Miten synnytyksesi sitten lopulta meni, synnytyspelkoinen?

En pelännyt erityisemmin ennen esikoisen synnytystä. Se meni kuitenkin täysin päin helvettiä, lapsi meinasi kuolla ja joutui teholle. Nyt kuitenkin kaikki hyvin, reipas 7-vuotias iloinen lapsi. Ennen toisen lapsen synnytystä ajattelin että se varmasti menee paremmin koska eihän mulle VOI käydä niin huonoa tuuria että taas menisi asiat huonosti. No, meni ne. Minä meinasin kuolla. Mutta nyt kaikki hyvin, enkä osaa mitenkään katua tai enää murehtia näitä tapahtumia. Ei ne kyllä mitään kivoja tilaisuuksia olleet.

Vierailija kirjoitti:

En pelännyt synnytystä etukäteen ja ajattelin ottaa vaan kohdunkaulanpuudutuksen.

Kun viikolla 38 synnytykseni lähti käyntiin, lähdin sairaalaan aamulla, kun olin valvonut koko yön supistuksia laskien.

Sairaalassa yllätyksekseni kätilö ojensi panadolin, tokaisi että: "säännölliset neljän minuutin välein tulevat supistukset eivät kelpaa, pitää tulla kolmen minuutin välein" ja käski mennä takaisin kotiin nukkumaan. (Tässä vaiheessa kivut olivat niin kovat ja jatkuvat että nukkumaan en pystynyt) On Kärvistelin päivän ja illan itkua vääntäen,lattialla kontaten että edes jotenkin pystyisin helpottamaan oloani. Ei auttanut, joten lopulta annoin periksi ja lähdin uudelleen sairaalaan. Edelleen vastassa oli töykeä kätilö joka sanoi että eivät ota minua sisälle koska supistukseni eivät enää olleet säännöllisiä. (Aamulla en siis päässyt sisään koska halusivat supuatusten välin olevan 3 minuuttia,ja minulla kun oli kokonaiset 4) Hermostuin tässä vaiheessa totaalisesti ja itkin että en ole nukkunut yli vuorokauteen eikä mikään auta kipuun. Ottivat sitten lopulta sisälle kun tajusivat että eivät pääse minusta eroon. No sitten vietinkin seuraavat 4 päivää osastolla odotellen supistusten säännöllistymistä. Sitä ei ikinä tullut.

Öisin antoivat kivunlievitystä että pystyin nukkumaan jotenkuten ja päivisin lykkäsivät minut täyteen supistuksia kiihdyttävää lääkettä.

Koko 4 päiväisen visiitini olin erittäin kovissa kivuissa ja supistuksia tuli jatkuvalla syötöllä, mutta ei enää tarpeeksi säännöllisesti. Lääkärit kävivät tutkimassa minua kätilöiden kanssa ja arvioivat että antavatko kipulääkettä vai eivät. Rukoilin heitä aloittamaan synnytyksen, mutta eivät sitä tehneet

koska:" vuoro vaihtuu ihan pian" tai "et sinä nyt kyllä tänä yönä synnytä kun on niin kiire muutenkin".

Öisin siis lykkäsivät minuun supistuksia lievittävää lääkettä ja päivisin supistuksia kiihdyttävää lääkettä.

Vasta siinä vaiheessa kun tulehdusarvoni rupesi hälyyttävästi nousemaan, kätilö tulikin huoneeseen ja sanoi että:" nyt lähdetään synnyttämään".

Yritin synnyttää alakautta kokoajan samalla miettien että miksi vasta nyt?

Olin pyytänyt monta kertaa että kalvot puhkaistaisiin ja synnytys käynnistettäisiin, mutta kätilöt eivät ottaneet kuuleviin korviinsa pyyntöjäni. Sain epiduraalin jota pyysin kovien kipujen takia, mutta muutaman tunnin synnytyksen aloittamisesta kätilö totesi että:" nyt on raportti, pitää mennä. Mitä ikinä teetkään, niin älä vaan ponnista" ja lähti jättäen minut yksin ensikertalaisena synnyttämään.

