Lue keskustelun säännöt.
Äitini mielenterveysongelmat ovat traumatisoineet minut. Kannattaako edes yrittää parantaa välejämme?
27.11.2020 |
Minulla olisi paljon kirjoitettavaa asioista, jotka kaivavat mieltäni äitini ja minun välisessä suhteessa.
Pyrin kuitenkin luomaan mahdollisimman lyhyesti kuvan tilanteestamme!
Sisälläni on valtavasti vihaa häntä kohtaan. Nykyään suhteemme on siinä pisteessä, että hän soittelee melkein päivittäin, laittelee viestejä ja tunnen oloni ahdistuneeksi ja vihaiseksi kun hän ei aina pyynnöstäni huolimatta jätä minua rauhaan.
Joskus saattaa jopa tulla oven taakse, suutun ja hän lähtee loukkaantuneena, minä taas syyllistyn ja pyydän anteeksi vaikka olen vihainen.
Vaikka hän ei ole läsnä fyysisesti niin tunnen olevani joskus jotenkin ansassa hänen takiaan josta en pääse pois syyllisyyden vuoksi.
Vaikka itken oikeasti sisälläni, en tiedä miten hänen kanssaan tulisi toimia.
Tähän tilanteeseen on johtanut monet asiat.
Hänellä on todettu joskus kaksisuuntainen mielialahäiriö, johon hän ei käytä lääkkeitä.
Se on todettu jo ennen minun olemassa oloa ymmärtääkseni.
Hän myös on käynyt mielisairaalassa ollessani pieni, vakavan depression vuoksi.
Hänellä on siis sairaus jolle ei voi mitään, eikä siinä mitään mutta olisipa hän hoitanut itseään ja ottanut apua vastaan elämänsä aikana koska tilanteet ovat eskaloituneet liian usein.
Hän kärsii myös alkoholismista, juo suunnilleen joka toinen päivä, ainakin silloin kun asuimme yhdessä.
Silloin hänen persoonansa muuttuu todella kamalaksi, aivan hirviömäiseksi.
Muistan lapsuudestani monia kertoja kun olen ollut ahdistunut ja itkenyt.
Esimerkkejä tästä on autolla kännissä ajaminen kun olimme lapsena kyydissä (poliisit veivät putkaan), seksin harrastaminen randomin miehen kanssa baarista tultuaan minun vieressä nukkuessani, itkin useita kertoja kun hän lähti baariin jättäen meidät keskenämme kotiin. Anelin, ettei hän lähtisi koska pelkäsin, ettei hän enää palaa ja jotain sattuu. Muistan myös, että rukoilin joka kerta kun hän oli lähtenyt, ettei äiti kuolisi.
Johtuu, ehkä siitä kun kaatuili pyörällä ja satutti itseään, kadotti tavaroitaan jne.
Hän myös oli henkisesti ja fyysisesti aika inhottava ollessaan humalassa.
Saattoi haukkua, olla ylimielisen oloinen ja nyrpisteli halveksuvasti kasvojaan tuijottaessaan minua. Lisäksi puri ja konttasi lattialla minua jahdaten.
Se oli kamalaa.
Esimerkkejä olisi valtavasti.
On tullut myös hakemaan taksilla toisesta kaupungista humalassa, pilaten kivan iltamme rakkaiden sukulaistemme luona ja aiheutti ison draaman riitelyllään oikeudestaan hakea lapsensa pois. Sitäkään iltaa en unohda koskaan.
No tämä lapsuudesta, paljon tapahtui ja oli paljon muitakin ongelma perheessä.
Mikään ei kuitenkaan koskaan ole muuttunut merkittävästi hänen käytöksessään.
Äitini on ollut myös ihana ja huumorintajuinen ihminen parhaimpina vaiheinaan ja sitä hänessä kaipaan. Hän on myös auttanut paljon, tai no huolehtinut parhaansa mukaan lapsistaan, sillä isäni ei kyennyt myöskään juurikaan sen paremmin.
