Lue keskustelun säännöt.
Äitini mielenterveysongelmat ovat traumatisoineet minut. Kannattaako edes yrittää parantaa välejämme?
27.11.2020 |
Minulla olisi paljon kirjoitettavaa asioista, jotka kaivavat mieltäni äitini ja minun välisessä suhteessa.
Pyrin kuitenkin luomaan mahdollisimman lyhyesti kuvan tilanteestamme!
Sisälläni on valtavasti vihaa häntä kohtaan. Nykyään suhteemme on siinä pisteessä, että hän soittelee melkein päivittäin, laittelee viestejä ja tunnen oloni ahdistuneeksi ja vihaiseksi kun hän ei aina pyynnöstäni huolimatta jätä minua rauhaan.
Joskus saattaa jopa tulla oven taakse, suutun ja hän lähtee loukkaantuneena, minä taas syyllistyn ja pyydän anteeksi vaikka olen vihainen.
Vaikka hän ei ole läsnä fyysisesti niin tunnen olevani joskus jotenkin ansassa hänen takiaan josta en pääse pois syyllisyyden vuoksi.
Vaikka itken oikeasti sisälläni, en tiedä miten hänen kanssaan tulisi toimia.
Tähän tilanteeseen on johtanut monet asiat.
Hänellä on todettu joskus kaksisuuntainen mielialahäiriö, johon hän ei käytä lääkkeitä.
Se on todettu jo ennen minun olemassa oloa ymmärtääkseni.
Hän myös on käynyt mielisairaalassa ollessani pieni, vakavan depression vuoksi.
Hänellä on siis sairaus jolle ei voi mitään, eikä siinä mitään mutta olisipa hän hoitanut itseään ja ottanut apua vastaan elämänsä aikana koska tilanteet ovat eskaloituneet liian usein.
Hän kärsii myös alkoholismista, juo suunnilleen joka toinen päivä, ainakin silloin kun asuimme yhdessä.
Silloin hänen persoonansa muuttuu todella kamalaksi, aivan hirviömäiseksi.
Muistan lapsuudestani monia kertoja kun olen ollut ahdistunut ja itkenyt.
Esimerkkejä tästä on autolla kännissä ajaminen kun olimme lapsena kyydissä (poliisit veivät putkaan), seksin harrastaminen randomin miehen kanssa baarista tultuaan minun vieressä nukkuessani, itkin useita kertoja kun hän lähti baariin jättäen meidät keskenämme kotiin. Anelin, ettei hän lähtisi koska pelkäsin, ettei hän enää palaa ja jotain sattuu. Muistan myös, että rukoilin joka kerta kun hän oli lähtenyt, ettei äiti kuolisi.
Johtuu, ehkä siitä kun kaatuili pyörällä ja satutti itseään, kadotti tavaroitaan jne.
Hän myös oli henkisesti ja fyysisesti aika inhottava ollessaan humalassa.
Saattoi haukkua, olla ylimielisen oloinen ja nyrpisteli halveksuvasti kasvojaan tuijottaessaan minua. Lisäksi puri ja konttasi lattialla minua jahdaten.
Se oli kamalaa.
Esimerkkejä olisi valtavasti.
On tullut myös hakemaan taksilla toisesta kaupungista humalassa, pilaten kivan iltamme rakkaiden sukulaistemme luona ja aiheutti ison draaman riitelyllään oikeudestaan hakea lapsensa pois. Sitäkään iltaa en unohda koskaan.
No tämä lapsuudesta, paljon tapahtui ja oli paljon muitakin ongelma perheessä.
Mikään ei kuitenkaan koskaan ole muuttunut merkittävästi hänen käytöksessään.
Äitini on ollut myös ihana ja huumorintajuinen ihminen parhaimpina vaiheinaan ja sitä hänessä kaipaan. Hän on myös auttanut paljon, tai no huolehtinut parhaansa mukaan lapsistaan, sillä isäni ei kyennyt myöskään juurikaan sen paremmin.
Olen myös teininä ja varhaisaikuisena joutunut paljon kärsimään toilailustaan.
Jatkuvaa draamaa, vihaa, väkivaltaa, riitoja kumppaneidensa kanssa jne. Olen myös ollut oikeudessa todistamassa yhden miehensä takia väkivallan vuoksi.