Olin paniikissa yksin synnytyssalissa ja yritin vaan huutaa apua. Ketään ei tullut.

Vasta kun puolen tunnin raportti oli ohi, seuraavan vuoron kätilö tuli huoneeseen ja totesi että vauvan sydänäänet ovat heikentyneet ja minun tulehdusarvoni vaan jatkoivat nousemistaan.

Siinä vaiheessa hän viimein kutsui lääkärin paikalle ja lääkäri päätti heti että minulle täytyy tehdä hätäsektio, vauva ei muuten selviä.

Siitä eteenpäin kaikki sujui ilmeisen nopeasti ja muistan hämärästi tajuttomuuden rajamailla, kun kärräsivät minua leikkaussaliin.

Kun vauva leikattiin ulos, huomattiin että napanuora oli kiertynyt hänen kaulansa ympärille ja sekä vauvalle että minulle oli kerinnyt tulla infektio liian pitkään jatkuneesta synnytyksestä. Jälkeenpäin ajatellen, toivon niin että olisin tajunnut vaatia sektiota jo ennen kuin synnytys oli käynnissä😔

Tästä tapauksesta jäi vain epäluottamus kätilöitä kohtaan ja pelko tulevia synnytyksiä kohtaan. Siitä syystä poikani taitaakin jäädä ainokaisekseni.

Apua missä ihmeen sairaalassa noin on toimittu? :O

Olisi ollut pahin pelko, että itselläni olisi vetkuteltu sektion kanssa... Itse kerkesin olla sairaalassa kymmenisen tuntia, kun kiidettiin sektioon.

T.95

Ja pakko muuten todeta, kun moni on kertonut pelkosektion saamisen olevan vaikeaa ja alatiesynnytykseen on painostettu. Itse kävin Jorvissa pelkopolilla ja jäi hyvät mielikuvat siitä. Lääkäri selosti sektion ja altiesynnytyksen riskit ja edut, mutta painotti ettei kukaan pakota alatiehen ja saan sektion jos niin haluan.

Sekin helpotti oloa jo paljon, kun tiesi olevan se takaportti jos alkaa ihan kauheasti pelottaa. Alatietä halusin sitten kokeilla, mutta kiireelliseen sektioon päädyttiin.

Kerron tämän silläkin uhalla että kerään suuren määrän alapeukkuja ja arvostelua, mitä sain elävässäkin elämässä niin neuvolasta ja tuttavapiiristä.

Eli minulla oli ihan järkyttävä synnytyspelko, kerron siitä heti neuvolassa ja sanoin että haluan suunnitellun sektion. Arvostelua ja arvostelua oli asiasta koko raskauden ajan, ja käännytystyötä tehtiin hyvin painostavin keinoin, mitä enemmän käännytystyötä tehtiin, sen ahdistuneemmaksi itkuisemmaksi kävin, olin myös hyvin pettynyt itseeni. Loppuen lopuksi itkin pari päivää etukäteen neuvolaan menoa ja pari päivää sen jälkeen. Loppuvaiheessa jo pyysin ettei asiasta puhuttaisi koko ajan, kun olis kiva välillä puhua vauvastakin... ja mitä enemmän puhun, sen enemmän ahdistun, eli en halua puhua asiasta enää... siinä vaiheessa neuvolantäti ehdotti psykologin varaamista että voin puhua synnytyspelosta... ei voinut siinä vaiheessa tihrustaessa sanoa, kun että mitä mä just sanoin...

Lähipiiri oli julmaa, parhaimpia kommentteja oli ettei nainen ole nainen jos ei ole alateitse synnyttänyt.. jne. Se ei todellakaan auttanut epäonnistumisen tunteeseen. Mutta onneksi oli muutama kannustavakin ihminen joka ymmärsi ja sanoi ettei ole väliä miten vauva syntyy, ja ei kannata kuunnella arvostelijoita.

Lapsi syntyi siis suunnitellulla sektilla, vaikka päättikin tulla pari päivää ennen sektiota.. sain kokea siis supistukset, ja kiitosta vaan, ne oli ihan riittäviä, vaikken loppuhuipennukseen asti päässyt.