Olen myös teininä ja varhaisaikuisena joutunut paljon kärsimään toilailustaan.
Jatkuvaa draamaa, vihaa, väkivaltaa, riitoja kumppaneidensa kanssa jne. Olen myös ollut oikeudessa todistamassa yhden miehensä takia väkivallan vuoksi.
Jatkuu..
Kommentit (82)
omaisille tekee joskus hyvää etäisyyden otto ja väärästä syyllisyydestä luopuminen.
sairaus ei ole tietysti omaa syytä, mut voi ottaa etäisyyttä sairaaseen omaiseen.
teet selväksi et hoito ja lääkitys on hoidettava ,vaikka ei olis sairauden tuntuu omaisel (joskus jotkut ei ota lääkkeitä tms. riippuvat siina sairaudes kun voi saada etua ja hoivaa, eli joskus kova suhtautuminen voi auttaa toipuun ja ottaan hoidon vastaan)
,osa voi tietysti olla niin sairaita ettei mikään hoito auta.
joku tukiasuminen tai edunvalvonta, saattaa joskus auttaa, jos omat voimat loppu.
jos sairas pystyy tuleen omillaan toimeen. voi ottaa etäisyyttä esim.muuttamal kauemmaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
monella sairaan omaisella kehittyy sellainen läheisriippuvuus (aiheesta youtube videoita ja kirjallisuutta) eli on jonkilainen identiteetti joka perustuu muiden hoitamiseen ja auttamiseen, omaa itsea riistäen tavallaan.
pitää kehittää ajatus että omat tarpeet on hyviä ja asioiden pitää olla oman itsen kannalta hyviä. jos kuormittuu koko ajan auttamal muita ,e on just tätä sairasta auttamista.
kiltteydestä kipeät niminen kirja, vois olla hyvä lukee .
Vierailija kirjoitti:
monella sairaan omaisella kehittyy sellainen läheisriippuvuus (aiheesta youtube videoita ja kirjallisuutta) eli on jonkilainen identiteetti joka perustuu muiden hoitamiseen ja auttamiseen, omaa itsea riistäen tavallaan.
pitää kehittää ajatus että omat tarpeet on hyviä ja asioiden pitää olla oman itsen kannalta hyviä. jos kuormittuu koko ajan auttamal muita ,e on just tätä sairasta auttamista.
kiltteydestä kipeät niminen kirja, vois olla hyvä lukee .
Koen kyllä potevani läheisriippuvuutta.
Kiitos kirja suosituksesta.
Ap
otsikossa jo vastaus.
Miksi tässä jankataan asiasta. Ap itse kertoo otsikossa jo ( en lukenut muuta).
Ei kannata.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kauheita kokemuksia teillä :( Valitettavan moni näistäkin jutuista resonoi omien kokemuksieni kanssa. Itsellä äidillä ei virallisia diagnooseja mutta ainakin epävakaa persoonallisuus ja siihen päälle varmasti muitakin nimikkeitä voisi diagnosoida... Hänellä on traumatausta joka selittää aika paljon hänen oireilustaan, mutta se ei oikeuta siltikään hänen umpisurkeaa käytöstään lapsiansa (ja muita ihmisiä) kohtaan.
Tunnistan vahvasti nuo ristiriitaiset tunteet jota tässä ketjussa kuvattiin. Samanaikainen rakkaus äitiänsä kohtaan ja viha sitä ihmistä kohtaan joka on riistänyt itseltä niin paljon... Hetkisesti ihana ihminen on toisena hetkenä kuin paholainen, valmiina tuhoamaan sinut. Todella rankkaa ja raskasta. Lapsena tilanne oli pahempi: hän voi huonommin eikä hakenut apua - tilanne oli keskenkasvuiselle kuormittava. Ikänsä myötä hän on kuitenkin tasoittunut vähän ja on jopa käynyt itse hakemassa keskusteluapua joihinkin ongelmiinsa, minkä uskon auttaneen myös kohtaamisessa lastensa (eli meidän) kanssa.
