Lue keskustelun säännöt.
Uusperhe on kestämistä
21.11.2020 |
Välillä tuntuu, että elämäni on sietämistä. Elän uusperheessä ja meillä on kolme lasta. Yksi minun (10 v.), yksi miehen (17v.) ja yksi yksi yhteinen (1v.). Sietämistä aiheuttaa mieheni tytär, joka inhoaa yhteistä lastamme. Ei puhu ilkeästi hänelle, mutta jättää täysin huomioitta eli ei puhu, ei paijaa/leiki tms. Sivuuttaa siskopuolensa olemassaolon. Näin on ollut alusta asti. On pitänyt taaperoa sylissä koko vuoden aikana muutamia kertoja, kun joku on hänet syliin laittanut. Välit minun kanssa ovat suhteellisen ok, vaikka ei myöskään ole koskaan pitänyt minusta kovinkaan paljoa. Yritän olla välittämättä tästä ja järkeillä asioita, mutta vaikuttaa minuun silti. Joka päivä joudun elämään tässä oudossa tilanteessa omassa kodissa ja sietämään tätä passiivista/negatiivista käytöstä. Miehen mielestä ongelmaa ei ole ja asia ratkeaa itsestään, kun aikaa kuluu. Koitan kestää vielä muutaman vuoden tytärpuolta ja jospa sitten ammattikoulun päätyttyä miehen tytär muuttaisi pois. Olemme olleet yhdessä 7 vuotta ja lapset asuvat vakituisesti luonamme. Oma lapseni on luonut alusta saakka läheisen ja luonnollisen suhteen taaperoomme. Siinä ei tarvinut ohjata tai neuvoa, kun hellyys tuli luonnostaan. Miten muut kestätte uusperheiden ihmissuhdekiemuroita? Vinkkejä vailla!
Kommentit (284)
Minäkin hymähdin exäni saadessa 45vuotiaana vauvan uudessa suhteessa. Ei ollut koskaan meidänkään lasten hoitoon osallistunut.
Ja niinhän siinä kävi. Oli kuulemma niin raskasta, ettei jaksanut enää meidän lapsia.
Ja ei, en rientänyt tukemaan exäni perhettä ja heidän voimavarojaan ja tunteitaan. Minusta se oli heidän elämäänsä.
Mutta kaipa tämäkin on nyxän mielestä minun syy. Toisen kierroksen naisethan panee kaiken exän syyksi, eikä ota itse vastuuta uudesta perhe-elämästään, jos se ei luistakkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun lapsillani on puolisisarus isänsä luona. Ikäeroa heillä on kymmenisen vuotta. Minun lapseni siis ovat jo Täysi-ikäisiä.
Heitä kumpaakaan ei voisi vähempää kiinnostaa tuo pyolisisarus, vaikka vuoroviikkoisin hänen kanssaan elivät. Isänsä on siitä asiasta suuttunut.
Oliskohan heillä äidin perintönä vähän katkera ja kaunainen mielenlaatu, joka selittää tilanteen? Kyseessähän on heidän sisarus ja normaalisti se herättää lämpöä ja rakkautta
Mistä ihmeestä päättelet, että minä olisin katkera..???
Minusta se näkyy tuossa tekstissä rivien välistä. Voin toki olla väärässäkin. Mut kerro toki miten itse olet suhtautunut siihen et lastesi toiseen perheeseen ja exällesi syntyi vauva. Ilahduitko? Pahastuitko? Väistitkö evvk- tyylin uuden ihmisen ja sukulaisen dyntymän lastes elämään? Suhtauduitko lämpimästi, annoit lapdille esimerkkiä siitä miten luodaan lämmin suhde tulokkaaseen? Vai miten? Ja mitä lapset oppivat isänsä uuden vauvan merkityksestä sinulta? Uusi vauva on iso asia. Joten jotenkin siihen suhtauduit.
Olen tuo, jolle vastaat.
Kun kuulin, että vauva on tulossa, niin nauroin sydämeni kyllyydestä, koska en uskonut korviani. Koska henk koht olen sitä mieltä, että uusperheeseen ei kannata tehdä lusää lapsia, jos molemmilla on jo omia. Ja heillä molemmilla olijo kaksi.
Nauroin asiaa kaikille kavereillenI. Myönnän, että olin vahingoniloinen. Mutta: olen hyvin, hyvin tarkka siitä, etten näytä tunteitani lapsilleni. Heille en tainnut osoittaa mitään erityisiä tunteita, osoitin käytökselläni ja puheillani neutraaliutta. Ihmisille syntyy vauvoja, ja nyt syntyy heille.
Lapseni siis olivat vuoroviikkolapsia. Pyrin muutenkin osoittamaan lapsilleni, että heillä on kaksi kotia, eikä kumpikaan ole huonompi tai parempi, ne ovat vain erilaisia. Missään nimessä en mennyt kaivelemaan isän perheen asioita. En vauva-asiassa enkä missään muaallakaan. Jätin heidät rahaan elämään omaa elämäänsä.
Ja ajattelet ettei vahingonilosi mitenkään kantautunut lapsillesi? Oikeesti. Sinä voit esittää mitä haluat, lapsesi kuitenkin elävät sen tunne-elämän kanssa mitä oikeasti tunnet. Et voi lapsilles valehdella sitä kuka oikeasti olet. Vaikka lapset eivät ymmärtäisi mikä mättää, mättää silti. Eli olin oikeassa. Sinä olet myrkyttänyt lastes mielen.
Höpö höpö. Vahingonilo ei kantaudu kenellekään , jolle asiasta et puhu. Lapseni eivät tiedä mitään tunteistani isäänikääj kohtaan, koska en siitä puhu. Eivät lapsetKAAN ole mitään ajatuksenlukijoita.
(Vähän sama kuin,e kaksi tuntisimme toisemme. Olisimme vaikka samassa työpaikassa, ja minä vihaisin esimiestämme. Lyön vetoa, ettei sinulla olisi siitä mitään tietoa. )
Jos jotain haluaa kaivaa, niin tämä: Lapsiini pikemminkin on vaikuttanut se, että eksäni on minulle aivan evvk. Hän ei herätä minussa mitään tunteita, ei hybää, eikä pahaa. Tuo vahingonilo ei liittynyt eksäöni, vaan yleensä siihen, että toiset haluavat tehdä asiat vaikeimman kautta. Mutta itse eksä on evvk. Eksän uusi on evvk. Ja tietty heidän lasensa on minulle evvk.
Miten tuo lapsi voisikaan minulle muuta olla, kun en ole häntä eläessäni nähnyt?? En ole nähnyt eksäni uutta anopiiakaan, joten hänkin on minulle evvk.On kyllä surullista, että asenteesi lapsen toiseen vanhempaan on tuo evvk. Silloinhan suhtaudut osaan lapsestakin evvk, mitätöit hänen lähtökohtansa ja juurensa ( ex-suku). Kuka lapsi haluaa tuntea ja kuulla lähtökohtansa olevan osittain EVVK? Ja tässä et näe mitään kummallista?
Mitä se pitäisi olla? Erostamme on jo reilu 10 vuotta. Olisi omituisempaa, jos kantaisin jotain tunteitani viel’ näiden vuosien jälkeen.
Katsos, kun erosta on päässyt yli, niin siitä suhteesta tulee evvk. Kun eksän näkee, niin sitä vain ihmettelee ”ihanko oikeesti olen joskus ollut tuon kanssa naimisissa?”.
Sitä kun rakentaa oman elämänsä uudelleen eron jälkeen. Isä hoitaa lapsen sen puoleisen suvun, minä hoidan tämän puoleisen. Näin molemmat puolet ovat tasa-arvoisesti hoidettu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun lapsillani on puolisisarus isänsä luona. Ikäeroa heillä on kymmenisen vuotta. Minun lapseni siis ovat jo Täysi-ikäisiä.
Heitä kumpaakaan ei voisi vähempää kiinnostaa tuo pyolisisarus, vaikka vuoroviikkoisin hänen kanssaan elivät. Isänsä on siitä asiasta suuttunut.