Eli näin meni minulla... järjetön synnytyspelko ja sektion sain kun sen halusin. Olin ensimmäisen yön tavallisessa huoneessa ja samassa huoneessa oli toistamiseen synnyttämässä ollut äiti. Hänelle oli myös tehty sektio... mutta hän kertoi että ensimmäisen lapsen synnytti alateitse, ja hän oli revennyt niin pahasti että vuodenkin päästä leikkauksella vaurioita korjattiin... ja lääkäri olu sanonut suoraan, että josvtoinen synnytys on samanlainen, niin hän ei enää eläissään edes kakkaa pysty pidättämään.. eli hänellä oli helppi valinta tulla sektioon.. sen jälkeen viimeistään olin tyytyväinen että "pidin" pääni... ja jotenkin on hassua että moni joka minua arvostelu sektiopäätöksestä on jälkikäteen kertonut vaivoista mitä alatie synnytys on heille jättänyt... virtsanpidätys ongelmia, peräpukamia jne jne. Outoa että näistä avauduttiin vasta lapsen saamisen jälkeen.

Nostan kyllä hattua korkealle niille jotka.alateitsevsynnyttää. mutta silti toivoisin arvostelijoilta ymmärrystä, ja kunniotusta toisten päätöstä kohtaan haluta suunniteltu sektio.

Täällä myös yks synnytyspelosta kärsivä. Pelkään käynnistystä, synnytyskipua ja jälkikomplikaatioita. Viimeraskaudessa en uskaltanut missään vaiheessa edes ajatella koko synnytystä. Menin lopulta käynnistykseen ja kanyylinlaitossa lähti taju. Niin on käynyt ennenkin mulle käynnistyksessä. Luvataan aina kaikki kivunlievitykset ym. ja koskaan en ehdi niitä saada. Mulla siis rajut ja nopeat synnytykset. Ja on tuota matkaa tuonne sairaalaan...

Vierailija kirjoitti:

Ap: Minun synnytykseni meni upeasti. Suunniteltu sektio, joka oli elämäni paras kokemus. Toipuminenkin oli nopeaa.

Myöhemmin selvisi fyysinen syy, jonka vuoksi alatiesynnytys olisi ollut vaarallinen sekä vauvalle että minulle. Uskon, että synnytyspelko oli kehon viesti siitä, että alatiesynnytystä ei pidä yrittää. Älä väheksy pelkoasi, vaan mieti, onko se jotain, jota kehosi yrittää sinulle alitajuisesti viestittää. 

Odotan esikoistani ja synnytän hänet viikon sisällä suunnitellulla sektiolla koska olen vuosikausia pelännyt alatiesynnytystä vaikkei se ole ollut ajankohtainen pitkään aikaan, ennen kuin nyt. Olen yrittänyt miettiä syitä pelkooni mutta en vain keksi mistä se kumpuaa. Minulla ei ole miyään traumaattista taustaa mistään asiasta. Olenkin pähkäillyt itsekseni juuri tuota asiaa josta kirjoitit, voisiko pelko olla kehon viesti siitä että jokin menisi alatiesynnytyksessä pieleen eikä se onnistuisi esim. jonkin fyysisen ominaisuuteni takia. Hauskaa kuulla että joku muukin ajatellut samoin ja sinulla sitten fyysinen este löytyikin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap: Minun synnytykseni meni upeasti. Suunniteltu sektio, joka oli elämäni paras kokemus. Toipuminenkin oli nopeaa.

Myöhemmin selvisi fyysinen syy, jonka vuoksi alatiesynnytys olisi ollut vaarallinen sekä vauvalle että minulle. Uskon, että synnytyspelko oli kehon viesti siitä, että alatiesynnytystä ei pidä yrittää. Älä väheksy pelkoasi, vaan mieti, onko se jotain, jota kehosi yrittää sinulle alitajuisesti viestittää. 