Jatkuu..
Kommentit (82)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koin juuri jotain joka tuo pisteen kaikelle.
Soitin isälleni.
Hän oman tapansa mukaan puhui töistä, töistä ja töistä..
Lisäksi puhui hänen ja isänsä suhteesta, kuuntelin sitä tunnin verran.
Se oli surullista kuunneltavaa, hänen isänsä ei ollut reilu mies ja oli minun isälleni todellinen idiootti. Isäni mukaan jopa hyvin narsistinen henkilö eikä hän pysty lainkaan arvostamaan häntä ja on saanut omat traumansa.Vaikka minulla ei sinällään isääni vastaan mitään ole niin pakko sanoa, ettei hän ollut läsnä kun me olimme lapsia. Lähti baariin kun tulimme jokatoinen viikonloppu kylään.
Ei ole ollut läsnä vaan toisessa kaupungissa ja töissä suurimmaksi osaksi elämäämme.
Äitiäni kuulemma uhattiin lastensuojelulla ja meinasimme joutua lastenkotiin. Isä ei meitä halunnut mutta lopulta jäimme äidin luo kaikesta huolimatta.
Isänikin on täysi alkoholisti mutta myös työnarkomaani.
Kun yritin puhua kaikesta äitiini liittyvistä asioista niin ei noteerannut, sanoi vain, ettei ole minun ongelma enää vaan teidän (lasten).
On ollut aina muuten tukena mutta valitettavasti rakastuin väkivaltaiseen mieheen itse ja muutin toiseen kaupunkiin miehen takia (ennen väkivaltaa.).
Isäni kritisoi tätä todella syyttelevästi, että mitäs muutit, mitäs menit...
Öh. Hänkin on tehnyt virheitä mutta silti hän antoi neuvoja jälkiviisaana ja oli todella ilkeän oloinen.
Kuuntelen häntä tuntitolkulla ja itse sain syyttelyä sekä vähättelyä osakseni.Ahdistaa todella paljon.
Tekisi mieli kuolla. En tiedä mistä saan tukea tai apua. En jaksa tätä elämää.
ApKuulostaa minun isältäni. Oikeasti, sinulla on huono tuuri. Olet syntynyt ihmisille, jotka ovat kyvyttömiä toimimaan vanhempina. Käytännössä olet siis orpo.
Siltä se tuntuu :(
Varsinkin kun isä aina tahtoo puhua minulle ongelmistaan ja luottaa. Ja niin minäkin vasta viime vuosina häneen.
Nyt kun itse yritin täysin rehellisesti puhua niin sain syyllisyyttä ja jopa puolustautumista osakseni.
Puhelu sitten päättyi itkuuni, järkytyin hänen reaktiostaan kaikkeen. Kai se oli hänelle liikaa puhua myös niistä ajoista kun hän ei ole ollut paikalla. Otti sen syyttelynä vaikka painotin, että ymmärrän häntä enkä missään nimessä ole vihainen hänelle kun ei ole ollut läsnä.
Sitten tuli meidän lasten asioiden vähättely ja minun syyllistäminen virheistäni, uskomatonta.Ahdistaa niin paljon.
En oikeasti jaksa tätä elämää vaan haluan mieluummin eristäytyä. En ymmärrä mitään.
Ap
Älä ole mukava ihmisille, jotka eivät ole mukavia sinulle. Yritä päästä terapiaan työstämään asioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yritän vain selvitä ja pärjätä tässä elämässä.
Tuntuu kuitenkin, että en kaikesta yrityksestäni huolimatta jaksa enää. En vain jaksa.
Tuntuu, että ainoa vaihtoehto on vain lähteä.
En pysty enää, liikaa tapahtuu ilman resursseja tukeutua ja saada voimaa.
Mikään tsenppaaminen ei enää auta vaikka joka ikinen päivä pakotan itsekin selviytymään. Olen totaalisesti loppu.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on myös vaikea äitisuhde. Lähdin maailmalle yo-kirjoitusten jälkeen ekan mielialalääkereseptin, keskivaikean masennuksen ja ptsd:n kera. Kävin viisi vuotta terapiassa itkemässä lapsuuden kaltoinkohtelua ja aikuisuuteen jatkunutta tunnekylmyyttä. Se ei tuntunut auttavan yhtään, eivätkä mielialalääkkeetkään.
