Lue keskustelun säännöt.
Äitini mielenterveysongelmat ovat traumatisoineet minut. Kannattaako edes yrittää parantaa välejämme?
27.11.2020 |
Minulla olisi paljon kirjoitettavaa asioista, jotka kaivavat mieltäni äitini ja minun välisessä suhteessa.
Pyrin kuitenkin luomaan mahdollisimman lyhyesti kuvan tilanteestamme!
Sisälläni on valtavasti vihaa häntä kohtaan. Nykyään suhteemme on siinä pisteessä, että hän soittelee melkein päivittäin, laittelee viestejä ja tunnen oloni ahdistuneeksi ja vihaiseksi kun hän ei aina pyynnöstäni huolimatta jätä minua rauhaan.
Joskus saattaa jopa tulla oven taakse, suutun ja hän lähtee loukkaantuneena, minä taas syyllistyn ja pyydän anteeksi vaikka olen vihainen.
Vaikka hän ei ole läsnä fyysisesti niin tunnen olevani joskus jotenkin ansassa hänen takiaan josta en pääse pois syyllisyyden vuoksi.
Vaikka itken oikeasti sisälläni, en tiedä miten hänen kanssaan tulisi toimia.
Tähän tilanteeseen on johtanut monet asiat.
Hänellä on todettu joskus kaksisuuntainen mielialahäiriö, johon hän ei käytä lääkkeitä.
Se on todettu jo ennen minun olemassa oloa ymmärtääkseni.
Hän myös on käynyt mielisairaalassa ollessani pieni, vakavan depression vuoksi.
Hänellä on siis sairaus jolle ei voi mitään, eikä siinä mitään mutta olisipa hän hoitanut itseään ja ottanut apua vastaan elämänsä aikana koska tilanteet ovat eskaloituneet liian usein.
Hän kärsii myös alkoholismista, juo suunnilleen joka toinen päivä, ainakin silloin kun asuimme yhdessä.
Silloin hänen persoonansa muuttuu todella kamalaksi, aivan hirviömäiseksi.
Muistan lapsuudestani monia kertoja kun olen ollut ahdistunut ja itkenyt.
Esimerkkejä tästä on autolla kännissä ajaminen kun olimme lapsena kyydissä (poliisit veivät putkaan), seksin harrastaminen randomin miehen kanssa baarista tultuaan minun vieressä nukkuessani, itkin useita kertoja kun hän lähti baariin jättäen meidät keskenämme kotiin. Anelin, ettei hän lähtisi koska pelkäsin, ettei hän enää palaa ja jotain sattuu. Muistan myös, että rukoilin joka kerta kun hän oli lähtenyt, ettei äiti kuolisi.
Johtuu, ehkä siitä kun kaatuili pyörällä ja satutti itseään, kadotti tavaroitaan jne.
Hän myös oli henkisesti ja fyysisesti aika inhottava ollessaan humalassa.
Saattoi haukkua, olla ylimielisen oloinen ja nyrpisteli halveksuvasti kasvojaan tuijottaessaan minua. Lisäksi puri ja konttasi lattialla minua jahdaten.
Se oli kamalaa.
Esimerkkejä olisi valtavasti.
On tullut myös hakemaan taksilla toisesta kaupungista humalassa, pilaten kivan iltamme rakkaiden sukulaistemme luona ja aiheutti ison draaman riitelyllään oikeudestaan hakea lapsensa pois. Sitäkään iltaa en unohda koskaan.
No tämä lapsuudesta, paljon tapahtui ja oli paljon muitakin ongelma perheessä.
Mikään ei kuitenkaan koskaan ole muuttunut merkittävästi hänen käytöksessään.
Äitini on ollut myös ihana ja huumorintajuinen ihminen parhaimpina vaiheinaan ja sitä hänessä kaipaan. Hän on myös auttanut paljon, tai no huolehtinut parhaansa mukaan lapsistaan, sillä isäni ei kyennyt myöskään juurikaan sen paremmin.
Olen myös teininä ja varhaisaikuisena joutunut paljon kärsimään toilailustaan.