Odotan esikoistani ja synnytän hänet viikon sisällä suunnitellulla sektiolla koska olen vuosikausia pelännyt alatiesynnytystä vaikkei se ole ollut ajankohtainen pitkään aikaan, ennen kuin nyt. Olen yrittänyt miettiä syitä pelkooni mutta en vain keksi mistä se kumpuaa. Minulla ei ole miyään traumaattista taustaa mistään asiasta. Olenkin pähkäillyt itsekseni juuri tuota asiaa josta kirjoitit, voisiko pelko olla kehon viesti siitä että jokin menisi alatiesynnytyksessä pieleen eikä se onnistuisi esim. jonkin fyysisen ominaisuuteni takia. Hauskaa kuulla että joku muukin ajatellut samoin ja sinulla sitten fyysinen este löytyikin.

Kuulostaa aivan kuin minun tekstiltäni. Minullakin syntyy esikoinen viikon sisällä suunnitellulla sektiolla synnytyspelon vuoksi. Olin myös vuosikaudet pelännyt synnytystä ja en olisi varmasti sen vuoksi uskaltanut tulla raskaaksikaan, kunnes iloinen vahinko sattuikin. Olen pelännyt aina synnytystä vaikka se vasta tosiaan nyt on vasta ajankohtainen.

Olen itsekin pohtinut tuota omaan intuitioon luottamista. Nyt varsinkin kun minulle selvisi synnytystapa-arviossa rv36+ että lapsi oli jo silloin arviolta 3,5 kg ja arvioitu syntymäpaino laskettuna aikana olisi ollut lähemmäs 4,5 kg. Uskon että synnytyspelkoni on ollut kehon oma viesti kertoa että en kykene synnyttämään näin isoa lasta turvallisesti alakautta. Lääkärikin sanoi että laskettuun aikaan ei anneta missään nimessä mennä ja ehdotti käynnistystä. Käynnistetty synnytys päättyy kuitenkin melko usein joko imukuppiavusteiseen synnytykseen tai kiireelliseen sektioon, puhumattakaan näin ison lapsen ollessa kyseessä. Uskon vakaasti että synnytykseni olisi joka tapauksessa päättynyt sektioon.

Turvallista loppuodotusta sinne :)

Vierailija kirjoitti:

Lopeta ap vaan pelkaaminen ja mene sektioon, ei kannata alatieta edes suunnitella. Itse en pelannyt synnytysta etukateen, mutta se olikin aivan kamala ja traumaattinen kokemus. Lapsiluku jai yhteen (lapsi nyt 12v). Myos seksielama ja sen myota avioliitto karsi. Olemme yhdessa mutta ei seksia.

Jep tää seksielämän muuttuminen, eli vähentyminen ei tunnu olevan kovon yleinen puheenaihe. Jos emättimestä tulee tunnoton ,niin eihän yhdyntä enää ole nautinnollista. Siinä jää sitten seksielämä siihen. Yhydntä on kuitenkin monelle se primaaritapa saada nautinoa, joillekin jopa ainoa. Itse tarvitsen yhdynnän seksuaaliseen nautintoon ja se todella tuntuu nautinnolliselta fyysisesti, joten tämän riskeeraaminen olisi aika kauheaa seksielämän ja parisuhteen kannalta.

Minä ja lapsi kuolimme molemmat.

Alapääni räjähti. Tuntui kivalta.

Kun laskettuun aikaan oli kuukausi aloin tosissani pelätä synnytystä. Sekin mietitytti että lapsen kokoarvio oli suuri. Päätin kuitenkin yrittää synnyttää alakautta.

Synnytys jouduttiin lopulta käynnistämään ja pelästyin sitä kipua. Kaksitoista tuntia ja yksi epiduraali myöhemmin se pysähtyi ja pääsin kiireelliseen sektioon. Se tuntui taivaan lahjalta siinä vaiheessa. Sektio meni hyvin ja terve lapsi syntyi. Myös sektiosta toipuminen oli nopeaa ja lapsi on nykyään iloinen ja terve kaksivuotias. Onneksi se synnytys on vain pieni hetki ja siitä vasta vanhemmuus alkaakin.

Kärsin synnytyspelosta ja olin menossa jopa pelkopolille ja sellaiseen ensisynnyttäjien ryhmään jossa pelkoa käsiteltäisiin. Menetin yöuniani ja stressasin.

