Lue keskustelun säännöt.
Uusperhe on kestämistä
21.11.2020 |
Välillä tuntuu, että elämäni on sietämistä. Elän uusperheessä ja meillä on kolme lasta. Yksi minun (10 v.), yksi miehen (17v.) ja yksi yksi yhteinen (1v.). Sietämistä aiheuttaa mieheni tytär, joka inhoaa yhteistä lastamme. Ei puhu ilkeästi hänelle, mutta jättää täysin huomioitta eli ei puhu, ei paijaa/leiki tms. Sivuuttaa siskopuolensa olemassaolon. Näin on ollut alusta asti. On pitänyt taaperoa sylissä koko vuoden aikana muutamia kertoja, kun joku on hänet syliin laittanut. Välit minun kanssa ovat suhteellisen ok, vaikka ei myöskään ole koskaan pitänyt minusta kovinkaan paljoa. Yritän olla välittämättä tästä ja järkeillä asioita, mutta vaikuttaa minuun silti. Joka päivä joudun elämään tässä oudossa tilanteessa omassa kodissa ja sietämään tätä passiivista/negatiivista käytöstä. Miehen mielestä ongelmaa ei ole ja asia ratkeaa itsestään, kun aikaa kuluu. Koitan kestää vielä muutaman vuoden tytärpuolta ja jospa sitten ammattikoulun päätyttyä miehen tytär muuttaisi pois. Olemme olleet yhdessä 7 vuotta ja lapset asuvat vakituisesti luonamme. Oma lapseni on luonut alusta saakka läheisen ja luonnollisen suhteen taaperoomme. Siinä ei tarvinut ohjata tai neuvoa, kun hellyys tuli luonnostaan. Miten muut kestätte uusperheiden ihmissuhdekiemuroita? Vinkkejä vailla!
Kommentit (284)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun lapsillani on puolisisarus isänsä luona. Ikäeroa heillä on kymmenisen vuotta. Minun lapseni siis ovat jo Täysi-ikäisiä.
Heitä kumpaakaan ei voisi vähempää kiinnostaa tuo pyolisisarus, vaikka vuoroviikkoisin hänen kanssaan elivät. Isänsä on siitä asiasta suuttunut.
Oliskohan heillä äidin perintönä vähän katkera ja kaunainen mielenlaatu, joka selittää tilanteen? Kyseessähän on heidän sisarus ja normaalisti se herättää lämpöä ja rakkautta
Mistä ihmeestä päättelet, että minä olisin katkera..???
Minusta se näkyy tuossa tekstissä rivien välistä. Voin toki olla väärässäkin. Mut kerro toki miten itse olet suhtautunut siihen et lastesi toiseen perheeseen ja exällesi syntyi vauva. Ilahduitko? Pahastuitko? Väistitkö evvk- tyylin uuden ihmisen ja sukulaisen dyntymän lastes elämään? Suhtauduitko lämpimästi, annoit lapdille esimerkkiä siitä miten luodaan lämmin suhde tulokkaaseen? Vai miten? Ja mitä lapset oppivat isänsä uuden vauvan merkityksestä sinulta? Uusi vauva on iso asia. Joten jotenkin siihen suhtauduit.
Olen tuo, jolle vastaat.
Kun kuulin, että vauva on tulossa, niin nauroin sydämeni kyllyydestä, koska en uskonut korviani. Koska henk koht olen sitä mieltä, että uusperheeseen ei kannata tehdä lusää lapsia, jos molemmilla on jo omia. Ja heillä molemmilla olijo kaksi.
Nauroin asiaa kaikille kavereillenI. Myönnän, että olin vahingoniloinen. Mutta: olen hyvin, hyvin tarkka siitä, etten näytä tunteitani lapsilleni. Heille en tainnut osoittaa mitään erityisiä tunteita, osoitin käytökselläni ja puheillani neutraaliutta. Ihmisille syntyy vauvoja, ja nyt syntyy heille.