Jatkuvaa draamaa, vihaa, väkivaltaa, riitoja kumppaneidensa kanssa jne. Olen myös ollut oikeudessa todistamassa yhden miehensä takia väkivallan vuoksi.
Jatkuu..
Kommentit (82)
Kohta joku huutelee sua palstahulluksi (ns äitihullu) vaikket selkeästi ole hän.
Mulla narsisti äiti joka on kiusannut ja pahoinpidellyt ja rääkännyt mua yli 45 vuotta. Sanoisin että älä ponnistele turhaan. Et tule koskaan saamaan hyvää lämmintä äitiä, et vaikka miten toivot. Minä olen nyt yli 46v ikäisenä luopunut toivosta ja joutunut jäädyttämään välit. Ja kadun valtavasti etten tehnyt tätä jo vaikka 20v sitten. Niin paljon surua ja itkua ja jatkuvaa loukkamista on äidin puolelta tullut.
Lapsiani (ainoat lapsenlpset) ei äitini edes tunne eikä halua tavata, ei ole koskaan auttanut mitenkään tai esim kertaakaan hoitanut lapsiani. Ei muista ikiä tai nimiä edes.
Joskus on niin että ihminen on vaan paha tai toksinen tai niin sairas ja sairaudentunnoton että väleissä vaan ei voi olla. Ei sittenkään vaikka se olisi sun ainoa äiti.
Voit auttaa aikanaan etäältä, ei äitiä täysin hylätä tarvitse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kohta joku huutelee sua palstahulluksi (ns äitihullu) vaikket selkeästi ole hän.
Mulla narsisti äiti joka on kiusannut ja pahoinpidellyt ja rääkännyt mua yli 45 vuotta. Sanoisin että älä ponnistele turhaan. Et tule koskaan saamaan hyvää lämmintä äitiä, et vaikka miten toivot. Minä olen nyt yli 46v ikäisenä luopunut toivosta ja joutunut jäädyttämään välit. Ja kadun valtavasti etten tehnyt tätä jo vaikka 20v sitten. Niin paljon surua ja itkua ja jatkuvaa loukkamista on äidin puolelta tullut.
Lapsiani (ainoat lapsenlpset) ei äitini edes tunne eikä halua tavata, ei ole koskaan auttanut mitenkään tai esim kertaakaan hoitanut lapsiani. Ei muista ikiä tai nimiä edes.Joskus on niin että ihminen on vaan paha tai toksinen tai niin sairas ja sairaudentunnoton että väleissä vaan ei voi olla. Ei sittenkään vaikka se olisi sun ainoa äiti.
Voit auttaa aikanaan etäältä, ei äitiä täysin hylätä tarvitse.
https://areena.yle.fi/1-356671
Voi heidän elämässä olla asioita, joista ei kukaan ole koskaan puhunut: Katsokaapa tuo nyt just1
Välit poikki ja heti , et ole vastuussa äitisi toilailuista. Sun kannattaa terapiassa kysyä neuvoja mistä saat apua välien katkomiseen. Poliisihan se on joka auttaa. Toivon että saat apua , kuulostaa kamalalta. Minä jouduin yli kolmekymmentä vuotta sitten katkomaan välit veljeeni ja äidin puoleiseen sukuun , narsisteja dg. Prosessi oli pitkä ja raskas mutta onnistui , yrittävät vieläkin luikerrella elämääni , en päästä , uhkaan poliisilla. Ala keräämään todistusaineistoa , puhelut nauhoita , yritä olla hänen kans silleen tekemisissä ettet ole yksin , puhu ihmisille asiasta. Näin hankit todisteita , varaudu siihen että kun välienkatkonta alkaa sinuakin voidaan epäillä valehtelijaksi . Siksi todisteita mahd. paljon. Tsemppiä sulle!! Kun minä onnistuin , onnistut sinäkin!!
Olen myös elänyt hankalan äitini varjossa noin 50 vuotta. Tilannetta lievensi tosin isäni, mutta hänen kuoltuaan äitini muuttui mahdottomaksi kestää.