Mieheni sanoi kauniisti kun puhuttiin kuoleman pelostani että se voi olla kaunein tapa lähteä kun synnyttää elämän. Tämän jälkeen käsittelin asiaa todella paljon ja aloin voittaa pelkoani. 

(Pelkäsin kuolemaa, pelkäsin paniikkikohtausta synnytyksessä (koska saan niitä) ja pelkäsin etten jaksa/osaa)

Lapseni istui perätilassa koko raskauden. Voitte arvata miten pelottavaa se oli kuulla? Silloin sitä vasta kauhutarinoita sai kuulla ja lukea...

Mutta menin ja synnytin alakautta enkä ole katunut päivääkään. Synnytys oli minulle voimaannuttava kokemus ja kaikin puolin ihanin asia mitä on koskaan tapahtunut.

Joten näinkin voi käydä! :) Loppupeleissä sektio vaihtoehtona pelotti minua kaikista eniten.

Onko täällä kenelläkään käynyt niin, että synnytys olisikin käynnistynyt luonnollisesti ennen sovittua sektiota? Mitä tässä tapauksessa tehdään? Saako sektion kuitenkin, vai pakotetaanko synnyttämään alakautta?

Sain synnytyspelon vaikeasta synnytyksestä. Kävin pelkopolilla sen jälkeen, mutta en kokenut että sillä olisi ollut suurta apua. Synnytys jännitti ja pelotti silti. Puudutus meinasi taas toisellakin kertaa jäädä saamatta, mutta kun synnytyksessä mainitsin että olen käynyt pelkopolilla asian vuoksi ja haluan sen pirun epiduraalin nyt, niin sen juuri ja juuri ehdin saamaan. Ensimmäinen synnytys meni täysin ilman kivunlievitystä. (Nopea synnyttäjä)

Vitsit miten subjektiivista kaikki onkaan. Minä taas pelkään ihan hulluna sektiota. kaksi lasta ennestään, kolmas tulossa. Molemmat synnytykset olleet todella kivuliaita, mutta oppikirjan mukaisia, ei repeämiä, nopeahkoja jne. Ihanat, kamalat kokemukset. Joka kerta, niinkuin nytkin, pelkään että syystä tai toisesta päädytään sektioon. Viime raskaudessakin istukka oli pitkään kohdunsuun päällä ja ahdisti. Pelko on niin henkilökohtaista.

Vierailija kirjoitti:

Vitsit miten subjektiivista kaikki onkaan. Minä taas pelkään ihan hulluna sektiota. kaksi lasta ennestään, kolmas tulossa. Molemmat synnytykset olleet todella kivuliaita, mutta oppikirjan mukaisia, ei repeämiä, nopeahkoja jne. Ihanat, kamalat kokemukset. Joka kerta, niinkuin nytkin, pelkään että syystä tai toisesta päädytään sektioon. Viime raskaudessakin istukka oli pitkään kohdunsuun päällä ja ahdisti. Pelko on niin henkilökohtaista.

Niin minäkin pelkäsin joutuvani sektioon. Ensimmäinen lapsi syntyi suunnitelulla sektiolla raskausmyrkytyksen takia ja koko seuraavan raskauden pelkäsin että myrkytys tulee uudelleen ja joudun taas sektioon. Onneksi kaikki meni kuitenkin hyvin ja sain kokea alatiesynnytyksen joka mielestäni on paljon helpompi ja luonnollisempi tapa. Jollain ihmeellisellä tavalla se on todella voimaannuttava kokemus, tunsin itseni naiseksi enemmän kuin koskaan. Miten hienosti kroppa osaakaan hoitaa homman.

Ps. Rentoutuminen on kaiken a ja o synnytyksessä.

Älä vaan anna niiden siellä pelkopolilla puhua sua ympäri jos sinusta oikeasti tuntuu ettet pysty synnyttämään. Minut puhuttiin siellä ympäri, oli tosi ihana kätilö siellä mun kanssa puhumassa ja valamassa uskoa että hyvin kaikki menee.. Lääkärikin vaihtui viimeisellä pelkopolikäynnillä mukavasta tosi vmäiseen muijaan, joka pyörsi edellisen kaikki lupaukset sektiosta yms.