Oliskohan heillä äidin perintönä vähän katkera ja kaunainen mielenlaatu, joka selittää tilanteen? Kyseessähän on heidän sisarus ja normaalisti se herättää lämpöä ja rakkautta
Mistä ihmeestä päättelet, että minä olisin katkera..???
Minusta se näkyy tuossa tekstissä rivien välistä. Voin toki olla väärässäkin. Mut kerro toki miten itse olet suhtautunut siihen et lastesi toiseen perheeseen ja exällesi syntyi vauva. Ilahduitko? Pahastuitko? Väistitkö evvk- tyylin uuden ihmisen ja sukulaisen dyntymän lastes elämään? Suhtauduitko lämpimästi, annoit lapdille esimerkkiä siitä miten luodaan lämmin suhde tulokkaaseen? Vai miten? Ja mitä lapset oppivat isänsä uuden vauvan merkityksestä sinulta? Uusi vauva on iso asia. Joten jotenkin siihen suhtauduit.
Olen tuo, jolle vastaat.
Kun kuulin, että vauva on tulossa, niin nauroin sydämeni kyllyydestä, koska en uskonut korviani. Koska henk koht olen sitä mieltä, että uusperheeseen ei kannata tehdä lusää lapsia, jos molemmilla on jo omia. Ja heillä molemmilla olijo kaksi.
Nauroin asiaa kaikille kavereillenI. Myönnän, että olin vahingoniloinen. Mutta: olen hyvin, hyvin tarkka siitä, etten näytä tunteitani lapsilleni. Heille en tainnut osoittaa mitään erityisiä tunteita, osoitin käytökselläni ja puheillani neutraaliutta. Ihmisille syntyy vauvoja, ja nyt syntyy heille.
Lapseni siis olivat vuoroviikkolapsia. Pyrin muutenkin osoittamaan lapsilleni, että heillä on kaksi kotia, eikä kumpikaan ole huonompi tai parempi, ne ovat vain erilaisia. Missään nimessä en mennyt kaivelemaan isän perheen asioita. En vauva-asiassa enkä missään muaallakaan. Jätin heidät rahaan elämään omaa elämäänsä.
Ja ajattelet ettei vahingonilosi mitenkään kantautunut lapsillesi? Oikeesti. Sinä voit esittää mitä haluat, lapsesi kuitenkin elävät sen tunne-elämän kanssa mitä oikeasti tunnet. Et voi lapsilles valehdella sitä kuka oikeasti olet. Vaikka lapset eivät ymmärtäisi mikä mättää, mättää silti. Eli olin oikeassa. Sinä olet myrkyttänyt lastes mielen.
Höpö höpö. Vahingonilo ei kantaudu kenellekään , jolle asiasta et puhu. Lapseni eivät tiedä mitään tunteistani isäänikääj kohtaan, koska en siitä puhu. Eivät lapsetKAAN ole mitään ajatuksenlukijoita.
(Vähän sama kuin,e kaksi tuntisimme toisemme. Olisimme vaikka samassa työpaikassa, ja minä vihaisin esimiestämme. Lyön vetoa, ettei sinulla olisi siitä mitään tietoa. )
Jos jotain haluaa kaivaa, niin tämä: Lapsiini pikemminkin on vaikuttanut se, että eksäni on minulle aivan evvk. Hän ei herätä minussa mitään tunteita, ei hybää, eikä pahaa. Tuo vahingonilo ei liittynyt eksäöni, vaan yleensä siihen, että toiset haluavat tehdä asiat vaikeimman kautta. Mutta itse eksä on evvk. Eksän uusi on evvk. Ja tietty heidän lasensa on minulle evvk.
Miten tuo lapsi voisikaan minulle muuta olla, kun en ole häntä eläessäni nähnyt?? En ole nähnyt eksäni uutta anopiiakaan, joten hänkin on minulle evvk.Ja lapsilles uusi sisarus on "evvk". Niin ne taakat just siirtyy seuraavien sukupolvien taakoiksi. Muutenkin aliarvioit pahasti sen kuinka herkästi lapset aistivat asiat.
Ei se ole edes sisarus ja mitä sillä on väliä vaikka eivät olisi tekemisissä tai välittäisi? Eiköhän ne ihmiset välitä ja ole läheisiä ketkä haluavat olla. Ei se mikään taakka ole jos ei jotain ihmistä elämässään pidä.
-eri
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun lapsillani on puolisisarus isänsä luona. Ikäeroa heillä on kymmenisen vuotta. Minun lapseni siis ovat jo Täysi-ikäisiä.
Heitä kumpaakaan ei voisi vähempää kiinnostaa tuo pyolisisarus, vaikka vuoroviikkoisin hänen kanssaan elivät. Isänsä on siitä asiasta suuttunut.
Oliskohan heillä äidin perintönä vähän katkera ja kaunainen mielenlaatu, joka selittää tilanteen? Kyseessähän on heidän sisarus ja normaalisti se herättää lämpöä ja rakkautta
Mistä ihmeestä päättelet, että minä olisin katkera..???
Minusta se näkyy tuossa tekstissä rivien välistä. Voin toki olla väärässäkin. Mut kerro toki miten itse olet suhtautunut siihen et lastesi toiseen perheeseen ja exällesi syntyi vauva. Ilahduitko? Pahastuitko? Väistitkö evvk- tyylin uuden ihmisen ja sukulaisen dyntymän lastes elämään? Suhtauduitko lämpimästi, annoit lapdille esimerkkiä siitä miten luodaan lämmin suhde tulokkaaseen? Vai miten? Ja mitä lapset oppivat isänsä uuden vauvan merkityksestä sinulta? Uusi vauva on iso asia. Joten jotenkin siihen suhtauduit.
Olen tuo, jolle vastaat.
Kun kuulin, että vauva on tulossa, niin nauroin sydämeni kyllyydestä, koska en uskonut korviani. Koska henk koht olen sitä mieltä, että uusperheeseen ei kannata tehdä lusää lapsia, jos molemmilla on jo omia. Ja heillä molemmilla olijo kaksi.
Nauroin asiaa kaikille kavereillenI. Myönnän, että olin vahingoniloinen. Mutta: olen hyvin, hyvin tarkka siitä, etten näytä tunteitani lapsilleni. Heille en tainnut osoittaa mitään erityisiä tunteita, osoitin käytökselläni ja puheillani neutraaliutta. Ihmisille syntyy vauvoja, ja nyt syntyy heille.
Lapseni siis olivat vuoroviikkolapsia. Pyrin muutenkin osoittamaan lapsilleni, että heillä on kaksi kotia, eikä kumpikaan ole huonompi tai parempi, ne ovat vain erilaisia. Missään nimessä en mennyt kaivelemaan isän perheen asioita. En vauva-asiassa enkä missään muaallakaan. Jätin heidät rahaan elämään omaa elämäänsä.
Ja ajattelet ettei vahingonilosi mitenkään kantautunut lapsillesi? Oikeesti. Sinä voit esittää mitä haluat, lapsesi kuitenkin elävät sen tunne-elämän kanssa mitä oikeasti tunnet. Et voi lapsilles valehdella sitä kuka oikeasti olet. Vaikka lapset eivät ymmärtäisi mikä mättää, mättää silti. Eli olin oikeassa. Sinä olet myrkyttänyt lastes mielen.
Höpö höpö. Vahingonilo ei kantaudu kenellekään , jolle asiasta et puhu. Lapseni eivät tiedä mitään tunteistani isäänikääj kohtaan, koska en siitä puhu. Eivät lapsetKAAN ole mitään ajatuksenlukijoita.
(Vähän sama kuin,e kaksi tuntisimme toisemme. Olisimme vaikka samassa työpaikassa, ja minä vihaisin esimiestämme. Lyön vetoa, ettei sinulla olisi siitä mitään tietoa. )
Jos jotain haluaa kaivaa, niin tämä: Lapsiini pikemminkin on vaikuttanut se, että eksäni on minulle aivan evvk. Hän ei herätä minussa mitään tunteita, ei hybää, eikä pahaa. Tuo vahingonilo ei liittynyt eksäöni, vaan yleensä siihen, että toiset haluavat tehdä asiat vaikeimman kautta. Mutta itse eksä on evvk. Eksän uusi on evvk. Ja tietty heidän lasensa on minulle evvk.