Lapseni siis olivat vuoroviikkolapsia. Pyrin muutenkin osoittamaan lapsilleni, että heillä on kaksi kotia, eikä kumpikaan ole huonompi tai parempi, ne ovat vain erilaisia. Missään nimessä en mennyt kaivelemaan isän perheen asioita. En vauva-asiassa enkä missään muaallakaan. Jätin heidät rahaan elämään omaa elämäänsä.
Ja ajattelet ettei vahingonilosi mitenkään kantautunut lapsillesi? Oikeesti. Sinä voit esittää mitä haluat, lapsesi kuitenkin elävät sen tunne-elämän kanssa mitä oikeasti tunnet. Et voi lapsilles valehdella sitä kuka oikeasti olet. Vaikka lapset eivät ymmärtäisi mikä mättää, mättää silti. Eli olin oikeassa. Sinä olet myrkyttänyt lastes mielen.
Höpö höpö. Vahingonilo ei kantaudu kenellekään , jolle asiasta et puhu. Lapseni eivät tiedä mitään tunteistani isäänikääj kohtaan, koska en siitä puhu. Eivät lapsetKAAN ole mitään ajatuksenlukijoita.
(Vähän sama kuin,e kaksi tuntisimme toisemme. Olisimme vaikka samassa työpaikassa, ja minä vihaisin esimiestämme. Lyön vetoa, ettei sinulla olisi siitä mitään tietoa. )
Jos jotain haluaa kaivaa, niin tämä: Lapsiini pikemminkin on vaikuttanut se, että eksäni on minulle aivan evvk. Hän ei herätä minussa mitään tunteita, ei hybää, eikä pahaa. Tuo vahingonilo ei liittynyt eksäöni, vaan yleensä siihen, että toiset haluavat tehdä asiat vaikeimman kautta. Mutta itse eksä on evvk. Eksän uusi on evvk. Ja tietty heidän lasensa on minulle evvk.
Miten tuo lapsi voisikaan minulle muuta olla, kun en ole häntä eläessäni nähnyt?? En ole nähnyt eksäni uutta anopiiakaan, joten hänkin on minulle evvk.
Olet väärässä. Kyllä nimenomaan ne vaietut tunteet ja ajatukset vaikuttaa isosti ilmapiiriin ja ihmisten välisiin suhteisiin. Myös työpaikalla.Siltikin vaikket sinä sitä usko.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ohis, mutta minusta tuntui sen verran pahalta lukea noita uusperheitä solvaavia kommentteja että pakko kommentoida.
Ihanko oikeasti ajattelette, että jos kerran perheen on perustanut niin siinä on sitten pakko pysyä, oli tilanne mikä hyvänsä. Ja kun lapsia pitää ajatella ennen omaa napaansa: ettekö näe että tilanne voi olla sellainenkin että lastenkin kannalta on parempi erota? Entä jos kotona on väkivaltaa, alkoholia, riitelyä, välinpitämättömyyttä? Ja jos se ero sitten tulee, niin koskaan missään tilanteessa ei uusperhettä saisi perustaa? Arvostan itsekin ydinperhettä, mutta joku raja tälläkin kapeakatseisuudella.
Uusperheitä on myös monenlaisia. Itse elän sikäli uusperheessä, että miehellä on lapsi aiemmasta suhteestaan. Suhde ei ollut vakaa, ja ero tuli raskausaikana (nainen halusi erota miehestäni). Mieheni on kuitenkin kantanut vastuunsa ja ollut poikansa elämässä mukana tämän syntymästä asti vaikkeivat olekaan asuneet yhdessä. Meillä on oikeasti mennyt kaikki hienosti. En näe, että miehen poika olisi mitenkään kärsinyt meidän ”hirveästä uusperhe-elämästä”. Päin vastoin, palvoo pikkusisaruksiaan. Nyt poika on jo teini-ikäinen ja käy meillä harvemmin enää, mutta hienosti menee silloin kun käy, ja sisarpuolten kanssa on syntynyt ihan oikea läheinen suhde. Meillä ei kertaakaan koskaan ole ollut mitään ongelmia. Onko meidän perheemme nyt oikeasti jotenkin tuomittava siksi että miehelläni oli lapsi? Että minun olisi pitänyt jättää tämä kaikki kokematta vain siksi että miehellä oli jo poika? Tulee ihan väkisinkin mieleen, että kirjoittelevatko noita uusperhe-kommentteja ne ihmiset jotka on itse onnettomassa ydinperheessä ja ehkä pelkäävät esimerkiksi miehensä lähtevän ja perustavan uuden perheen. Vai mikä tuossa on niin kammottavaa.
