaan viimein.Ap
On hyvä, että tiedostat ongelman ja sen, että siihen on hyvä hakea apua. Olet ilmeisen nuori, joten sekin on sinun etusi; saat elämääsi apua ja ongelman ratkaisukeinoja heti aikuisuuden kynnyksellä.
Sanot, että aika ei ole ollut "ns sopiva" terapialle. Ymmärrän ajatuksenjuoksusi tässäkin kohtaa. Olen itse käynyt yli 10 vuotta terapiassa ja se aika on aina sopiva terapialle. Itselläni se oli sitä sen 10 vuotta. Pitkäaikaisesta terapiasta tulee osa elämää ja terapeutista ihminen, joka yrittää parhaansa mukaan auttaa ja jossain määrin kulkea rinnalla.
Omalla terapiakokemuksellani annan sinulle ohjeen, jota et välttämättä tarvitse, mutta siitä huolimatta, tai sitä tietämättä annan sen kuitenkin. Ole aina rehellinen. Sano kaikki pois mielestäsi ja kerro kaikista tuntemuksistasi. Ota ihan kaikki irti siitä terapiasta, minkä ikinä voit.
Sanon vielä jotain suhteestasi äitiisi. Tällä hetkellä ei tiedä minkälainen on huominen. Tätä päivää et saa takaisin; se ei tule uusintana enää. Yritä nähdä sen verran tulevaan, että voisit nähdä tämän päivän päätöksen tulokset 10-20-30 vuoden päässä. Tästä johtuen itse sinun kohdallasi saattaisin päätyä juurikin siihen omien rajojen etsimiseen ja niiden hallitsemiseen, sulkematta täysin ovea menneisyydelle.
Tsemppiä sulle elämässä eteenpäin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanot, että sinulla ei ole diagnoosia, jolla päästä Kelan tukemaan psykoterapiaan. Sinulla on mitä ilmisimmin PSTD ja sitä voisi olla hyvä purkaa terapiassa.
Olen itsekin henkilökohtaisten rajojen asettamisen kannalla. Saattaisin tilanteessasi keskustella siitä ensin äitisi kanssa ja kertoa mitä tuleman pitää. Tiedän kokemuksesta miten vaikeaa niitä rajoja on asettaa.
Kiitos vastauksesta.
Se ei ollut minä, eli Ap, joka tuosta kirjoitti, ettei ole päässyt terapiaan, sillä diagnoosia ei ole.
Siihen todeten, että diagnoosin saa kyllä melko helpollakin eikä tarvitse edes valehdella. Riittää, että on rehellinen tuntemuksistaan näissä tapauksissa.
Ainakin minun kohdalla näin ollut.Itse siis kävin jo teininä mt-toimistossa keskustelemassa, jossa jo terapiaa ehdotettiin ja diagnooseja annettiin.
Muutin kuitenkin pois paikkakunnalta, tein töitä aivan järjettömästi ja kokosin itseni, aikuistuin. En siinä työnteon lomassa osannut pitää huolta itsestäni, joten uupumukset alkoivat vaivaamaan, ahdistus, traumat olivat pinnalla yms, joten olen käynyt lääkärissä, mielenterveyspalveluissa vastaavien tilanteiden tullen useita kertoja.
Ei ole ollut vain ns. sopivaa hetkeä aloittaa terapiaa vaikka on ollut täysin selvää jokaisen kartoituksen jälkeen, että oikeus on kelan myöntämään psykoterapiaan.En aikaisemmin vielä ymmärtänyt niin hyvin tilannetta ja sitä, että tarvitsen oikeasti pitkä aikaista apua, en ymmärtänyt että ongelmat toistuvat vaan päätin sinnikäästi jatkaa elämääni ilman terapiaa. En ymmärtänyt sitäkään, että vaikka on hyviä ja parempia hetkiä elämässä niin se kivijalka joka minuun on vahvasti rakennettu ei sieltä tosiaan lähde muuksi muotoutumaan suorittamisella, riippuvuuksilla, ihmisillä tai millään muullakaan keinoilla.
En yksinkertaisesti pääse näistä tunteistani pakenemalla. Aiheutan vain lisää ongelmia itselleni.Nyt on sitten tullut aika viimeisen vuoden aikana, että olen halunnut hakeutua ihan sydämestäni terapiaan. Tapahtui yksi huono kämmi vain tässä välissä kun olin hakeutumassa joka sitten taas siirsi aikomuksiani.
Nyt muutaman kuukauden päästä tiedän jo ottavani sen kelan myöntämän terapian vastaan viimein.Ap
On hyvä, että tiedostat ongelman ja sen, että siihen on hyvä hakea apua. Olet ilmeisen nuori, joten sekin on sinun etusi; saat elämääsi apua ja ongelman ratkaisukeinoja heti aikuisuuden kynnyksellä.