Itse ratkaisin tilanteen muuttamalla eri kaupunkiin (hänellä on työ ja muu elämä vanhassa kaupungissani) joten en joudu tapaamaan enää viikottain tai edes kuukausittain. Puheluja soitellaan noin kerran viikossa, minkä verran jaksan juuri ja juuri kun hänen vointinsa on hyvä eikä puhelu ole pelkkää valittamista (tai syyllistämistä).
Noista rajojen vetämisestä olemme keskustelleen sisarusten kesken paljon, ja olemme tulleet siihen tulokseen että osa niistä menee kyllä perille jos on tarpeeksi sinnikäs ja johdonmukainen. Eli koulutamme häntä henkisesti kuin koiraa. Sen jälkeen että on jankutettu ettei kello 8 jälkeen soitella, ja lyöty luuri korvaan jos soittaa jälkikäteen, on oppinut soittamaan aiemmin. Kyläilyjen määrä on saatu kohtuistettua samalla tekniikalla: aloitetaan "max kerran kuussa" ja pysytään siinä: "no mutta eihän seuraavaankaan kertaan ole KUIN kolme viikkoa!". Hiljalleen hänkin on tottunut useisiin vaatimuksiimme. On toki vielä tulehtuneita aihepiirejä kuten juhlapyhät, muut sukulaisvierailut jne joiden kanssa pitää luovia, mutta ainakin osa asioista on saatu sujumaan vähän mutkattomammin. Oman mielenterveyden takia kannattaa siis sopia/päättää jonkinlaiset maksimirajat ja pysyä niissä jämäkästi.
Olisi vielä paljon kirjoitettavaa tuosta oman persoonani kehittymisestä (tai sen sivuuttamisesta) kun niin suuri osa elämää on mennyt pelkkään omaan selviytymiseen, mutta jätetään se toiseen kommenttiin tai keskusteluun :D
Välit poikki vaan ja uutta matoa koukkuun!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko ap:lla omaa perhettä? Siitä on usein apua irtautumisessa lapsuudenperheestä.
Koin juuri jotain joka tuo pisteen kaikelle.
Soitin isälleni.
Hän oman tapansa mukaan puhui töistä, töistä ja töistä..
Lisäksi puhui hänen ja isänsä suhteesta, kuuntelin sitä tunnin verran.
Se oli surullista kuunneltavaa, hänen isänsä ei ollut reilu mies ja oli minun isälleni todellinen idiootti. Isäni mukaan jopa hyvin narsistinen henkilö eikä hän pysty lainkaan arvostamaan häntä ja on saanut omat traumansa.
Vaikka minulla ei sinällään isääni vastaan mitään ole niin pakko sanoa, ettei hän ollut läsnä kun me olimme lapsia. Lähti baariin kun tulimme jokatoinen viikonloppu kylään.
Ei ole ollut läsnä vaan toisessa kaupungissa ja töissä suurimmaksi osaksi elämäämme.
Äitiäni kuulemma uhattiin lastensuojelulla ja meinasimme joutua lastenkotiin. Isä ei meitä halunnut mutta lopulta jäimme äidin luo kaikesta huolimatta.
Isänikin on täysi alkoholisti mutta myös työnarkomaani.
Kun yritin puhua kaikesta äitiini liittyvistä asioista niin ei noteerannut, sanoi vain, ettei ole minun ongelma enää vaan teidän (lasten).
On ollut aina muuten tukena mutta valitettavasti rakastuin väkivaltaiseen mieheen itse ja muutin toiseen kaupunkiin miehen takia (ennen väkivaltaa.).
Isäni kritisoi tätä todella syyttelevästi, että mitäs muutit, mitäs menit...