Miten tuo lapsi voisikaan minulle muuta olla, kun en ole häntä eläessäni nähnyt?? En ole nähnyt eksäni uutta anopiiakaan, joten hänkin on minulle evvk.Ja lapsilles uusi sisarus on "evvk". Niin ne taakat just siirtyy seuraavien sukupolvien taakoiksi. Muutenkin aliarvioit pahasti sen kuinka herkästi lapset aistivat asiat.
Miksi exän pitäisi tuntea jotain miehen uutta vauvaa kohtaan.
Ei minulla ole ainakaan mitään mielenkiintoa entisten miesystävien vauvoja kohtaan
Me erosimme, kun mies vaihtoi minut lennosta uuteen. Lapset jäivät vuoroviikoiksi. Heillä oli tosi vaikeaa isänsä kanssa niinä viikkoina. Huonoa ilmapiirtä, riitoja.
Mies tuli valittamaan minulle, kun ”en tue häntä hänen isyydessään”. En tiedä, mitä hän tällä tarkoitti. Enhän minä ollut paikalla silloin, kun lapset näkivät isäänsä. Enkä puhunut pahaa hänestä lapsille. En edes tiedä, mitä hänen luonaan oikein tapahtui, kun lapset eivät kertoneet.
Äitini, joka on ammatiltaan parisuhdeterapeutti sanoi ”eiköhän hänellä ole ihan uusi nainen, jonka pitää häntä tukea”.
Summa summarum: minä näen tämän ketjun vain joko isien tai nyksien yrityksenä siirtää oma syyllisyytensä äidin harteille. Kun eivät itse osaa, niin täytyy päästä syyttämään muita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun lapsillani on puolisisarus isänsä luona. Ikäeroa heillä on kymmenisen vuotta. Minun lapseni siis ovat jo Täysi-ikäisiä.
Heitä kumpaakaan ei voisi vähempää kiinnostaa tuo pyolisisarus, vaikka vuoroviikkoisin hänen kanssaan elivät. Isänsä on siitä asiasta suuttunut.
Oliskohan heillä äidin perintönä vähän katkera ja kaunainen mielenlaatu, joka selittää tilanteen? Kyseessähän on heidän sisarus ja normaalisti se herättää lämpöä ja rakkautta
Mistä ihmeestä päättelet, että minä olisin katkera..???
Minusta se näkyy tuossa tekstissä rivien välistä. Voin toki olla väärässäkin. Mut kerro toki miten itse olet suhtautunut siihen et lastesi toiseen perheeseen ja exällesi syntyi vauva. Ilahduitko? Pahastuitko? Väistitkö evvk- tyylin uuden ihmisen ja sukulaisen dyntymän lastes elämään? Suhtauduitko lämpimästi, annoit lapdille esimerkkiä siitä miten luodaan lämmin suhde tulokkaaseen? Vai miten? Ja mitä lapset oppivat isänsä uuden vauvan merkityksestä sinulta? Uusi vauva on iso asia. Joten jotenkin siihen suhtauduit.
Olen tuo, jolle vastaat.
Kun kuulin, että vauva on tulossa, niin nauroin sydämeni kyllyydestä, koska en uskonut korviani. Koska henk koht olen sitä mieltä, että uusperheeseen ei kannata tehdä lusää lapsia, jos molemmilla on jo omia. Ja heillä molemmilla olijo kaksi.
Nauroin asiaa kaikille kavereillenI. Myönnän, että olin vahingoniloinen. Mutta: olen hyvin, hyvin tarkka siitä, etten näytä tunteitani lapsilleni. Heille en tainnut osoittaa mitään erityisiä tunteita, osoitin käytökselläni ja puheillani neutraaliutta. Ihmisille syntyy vauvoja, ja nyt syntyy heille.
Lapseni siis olivat vuoroviikkolapsia. Pyrin muutenkin osoittamaan lapsilleni, että heillä on kaksi kotia, eikä kumpikaan ole huonompi tai parempi, ne ovat vain erilaisia. Missään nimessä en mennyt kaivelemaan isän perheen asioita. En vauva-asiassa enkä missään muaallakaan. Jätin heidät rahaan elämään omaa elämäänsä.
Ja ajattelet ettei vahingonilosi mitenkään kantautunut lapsillesi? Oikeesti. Sinä voit esittää mitä haluat, lapsesi kuitenkin elävät sen tunne-elämän kanssa mitä oikeasti tunnet. Et voi lapsilles valehdella sitä kuka oikeasti olet. Vaikka lapset eivät ymmärtäisi mikä mättää, mättää silti. Eli olin oikeassa. Sinä olet myrkyttänyt lastes mielen.
Höpö höpö. Vahingonilo ei kantaudu kenellekään , jolle asiasta et puhu. Lapseni eivät tiedä mitään tunteistani isäänikääj kohtaan, koska en siitä puhu. Eivät lapsetKAAN ole mitään ajatuksenlukijoita.
(Vähän sama kuin,e kaksi tuntisimme toisemme. Olisimme vaikka samassa työpaikassa, ja minä vihaisin esimiestämme. Lyön vetoa, ettei sinulla olisi siitä mitään tietoa. )
Jos jotain haluaa kaivaa, niin tämä: Lapsiini pikemminkin on vaikuttanut se, että eksäni on minulle aivan evvk. Hän ei herätä minussa mitään tunteita, ei hybää, eikä pahaa. Tuo vahingonilo ei liittynyt eksäöni, vaan yleensä siihen, että toiset haluavat tehdä asiat vaikeimman kautta. Mutta itse eksä on evvk. Eksän uusi on evvk. Ja tietty heidän lasensa on minulle evvk.
Miten tuo lapsi voisikaan minulle muuta olla, kun en ole häntä eläessäni nähnyt?? En ole nähnyt eksäni uutta anopiiakaan, joten hänkin on minulle evvk.On kyllä surullista, että asenteesi lapsen toiseen vanhempaan on tuo evvk. Silloinhan suhtaudut osaan lapsestakin evvk, mitätöit hänen lähtökohtansa ja juurensa ( ex-suku). Kuka lapsi haluaa tuntea ja kuulla lähtökohtansa olevan osittain EVVK? Ja tässä et näe mitään kummallista?
Mitä se pitäisi olla? Erostamme on jo reilu 10 vuotta. Olisi omituisempaa, jos kantaisin jotain tunteitani viel’ näiden vuosien jälkeen.
Katsos, kun erosta on päässyt yli, niin siitä suhteesta tulee evvk. Kun eksän näkee, niin sitä vain ihmettelee ”ihanko oikeesti olen joskus ollut tuon kanssa naimisissa?”.Sitä kun rakentaa oman elämänsä uudelleen eron jälkeen. Isä hoitaa lapsen sen puoleisen suvun, minä hoidan tämän puoleisen. Näin molemmat puolet ovat tasa-arvoisesti hoidettu.
Niin, sinä puhut sinusta ja sinun tunteista, minä puhun lapsista. Itsekin olen eronnut, en silti koskaan ole suhtautunut lapsen toiseen vanhempaan ja sukuunsa evvk asenteelle, he nimittäin ovat lapselle tärkeitä vaikkeivat minulle mitään merkitsikään henkilökohtaisesti.
Vaikka lapset ovat jo aikuisia, enkä ole tavannut heidän isänsä sukua vuosiin, kysyn kyllä lapsilta heidänkin kuulumisia ja kehoitan olemaan yhteydessä. Ja mikäli suurempaa lapsiin liittyvää juhlaa olisin järjestämässä, ehdottomasti kutsuisin isänsäkin suvun, sillä he ovat lapsille tärkeitä ihmisiä.
Ja samoin toimin miehen lasten kanssa. Olen järjestänyt useamman juhlan heidän lasten tapahtumista, kutsuen myös äitinsä suvun. Minun pöytään mahtuu kyllä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun lapsillani on puolisisarus isänsä luona. Ikäeroa heillä on kymmenisen vuotta. Minun lapseni siis ovat jo Täysi-ikäisiä.
Heitä kumpaakaan ei voisi vähempää kiinnostaa tuo pyolisisarus, vaikka vuoroviikkoisin hänen kanssaan elivät. Isänsä on siitä asiasta suuttunut.