Olen kokeillut suorapuheisuutta, kirjoittamista, välien katkaisemista määräajaksi yms.
Ainoa hyvä neuvo, jonka olen saanut, ja joka toimii on vakilääkärini (ihan tavis yleislääkäri) vinkki että kylmästi vain päättää itsensä kanssa minuutit mitkä jaksan äidin kanssa.En vastaan, en avaa ovea, en tee mitään, mitä en tahdo.
Ensi alkuun se kylmäsi ja podin syyllisyyttäkin, mutta tämä vinkki on meillä toiminut. Äiti saa rauhassa melskata elämässään ja minä päästän siitä sisääni vain muutamalla puhelulla viikossa. Joskus olen niin väsynyt, henkisesti, jo viiden minuutin puhelusta äitini kanssa, että otan pitkän loman hänestä.
Sinullakaan ei ole velvollisuutta ja vastuuta äitisi elämästä. Tämänkin lääkäri vinkkasi.
Voimia sinulle! Ota tavoite minimoida yhteydepitonne ja se paranee sen myötä silloin muutenkin. Jaksat äitiäsi ja täytät velvollisuutesi häntä kohtaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kohta joku huutelee sua palstahulluksi (ns äitihullu) vaikket selkeästi ole hän.
Mulla narsisti äiti joka on kiusannut ja pahoinpidellyt ja rääkännyt mua yli 45 vuotta. Sanoisin että älä ponnistele turhaan. Et tule koskaan saamaan hyvää lämmintä äitiä, et vaikka miten toivot. Minä olen nyt yli 46v ikäisenä luopunut toivosta ja joutunut jäädyttämään välit. Ja kadun valtavasti etten tehnyt tätä jo vaikka 20v sitten. Niin paljon surua ja itkua ja jatkuvaa loukkamista on äidin puolelta tullut.
Lapsiani (ainoat lapsenlpset) ei äitini edes tunne eikä halua tavata, ei ole koskaan auttanut mitenkään tai esim kertaakaan hoitanut lapsiani. Ei muista ikiä tai nimiä edes.Joskus on niin että ihminen on vaan paha tai toksinen tai niin sairas ja sairaudentunnoton että väleissä vaan ei voi olla. Ei sittenkään vaikka se olisi sun ainoa äiti.
Voit auttaa aikanaan etäältä, ei äitiä täysin hylätä tarvitse.
Kiitos vastauksestasi.
Uskon, että on ollut todella raskasta. Toivon voimia ja rakkautta sinulle tulevaan.
Nämä ovat tosi ristiriitaisia ja vaikeita asioita.
Onneksi olet saanut runsaasti etäisyyttä, ehkä saanut toipuakin.
Itse olen sinua sen parikymmentä vuotta nuorempi, joten särähti kyllä "korvaan" tuo lauseesi. On asioita, jotka on vain välttämättömiä tehdä ihmisten kohdalla, en enää itsekään usko muutokseen.
Joskus pahimpina hetkinä toivon jopa hänen kuolemaansa, näin ei oikeasti saisi sanoa eikä toivoa mutta silloin kun olen täysin väsynyt ja vihainen niin mietin, että en jaksa enää välittää vaikka tekisi itselleen jotain.
Sitten kun lepyn niin en tietenkään mitään sellaista halua ja olisi hienoa jos saisi apua.
Luotto on kuitenkin mennyt.
Oletko koskaan saanut apua, käynyt terapiassa tai muuta?
Ap
Ensijaisesti suojaat itsesi. Normaalissa perheessä vanhemmat tukevat lapsiaan. Teillä on roolit omituisesti päälaellaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pierase sen päälle, syö paljon hernerokkaa sitä ennen ja annat pyllyn puhua puolestaan
Olen ollut samassa tilanteessa.