Öh. Hänkin on tehnyt virheitä mutta silti hän antoi neuvoja jälkiviisaana ja oli todella ilkeän oloinen.
Kuuntelen häntä tuntitolkulla ja itse sain syyttelyä sekä vähättelyä osakseni.
Ahdistaa todella paljon.
Tekisi mieli kuolla. En tiedä mistä saan tukea tai apua. En jaksa tätä elämää.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kauheita kokemuksia teillä :( Valitettavan moni näistäkin jutuista resonoi omien kokemuksieni kanssa. Itsellä äidillä ei virallisia diagnooseja mutta ainakin epävakaa persoonallisuus ja siihen päälle varmasti muitakin nimikkeitä voisi diagnosoida... Hänellä on traumatausta joka selittää aika paljon hänen oireilustaan, mutta se ei oikeuta siltikään hänen umpisurkeaa käytöstään lapsiansa (ja muita ihmisiä) kohtaan.
Tunnistan vahvasti nuo ristiriitaiset tunteet jota tässä ketjussa kuvattiin. Samanaikainen rakkaus äitiänsä kohtaan ja viha sitä ihmistä kohtaan joka on riistänyt itseltä niin paljon... Hetkisesti ihana ihminen on toisena hetkenä kuin paholainen, valmiina tuhoamaan sinut. Todella rankkaa ja raskasta. Lapsena tilanne oli pahempi: hän voi huonommin eikä hakenut apua - tilanne oli keskenkasvuiselle kuormittava. Ikänsä myötä hän on kuitenkin tasoittunut vähän ja on jopa käynyt itse hakemassa keskusteluapua joihinkin ongelmiinsa, minkä uskon auttaneen myös kohtaamisessa lastensa (eli meidän) kanssa.
Itse ratkaisin tilanteen muuttamalla eri kaupunkiin (hänellä on työ ja muu elämä vanhassa kaupungissani) joten en joudu tapaamaan enää viikottain tai edes kuukausittain. Puheluja soitellaan noin kerran viikossa, minkä verran jaksan juuri ja juuri kun hänen vointinsa on hyvä eikä puhelu ole pelkkää valittamista (tai syyllistämistä).
Noista rajojen vetämisestä olemme keskustelleen sisarusten kesken paljon, ja olemme tulleet siihen tulokseen että osa niistä menee kyllä perille jos on tarpeeksi sinnikäs ja johdonmukainen. Eli koulutamme häntä henkisesti kuin koiraa. Sen jälkeen että on jankutettu ettei kello 8 jälkeen soitella, ja lyöty luuri korvaan jos soittaa jälkikäteen, on oppinut soittamaan aiemmin. Kyläilyjen määrä on saatu kohtuistettua samalla tekniikalla: aloitetaan "max kerran kuussa" ja pysytään siinä: "no mutta eihän seuraavaankaan kertaan ole KUIN kolme viikkoa!". Hiljalleen hänkin on tottunut useisiin vaatimuksiimme. On toki vielä tulehtuneita aihepiirejä kuten juhlapyhät, muut sukulaisvierailut jne joiden kanssa pitää luovia, mutta ainakin osa asioista on saatu sujumaan vähän mutkattomammin. Oman mielenterveyden takia kannattaa siis sopia/päättää jonkinlaiset maksimirajat ja pysyä niissä jämäkästi.
Olisi vielä paljon kirjoitettavaa tuosta oman persoonani kehittymisestä (tai sen sivuuttamisesta) kun niin suuri osa elämää on mennyt pelkkään omaan selviytymiseen, mutta jätetään se toiseen kommenttiin tai keskusteluun :D
Kerro ihmeessä myös identiteettisi löytämisestä, kaikesta siitä miten olet joutunut itseäsi kasvattamaan ja selvinnyt. Hyvin mielenkiintoista.