Oliskohan heillä äidin perintönä vähän katkera ja kaunainen mielenlaatu, joka selittää tilanteen? Kyseessähän on heidän sisarus ja normaalisti se herättää lämpöä ja rakkautta
Mistä ihmeestä päättelet, että minä olisin katkera..???
Minusta se näkyy tuossa tekstissä rivien välistä. Voin toki olla väärässäkin. Mut kerro toki miten itse olet suhtautunut siihen et lastesi toiseen perheeseen ja exällesi syntyi vauva. Ilahduitko? Pahastuitko? Väistitkö evvk- tyylin uuden ihmisen ja sukulaisen dyntymän lastes elämään? Suhtauduitko lämpimästi, annoit lapdille esimerkkiä siitä miten luodaan lämmin suhde tulokkaaseen? Vai miten? Ja mitä lapset oppivat isänsä uuden vauvan merkityksestä sinulta? Uusi vauva on iso asia. Joten jotenkin siihen suhtauduit.
Olen tuo, jolle vastaat.
Kun kuulin, että vauva on tulossa, niin nauroin sydämeni kyllyydestä, koska en uskonut korviani. Koska henk koht olen sitä mieltä, että uusperheeseen ei kannata tehdä lusää lapsia, jos molemmilla on jo omia. Ja heillä molemmilla olijo kaksi.
Nauroin asiaa kaikille kavereillenI. Myönnän, että olin vahingoniloinen. Mutta: olen hyvin, hyvin tarkka siitä, etten näytä tunteitani lapsilleni. Heille en tainnut osoittaa mitään erityisiä tunteita, osoitin käytökselläni ja puheillani neutraaliutta. Ihmisille syntyy vauvoja, ja nyt syntyy heille.
Lapseni siis olivat vuoroviikkolapsia. Pyrin muutenkin osoittamaan lapsilleni, että heillä on kaksi kotia, eikä kumpikaan ole huonompi tai parempi, ne ovat vain erilaisia. Missään nimessä en mennyt kaivelemaan isän perheen asioita. En vauva-asiassa enkä missään muaallakaan. Jätin heidät rahaan elämään omaa elämäänsä.
Ja ajattelet ettei vahingonilosi mitenkään kantautunut lapsillesi? Oikeesti. Sinä voit esittää mitä haluat, lapsesi kuitenkin elävät sen tunne-elämän kanssa mitä oikeasti tunnet. Et voi lapsilles valehdella sitä kuka oikeasti olet. Vaikka lapset eivät ymmärtäisi mikä mättää, mättää silti. Eli olin oikeassa. Sinä olet myrkyttänyt lastes mielen.
Höpö höpö. Vahingonilo ei kantaudu kenellekään , jolle asiasta et puhu. Lapseni eivät tiedä mitään tunteistani isäänikääj kohtaan, koska en siitä puhu. Eivät lapsetKAAN ole mitään ajatuksenlukijoita.
(Vähän sama kuin,e kaksi tuntisimme toisemme. Olisimme vaikka samassa työpaikassa, ja minä vihaisin esimiestämme. Lyön vetoa, ettei sinulla olisi siitä mitään tietoa. )
Jos jotain haluaa kaivaa, niin tämä: Lapsiini pikemminkin on vaikuttanut se, että eksäni on minulle aivan evvk. Hän ei herätä minussa mitään tunteita, ei hybää, eikä pahaa. Tuo vahingonilo ei liittynyt eksäöni, vaan yleensä siihen, että toiset haluavat tehdä asiat vaikeimman kautta. Mutta itse eksä on evvk. Eksän uusi on evvk. Ja tietty heidän lasensa on minulle evvk.
Miten tuo lapsi voisikaan minulle muuta olla, kun en ole häntä eläessäni nähnyt?? En ole nähnyt eksäni uutta anopiiakaan, joten hänkin on minulle evvk.On kyllä surullista, että asenteesi lapsen toiseen vanhempaan on tuo evvk. Silloinhan suhtaudut osaan lapsestakin evvk, mitätöit hänen lähtökohtansa ja juurensa ( ex-suku). Kuka lapsi haluaa tuntea ja kuulla lähtökohtansa olevan osittain EVVK? Ja tässä et näe mitään kummallista?
Mitä se pitäisi olla? Erostamme on jo reilu 10 vuotta. Olisi omituisempaa, jos kantaisin jotain tunteitani viel’ näiden vuosien jälkeen.
Katsos, kun erosta on päässyt yli, niin siitä suhteesta tulee evvk. Kun eksän näkee, niin sitä vain ihmettelee ”ihanko oikeesti olen joskus ollut tuon kanssa naimisissa?”.Sitä kun rakentaa oman elämänsä uudelleen eron jälkeen. Isä hoitaa lapsen sen puoleisen suvun, minä hoidan tämän puoleisen. Näin molemmat puolet ovat tasa-arvoisesti hoidettu.
Niin, sinä puhut sinusta ja sinun tunteista, minä puhun lapsista. Itsekin olen eronnut, en silti koskaan ole suhtautunut lapsen toiseen vanhempaan ja sukuunsa evvk asenteelle, he nimittäin ovat lapselle tärkeitä vaikkeivat minulle mitään merkitsikään henkilökohtaisesti.
Vaikka lapset ovat jo aikuisia, enkä ole tavannut heidän isänsä sukua vuosiin, kysyn kyllä lapsilta heidänkin kuulumisia ja kehoitan olemaan yhteydessä. Ja mikäli suurempaa lapsiin liittyvää juhlaa olisin järjestämässä, ehdottomasti kutsuisin isänsäkin suvun, sillä he ovat lapsille tärkeitä ihmisiä.
Ja samoin toimin miehen lasten kanssa. Olen järjestänyt useamman juhlan heidän lasten tapahtumista, kutsuen myös äitinsä suvun. Minun pöytään mahtuu kyllä.
No, niinhän minäkin teen. Kun lapset näkevät isäänsä ja sukuaan, niin kyselen mitä kuuluu. Kehotan lapsiani olemaan yhteydessä isän puolen isovanhempiin. Ja kun oli yo-kirjoitukset, niin ilman muuta kutsuin kaikki.
Mutta SILTI isänsä ei herätä minussa mitään tunteita. Ei hyviä, eikä pahoja. En ole sen enempää katkera kuin itken peräänkään. Evvk. Kuin kuka tahansa ihminen, jonka olen joskus tuntenut.
Sama
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuon nyt ihan vastakkaisen ajatuksen tänne...
Jos minun perheessäni olisi vauva ja hoitaisin ja hoivaisin sitä nuorena aikuisena, niin varmasti kiintyisin avuttomaan vauvaan ja hoivavietti vain vahvistuisi. Samaan aikaan ehkä suunnittelen vuoden päästä pois muuttoa vauvan luota, joka ei ole minun tai minun kasvatettavissani. Olen vain velvollisuudesta lasta hoivaava, mutta kuitenkin "ylimääräinen" ja vailla sananvaltaa pikkuiseen.
Tällaisessa tilanteessa ratkaisuni olisi ottaa etäisyyttä vauvaan ja yrittää olla kasvattamatta kiintymystäni siihen lainkaan. Ihan niin kuin tyttö tekeekin.
Oli niin tai näin, niin AP:n on nyt hoidettava ihan itse se hankkimansa vauva ja antaa teinille oma tilansa kasvaa aikuiseksi. (Ja sitten kun tyttö hankkii oman vauvansa, niin AP:n on syytä olla tyrkyttämättä itseään tykö)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun lapsillani on puolisisarus isänsä luona. Ikäeroa heillä on kymmenisen vuotta. Minun lapseni siis ovat jo Täysi-ikäisiä.
Heitä kumpaakaan ei voisi vähempää kiinnostaa tuo pyolisisarus, vaikka vuoroviikkoisin hänen kanssaan elivät. Isänsä on siitä asiasta suuttunut.
Oliskohan heillä äidin perintönä vähän katkera ja kaunainen mielenlaatu, joka selittää tilanteen? Kyseessähän on heidän sisarus ja normaalisti se herättää lämpöä ja rakkautta
Mistä ihmeestä päättelet, että minä olisin katkera..???