Jokainen käynti kotipuolessa repi haavat auki kunnes äiti katkaisi välit minuun sillä hetkellä, kun ensimmäistä kertaa sanoin hänelle suorat sanat. "Ei meidän tarvitse olla tekemisissä. Jos sukujuhlissa nähdään, voidaan olla väleissä." Samalla katkesivat välit normaalimpaan vanhempaani, isääni, kahdeksi vuodeksi.
Se kaksi vuotta oli siihenastisen elämäni parasta aikaa. Otin sen asenteen josta joku muukin täällä sanoi: olen nyt orpo. Vapauduin henkisesti. Terapiassa tuli vihdoin edistystä. Löysin itsestäni rohkeuden, paranin paniikkikohtauksista, lakkasin itkemästä koko ajan. Sain normaalin elämän.
Välit palasivat sukulaisen kuoleman ja siskon lapsen syntymän myötä. Kykenen olemaan tekemisissä mutta näen äitini aivan eri valossa. En päästä häntä henkisesti lähelle. En usko, että pystyisin sellaiseen lujuuteen ilman tuota pitkää taukoa, jota tosiaan ajattelin lopulliseksi.
Siis taukoa suosittelen ja ehdottomasti terapiaa. Terapeutin valinnassa kannattaisi huomioida se, ettei kyseinen henkilö edusta äitisi ikäryhmää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koin juuri jotain joka tuo pisteen kaikelle.
Soitin isälleni.
Hän oman tapansa mukaan puhui töistä, töistä ja töistä..
Lisäksi puhui hänen ja isänsä suhteesta, kuuntelin sitä tunnin verran.
Se oli surullista kuunneltavaa, hänen isänsä ei ollut reilu mies ja oli minun isälleni todellinen idiootti. Isäni mukaan jopa hyvin narsistinen henkilö eikä hän pysty lainkaan arvostamaan häntä ja on saanut omat traumansa.Vaikka minulla ei sinällään isääni vastaan mitään ole niin pakko sanoa, ettei hän ollut läsnä kun me olimme lapsia. Lähti baariin kun tulimme jokatoinen viikonloppu kylään.
Ei ole ollut läsnä vaan toisessa kaupungissa ja töissä suurimmaksi osaksi elämäämme.
Äitiäni kuulemma uhattiin lastensuojelulla ja meinasimme joutua lastenkotiin. Isä ei meitä halunnut mutta lopulta jäimme äidin luo kaikesta huolimatta.
Isänikin on täysi alkoholisti mutta myös työnarkomaani.
Kun yritin puhua kaikesta äitiini liittyvistä asioista niin ei noteerannut, sanoi vain, ettei ole minun ongelma enää vaan teidän (lasten).
On ollut aina muuten tukena mutta valitettavasti rakastuin väkivaltaiseen mieheen itse ja muutin toiseen kaupunkiin miehen takia (ennen väkivaltaa.).
Isäni kritisoi tätä todella syyttelevästi, että mitäs muutit, mitäs menit...
Öh. Hänkin on tehnyt virheitä mutta silti hän antoi neuvoja jälkiviisaana ja oli todella ilkeän oloinen.
Kuuntelen häntä tuntitolkulla ja itse sain syyttelyä sekä vähättelyä osakseni.Ahdistaa todella paljon.
Tekisi mieli kuolla. En tiedä mistä saan tukea tai apua. En jaksa tätä elämää.
ApKuulostaa minun isältäni. Oikeasti, sinulla on huono tuuri. Olet syntynyt ihmisille, jotka ovat kyvyttömiä toimimaan vanhempina. Käytännössä olet siis orpo.
Siltä se tuntuu :(
Varsinkin kun isä aina tahtoo puhua minulle ongelmistaan ja luottaa. Ja niin minäkin vasta viime vuosina häneen.
Nyt kun itse yritin täysin rehellisesti puhua niin sain syyllisyyttä ja jopa puolustautumista osakseni.