Kiitos muutenkin, teidän menetelmä toimii yhdessä sisarusten kanssa ja hyvä niin.
Ap
Monet mielisairaudet ovat perinnöllisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, oletko ajatellut muuttua äidiksesi?ö
Kuten itse sanoit: "Onko ainoa järkevä ratkaisu laittaa välit kokonaan poikki."
ON!
Muuten teitä on pian kaksi samanlaista rikkinäisiä ihmistä. Selvästi äitisi ei tee sinulle hyvää ja silloin ei ole hyvä olla missään tekemisissä, oli kyseessä sitten vaikka verisukulaisesta.
Tee tämä itsesi takia. Et ole vastuussa aikuisesta ihmisestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta on liian kylmää katkaista välit. Ihminen hänkin on ja jokin on aiheuttanut hänelle hänen käytöksensä. Selvästi ap:n äiti kuitenkin rakastaa ap:tä ja ap on hänelle tärkeä.
Mulla on vähän samanlaista. Mulla menee hermo ja sitten räyhään ja sitten kadun.
Koen, että räyhääminen on minun keskeneräisyyttäni.
Pitäisi vain pysyä tyynen rauhallisena ja keskustella asiallisesti. Kun hermo meinaa mennä, niin kannattaa lähteä jäähylle.
Vierailija kirjoitti:
Minusta on liian kylmää katkaista välit. Ihminen hänkin on ja jokin on aiheuttanut hänelle hänen käytöksensä. Selvästi ap:n äiti kuitenkin rakastaa ap:tä ja ap on hänelle tärkeä.
Mulla on vähän samanlaista. Mulla menee hermo ja sitten räyhään ja sitten kadun.
Koen, että räyhääminen on minun keskeneräisyyttäni.
Pitäisi vain pysyä tyynen rauhallisena ja keskustella asiallisesti. Kun hermo meinaa mennä, niin kannattaa lähteä jäähylle.
Ihminen on aina keskeneräinen. On pelkästään järkevää välttää vahingollisia ihmissuhteita.
Kuvauksesi äidistäsi humalassa kuulosti aivan omalta alkoholisti-isältäni. Ilkeä, arvaamaton sekoilija. Soittaa räyhätäkseen, uhotakseen, syytelläkseen. Pistin rajat, en halua soittoja, tekstareihin vastaan jos ne asiallisia. Tapaamiset hyvin harvassa koska hän on aina humalassa. Aluksi sain rajua syyllistämistä häneltä ja sukulaisilta. Nyt hän on jo oppinut rajoihin. Saa lapsenlasten kuulumisia ja tietää että minulla asiat ok. Itse voin huomattavasti paremmin. En voi häntä pelastaa. Hänellä alkoholismin pohjalla myös mt-ongelmia.
Vierailija kirjoitti:
Koin juuri jotain joka tuo pisteen kaikelle.
Soitin isälleni.
Hän oman tapansa mukaan puhui töistä, töistä ja töistä..
Lisäksi puhui hänen ja isänsä suhteesta, kuuntelin sitä tunnin verran.
Se oli surullista kuunneltavaa, hänen isänsä ei ollut reilu mies ja oli minun isälleni todellinen idiootti. Isäni mukaan jopa hyvin narsistinen henkilö eikä hän pysty lainkaan arvostamaan häntä ja on saanut omat traumansa.Vaikka minulla ei sinällään isääni vastaan mitään ole niin pakko sanoa, ettei hän ollut läsnä kun me olimme lapsia. Lähti baariin kun tulimme jokatoinen viikonloppu kylään.
Ei ole ollut läsnä vaan toisessa kaupungissa ja töissä suurimmaksi osaksi elämäämme.
Äitiäni kuulemma uhattiin lastensuojelulla ja meinasimme joutua lastenkotiin. Isä ei meitä halunnut mutta lopulta jäimme äidin luo kaikesta huolimatta.