Sanot, että aika ei ole ollut "ns sopiva" terapialle. Ymmärrän ajatuksenjuoksusi tässäkin kohtaa. Olen itse käynyt yli 10 vuotta terapiassa ja se aika on aina sopiva terapialle. Itselläni se oli sitä sen 10 vuotta. Pitkäaikaisesta terapiasta tulee osa elämää ja terapeutista ihminen, joka yrittää parhaansa mukaan auttaa ja jossain määrin kulkea rinnalla.
Omalla terapiakokemuksellani annan sinulle ohjeen, jota et välttämättä tarvitse, mutta siitä huolimatta, tai sitä tietämättä annan sen kuitenkin. Ole aina rehellinen. Sano kaikki pois mielestäsi ja kerro kaikista tuntemuksistasi. Ota ihan kaikki irti siitä terapiasta, minkä ikinä voit.
Sanon vielä jotain suhteestasi äitiisi. Tällä hetkellä ei tiedä minkälainen on huominen. Tätä päivää et saa takaisin; se ei tule uusintana enää. Yritä nähdä sen verran tulevaan, että voisit nähdä tämän päivän päätöksen tulokset 10-20-30 vuoden päässä. Tästä johtuen itse sinun kohdallasi saattaisin päätyä juurikin siihen omien rajojen etsimiseen ja niiden hallitsemiseen, sulkematta täysin ovea menneisyydelle.
Tsemppiä sulle elämässä eteenpäin.
Kiitos kovasti neuvoistasi ja tuesta.
Olen miettinyt paljon aikanaan miten viitsin puhua asioista, niistä omista kipuiluista riippuuvuksista yms. Mutta enää en oikeastaan niinkään pidä mitään asioitani ammattiauttajalla salailemisen arvoisena.
Apua sieltä kuitenkin olen hakemassa ja työstämässä elämääni eteenpäin, joten on oikeastaan välttämätöntä puhua asiat sellaisina kun ne ovat.
Kuten omasta läheisriippuvuudestani jne.
Tahdon parantua ja löytää langat omiin käsiini toipumisessa ja tulla kuulluksi tällaisenaan.
Tsemppiä sinullekin.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Sydäntäsärkevää luettavaa :(
Hirvittävän huonoa ruokaa on äiti saanut tai sitten täydellisen väärää hoitoa. Nyt vasta alkavat puida asiaa. Kukaan ei ole maininnut sitä, että olisi joku lääkekokeilu lopetettu ja valitettu siitä. Eikä edes lapse usko, että kun ovat opetettu uskomaan, et kyseessä olisi s a i r a u s .
Vierailija kirjoitti:
Lukekaa ketju 70-luvun äitien lapset! Huomaatte että vertaistukea löytyy ja että huono kohtelu oli ajan tapa.
Nyt ymmärrän miksi puoli miljoonaa suomalaista syö mt-lääkkeitä ja yli 300 000 unilääkkeitä.
https://sitruunakustannus.fi/products/tappava-psykiatria-ja-laakinnan-h…
Tuolla ne kaikki lukee, kokeilujen uhreja reppanat.
Minä tiedän, mutta tiedät varmaan itsekin, että ongelmista huolimatta vanhempi voi olla rakas ja tämä on erittäin raskas päätös tehdä. Välitän siitä, miltä äidistä tuntuu ja minusta tuntuu pahalta, kun hänellä on kokoajan paha olla itsestään pohjimmiltaan riippumattomasta syystä. Eihän hän sille mitään mahda, että on päästään pipi. Samalla tiedostan kuitenkin, että minäkään en voi loputtomiin jaksaa toistaa tätä sama kaavaa uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Olisi niin ihanaa, kun äitini olisi jälleen edes suurimman osan ajasta normaali. Hän oli, kun söi mielialalääkkeitä ja mahtoiko olla jopa antipsykoottistakin kaverina.
Raskaita päätöksiä täytyy punnita rauhassa, koska seuraukset niistä ovat hyvin suuria ja peruuttamattomia. Jos ja kun katkaisen välini äitiini, en voi enää koskaan odottaa väliemme lämpenevän. Välien eheytyminen on kyllä mahdollista, mutten voi odottaa niin tapahtuvan. Äidin täytyisi hoitaa itsensä ensin kuntoon ja tämän jälkeen vielä ymmärtää minun päätökseni kokonaisuudessaan, että välien korjaantuminen olisi edes mahdollista ja tätä pidän aivan äärimmäisen epätodennäköisenä.
Yksi kokeilun arvoinen vaihtoehto on muuttaa johonkin, mihin hän ei pääse käymään ja sieltä sitten kerran vuoteen soitella ja kysyä kuulumisia.
M25