Puhelu sitten päättyi itkuuni, järkytyin hänen reaktiostaan kaikkeen. Kai se oli hänelle liikaa puhua myös niistä ajoista kun hän ei ole ollut paikalla. Otti sen syyttelynä vaikka painotin, että ymmärrän häntä enkä missään nimessä ole vihainen hänelle kun ei ole ollut läsnä.
Sitten tuli meidän lasten asioiden vähättely ja minun syyllistäminen virheistäni, uskomatonta.Ahdistaa niin paljon.
En oikeasti jaksa tätä elämää vaan haluan mieluummin eristäytyä. En ymmärrä mitään.
Ap
Ymmärrän täysin tarpeen puhua ja käydä asia läpi vanhemma kanssa ja saada joku loppu kannettu tarinoista asioille.
Se vaan, että kun kyseessä on tämän tason vanhemmat, ei se tule onnistumaan, ei he kykene tähän keskusteluun, ottamaan vastuuta ja kuuntelemaan.
Päästä irti tästä tarpeesta, se ei onnistu. Tietysti se on kurjaa ja tekisi hyvää saada asiat puhuttua. Harmillista vaan, että niin ei ole. Sinun täytyy olla itse hyvä itsellesi, kuunnella itseäsi.
Tunnin puhelu valittavalle isälle on liikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minusta on liian kylmää katkaista välit. Ihminen hänkin on ja jokin on aiheuttanut hänelle hänen käytöksensä. Selvästi ap:n äiti kuitenkin rakastaa ap:tä ja ap on hänelle tärkeä.
Mulla on vähän samanlaista. Mulla menee hermo ja sitten räyhään ja sitten kadun.
Koen, että räyhääminen on minun keskeneräisyyttäni.
Pitäisi vain pysyä tyynen rauhallisena ja keskustella asiallisesti. Kun hermo meinaa mennä, niin kannattaa lähteä jäähylle.
Miksi sinä et saa olla keskeneräinen, mutta hän saa? Asetelma ei koskaan muutu tai ole vastavuoroista.
Aina ja ikuisesti ymmärtää sitä toista ja olla itse kypsästi oikein toimiva aikuinen, aikuisen ruumiissa olevan pikkulapsen kanssa?
Kyllä terveissä suhteissa molemmat saa olla kesken, eikä toisen vain pinnistellä ja käyttäytyä provosoinnista keskellä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen ollut samassa tilanteessa.
Kun äitini hyökkäsi omaa äitiyttäni vastaan, sanoin suorat sanat ja se katkaisi välit. Sen jälkeen olen saanut keskittyä omaan toipumiseen ja omaan hyvinvointiin. Sanoisin, että todellinen toipuminen alkoi vasta sitten, kun uutta paskaa lakkasi kertymästä entisen päälle. Ja toisaalta oma äidiksi tuleminen ja lapsen saaminen vasta laittoi mittasuhteisiin, että miten sairaalla tavalla mua onkaan kohdeltu.
Toisinaan tulee joku viesti ja oma reaktioni on aina voimakas. Kiitos ei enää. Paikkakunnan vaihto ja rutkasti fyysistä etäisyyttä helpotti myös henkisen etäisyyden saamiseen.
Voimia! ❤️
Vielä lisään tähän, että olen käynyt kelan kolmen vuoden terapian ja ehdottomasti suosittelen. Tuollaisella äidillä on todella kauaskantoiset vaikutukset hyvinvointiin ja terapiasta saa apua vahinkojen pienentämiseen.
Miten sait kelan terapian? T. Aiemmin vastannut väkivaltanarsisrin lapsi joka EI saa terapiaa kokemustensa perusteella
Minulla kävi siinä tuuri. Asuin pienellä paikkakunnalla ja ryhdyin käymään paikallisessa mielenterveystoimistossa juttelemassa. He pitivät minusta huolta, ehdottivat sitä Kelan terapiaa ja pääsin sitä kautta psykiatrille ja hän teki tarvittavat lausunnot ja sain apua myös papereiden täyttämiseen. Diagnoosiksi merkittiin ahdistuneisuushäiriö. En itse tajunnut tällaista vaihtoehtoa edes olevan saati, että mitä se oikein tarkoittaa tai mikä minua oikein vaivaa.