Isänikin on täysi alkoholisti mutta myös työnarkomaani.
Kun yritin puhua kaikesta äitiini liittyvistä asioista niin ei noteerannut, sanoi vain, ettei ole minun ongelma enää vaan teidän (lasten).
On ollut aina muuten tukena mutta valitettavasti rakastuin väkivaltaiseen mieheen itse ja muutin toiseen kaupunkiin miehen takia (ennen väkivaltaa.).
Isäni kritisoi tätä todella syyttelevästi, että mitäs muutit, mitäs menit...
Öh. Hänkin on tehnyt virheitä mutta silti hän antoi neuvoja jälkiviisaana ja oli todella ilkeän oloinen.
Kuuntelen häntä tuntitolkulla ja itse sain syyttelyä sekä vähättelyä osakseni.Ahdistaa todella paljon.
Tekisi mieli kuolla. En tiedä mistä saan tukea tai apua. En jaksa tätä elämää.
Ap
Kuulostaa minun isältäni. Oikeasti, sinulla on huono tuuri. Olet syntynyt ihmisille, jotka ovat kyvyttömiä toimimaan vanhempina. Käytännössä olet siis orpo.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koin juuri jotain joka tuo pisteen kaikelle.
Soitin isälleni.
Hän oman tapansa mukaan puhui töistä, töistä ja töistä..
Lisäksi puhui hänen ja isänsä suhteesta, kuuntelin sitä tunnin verran.
Se oli surullista kuunneltavaa, hänen isänsä ei ollut reilu mies ja oli minun isälleni todellinen idiootti. Isäni mukaan jopa hyvin narsistinen henkilö eikä hän pysty lainkaan arvostamaan häntä ja on saanut omat traumansa.Vaikka minulla ei sinällään isääni vastaan mitään ole niin pakko sanoa, ettei hän ollut läsnä kun me olimme lapsia. Lähti baariin kun tulimme jokatoinen viikonloppu kylään.
Ei ole ollut läsnä vaan toisessa kaupungissa ja töissä suurimmaksi osaksi elämäämme.
Äitiäni kuulemma uhattiin lastensuojelulla ja meinasimme joutua lastenkotiin. Isä ei meitä halunnut mutta lopulta jäimme äidin luo kaikesta huolimatta.
Isänikin on täysi alkoholisti mutta myös työnarkomaani.
Kun yritin puhua kaikesta äitiini liittyvistä asioista niin ei noteerannut, sanoi vain, ettei ole minun ongelma enää vaan teidän (lasten).
On ollut aina muuten tukena mutta valitettavasti rakastuin väkivaltaiseen mieheen itse ja muutin toiseen kaupunkiin miehen takia (ennen väkivaltaa.).
Isäni kritisoi tätä todella syyttelevästi, että mitäs muutit, mitäs menit...
Öh. Hänkin on tehnyt virheitä mutta silti hän antoi neuvoja jälkiviisaana ja oli todella ilkeän oloinen.
Kuuntelen häntä tuntitolkulla ja itse sain syyttelyä sekä vähättelyä osakseni.Ahdistaa todella paljon.
Tekisi mieli kuolla. En tiedä mistä saan tukea tai apua. En jaksa tätä elämää.
ApKuulostaa minun isältäni. Oikeasti, sinulla on huono tuuri. Olet syntynyt ihmisille, jotka ovat kyvyttömiä toimimaan vanhempina. Käytännössä olet siis orpo.
Siltä se tuntuu :(
Varsinkin kun isä aina tahtoo puhua minulle ongelmistaan ja luottaa. Ja niin minäkin vasta viime vuosina häneen.
Nyt kun itse yritin täysin rehellisesti puhua niin sain syyllisyyttä ja jopa puolustautumista osakseni.