Minusta se näkyy tuossa tekstissä rivien välistä. Voin toki olla väärässäkin. Mut kerro toki miten itse olet suhtautunut siihen et lastesi toiseen perheeseen ja exällesi syntyi vauva. Ilahduitko? Pahastuitko? Väistitkö evvk- tyylin uuden ihmisen ja sukulaisen dyntymän lastes elämään? Suhtauduitko lämpimästi, annoit lapdille esimerkkiä siitä miten luodaan lämmin suhde tulokkaaseen? Vai miten? Ja mitä lapset oppivat isänsä uuden vauvan merkityksestä sinulta? Uusi vauva on iso asia. Joten jotenkin siihen suhtauduit.
Olen tuo, jolle vastaat.
Kun kuulin, että vauva on tulossa, niin nauroin sydämeni kyllyydestä, koska en uskonut korviani. Koska henk koht olen sitä mieltä, että uusperheeseen ei kannata tehdä lusää lapsia, jos molemmilla on jo omia. Ja heillä molemmilla olijo kaksi.
Nauroin asiaa kaikille kavereillenI. Myönnän, että olin vahingoniloinen. Mutta: olen hyvin, hyvin tarkka siitä, etten näytä tunteitani lapsilleni. Heille en tainnut osoittaa mitään erityisiä tunteita, osoitin käytökselläni ja puheillani neutraaliutta. Ihmisille syntyy vauvoja, ja nyt syntyy heille.
Lapseni siis olivat vuoroviikkolapsia. Pyrin muutenkin osoittamaan lapsilleni, että heillä on kaksi kotia, eikä kumpikaan ole huonompi tai parempi, ne ovat vain erilaisia. Missään nimessä en mennyt kaivelemaan isän perheen asioita. En vauva-asiassa enkä missään muaallakaan. Jätin heidät rahaan elämään omaa elämäänsä.
Ja ajattelet ettei vahingonilosi mitenkään kantautunut lapsillesi? Oikeesti. Sinä voit esittää mitä haluat, lapsesi kuitenkin elävät sen tunne-elämän kanssa mitä oikeasti tunnet. Et voi lapsilles valehdella sitä kuka oikeasti olet. Vaikka lapset eivät ymmärtäisi mikä mättää, mättää silti. Eli olin oikeassa. Sinä olet myrkyttänyt lastes mielen.
Höpö höpö. Vahingonilo ei kantaudu kenellekään , jolle asiasta et puhu. Lapseni eivät tiedä mitään tunteistani isäänikääj kohtaan, koska en siitä puhu. Eivät lapsetKAAN ole mitään ajatuksenlukijoita.
(Vähän sama kuin,e kaksi tuntisimme toisemme. Olisimme vaikka samassa työpaikassa, ja minä vihaisin esimiestämme. Lyön vetoa, ettei sinulla olisi siitä mitään tietoa. )
Jos jotain haluaa kaivaa, niin tämä: Lapsiini pikemminkin on vaikuttanut se, että eksäni on minulle aivan evvk. Hän ei herätä minussa mitään tunteita, ei hybää, eikä pahaa. Tuo vahingonilo ei liittynyt eksäöni, vaan yleensä siihen, että toiset haluavat tehdä asiat vaikeimman kautta. Mutta itse eksä on evvk. Eksän uusi on evvk. Ja tietty heidän lasensa on minulle evvk.
Miten tuo lapsi voisikaan minulle muuta olla, kun en ole häntä eläessäni nähnyt?? En ole nähnyt eksäni uutta anopiiakaan, joten hänkin on minulle evvk.On kyllä surullista, että asenteesi lapsen toiseen vanhempaan on tuo evvk. Silloinhan suhtaudut osaan lapsestakin evvk, mitätöit hänen lähtökohtansa ja juurensa ( ex-suku). Kuka lapsi haluaa tuntea ja kuulla lähtökohtansa olevan osittain EVVK? Ja tässä et näe mitään kummallista?
Mitä se pitäisi olla? Erostamme on jo reilu 10 vuotta. Olisi omituisempaa, jos kantaisin jotain tunteitani viel’ näiden vuosien jälkeen.
Katsos, kun erosta on päässyt yli, niin siitä suhteesta tulee evvk. Kun eksän näkee, niin sitä vain ihmettelee ”ihanko oikeesti olen joskus ollut tuon kanssa naimisissa?”.Sitä kun rakentaa oman elämänsä uudelleen eron jälkeen. Isä hoitaa lapsen sen puoleisen suvun, minä hoidan tämän puoleisen. Näin molemmat puolet ovat tasa-arvoisesti hoidettu.
Niin, sinä puhut sinusta ja sinun tunteista, minä puhun lapsista. Itsekin olen eronnut, en silti koskaan ole suhtautunut lapsen toiseen vanhempaan ja sukuunsa evvk asenteelle, he nimittäin ovat lapselle tärkeitä vaikkeivat minulle mitään merkitsikään henkilökohtaisesti.
Vaikka lapset ovat jo aikuisia, enkä ole tavannut heidän isänsä sukua vuosiin, kysyn kyllä lapsilta heidänkin kuulumisia ja kehoitan olemaan yhteydessä. Ja mikäli suurempaa lapsiin liittyvää juhlaa olisin järjestämässä, ehdottomasti kutsuisin isänsäkin suvun, sillä he ovat lapsille tärkeitä ihmisiä.
Ja samoin toimin miehen lasten kanssa. Olen järjestänyt useamman juhlan heidän lasten tapahtumista, kutsuen myös äitinsä suvun. Minun pöytään mahtuu kyllä.
Tuo viimeinen kappale? Järjestät miehen uuden liiton lasten juhlat ja kutsut nyxän suvun niihin. Miksi nyxä ja exä ei järjestä yhteisten lastensa juhlia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun lapsillani on puolisisarus isänsä luona. Ikäeroa heillä on kymmenisen vuotta. Minun lapseni siis ovat jo Täysi-ikäisiä.
Heitä kumpaakaan ei voisi vähempää kiinnostaa tuo pyolisisarus, vaikka vuoroviikkoisin hänen kanssaan elivät. Isänsä on siitä asiasta suuttunut.
Oliskohan heillä äidin perintönä vähän katkera ja kaunainen mielenlaatu, joka selittää tilanteen? Kyseessähän on heidän sisarus ja normaalisti se herättää lämpöä ja rakkautta
Mistä ihmeestä päättelet, että minä olisin katkera..???
Minusta se näkyy tuossa tekstissä rivien välistä. Voin toki olla väärässäkin. Mut kerro toki miten itse olet suhtautunut siihen et lastesi toiseen perheeseen ja exällesi syntyi vauva. Ilahduitko? Pahastuitko? Väistitkö evvk- tyylin uuden ihmisen ja sukulaisen dyntymän lastes elämään? Suhtauduitko lämpimästi, annoit lapdille esimerkkiä siitä miten luodaan lämmin suhde tulokkaaseen? Vai miten? Ja mitä lapset oppivat isänsä uuden vauvan merkityksestä sinulta? Uusi vauva on iso asia. Joten jotenkin siihen suhtauduit.
Olen tuo, jolle vastaat.
Kun kuulin, että vauva on tulossa, niin nauroin sydämeni kyllyydestä, koska en uskonut korviani. Koska henk koht olen sitä mieltä, että uusperheeseen ei kannata tehdä lusää lapsia, jos molemmilla on jo omia. Ja heillä molemmilla olijo kaksi.
Nauroin asiaa kaikille kavereillenI. Myönnän, että olin vahingoniloinen. Mutta: olen hyvin, hyvin tarkka siitä, etten näytä tunteitani lapsilleni. Heille en tainnut osoittaa mitään erityisiä tunteita, osoitin käytökselläni ja puheillani neutraaliutta. Ihmisille syntyy vauvoja, ja nyt syntyy heille.
Lapseni siis olivat vuoroviikkolapsia. Pyrin muutenkin osoittamaan lapsilleni, että heillä on kaksi kotia, eikä kumpikaan ole huonompi tai parempi, ne ovat vain erilaisia. Missään nimessä en mennyt kaivelemaan isän perheen asioita. En vauva-asiassa enkä missään muaallakaan. Jätin heidät rahaan elämään omaa elämäänsä.