Synnytin sitten alakautta ja kaikki meni pieleen. Pelkopolin ihanasta kätilöstä ei ollut tietoakaan vaan minulle osui nuori ja välinpitämätön kätilö, jota en pariin tuntiin edes nähnyt (yksi peloistani oli juuri että kätilö olisi väärä minulle ja tarpeilleni). Kivut ottivat minusta yliotteen ja menetin peloissani täysin kontrollin synnytyksestä. Epiduraalin laitto onnistui vasta seitsemännellä yrityksellä.

Onneksi loppua kohden vuoro vaihtui ja sain mailman ihanimman kätilön synnytykseeni. Pari muutakin asiaa meni vielä pieleen loppua kohden, mutta ei niistä enempää.

Mielestäni kumminkin naisille esitellään liiankin siloiteltu kuva kaikesta synnytykseen liittyvästä. Ja sanoi kuka mitä vaan: "Ne rinnat ei ole imetyksen jälkeen samat enää, eikä se alapää todellakaan ole kuin ennen."

Silti, olisin lapseni kyllä imettänyt, vaikka olisin tämän tiennyt, joten en ymmärrä miksi kaikki kumminkin valehtelee ja vähättelee kropan muutoksia kun tuleva äiti niitä murehtii.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

[quote author="Vierailija" time="28.03.2014 klo 20:34"]

[quote author="Vierailija" time="28.03.2014 klo 20:30"]

Minä synnytin suunnitellusti sektiolla. Kaikki meni hyvin ja olin erittäin tyytyväinen päätökseen.

Ei kai sektiota tehdä pelon takia? Maksaa paljon. En ymmärrä mitä pelkäämistä. Itse sain sektiolla, kiireellinen sektio.

Synnytyspelko on lääketieteellinen diagnoosi ja pätevä syy sektiolle. Ei sinun tarvitsekaan ymmärtää, mutta voit kuitenkin yrittää kunnioittaa muiden erilaista kokemusmaailmaa.

En kyllä suoraan sanoen ymmärrä, että hankkiutuu raskaaksi ja ajattelee, etten synnytä normaalisti. Jos tähän normaaliin synnytykseen on kaikki edellytykset. Toki on tilanteita, joissa sektio on välttämätön. 

Hyvä alku äitiydelle, ettei edes uskalla synnyttää....?

Mikä siinä alatiesynnytyksessä on niin pyhää että se on jokaisen pakko käydä läpi tai muuten on huono äiti? Jos synnytyksen päättää suorittaa itselleen helpommalla ja miellyttävämmällä tavalla, tekeekö se ihmisestä jotenkin halveksittavan? Ovatko hätäsektion saaneetkin mielestäsi muita äitejä huonompia?

Vierailija kirjoitti:

Mieheni sanoi kauniisti kun puhuttiin kuoleman pelostani että se voi olla kaunein tapa lähteä kun synnyttää elämän.

Siis ihan kamala!! Toinen pelkää hulluna kuolemaa ja mies vaan "lohduttaa" että ei hätää, se on sitten tosi kaunis kuolema. Sais kyllä mun mies synnyttää sen vauvansa ite tommosen möläytyksen jälkeen.

Esikoista odottaessa olin suunnitellut oikein viimeisen päälle luomusynnytystä ammeineen, jakkaroineen päivineen, sektioon joutuminen pelotti, mutta hätäsektioonhan se sitten raskausmyrkytyksen ja hellp-syndrooman takia päättyi viikolla 34.

Toista odottaessa tiesin, että sektiota en missään nimessä tahdo, kun edellisestä parantuminen kesti pitkään ja oli vaikeuksia täynnä, mutta iskihin pelko alatiesynnytyksestä, osin sen takia että se oli tuntematon ja vieras. Kipu ei niinkään pelottanut vaan se että vauvalle sattuisi jotain.