Puhelu sitten päättyi itkuuni, järkytyin hänen reaktiostaan kaikkeen. Kai se oli hänelle liikaa puhua myös niistä ajoista kun hän ei ole ollut paikalla. Otti sen syyttelynä vaikka painotin, että ymmärrän häntä enkä missään nimessä ole vihainen hänelle kun ei ole ollut läsnä.
Sitten tuli meidän lasten asioiden vähättely ja minun syyllistäminen virheistäni, uskomatonta.
Ahdistaa niin paljon.
En oikeasti jaksa tätä elämää vaan haluan mieluummin eristäytyä. En ymmärrä mitään.
Ap
Kiitos, hyviä kysymyksiä.
Hmm, yritän miettiä.
Äitini kanssa olen väleissä siksi koska en taida uskaltaa päästää irtikään täysin. Miksi?
Hänen elämänsä on ollut myös rankkaa, tietystikkään en aivan kaikkea tiedä mitä hän on itse kokenut lapsuudessaan mutta siellä on tapahtumia jotka voisivat joltain osin selittää käytöstään. En kuitenkaan ymmärrä miksi hän tahtoo satuttaa itse toisia ja osaa olla hyvin myrkyllinen ihminen jos sille päälle sattuu.
Hänellä ei ole ystäviä enää juurikaan (paitsi se perus alkopiiri, joiden kanssa satunnaisesti viettää aikaa), ne mielenterveysongelmat, talousongelmat. Sekä yksi painavin syy.
Hänellä on meidän yksi sisar vielä kotona asumassa, josta hän huolehtii, sillä ei koskaan kykene kai selviytymään elämästä itsenäisesti.
Se on surullinen kohtalo ja sekin on värittänyt elämäämme jos lapsuudesta.
Toisaalta huomaan, ettei äiti pysty edes kunnolla huolehtimaan ja mielestäni siinä suhteessa on jotain outoa ja väärää. Äiti hakee sitä kautta paljon myötätuntoa, ymmärrettävää sinänsä.
Olisi kyllä paljon hoitoja, jotka voisivat edistää sairautta, olen niistä usein maininnut ja muutama asia on täysin selvää sisareni kanssa kun hoitoja miettii. Tästä en jaksa kuitenkaan nyt avautua enempää, tulisi aivan oma juttunsa siitä.
Tunnen siis jonkinlaista sääliä äitiäni kohtaan myös vihasta huolimatta. Ymmärrän, ettei ole helppoa mutta toisaalta en jaksa kuormittua siitä kaikesta kun asioille ei muutosta ole näkyvissä.
Joudun miettimään mitä teen kaiken suhteen ja ainakin sen tiedän, että pian muutan merkittävästi kauemmaksi, joten saan sitä kautta etäisyyttä ainakin.
Muutenkin olen ihmissuhteissa yleensä se, joka tuntee herkästi myötätuntoa ja olen siis liian kiltti, rajatonkin.
Näen Ihmisissä yleensä ne henkisen puolen asiat, josta lähden sitten syventämään suhdetta. Yleensä kaikista ongelmaisempia kohtaan tunnen suurinta myötätuntoa ja siksi minun ja minuun on helppo ripustautua sen puolelta. Tätä voisi katsoa melkein peilinä.
Kaikki on niin tuttua.
Yritän joskus pelastaa toisia auttamalla ja rakastavaisella tavalla suhtautua.
Olen kuitenkin huomannut, että se ei ole kohdallani oikea tapa lainkaan. Ensin on pakko saada itsearvostusta sekä selvät rajat, sitten ehkä tuolla asenteella olisi jotain merkitystäkin ja suhde aitoa sellaisten ihmisten kanssa joiden kanssa saan oikeasti vastavuoroisuutta.
Eli ongelma on myös minussa, tiedostan sen ja on ollut paljon itsetutkiskelua asioiden tiimoilta.
En halua seurata vanhempien jalanjälkiä ja aiheuttaa itselleni samoja ongelmia, tahdon muutoksia joihin sitten pyritään.
Ap