Ja ajattelet ettei vahingonilosi mitenkään kantautunut lapsillesi? Oikeesti. Sinä voit esittää mitä haluat, lapsesi kuitenkin elävät sen tunne-elämän kanssa mitä oikeasti tunnet. Et voi lapsilles valehdella sitä kuka oikeasti olet. Vaikka lapset eivät ymmärtäisi mikä mättää, mättää silti. Eli olin oikeassa. Sinä olet myrkyttänyt lastes mielen.
Höpö höpö. Vahingonilo ei kantaudu kenellekään , jolle asiasta et puhu. Lapseni eivät tiedä mitään tunteistani isäänikääj kohtaan, koska en siitä puhu. Eivät lapsetKAAN ole mitään ajatuksenlukijoita.
(Vähän sama kuin,e kaksi tuntisimme toisemme. Olisimme vaikka samassa työpaikassa, ja minä vihaisin esimiestämme. Lyön vetoa, ettei sinulla olisi siitä mitään tietoa. )
Jos jotain haluaa kaivaa, niin tämä: Lapsiini pikemminkin on vaikuttanut se, että eksäni on minulle aivan evvk. Hän ei herätä minussa mitään tunteita, ei hybää, eikä pahaa. Tuo vahingonilo ei liittynyt eksäöni, vaan yleensä siihen, että toiset haluavat tehdä asiat vaikeimman kautta. Mutta itse eksä on evvk. Eksän uusi on evvk. Ja tietty heidän lasensa on minulle evvk.
Miten tuo lapsi voisikaan minulle muuta olla, kun en ole häntä eläessäni nähnyt?? En ole nähnyt eksäni uutta anopiiakaan, joten hänkin on minulle evvk.On kyllä surullista, että asenteesi lapsen toiseen vanhempaan on tuo evvk. Silloinhan suhtaudut osaan lapsestakin evvk, mitätöit hänen lähtökohtansa ja juurensa ( ex-suku). Kuka lapsi haluaa tuntea ja kuulla lähtökohtansa olevan osittain EVVK? Ja tässä et näe mitään kummallista?
Mitä se pitäisi olla? Erostamme on jo reilu 10 vuotta. Olisi omituisempaa, jos kantaisin jotain tunteitani viel’ näiden vuosien jälkeen.
Katsos, kun erosta on päässyt yli, niin siitä suhteesta tulee evvk. Kun eksän näkee, niin sitä vain ihmettelee ”ihanko oikeesti olen joskus ollut tuon kanssa naimisissa?”.Sitä kun rakentaa oman elämänsä uudelleen eron jälkeen. Isä hoitaa lapsen sen puoleisen suvun, minä hoidan tämän puoleisen. Näin molemmat puolet ovat tasa-arvoisesti hoidettu.
Niin, sinä puhut sinusta ja sinun tunteista, minä puhun lapsista. Itsekin olen eronnut, en silti koskaan ole suhtautunut lapsen toiseen vanhempaan ja sukuunsa evvk asenteelle, he nimittäin ovat lapselle tärkeitä vaikkeivat minulle mitään merkitsikään henkilökohtaisesti.
Vaikka lapset ovat jo aikuisia, enkä ole tavannut heidän isänsä sukua vuosiin, kysyn kyllä lapsilta heidänkin kuulumisia ja kehoitan olemaan yhteydessä. Ja mikäli suurempaa lapsiin liittyvää juhlaa olisin järjestämässä, ehdottomasti kutsuisin isänsäkin suvun, sillä he ovat lapsille tärkeitä ihmisiä.
Ja samoin toimin miehen lasten kanssa. Olen järjestänyt useamman juhlan heidän lasten tapahtumista, kutsuen myös äitinsä suvun. Minun pöytään mahtuu kyllä.
Outoa tuo viimein kappale.
Minä en järjestä juhlia kenenkään muun lapsille kuin omilleni.
Jos mieheni haluaisi järkestää juhlat lapsilleen, niin olisin kyllä tulena. Mutta ei, se ei ole minun tehtäväni järjestää niitä. Ei, vaikka haluaisin.
Ohis, mutta minusta tuntui sen verran pahalta lukea noita uusperheitä solvaavia kommentteja että pakko kommentoida.
Ihanko oikeasti ajattelette, että jos kerran perheen on perustanut niin siinä on sitten pakko pysyä, oli tilanne mikä hyvänsä. Ja kun lapsia pitää ajatella ennen omaa napaansa: ettekö näe että tilanne voi olla sellainenkin että lastenkin kannalta on parempi erota? Entä jos kotona on väkivaltaa, alkoholia, riitelyä, välinpitämättömyyttä? Ja jos se ero sitten tulee, niin koskaan missään tilanteessa ei uusperhettä saisi perustaa? Arvostan itsekin ydinperhettä, mutta joku raja tälläkin kapeakatseisuudella.
Uusperheitä on myös monenlaisia. Itse elän sikäli uusperheessä, että miehellä on lapsi aiemmasta suhteestaan. Suhde ei ollut vakaa, ja ero tuli raskausaikana (nainen halusi erota miehestäni). Mieheni on kuitenkin kantanut vastuunsa ja ollut poikansa elämässä mukana tämän syntymästä asti vaikkeivat olekaan asuneet yhdessä. Meillä on oikeasti mennyt kaikki hienosti. En näe, että miehen poika olisi mitenkään kärsinyt meidän ”hirveästä uusperhe-elämästä”. Päin vastoin, palvoo pikkusisaruksiaan. Nyt poika on jo teini-ikäinen ja käy meillä harvemmin enää, mutta hienosti menee silloin kun käy, ja sisarpuolten kanssa on syntynyt ihan oikea läheinen suhde. Meillä ei kertaakaan koskaan ole ollut mitään ongelmia. Onko meidän perheemme nyt oikeasti jotenkin tuomittava siksi että miehelläni oli lapsi? Että minun olisi pitänyt jättää tämä kaikki kokematta vain siksi että miehellä oli jo poika? Tulee ihan väkisinkin mieleen, että kirjoittelevatko noita uusperhe-kommentteja ne ihmiset jotka on itse onnettomassa ydinperheessä ja ehkä pelkäävät esimerkiksi miehensä lähtevän ja perustavan uuden perheen. Vai mikä tuossa on niin kammottavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ohis, mutta minusta tuntui sen verran pahalta lukea noita uusperheitä solvaavia kommentteja että pakko kommentoida.
Ihanko oikeasti ajattelette, että jos kerran perheen on perustanut niin siinä on sitten pakko pysyä, oli tilanne mikä hyvänsä. Ja kun lapsia pitää ajatella ennen omaa napaansa: ettekö näe että tilanne voi olla sellainenkin että lastenkin kannalta on parempi erota? Entä jos kotona on väkivaltaa, alkoholia, riitelyä, välinpitämättömyyttä? Ja jos se ero sitten tulee, niin koskaan missään tilanteessa ei uusperhettä saisi perustaa? Arvostan itsekin ydinperhettä, mutta joku raja tälläkin kapeakatseisuudella.
Uusperheitä on myös monenlaisia. Itse elän sikäli uusperheessä, että miehellä on lapsi aiemmasta suhteestaan. Suhde ei ollut vakaa, ja ero tuli raskausaikana (nainen halusi erota miehestäni). Mieheni on kuitenkin kantanut vastuunsa ja ollut poikansa elämässä mukana tämän syntymästä asti vaikkeivat olekaan asuneet yhdessä. Meillä on oikeasti mennyt kaikki hienosti. En näe, että miehen poika olisi mitenkään kärsinyt meidän ”hirveästä uusperhe-elämästä”. Päin vastoin, palvoo pikkusisaruksiaan. Nyt poika on jo teini-ikäinen ja käy meillä harvemmin enää, mutta hienosti menee silloin kun käy, ja sisarpuolten kanssa on syntynyt ihan oikea läheinen suhde. Meillä ei kertaakaan koskaan ole ollut mitään ongelmia. Onko meidän perheemme nyt oikeasti jotenkin tuomittava siksi että miehelläni oli lapsi? Että minun olisi pitänyt jättää tämä kaikki kokematta vain siksi että miehellä oli jo poika? Tulee ihan väkisinkin mieleen, että kirjoittelevatko noita uusperhe-kommentteja ne ihmiset jotka on itse onnettomassa ydinperheessä ja ehkä pelkäävät esimerkiksi miehensä lähtevän ja perustavan uuden perheen. Vai mikä tuossa on niin kammottavaa.