Synnytys jouduttiin sitten käynnistämään (cytotek tai joku semmoinen) kun vedet meni mutta itsestään ei alkanut muuta tapahtua, lääke sai aikaan monihuippuisia supistuksia joiden välissä ei ollut taukoja ja se kipu oli kyllä sanoinkuvailematonta, en ollut osannut valmistautua siihen yhtään. Aluksi oli lämpimät geelipussit, se sähköhärpäkelaite ja ilokaasu, ja sitten muutaman tunnin sain liota ammeessa. Ammetta muuten suosittelen jos sinne vaan pääsee, kipuihin se ei vaikuta juuri muuten kun siten että vedessä liikkumminen on helppoa ja niillä liitoskivuilla ja kömpelyydellä mitä viimeiset kuukaudet oli ollut, se tuntui upealta kun oli helppo vaihtaa asentoa. Ilokaasuun en usko kivun lievittäjänä, luulisin että se toimii siksi että synnyttäjä muistaa hengittää.

Yhdeksän tuntia hammasta purren ja kivusta sekapäisenä pyysin viimein paracervikaali puudutusta, onneksi kätilö oli rautainen ammattilainen ja kohdunsuuta katsottuaan sanoi, että edistyminen on ollut niin hidasta että pantaisiinko se epiduraali ettei voimat lopu. Oli muuten itku ja maailmanloppu lähellä että kahdeksan ja puolen tunnin kärvistelyn ja kivun jälkeen en ollut auennut kuin kaksi senttiä.

Anestesialääkäri kävi tuikkaamassa epiduraalin ja sen tunsi että aivotoiminta palaa takaisin, kun kipu lieveni. Ehdin siinä noin 20min kasailla itteäni ja lepäillä jotakuinkin selväpäisenä kun kätilö tuli tarkistamaan ja sanoi että nyt voidaankin alkaa ponnistamaan. Kipu oli ollut niin huikea että olin vaan krampannut ja estänyt jännittämällä aukeamisen ja heti kun olin rentona niin alkoikin sitten vauhdilla tapahtua. (Nostan hattua niille jotka osaa supistellessa rentoutua!)

Itse ponnistamista ehdittiin vaan pari kertaa kun napanuora rupesi tulemaan pojan kanssa samassa tahdissa ja aiheutti lievää hapenpuutetta. Sitten lääkäri ja pari kätilöä lisää, enkä ees ollu huomannu että olivat epparin leikelleet siinä lääkäriä hälyttäessä. Loppusynnytys oli aika hektinen hässäkkä, joskin täysin kivuton, kun se epiduraali vaikutti vielä täydellisesti. Kummassakin jalassa roikkui kätilö, yksi painoi ylämahasta ja lääkäri tempaisi imukupilla pojan ulos. Minä itkeä vollotin kun näytti niin kauhealta se touhu, ja imukuppi irtosi kahdesti ennen sitä onnistunutta vetoa. Sitten kuului rääkäisy ja sain pojan syliin ihmeteltäväksi ja kätilö laittoi ehkä 10-15 tikkiä siihen epparihaavaan.

Nopeasti unohtui kaikki hässäkkä ja hätä kun sai pienen ukkelin tissille. Parin tunnin tissittelyn jälkeen olin sen verta hyväkuntoinen että raahustin itse suihkuun ja muutenkin olin vallan hyvä vointisena.

Synnytyksen avautumisvaihe kesti ~ 9h ja ponnistus seitsemän minuttia. Jos vielä kerran ryhtyisi tähän niin haluaisin ehdottomasti alatiesynnytyksen mutta jos se suinkin käynnistyisi itse niin olisi jännä nähdä onko ne ns. Luomusupistukset järkevämpiä kuin nuo lääkkein tuotetut. Sektiosta toipuminen kesti pidempään ja yleisvointi oli paljon huonompi, siihen voi toki vaikuttaa se että ekalla kerralla meinasin itse kuolla siihen hellp-syndroomaan ja toisen raskauden olin täysin terve. Minusta tuntui että tikit pyllyssä oli paljon pienempi paha kun monta kerrosta tikkejä mahassa. Seksi alkoi olemaan mukavaa ja kiristämätöntä ehkä viisi kk synnytyksestä.