Ei kirjoittele, edelleenkään, täällä on jo monta kertaa kerrottu sellaisten kirjoittelevan, jotka ovat joutuneet elämään uusperheessä vaikka eivät ole sitä halunneet tai valinneet. Sinä olet oman valintasi tehnyt, uusperhelapset ei. Huom. Sinunkin lapsesi saattaa päätyä vielä uusperheeseen, siihen et pysty vaikuttamaan eli voit olla itse ”katkera eksä” joskus, kuten kuvittelet eroperhelasten olevan.
Olen itsekin erolapsi, ja isäni löysi nopeasti uuden puolison vanhempien eron jälkeen. Eli minulla on myös kokemus lapsena olosta tässä tilanteessa. Traumatisoiduin kyllä vanhempieni erosta, mutta en isän uudesta perheestä. Olen tekemisissä myös velipuolen kanssa kuten täyssisarustenkin. Itse en ole eroamassa, joten sikäli voin kyllä vaikuttaa lasteni elämään. Jos kuitenkin eroaisin, niin lapseni traumatisoituisivat oman kokemukseni mukaan todennäköisemmin vanhempiensa erosta kun uusperheestä.
Mieheni lapsi tuskin on traumatisoitunut sinänsä vanhempiensa erosta, kun vanhemmat eivät hänen elinaikanaan ole yhdessä olleet. Ehkä tämä on siksi mennyt näin kivuttomasti. Halusin kuitenkin tuoda esille, että ei ne uusperhetarinat aina kamalia ole. Tunnen mieheni pojan sen verran hyvin että tietäisin kyllä jos olisi meidän olemassa olosta ahdistunut.
Lapset eivät ajattele asiaa samalla tavalla kuin oman elämännäkemyksensä jo kutakuinkin sementoineet aikuiset. Se on niistä aikuisista kiinni miten saavat uuden tilanteen lapselle selitettyä ja järjestettyä. Uuden ihmisen mukaan tulo lapsen elämään ei ole automaattisesti mikään katastrofi, ellei sitä sellaisena hänelle "kaupata". Sama asia tämän kahden kodin kauhistelun kanssa, jos lapsella kuitenkin on huone, tavarat, kaikki mitä hän tarvitsee molemmissa kodeissa. Se on aikuisten korvien välissä, se että on rankkaa "muuttaa" joka viikko. Olisi se ehkä aikuiselle ihmiselle, jolla on koko talo täynnä omia tarvikkeita ym. ja joka huolehtii itse kaikesta siivousta ja ruuan hankintaa myöten. Mutta kahden kodin järjestelyssä aikuiset molemmissa päissä pitävät lapsen asiat järjestyksessä ilman, että lapsen tarvitsee miettiä niitä tuon taivaallista, kuten kuuluu ollakin. Ja kumpikohan sille lapselle on lähtökohtaisesti tärkeämpi asia, vanhempi vai rakennus jossa hän asuu?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ohis, mutta minusta tuntui sen verran pahalta lukea noita uusperheitä solvaavia kommentteja että pakko kommentoida.
Ihanko oikeasti ajattelette, että jos kerran perheen on perustanut niin siinä on sitten pakko pysyä, oli tilanne mikä hyvänsä. Ja kun lapsia pitää ajatella ennen omaa napaansa: ettekö näe että tilanne voi olla sellainenkin että lastenkin kannalta on parempi erota? Entä jos kotona on väkivaltaa, alkoholia, riitelyä, välinpitämättömyyttä? Ja jos se ero sitten tulee, niin koskaan missään tilanteessa ei uusperhettä saisi perustaa? Arvostan itsekin ydinperhettä, mutta joku raja tälläkin kapeakatseisuudella.