Kun äitini hyökkäsi omaa äitiyttäni vastaan, sanoin suorat sanat ja se katkaisi välit. Sen jälkeen olen saanut keskittyä omaan toipumiseen ja omaan hyvinvointiin. Sanoisin, että todellinen toipuminen alkoi vasta sitten, kun uutta paskaa lakkasi kertymästä entisen päälle. Ja toisaalta oma äidiksi tuleminen ja lapsen saaminen vasta laittoi mittasuhteisiin, että miten sairaalla tavalla mua onkaan kohdeltu.
Toisinaan tulee joku viesti ja oma reaktioni on aina voimakas. Kiitos ei enää. Paikkakunnan vaihto ja rutkasti fyysistä etäisyyttä helpotti myös henkisen etäisyyden saamiseen.
Voimia! ❤️
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen ollut samassa tilanteessa.
Kun äitini hyökkäsi omaa äitiyttäni vastaan, sanoin suorat sanat ja se katkaisi välit. Sen jälkeen olen saanut keskittyä omaan toipumiseen ja omaan hyvinvointiin. Sanoisin, että todellinen toipuminen alkoi vasta sitten, kun uutta paskaa lakkasi kertymästä entisen päälle. Ja toisaalta oma äidiksi tuleminen ja lapsen saaminen vasta laittoi mittasuhteisiin, että miten sairaalla tavalla mua onkaan kohdeltu.
Toisinaan tulee joku viesti ja oma reaktioni on aina voimakas. Kiitos ei enää. Paikkakunnan vaihto ja rutkasti fyysistä etäisyyttä helpotti myös henkisen etäisyyden saamiseen.
Voimia! ❤️
Vielä lisään tähän, että olen käynyt kelan kolmen vuoden terapian ja ehdottomasti suosittelen. Tuollaisella äidillä on todella kauaskantoiset vaikutukset hyvinvointiin ja terapiasta saa apua vahinkojen pienentämiseen.
Kaikista oleellisinta on minusta hyväksyä luopuminen äidistä, eikä vain fyysisesti vaan ihan tunnetasolla ymmärtää, ettei äiti koskaan oikeastaan edes ollut äiti. Meillä kaikilla, ja etenkin traumaattisen lapsuuden kärsineillä, on kaipuu lämpimään, turvalliseen, hellään ja rakastavaan äitiin (tai isään). Siitä vaille jääminen satuttaa pysyvästi. Aikuisena suhde voikin olla enemmänkin kaipuuta löytää edes vähän siitä välittämisestä ja turvallisuudesta, minkä lapsena menetti. Tämä voi ilmetä niin, että jatkaa vahingollista äitisuhdetta pyrkiessään samaan sieltä edes jotain hyvää. Koska hyvää ei tule tai se on vain satunnaisia pieniä sirpaleita, vanhempi jatkaa satuttamista.
Kannattaa laittaa välit poikki. Ei ole oikein, että kärsit lapsena ja sama jatkuu aikuisena. Asian voi selittää äidille, että olet rikki, tarvitset tilaa ja aikaa korjata itsesi, etkä pysty siihen niin kauan kuin olette tekemisissä. Joku päivä voit ehkä ottaa yhteyttä, mutta nyt on sinun aika selvitellä asioita ja pitää huolta itsestäsi.
Terapiasta on tutkitusti hyötyä monelle ihmiselle. Ei välttämättä tee ihmeitä, mutta korjaa edes jotain, mikä on ehkä mennyt rikki. Tsemppiä jatkoon!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kohta joku huutelee sua palstahulluksi (ns äitihullu) vaikket selkeästi ole hän.
Mulla narsisti äiti joka on kiusannut ja pahoinpidellyt ja rääkännyt mua yli 45 vuotta. Sanoisin että älä ponnistele turhaan. Et tule koskaan saamaan hyvää lämmintä äitiä, et vaikka miten toivot. Minä olen nyt yli 46v ikäisenä luopunut toivosta ja joutunut jäädyttämään välit. Ja kadun valtavasti etten tehnyt tätä jo vaikka 20v sitten. Niin paljon surua ja itkua ja jatkuvaa loukkamista on äidin puolelta tullut.