Nyt asun isossa kaupungissa ja täällä asia ei olisi niin yksinkertainen. Kaverini hoiti asian käymällä yksityisellä psykiatrilla hakemusta varten vaadittavat kaksi kertaa. Julkisen kautta prosessi on ihan varmasti kuoppia täynnä. Jos sinulla on työterveyshuolto tai jotenkin varaa yksityiseen, suosittelen lämpimästi. Käytä sanaa trauma apua hakiessasi, siitä voi olla apua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oman kokemuksen perusteella suosittelen keskittymään omaan toipumiseen ja jättämään välien parantaminen jonnekin kaukaiseen tulevaisuuteen. Asian käyminen läpi terapeutin kanssa on paljon hedelmällisempää itsellesi kuin se, että yrittäisi paikkailla välejä vanhempiin. Usein käy niin, etteivät vanhemmat osaa suhtautua näihin keskusteluihin niin kuin toivoisit. Usein he kokevat ne hyökkäyksenä ja luonnollisesti rupeavat puolustelemaan itseään ja menneitä tapahtumia, mistä on vain haittaa kaikille osallisille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kohta joku huutelee sua palstahulluksi (ns äitihullu) vaikket selkeästi ole hän.
Mulla narsisti äiti joka on kiusannut ja pahoinpidellyt ja rääkännyt mua yli 45 vuotta. Sanoisin että älä ponnistele turhaan. Et tule koskaan saamaan hyvää lämmintä äitiä, et vaikka miten toivot. Minä olen nyt yli 46v ikäisenä luopunut toivosta ja joutunut jäädyttämään välit. Ja kadun valtavasti etten tehnyt tätä jo vaikka 20v sitten. Niin paljon surua ja itkua ja jatkuvaa loukkamista on äidin puolelta tullut.
Lapsiani (ainoat lapsenlpset) ei äitini edes tunne eikä halua tavata, ei ole koskaan auttanut mitenkään tai esim kertaakaan hoitanut lapsiani. Ei muista ikiä tai nimiä edes.Joskus on niin että ihminen on vaan paha tai toksinen tai niin sairas ja sairaudentunnoton että väleissä vaan ei voi olla. Ei sittenkään vaikka se olisi sun ainoa äiti.
Voit auttaa aikanaan etäältä, ei äitiä täysin hylätä tarvitse.
Kiitos vastauksestasi.
Uskon, että on ollut todella raskasta. Toivon voimia ja rakkautta sinulle tulevaan.
Nämä ovat tosi ristiriitaisia ja vaikeita asioita.
Onneksi olet saanut runsaasti etäisyyttä, ehkä saanut toipuakin.Itse olen sinua sen parikymmentä vuotta nuorempi, joten särähti kyllä "korvaan" tuo lauseesi. On asioita, jotka on vain välttämättömiä tehdä ihmisten kohdalla, en enää itsekään usko muutokseen.
Joskus pahimpina hetkinä toivon jopa hänen kuolemaansa, näin ei oikeasti saisi sanoa eikä toivoa mutta silloin kun olen täysin väsynyt ja vihainen niin mietin, että en jaksa enää välittää vaikka tekisi itselleen jotain.
Sitten kun lepyn niin en tietenkään mitään sellaista halua ja olisi hienoa jos saisi apua.
Luotto on kuitenkin mennyt.Oletko koskaan saanut apua, käynyt terapiassa tai muuta?
Ap
Aloitus olisi voinut olla omani, ymmärrän sinua, ap.. Alkoholisoituneen äitini kuolema jokin aika takaperin oli minulle aivan puhdas helpotus! Vihdoinkin sain tilaa surra sitä äitiä, joka joskus oli rakastava ja läsnä ja pääsin vapaaksi siitä toisesta puolesta, ihmishirviöstä, jollaiseksi hän lopulta muuttui.
Älä tunne mitään syyllisyyttä mistään äitisi tekemisistä tai sanomisista- hän on hylännyt sinut oman kyvyttömyytensä ja ongelmiensa vuoksi jo vuosia sitten, eikä kykene asiaa käsittelemään/ ymmärrä mitä on tehnyt.