Uusperheitä on myös monenlaisia. Itse elän sikäli uusperheessä, että miehellä on lapsi aiemmasta suhteestaan. Suhde ei ollut vakaa, ja ero tuli raskausaikana (nainen halusi erota miehestäni). Mieheni on kuitenkin kantanut vastuunsa ja ollut poikansa elämässä mukana tämän syntymästä asti vaikkeivat olekaan asuneet yhdessä. Meillä on oikeasti mennyt kaikki hienosti. En näe, että miehen poika olisi mitenkään kärsinyt meidän ”hirveästä uusperhe-elämästä”. Päin vastoin, palvoo pikkusisaruksiaan. Nyt poika on jo teini-ikäinen ja käy meillä harvemmin enää, mutta hienosti menee silloin kun käy, ja sisarpuolten kanssa on syntynyt ihan oikea läheinen suhde. Meillä ei kertaakaan koskaan ole ollut mitään ongelmia. Onko meidän perheemme nyt oikeasti jotenkin tuomittava siksi että miehelläni oli lapsi? Että minun olisi pitänyt jättää tämä kaikki kokematta vain siksi että miehellä oli jo poika? Tulee ihan väkisinkin mieleen, että kirjoittelevatko noita uusperhe-kommentteja ne ihmiset jotka on itse onnettomassa ydinperheessä ja ehkä pelkäävät esimerkiksi miehensä lähtevän ja perustavan uuden perheen. Vai mikä tuossa on niin kammottavaa.
Jännä, että uusperheissä aina palvotaan uusia lapsia.
Meillä on 4 lasta ja ei sisaruksista kukaan ole palvonut toisiaan. Ovat eläneet yhdessä, tapelleet, tykänneet, välillä inhonneet toisiaan, mutta pitäneet toistensa puolta. Nyt aikuisina pitävät yhteyttä toisiinsa tiiviisti. Mutta kukaan ei edelleenkään palvo toisiaan. Ei edes meitä vanhempia.
Lapsillakin on selviytymisen vaisto. He ymmärtävät, että selvitäkseen kaaoksessa, heidän täytyy "palvoa" vanhempansa uusia lapsia, jotta he saavat olla siinä perheessä. Ydinperheessä lapset uskaltavat tapella keskenään, koska se on turvallista ja ei ole uhkaa siitä, että jos tänään huudankin pikkuveljelle, että oot rasittava, niin sinut poistetaan siitä perheestä kokonaan pois.
Kyllä nuo tappelevat keskenään, jos se nyt on se onnellisuuden mitta. Ikäeroa on vaan sen verran paljon että ihan tasaväkisiin tappeluihin ei ole aihetta.
Tämäkin kommentti taas osoittaa miten kiihkomielisesti joillain on tarve lytätä uusperheet. Tulin kertomaan, miten meillä kuvio on toiminut erinomaisesti, niin siihenkin on pakko keksiä jotain sanottavaa. Miksi pitää olla noin ehdoton? Mielipiteesi uusperheistä saa olla mikä on, mutta et voi väittää että joka ikinen uusperhe on epäonnistunut. Ihan älytöntä, kun juuri kerroin oman kokemukseni jossa kaikki meni hyvin. Ja minä en ole eroamassa, pidän eroa lasten kannalta haavoittuvana (enkä muutenkaan eroaisi). En kuitenkaan yhdy mielipiteeseesi että kaikki uusperheet ovat onnettomia. Jos et ole sellaisessa elänyt niin mistä voit tietää?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ohis, mutta minusta tuntui sen verran pahalta lukea noita uusperheitä solvaavia kommentteja että pakko kommentoida.
Ihanko oikeasti ajattelette, että jos kerran perheen on perustanut niin siinä on sitten pakko pysyä, oli tilanne mikä hyvänsä. Ja kun lapsia pitää ajatella ennen omaa napaansa: ettekö näe että tilanne voi olla sellainenkin että lastenkin kannalta on parempi erota? Entä jos kotona on väkivaltaa, alkoholia, riitelyä, välinpitämättömyyttä? Ja jos se ero sitten tulee, niin koskaan missään tilanteessa ei uusperhettä saisi perustaa? Arvostan itsekin ydinperhettä, mutta joku raja tälläkin kapeakatseisuudella.