Lapsiani (ainoat lapsenlpset) ei äitini edes tunne eikä halua tavata, ei ole koskaan auttanut mitenkään tai esim kertaakaan hoitanut lapsiani. Ei muista ikiä tai nimiä edes.Joskus on niin että ihminen on vaan paha tai toksinen tai niin sairas ja sairaudentunnoton että väleissä vaan ei voi olla. Ei sittenkään vaikka se olisi sun ainoa äiti.
Voit auttaa aikanaan etäältä, ei äitiä täysin hylätä tarvitse.
Kiitos vastauksestasi.
Uskon, että on ollut todella raskasta. Toivon voimia ja rakkautta sinulle tulevaan.
Nämä ovat tosi ristiriitaisia ja vaikeita asioita.
Onneksi olet saanut runsaasti etäisyyttä, ehkä saanut toipuakin.Itse olen sinua sen parikymmentä vuotta nuorempi, joten särähti kyllä "korvaan" tuo lauseesi. On asioita, jotka on vain välttämättömiä tehdä ihmisten kohdalla, en enää itsekään usko muutokseen.
Joskus pahimpina hetkinä toivon jopa hänen kuolemaansa, näin ei oikeasti saisi sanoa eikä toivoa mutta silloin kun olen täysin väsynyt ja vihainen niin mietin, että en jaksa enää välittää vaikka tekisi itselleen jotain.
Sitten kun lepyn niin en tietenkään mitään sellaista halua ja olisi hienoa jos saisi apua.
Luotto on kuitenkin mennyt.Oletko koskaan saanut apua, käynyt terapiassa tai muuta?
Ap
Olen anonut terapiaan pääsyä mutta en pääse koska mulla ei ole masennusta tai sellaista mt-ongelmaa mikä olisi diagnosoitavissa. Terapia vaatii dg:n ja pelkkä traumatisoituminen ei ole mulla ainakaan riittänyt. Omalla rahalla terapia on yli 100e kerta joten en pysty siihen vaikka töissä olenkin. Olen lukenut kirjoja, käynyt erilaisilla kursseilla (stressinhallintaa jne). Ehkä joskus on rahaa maksaa terapia itse.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen ollut samassa tilanteessa.
Kun äitini hyökkäsi omaa äitiyttäni vastaan, sanoin suorat sanat ja se katkaisi välit. Sen jälkeen olen saanut keskittyä omaan toipumiseen ja omaan hyvinvointiin. Sanoisin, että todellinen toipuminen alkoi vasta sitten, kun uutta paskaa lakkasi kertymästä entisen päälle. Ja toisaalta oma äidiksi tuleminen ja lapsen saaminen vasta laittoi mittasuhteisiin, että miten sairaalla tavalla mua onkaan kohdeltu.
Toisinaan tulee joku viesti ja oma reaktioni on aina voimakas. Kiitos ei enää. Paikkakunnan vaihto ja rutkasti fyysistä etäisyyttä helpotti myös henkisen etäisyyden saamiseen.
Voimia! ❤️
Vielä lisään tähän, että olen käynyt kelan kolmen vuoden terapian ja ehdottomasti suosittelen. Tuollaisella äidillä on todella kauaskantoiset vaikutukset hyvinvointiin ja terapiasta saa apua vahinkojen pienentämiseen.
Miten sait kelan terapian? T. Aiemmin vastannut väkivaltanarsisrin lapsi joka EI saa terapiaa kokemustensa perusteella
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse tekisin niin, että vaatisin äitiä hakemaan psykiatrista/lääkinnällistä apua tai hän ei enää minusta kuulisi mitään. Ei mielisairaaltakaan ihmiseltä tarvitse kaikkea sietää. Ei, vaikka hän olisi oma vanhempasi. Jos apu ei kelpaa tai se ei auta, laittaisin tietoni salaisiksi ja muuttaisin salaa vaikka muuttopalvelun ja muuttosiivouspalvelun avulla (tällöin voisin pitää häirikön kiireisenä samalla kun tavarani vaihtavat paikkaa).