Ei kirjoittele, edelleenkään, täällä on jo monta kertaa kerrottu sellaisten kirjoittelevan, jotka ovat joutuneet elämään uusperheessä vaikka eivät ole sitä halunneet tai valinneet. Sinä olet oman valintasi tehnyt, uusperhelapset ei. Huom. Sinunkin lapsesi saattaa päätyä vielä uusperheeseen, siihen et pysty vaikuttamaan eli voit olla itse ”katkera eksä” joskus, kuten kuvittelet eroperhelasten olevan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun lapsillani on puolisisarus isänsä luona. Ikäeroa heillä on kymmenisen vuotta. Minun lapseni siis ovat jo Täysi-ikäisiä.
Heitä kumpaakaan ei voisi vähempää kiinnostaa tuo pyolisisarus, vaikka vuoroviikkoisin hänen kanssaan elivät. Isänsä on siitä asiasta suuttunut.
Oliskohan heillä äidin perintönä vähän katkera ja kaunainen mielenlaatu, joka selittää tilanteen? Kyseessähän on heidän sisarus ja normaalisti se herättää lämpöä ja rakkautta
Ei todellakaan herätä sisarPUOLI mitään tunteita. En laske edes sukulaiseksi.
Ilmeisesti et sitten laske isovanhempiakaan yms. sukulaisiksi. Sisarpuolellakin on 50% samaa DNA:ta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ymmärrä, mitä ihmettelemistä siinä on, että lapset eivät koe tärkeiksi äiti- tai isäpuoliaan tai puolisisaruksiaan. Kuka meistä aikuisista pystyy olemaan niin avoin ja sopeutuvainen, että jaksaa aidosti kiintyä joihinkin ihmisiin, jotka vain tupsahtivat jostain? Totuushan on, että suurin osa meistä haluaa säilyttää sitä mikä on meille alkuperäistä ja rakasta, ja se tuntuu aidolta ja omalta. Muutoksia siedämme usein vain, jos olemme itse jotenkin valinneet muutoksen ja siltikin saatamme kokea stressiä sopeutumisen vuoksi. Edes itse valitsemamme ystävät ovat harvoin meille niin mieluisia, että haluaisimme olla heidän seurassaan jatkuvasti ja jakaa kotimme. Miksi aikuiset kuvittelevat, että lapset olisivat tässä suhteessa ominaisuuksiltaan täysin päinvastaisia kuin aikuiset?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun lapsillani on puolisisarus isänsä luona. Ikäeroa heillä on kymmenisen vuotta. Minun lapseni siis ovat jo Täysi-ikäisiä.
Heitä kumpaakaan ei voisi vähempää kiinnostaa tuo pyolisisarus, vaikka vuoroviikkoisin hänen kanssaan elivät. Isänsä on siitä asiasta suuttunut.
Oliskohan heillä äidin perintönä vähän katkera ja kaunainen mielenlaatu, joka selittää tilanteen? Kyseessähän on heidän sisarus ja normaalisti se herättää lämpöä ja rakkautta
Ei todellakaan herätä sisarPUOLI mitään tunteita. En laske edes sukulaiseksi.
Ilmeisesti et sitten laske isovanhempiakaan yms. sukulaisiksi. Sisarpuolellakin on 50% samaa DNA:ta.
Minä lasken sukulaisiksi heidät, joiden kanssa olen tekemisissä. Sukulaiset, jotka ovat vain olemassa, eivät kuulu sukulaisuussuhteisiin.
Ohis
Vierailija kirjoitti:
Me erosimme, kun mies vaihtoi minut lennosta uuteen. Lapset jäivät vuoroviikoiksi. Heillä oli tosi vaikeaa isänsä kanssa niinä viikkoina. Huonoa ilmapiirtä, riitoja.
Mies tuli valittamaan minulle, kun ”en tue häntä hänen isyydessään”. En tiedä, mitä hän tällä tarkoitti. Enhän minä ollut paikalla silloin, kun lapset näkivät isäänsä. Enkä puhunut pahaa hänestä lapsille. En edes tiedä, mitä hänen luonaan oikein tapahtui, kun lapset eivät kertoneet.
Äitini, joka on ammatiltaan parisuhdeterapeutti sanoi ”eiköhän hänellä ole ihan uusi nainen, jonka pitää häntä tukea”.
Summa summarum: minä näen tämän ketjun vain joko isien tai nyksien yrityksenä siirtää oma syyllisyytensä äidin harteille. Kun eivät itse osaa, niin täytyy päästä syyttämään muita.
Täälläkin on paljon ketjuja, joissa uusperheen äiti valittaa, kun mies ei ole sitä ja tätä lapsilleen ja hänen lapsille ja yhteisille lapsille. Ja muistetaan mainita, että ex-vaimo on hu llu ja katkera ja siitä se johtuu, kun mies ei osaa panna rajoja lapsilleen jne...
Eli uusperheessä ei osata keskenään näitä asioita ja tunteita käsitellä, vaan syytetään ex-vaimoa kaikesta. Ex-vaimon kai pitäisi tulla vuoroviikkoina pitämään entistä miestään kädestä ja kannustamaan isyyteen ja rajojen pitämiseen.
Ei tule näille nyxille mieleen, että ehkä sen eron syy oli juuri se, että mies ei siinä liitossakaan välittänyt lapsistaan, vaan kaikki metatyö ja vastuu kaatui lasten äidin niskaan. Ja nytkö pitäisi ex-vaimon tulla tukemaan uutta liittoa ja isyyttä.
Hohhoijaa...ei ihme, että uusperheet hajoavat niin useasti
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun lapsillani on puolisisarus isänsä luona. Ikäeroa heillä on kymmenisen vuotta. Minun lapseni siis ovat jo Täysi-ikäisiä.
Heitä kumpaakaan ei voisi vähempää kiinnostaa tuo pyolisisarus, vaikka vuoroviikkoisin hänen kanssaan elivät. Isänsä on siitä asiasta suuttunut.
Oliskohan heillä äidin perintönä vähän katkera ja kaunainen mielenlaatu, joka selittää tilanteen? Kyseessähän on heidän sisarus ja normaalisti se herättää lämpöä ja rakkautta
Mistä ihmeestä päättelet, että minä olisin katkera..???
Minusta se näkyy tuossa tekstissä rivien välistä. Voin toki olla väärässäkin. Mut kerro toki miten itse olet suhtautunut siihen et lastesi toiseen perheeseen ja exällesi syntyi vauva. Ilahduitko? Pahastuitko? Väistitkö evvk- tyylin uuden ihmisen ja sukulaisen dyntymän lastes elämään? Suhtauduitko lämpimästi, annoit lapdille esimerkkiä siitä miten luodaan lämmin suhde tulokkaaseen? Vai miten? Ja mitä lapset oppivat isänsä uuden vauvan merkityksestä sinulta? Uusi vauva on iso asia. Joten jotenkin siihen suhtauduit.
Olen tuo, jolle vastaat.
Kun kuulin, että vauva on tulossa, niin nauroin sydämeni kyllyydestä, koska en uskonut korviani. Koska henk koht olen sitä mieltä, että uusperheeseen ei kannata tehdä lusää lapsia, jos molemmilla on jo omia. Ja heillä molemmilla olijo kaksi.
Nauroin asiaa kaikille kavereillenI. Myönnän, että olin vahingoniloinen. Mutta: olen hyvin, hyvin tarkka siitä, etten näytä tunteitani lapsilleni. Heille en tainnut osoittaa mitään erityisiä tunteita, osoitin käytökselläni ja puheillani neutraaliutta. Ihmisille syntyy vauvoja, ja nyt syntyy heille.