Uusperheitä on myös monenlaisia. Itse elän sikäli uusperheessä, että miehellä on lapsi aiemmasta suhteestaan. Suhde ei ollut vakaa, ja ero tuli raskausaikana (nainen halusi erota miehestäni). Mieheni on kuitenkin kantanut vastuunsa ja ollut poikansa elämässä mukana tämän syntymästä asti vaikkeivat olekaan asuneet yhdessä. Meillä on oikeasti mennyt kaikki hienosti. En näe, että miehen poika olisi mitenkään kärsinyt meidän ”hirveästä uusperhe-elämästä”. Päin vastoin, palvoo pikkusisaruksiaan. Nyt poika on jo teini-ikäinen ja käy meillä harvemmin enää, mutta hienosti menee silloin kun käy, ja sisarpuolten kanssa on syntynyt ihan oikea läheinen suhde. Meillä ei kertaakaan koskaan ole ollut mitään ongelmia. Onko meidän perheemme nyt oikeasti jotenkin tuomittava siksi että miehelläni oli lapsi? Että minun olisi pitänyt jättää tämä kaikki kokematta vain siksi että miehellä oli jo poika? Tulee ihan väkisinkin mieleen, että kirjoittelevatko noita uusperhe-kommentteja ne ihmiset jotka on itse onnettomassa ydinperheessä ja ehkä pelkäävät esimerkiksi miehensä lähtevän ja perustavan uuden perheen. Vai mikä tuossa on niin kammottavaa.
Jännä, että uusperheissä aina palvotaan uusia lapsia.
Meillä on 4 lasta ja ei sisaruksista kukaan ole palvonut toisiaan. Ovat eläneet yhdessä, tapelleet, tykänneet, välillä inhonneet toisiaan, mutta pitäneet toistensa puolta. Nyt aikuisina pitävät yhteyttä toisiinsa tiiviisti. Mutta kukaan ei edelleenkään palvo toisiaan. Ei edes meitä vanhempia.
Lapsillakin on selviytymisen vaisto. He ymmärtävät, että selvitäkseen kaaoksessa, heidän täytyy "palvoa" vanhempansa uusia lapsia, jotta he saavat olla siinä perheessä. Ydinperheessä lapset uskaltavat tapella keskenään, koska se on turvallista ja ei ole uhkaa siitä, että jos tänään huudankin pikkuveljelle, että oot rasittava, niin sinut poistetaan siitä perheestä kokonaan pois.
Kyllä nuo tappelevat keskenään, jos se nyt on se onnellisuuden mitta. Ikäeroa on vaan sen verran paljon että ihan tasaväkisiin tappeluihin ei ole aihetta.
Tämäkin kommentti taas osoittaa miten kiihkomielisesti joillain on tarve lytätä uusperheet. Tulin kertomaan, miten meillä kuvio on toiminut erinomaisesti, niin siihenkin on pakko keksiä jotain sanottavaa. Miksi pitää olla noin ehdoton? Mielipiteesi uusperheistä saa olla mikä on, mutta et voi väittää että joka ikinen uusperhe on epäonnistunut. Ihan älytöntä, kun juuri kerroin oman kokemukseni jossa kaikki meni hyvin. Ja minä en ole eroamassa, pidän eroa lasten kannalta haavoittuvana (enkä muutenkaan eroaisi). En kuitenkaan yhdy mielipiteeseesi että kaikki uusperheet ovat onnettomia. Jos et ole sellaisessa elänyt niin mistä voit tietää?
No, se on vain sinun mielipiteesi asiasta, ei koko uusperheen. Itse lyttäät täällä muita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun lapsillani on puolisisarus isänsä luona. Ikäeroa heillä on kymmenisen vuotta. Minun lapseni siis ovat jo Täysi-ikäisiä.
Heitä kumpaakaan ei voisi vähempää kiinnostaa tuo pyolisisarus, vaikka vuoroviikkoisin hänen kanssaan elivät. Isänsä on siitä asiasta suuttunut.