Kyse on sinun elämästäsi ja jos hän ei kykene siihen osallistumaan tavalla, joka on kunnioittava ja tuottaa jatkuvaa uupumusta/ mielipahaa, voit laittaa välit vain katki. Piste.
Hän ei ongelmiensa takia tule ymmärtämään sinua koskaan, vaikka mitä tekisit, joten tee itsellesi palvelus, katkaise napanuora ja pistä heti loppu henkiselle väkivallalle. Kirjoita ulos itsestäsi kaikki,kirjoita myös äidillesi ja kerro, että tämä on sinun ainoa keinosi nyt käsitellä asiaa,mutta älä odota vastausta tai vastuunottoa häneltä, teet kaiken vain oman hyvinvointisi edistämiseksi. Vastuu muutoksesta on vain ja ainoastaan äitisi, toisin kuin alkoholistien lapset usein kuvittelevat. Äläkä kuvittele minkään muuttuvan,vaikka joskus harvoin tulisi hyviä päiviä- ne eivät enää ole määrittävä tekijä äitisi elämässä tai suhteessa sinuun.Voimia sinulle paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen ollut samassa tilanteessa.
Kun äitini hyökkäsi omaa äitiyttäni vastaan, sanoin suorat sanat ja se katkaisi välit. Sen jälkeen olen saanut keskittyä omaan toipumiseen ja omaan hyvinvointiin. Sanoisin, että todellinen toipuminen alkoi vasta sitten, kun uutta paskaa lakkasi kertymästä entisen päälle. Ja toisaalta oma äidiksi tuleminen ja lapsen saaminen vasta laittoi mittasuhteisiin, että miten sairaalla tavalla mua onkaan kohdeltu.
Toisinaan tulee joku viesti ja oma reaktioni on aina voimakas. Kiitos ei enää. Paikkakunnan vaihto ja rutkasti fyysistä etäisyyttä helpotti myös henkisen etäisyyden saamiseen.
Voimia! ❤️
Tämä hyvä kommentti:
”Todellinen toipuminen alkoi vasta sitten, kun uutta paskaa lakkasi kertymistä entisen päälle.” ❤️
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lukekaa ketju 70-luvun äitien lapset! Huomaatte että vertaistukea löytyy ja että huono kohtelu oli ajan tapa.
Nyt ymmärrän miksi puoli miljoonaa suomalaista syö mt-lääkkeitä ja yli 300 000 unilääkkeitä.https://sitruunakustannus.fi/products/tappava-psykiatria-ja-laakinnan-h…
Tuolla ne kaikki lukee, kokeilujen uhreja reppanat.
Todella hyvä kirja muuten, jos ette ole vielä lukeneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos jälleen vastanneille.
Olen jotenkin aivan romuna tämän kaiken kanssa. Olen niin rikki, etten tiedä olenko koskaan ollut näin masentunut.
Mietin itsaria ja tahdon vain pois, koen itseni epäonnistuneeksi.
Saanko vain mennä lääkäriin ja pyytää apua..
Saanko ottaa hieman lepoa ja miettiä mitä teen. Olen aivan hilkulla siinä mielessä, etten tee itselleni jotain. Olen niin kadoksissa.
Kiitos kun tuette mutta pystyykö tästä enää nousemaan..
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kohta joku huutelee sua palstahulluksi (ns äitihullu) vaikket selkeästi ole hän.
Mulla narsisti äiti joka on kiusannut ja pahoinpidellyt ja rääkännyt mua yli 45 vuotta. Sanoisin että älä ponnistele turhaan. Et tule koskaan saamaan hyvää lämmintä äitiä, et vaikka miten toivot. Minä olen nyt yli 46v ikäisenä luopunut toivosta ja joutunut jäädyttämään välit. Ja kadun valtavasti etten tehnyt tätä jo vaikka 20v sitten. Niin paljon surua ja itkua ja jatkuvaa loukkamista on äidin puolelta tullut.
Lapsiani (ainoat lapsenlpset) ei äitini edes tunne eikä halua tavata, ei ole koskaan auttanut mitenkään tai esim kertaakaan hoitanut lapsiani. Ei muista ikiä tai nimiä edes.Joskus on niin että ihminen on vaan paha tai toksinen tai niin sairas ja sairaudentunnoton että väleissä vaan ei voi olla. Ei sittenkään vaikka se olisi sun ainoa äiti.