Oma äitini on myös hyvin raskas persoona, mutta luojan kiitos, ei ihan noin raskas. Hän on tullut kerran yllättäen ovelleni ja päästin todella nihkeästi käymään. En pidä yllätysvierailuista ja seuraavalla kerralla leikin etten ole kotona, enkä vastannut puhelimeen ja hän ei tullut enää kolmatta kertaa. Olen kyllä kertonut hänelle, ettei tarvitse kysymättä tulla. Kotini on temppelini. Äitilläni on joku diagnosoimaton epävakaan persoonallisuuden tyyppinen mielenterveysongelma. Hän pitää kaikkea järjestään hyökkäyksenä itseään kohtaan, pieninkin kehu menee hänellä päähän ja hän tuntee hetken itsensä täydelliseksi ja tämä on johtanut myös moniin huonoihin miesvalintoihin. Draamaa perheessämme riittääkin.
Nyt hän haluaisi isäni kanssa takaisin yhteen, jonka siis itse jätti kuin nallin kalliolle 25:n vuoden avioliiton jälkeen, koska hänen täytyi lähteä etsimään itseään (suomeksi bilettämään, tanssimaan ja naimaan vieraiden miesten kanssa ja seurustelemaan jännämiesten kanssa jotka olivat pahimmillaan väkivaltaisia). Loukkaantui syvästi, kun isäni ei huolinut häntä takaisin ja nyt keksii taas kaikenmaailman draamaa.
Minustakin tuntuu, etten kohta enää jaksa. En jaksa nähdä äitiä, kun se mukava jälleennäkeminen kestää ehkä sen pari minuuttia ja sitten alkaa ensin hienovarainen uhriutuminen ja se eskaloituu kokoajan ja sitten ollaankin jo puhumassa isästä täyttä paskaa. Sitten jos yrittääkään sanoa vastaan, niin heti olen "isän puolella kaikessa". Seuraavalla kerralla kun muutan, en edes kerro hänelle, missä asun. Ymmärrän, että mielisairaudet voivat saada tuntemaan olon hylätyksi, vihatuksi ja vaikka miksi ja saattaa kokoajan tuntua, että kaikilla on jotain sinua vastaan, mutta ei sitäkään tarvitse loputtomiin ympärillä olijoiden yrittää ymmärtää ja sietää.
Nimim. Haluaisin katkaista välitä äitiini kokonaan.
M25
Oletko käynyt terveyskeskuksessa? Siellä on psykiatrinen sairaanhoitaja joka auttaa ilmaiseksi. Mielestäni kärsit posttraumaattisesta stressistä. Soitapa terkkariin ja selitä asia.
Minä olen muuttanut muutamaan otteeseen maailman toiselle puolelle. Olen pyrkinyt siihen että soitan/vastaan kerran viikossa, tiettyna päivänä suunnilleen samaan kellonaikaan. Pidän juttelun kevyenä, vastaa jaa-jaa kaikkeen. Joskus ahdistus kasvaa määriin että en pysty tähän viikottaiseen soittoon, mutta pystyn kontrolloimaan asiaa niin että se ahdistus koskee tätä tiettyä päivää ja kun se on ohi, pystyn elämään viikon taas normaalisti. Olisi kiva kun meidänlaisille olisi vertaistukiryhmä, kukaan en pysty muut tietämään sitä sisäistä ristiriitaa mikä näissä tilanteissa on. N44
Kiitos, hyviä neuvoja.
Jaksan puheluitamme korkeintaan muutaman minuutin, sen jälkeen alan jo tuntemaan turhautumista ja vihaa. Päätän puhelun.
Näkemistä en jaksa juuri lainkaan, se on täyttä pakkopullaa, sillä silloin ei pysty olemaan lainkaan normaali. Näen konkreettisesti ihmisen tilan mutta puhelussa hän pystyy jotenkin vaikuttamaan normaalimmalta. En tiedä miksi mutta kun näemme, häneltä ei tule mitään järkevää keskustelua, on sekavan oloinen, kiroaa, suuttuu, mieliala vaihtelee.
Seura on yksinkertaisesti raskasta.