Lapseni siis olivat vuoroviikkolapsia. Pyrin muutenkin osoittamaan lapsilleni, että heillä on kaksi kotia, eikä kumpikaan ole huonompi tai parempi, ne ovat vain erilaisia. Missään nimessä en mennyt kaivelemaan isän perheen asioita. En vauva-asiassa enkä missään muaallakaan. Jätin heidät rahaan elämään omaa elämäänsä.
Ja ajattelet ettei vahingonilosi mitenkään kantautunut lapsillesi? Oikeesti. Sinä voit esittää mitä haluat, lapsesi kuitenkin elävät sen tunne-elämän kanssa mitä oikeasti tunnet. Et voi lapsilles valehdella sitä kuka oikeasti olet. Vaikka lapset eivät ymmärtäisi mikä mättää, mättää silti. Eli olin oikeassa. Sinä olet myrkyttänyt lastes mielen.
Eli äidin pitää valehdella lapsille, että isän uusi suhde on OK ja silti lapset tietävät, että äiti ei oikeasti tunne noin, jotain on pielessä. Isä päättää uudessa liitossaankin exän ajatukset, sillä lasten takia äidin on ajateltava toisin kuin tuntee?
Miksi isän uusi suhde ei ole OK? En ymmärrä ihmisiä, jotka jäävät katkeruuteen ja vihaan vellomaan. Kuten tuolla sanottiin, pilaat myös lastesi elämän.
Voihan se olla, että suhde olisi ok, mutta ihminen jonka kanssa sillä hetkellä on ei ole. Itselleni esimerkiksi ei ole mitään sitä vastaan, että ex miehellä uusi suhde, mutta nainen jonka kanssa tällä hetkellä on ei ole minulle ok enkä häntä suostu elämääni ottamaan missään määrin. Siinä on tarpeeksi, että saa olla lasteni kanssa, kun ovat isällään.
Ootko ikinä harkinnut terapiaa?
Vierailija kirjoitti:
Ohis, mutta minusta tuntui sen verran pahalta lukea noita uusperheitä solvaavia kommentteja että pakko kommentoida.
Ihanko oikeasti ajattelette, että jos kerran perheen on perustanut niin siinä on sitten pakko pysyä, oli tilanne mikä hyvänsä. Ja kun lapsia pitää ajatella ennen omaa napaansa: ettekö näe että tilanne voi olla sellainenkin että lastenkin kannalta on parempi erota? Entä jos kotona on väkivaltaa, alkoholia, riitelyä, välinpitämättömyyttä? Ja jos se ero sitten tulee, niin koskaan missään tilanteessa ei uusperhettä saisi perustaa? Arvostan itsekin ydinperhettä, mutta joku raja tälläkin kapeakatseisuudella.
Uusperheitä on myös monenlaisia. Itse elän sikäli uusperheessä, että miehellä on lapsi aiemmasta suhteestaan. Suhde ei ollut vakaa, ja ero tuli raskausaikana (nainen halusi erota miehestäni). Mieheni on kuitenkin kantanut vastuunsa ja ollut poikansa elämässä mukana tämän syntymästä asti vaikkeivat olekaan asuneet yhdessä. Meillä on oikeasti mennyt kaikki hienosti. En näe, että miehen poika olisi mitenkään kärsinyt meidän ”hirveästä uusperhe-elämästä”. Päin vastoin, palvoo pikkusisaruksiaan. Nyt poika on jo teini-ikäinen ja käy meillä harvemmin enää, mutta hienosti menee silloin kun käy, ja sisarpuolten kanssa on syntynyt ihan oikea läheinen suhde. Meillä ei kertaakaan koskaan ole ollut mitään ongelmia. Onko meidän perheemme nyt oikeasti jotenkin tuomittava siksi että miehelläni oli lapsi? Että minun olisi pitänyt jättää tämä kaikki kokematta vain siksi että miehellä oli jo poika? Tulee ihan väkisinkin mieleen, että kirjoittelevatko noita uusperhe-kommentteja ne ihmiset jotka on itse onnettomassa ydinperheessä ja ehkä pelkäävät esimerkiksi miehensä lähtevän ja perustavan uuden perheen. Vai mikä tuossa on niin kammottavaa.
Jännä, että uusperheissä aina palvotaan uusia lapsia.
Meillä on 4 lasta ja ei sisaruksista kukaan ole palvonut toisiaan. Ovat eläneet yhdessä, tapelleet, tykänneet, välillä inhonneet toisiaan, mutta pitäneet toistensa puolta. Nyt aikuisina pitävät yhteyttä toisiinsa tiiviisti. Mutta kukaan ei edelleenkään palvo toisiaan. Ei edes meitä vanhempia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ohis, mutta minusta tuntui sen verran pahalta lukea noita uusperheitä solvaavia kommentteja että pakko kommentoida.
Ihanko oikeasti ajattelette, että jos kerran perheen on perustanut niin siinä on sitten pakko pysyä, oli tilanne mikä hyvänsä. Ja kun lapsia pitää ajatella ennen omaa napaansa: ettekö näe että tilanne voi olla sellainenkin että lastenkin kannalta on parempi erota? Entä jos kotona on väkivaltaa, alkoholia, riitelyä, välinpitämättömyyttä? Ja jos se ero sitten tulee, niin koskaan missään tilanteessa ei uusperhettä saisi perustaa? Arvostan itsekin ydinperhettä, mutta joku raja tälläkin kapeakatseisuudella.
Uusperheitä on myös monenlaisia. Itse elän sikäli uusperheessä, että miehellä on lapsi aiemmasta suhteestaan. Suhde ei ollut vakaa, ja ero tuli raskausaikana (nainen halusi erota miehestäni). Mieheni on kuitenkin kantanut vastuunsa ja ollut poikansa elämässä mukana tämän syntymästä asti vaikkeivat olekaan asuneet yhdessä. Meillä on oikeasti mennyt kaikki hienosti. En näe, että miehen poika olisi mitenkään kärsinyt meidän ”hirveästä uusperhe-elämästä”. Päin vastoin, palvoo pikkusisaruksiaan. Nyt poika on jo teini-ikäinen ja käy meillä harvemmin enää, mutta hienosti menee silloin kun käy, ja sisarpuolten kanssa on syntynyt ihan oikea läheinen suhde. Meillä ei kertaakaan koskaan ole ollut mitään ongelmia. Onko meidän perheemme nyt oikeasti jotenkin tuomittava siksi että miehelläni oli lapsi? Että minun olisi pitänyt jättää tämä kaikki kokematta vain siksi että miehellä oli jo poika? Tulee ihan väkisinkin mieleen, että kirjoittelevatko noita uusperhe-kommentteja ne ihmiset jotka on itse onnettomassa ydinperheessä ja ehkä pelkäävät esimerkiksi miehensä lähtevän ja perustavan uuden perheen. Vai mikä tuossa on niin kammottavaa.
Jännä, että uusperheissä aina palvotaan uusia lapsia.
Meillä on 4 lasta ja ei sisaruksista kukaan ole palvonut toisiaan. Ovat eläneet yhdessä, tapelleet, tykänneet, välillä inhonneet toisiaan, mutta pitäneet toistensa puolta. Nyt aikuisina pitävät yhteyttä toisiinsa tiiviisti. Mutta kukaan ei edelleenkään palvo toisiaan. Ei edes meitä vanhempia.
Lapsillakin on selviytymisen vaisto. He ymmärtävät, että selvitäkseen kaaoksessa, heidän täytyy "palvoa" vanhempansa uusia lapsia, jotta he saavat olla siinä perheessä. Ydinperheessä lapset uskaltavat tapella keskenään, koska se on turvallista ja ei ole uhkaa siitä, että jos tänään huudankin pikkuveljelle, että oot rasittava, niin sinut poistetaan siitä perheestä kokonaan pois.
Voihan se olla, että suhde olisi ok, mutta ihminen jonka kanssa sillä hetkellä on ei ole. Itselleni esimerkiksi ei ole mitään sitä vastaan, että ex miehellä uusi suhde, mutta nainen jonka kanssa tällä hetkellä on ei ole minulle ok enkä häntä suostu elämääni ottamaan missään määrin. Siinä on tarpeeksi, että saa olla lasteni kanssa, kun ovat isällään.