Voit auttaa aikanaan etäältä, ei äitiä täysin hylätä tarvitse.
https://areena.yle.fi/1-356671
Voi heidän elämässä olla asioita, joista ei kukaan ole koskaan puhunut: Katsokaapa tuo nyt just!
Katsoitko? Ei ne äitiään ainakaan moittineet siellä, ei kukaan.
Vierailija kirjoitti:
Kiitos jälleen vastanneille.
Olen jotenkin aivan romuna tämän kaiken kanssa. Olen niin rikki, etten tiedä olenko koskaan ollut näin masentunut.
Mietin itsaria ja tahdon vain pois, koen itseni epäonnistuneeksi.
Saanko vain mennä lääkäriin ja pyytää apua..
Saanko ottaa hieman lepoa ja miettiä mitä teen. Olen aivan hilkulla siinä mielessä, etten tee itselleni jotain. Olen niin kadoksissa.
Kiitos kun tuette mutta pystyykö tästä enää nousemaan..
Ap
Pystyy, mutta kyllä se sen etäisyyden oton vaatii, että saat oman pääsi kasaan ensin.
Hae apua.
Klo
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos jälleen vastanneille.
Olen jotenkin aivan romuna tämän kaiken kanssa. Olen niin rikki, etten tiedä olenko koskaan ollut näin masentunut.
Mietin itsaria ja tahdon vain pois, koen itseni epäonnistuneeksi.
Saanko vain mennä lääkäriin ja pyytää apua..
Saanko ottaa hieman lepoa ja miettiä mitä teen. Olen aivan hilkulla siinä mielessä, etten tee itselleni jotain. Olen niin kadoksissa.
Kiitos kun tuette mutta pystyykö tästä enää nousemaan..
ApPystyy, mutta kyllä se sen etäisyyden oton vaatii, että saat oman pääsi kasaan ensin.
Hae apua.
Juu, kiitos, haen.
Olen valmis ihan mihin vaan mutta oman pääni kanssa en enää selviä lainkaan.
Olen aivan hajalla, en osaa sitä edes lyhyesti selittää. Itken ja nauran samaan aikaan tästä kaikesta, olen täysin valmis kuolemaan tai sitten apua saamaan. Vaihtoehdot alkaa käymään vähiin oman mielenterveyden kanssa.
Ap
Minulla on ollut vahingollinen äitisuhde, jonka katkaisin päälle parikymppisenä. Olin masentunut, joten sain kelan 3 vuoden terapian. En edes hahmottanut ennen terapiaa, kuinka paljon äitisuhde vaikutti kaikkeen. Syytin itseäni sitä ennen. Kaiken epävarmuuden ja sekoilun jälkeen minusta tuli tasapainoinen aikuinen. Olennaista oli, että vedin ne rajat silloin. Äitini sairastui dementiaan ja nykyään käyn häntä katsomassa. Hän ei enää puhu. En minä häntä kaipaa enkä tule suremaan, mutta nyt on turvallista jo mennä lähelle, kun mennään myös minun ehdoilla. Voimia ap!
Meitä on kyllä paljon. Äiti käytännössä tunteeton positiivisten tunteiden osalta, vihaa jne on kyllä riittänyt.
Minullekin on tullut kiintymys-suhde trauma.
Väkivalta traumoja enimmäkseen henkistä.
Kaiken kukkuraksi pitempään jatkunutta seksuaalista hyväksikäyttöä, kun äiti ei tajunnut mitä yksi juoppo ukko teki.
Terapiassa sitten yritetään eheytyä, mutta turhauttaa suunnattomasti. Toisten tahallaan tekemistä teoista kärsiä.
Käytännössä omat perhehaaveet olen joutunut unohtamaan, kun ei lainkaan normaalia mallia vanhempana olosta.
Ehkä parempi, vaikka on todella raskas asia
Nyt on äärettömän tiukat rajat asetettu äidille, mutta alussa soimannut syyllisyyskin on poissa. Käytännön pakko, kun ei kerran ymmärrystä ole eikä tule.