Toisinaan ärsyttää koko elämäni ja harmittelen tätä kaikkea. Jossittelen ja mietin miksi itse olen tällainen. Elämäni on omasta puolestanikin ollut vauhdikasta ja itseni etsimistä. Niin kuin varmasti kaikilla.
Haluaisin kuitenkin tietää kuka oikeasti olen, olla oma itseni, olla sellaisten ihmisten kanssa jotka oikeasti saavat minut loistamaan ja jotka inspiroivat. Yleensä tyydyn kuitenkin liian vähään, koen epäluottamusta, en arvosta itseäni tarpeeksi ja muutin etäiseksi sellaisten ihmisten suhteen, jotka oikeasti ovat hyviä tyyppejä.
Harmillisen usein menen omaan kuoreeni ja ihmissuhteeni ovat yleensä vahingollisia.
Kuten esimerkiksi alkoholisteja, väkivaltaisia kumppaneita tms.
Tämän on muututtava ja työ terapiassa tehtävä, jotta todella voisin elää turvallista, tasapainoista elämää.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Itse tekisin niin, että vaatisin äitiä hakemaan psykiatrista/lääkinnällistä apua tai hän ei enää minusta kuulisi mitään. Ei mielisairaaltakaan ihmiseltä tarvitse kaikkea sietää. Ei, vaikka hän olisi oma vanhempasi. Jos apu ei kelpaa tai se ei auta, laittaisin tietoni salaisiksi ja muuttaisin salaa vaikka muuttopalvelun ja muuttosiivouspalvelun avulla (tällöin voisin pitää häirikön kiireisenä samalla kun tavarani vaihtavat paikkaa).
Oma äitini on myös hyvin raskas persoona, mutta luojan kiitos, ei ihan noin raskas. Hän on tullut kerran yllättäen ovelleni ja päästin todella nihkeästi käymään. En pidä yllätysvierailuista ja seuraavalla kerralla leikin etten ole kotona, enkä vastannut puhelimeen ja hän ei tullut enää kolmatta kertaa. Olen kyllä kertonut hänelle, ettei tarvitse kysymättä tulla. Kotini on temppelini. Äitilläni on joku diagnosoimaton epävakaan persoonallisuuden tyyppinen mielenterveysongelma. Hän pitää kaikkea järjestään hyökkäyksenä itseään kohtaan, pieninkin kehu menee hänellä päähän ja hän tuntee hetken itsensä täydelliseksi ja tämä on johtanut myös moniin huonoihin miesvalintoihin. Draamaa perheessämme riittääkin.
Nyt hän haluaisi isäni kanssa takaisin yhteen, jonka siis itse jätti kuin nallin kalliolle 25:n vuoden avioliiton jälkeen, koska hänen täytyi lähteä etsimään itseään (suomeksi bilettämään, tanssimaan ja naimaan vieraiden miesten kanssa ja seurustelemaan jännämiesten kanssa jotka olivat pahimmillaan väkivaltaisia). Loukkaantui syvästi, kun isäni ei huolinut häntä takaisin ja nyt keksii taas kaikenmaailman draamaa.
Minustakin tuntuu, etten kohta enää jaksa. En jaksa nähdä äitiä, kun se mukava jälleennäkeminen kestää ehkä sen pari minuuttia ja sitten alkaa ensin hienovarainen uhriutuminen ja se eskaloituu kokoajan ja sitten ollaankin jo puhumassa isästä täyttä paskaa. Sitten jos yrittääkään sanoa vastaan, niin heti olen "isän puolella kaikessa". Seuraavalla kerralla kun muutan, en edes kerro hänelle, missä asun. Ymmärrän, että mielisairaudet voivat saada tuntemaan olon hylätyksi, vihatuksi ja vaikka miksi ja saattaa kokoajan tuntua, että kaikilla on jotain sinua vastaan, mutta ei sitäkään tarvitse loputtomiin ympärillä olijoiden yrittää ymmärtää ja sietää.
Nimim. Haluaisin katkaista välitä äitiini kokonaan.
M25
Se on ihan sinusta itsestäsi kiinni katkeaako välit t. aiemmin narsistisuvusta kirjoittanut välit katkonut.
Jokainen ansaitsisi hyvät vanhemmat. Kun on saanut huonot - mullakin sadistiset lapsenhakkaajavanhemmat - niin koko loppuelämä on osin ”pilalla” koska omanarvontunto puuttuu kokonaan ja silloin antaa muiden kaltoinkohdella ja polkea ja talloa. Se vaikuttaa kaikkialla, työelämässä, harrastuksissa, omassa perheessä. On arka pyytämään palkankorotusta, ei osaa vaatia arvostusta, ei osaa sanoa vastaan kun joku loukkaa ja talloo.
Mulle tärkein oivallus oli se että lopetin vanhempieni puolustelemisen mitä tein siis itse itselleni. Siis tyyliin varmaan ne parhaansa yritti, ehkä ne kuitenkin rakasti, kyllä ne varmaan kaikkensa teki jne .
Kun eivät tehneet! Eivät ollenkaan viitsineet ponnistella, eivät rakastaneet, eivät halunneet edes yrittää rakastaa. Paskat täysin epäonnistuneet vanhemmat. Ja sanon tän siis ihan seesteisen tyynesti, enää en tunne vihaa ja raivoa.
Vasta kun itse myöntää itselleen että läpipaskat umpisurkeet vanhemmat, niin loppuu tarve selitellä ja puolustella ja pehmennellä tapahtumia.
Jatkuu..
Nykyään hänestä on kuitenkin pelkkä ihmisraunio jäljellä eikä mitään hyvän pilkahduksia ole näkynyt muutamaan vuoteen.
On todella ahdistava ihminen, aivan masentunut, eksyksissä, puhuu outoja ja mitään yhteyttä häneen ei henkisellä tasolla oikein saa. Kertoo kyllä, että voi huonosti ja huokailee, vaihtaa puheenaihetta ja on todella sekavan oloinen selvinpäin.
Kännissä saa edelleen raivareita jos puheluun satun vastaamaan tai sitten kertoo vuolaasti rakastavansa.
En kestä hänen seuraansa enkä kestä velvollisuudentunnetta auttaa tai tukea häntä.
Yritän olla mahdollisimman etäinen ja olla näyttämättä vihaani mutta joskus en pysty.
Kuuntelen häntä, jotta hän ei tuntisi itseään hylätyksi ja toisaalta menetän hermoni siitä itsesäälin ja voivottelun määrästä, että saatan olla kylmä. Myös pyydän häntä jättämään rauhaan vihalla jos ei muuten ymmärrä.
En enää jaksa.
Minullakin on ongelmani paljon joita yritän käsitellä ja selviytyä elämästäni.
Tuntuu karsealta, että joudun jotenkin tukemaan ihmistä, joka on oikeasti vaikuttanut minuun todella syvästi ja tunnen aina lopulta syyllisyyttä jos vain jätän hänet huomiotta.
En tiedä pystyykö tässä vetämään mitään kultaista keskitietä?
Onko ainoa järkevä ratkaisu laittaa välit kokonaan poikki.
Minunkin mieleni rakoilee tästä kaikesta mutta yritän olla näyttämättä sitä.
Eniten ahdistaa, ettei hae apua ja olettaa, että me aikuiset lapset pysymme vaikeina aikoina hänen elämässään, niin kuin aina ennenkin.
Mitä mieltä olette tästä kaikesta?
Minunkin elämään kaikki on vaikuttanut suuresti.
Pyydän anteeksi asioita joista ei pitäisi, en tunnista rajojani, en osaa erottaa oikeaa ja väärää kohtelua minua kohtaan aina, tapaan elämässäni ihmisiä jotka eivät edistä hyvinvointiani, useita uupumuksia takana jne.
Menen terapiaan ja olen kyllä kasvanut henkisesti paljon vuosien mittaan.
Ongelmia kuitenkin edelleen on ja odotan, että pääsen kokemuksiani käsittelemään.
Ap