Oliskohan heillä äidin perintönä vähän katkera ja kaunainen mielenlaatu, joka selittää tilanteen? Kyseessähän on heidän sisarus ja normaalisti se herättää lämpöä ja rakkautta
Mistä ihmeestä päättelet, että minä olisin katkera..???
Minusta se näkyy tuossa tekstissä rivien välistä. Voin toki olla väärässäkin. Mut kerro toki miten itse olet suhtautunut siihen et lastesi toiseen perheeseen ja exällesi syntyi vauva. Ilahduitko? Pahastuitko? Väistitkö evvk- tyylin uuden ihmisen ja sukulaisen dyntymän lastes elämään? Suhtauduitko lämpimästi, annoit lapdille esimerkkiä siitä miten luodaan lämmin suhde tulokkaaseen? Vai miten? Ja mitä lapset oppivat isänsä uuden vauvan merkityksestä sinulta? Uusi vauva on iso asia. Joten jotenkin siihen suhtauduit.
Olen tuo, jolle vastaat.
Kun kuulin, että vauva on tulossa, niin nauroin sydämeni kyllyydestä, koska en uskonut korviani. Koska henk koht olen sitä mieltä, että uusperheeseen ei kannata tehdä lusää lapsia, jos molemmilla on jo omia. Ja heillä molemmilla olijo kaksi.
Nauroin asiaa kaikille kavereillenI. Myönnän, että olin vahingoniloinen. Mutta: olen hyvin, hyvin tarkka siitä, etten näytä tunteitani lapsilleni. Heille en tainnut osoittaa mitään erityisiä tunteita, osoitin käytökselläni ja puheillani neutraaliutta. Ihmisille syntyy vauvoja, ja nyt syntyy heille.
Lapseni siis olivat vuoroviikkolapsia. Pyrin muutenkin osoittamaan lapsilleni, että heillä on kaksi kotia, eikä kumpikaan ole huonompi tai parempi, ne ovat vain erilaisia. Missään nimessä en mennyt kaivelemaan isän perheen asioita. En vauva-asiassa enkä missään muaallakaan. Jätin heidät rahaan elämään omaa elämäänsä.
Ja ajattelet ettei vahingonilosi mitenkään kantautunut lapsillesi? Oikeesti. Sinä voit esittää mitä haluat, lapsesi kuitenkin elävät sen tunne-elämän kanssa mitä oikeasti tunnet. Et voi lapsilles valehdella sitä kuka oikeasti olet. Vaikka lapset eivät ymmärtäisi mikä mättää, mättää silti. Eli olin oikeassa. Sinä olet myrkyttänyt lastes mielen.
Höpö höpö. Vahingonilo ei kantaudu kenellekään , jolle asiasta et puhu. Lapseni eivät tiedä mitään tunteistani isäänikääj kohtaan, koska en siitä puhu. Eivät lapsetKAAN ole mitään ajatuksenlukijoita.
(Vähän sama kuin,e kaksi tuntisimme toisemme. Olisimme vaikka samassa työpaikassa, ja minä vihaisin esimiestämme. Lyön vetoa, ettei sinulla olisi siitä mitään tietoa. )
Jos jotain haluaa kaivaa, niin tämä: Lapsiini pikemminkin on vaikuttanut se, että eksäni on minulle aivan evvk. Hän ei herätä minussa mitään tunteita, ei hybää, eikä pahaa. Tuo vahingonilo ei liittynyt eksäöni, vaan yleensä siihen, että toiset haluavat tehdä asiat vaikeimman kautta. Mutta itse eksä on evvk. Eksän uusi on evvk. Ja tietty heidän lasensa on minulle evvk.
Miten tuo lapsi voisikaan minulle muuta olla, kun en ole häntä eläessäni nähnyt?? En ole nähnyt eksäni uutta anopiiakaan, joten hänkin on minulle evvk.On kyllä surullista, että asenteesi lapsen toiseen vanhempaan on tuo evvk. Silloinhan suhtaudut osaan lapsestakin evvk, mitätöit hänen lähtökohtansa ja juurensa ( ex-suku). Kuka lapsi haluaa tuntea ja kuulla lähtökohtansa olevan osittain EVVK? Ja tässä et näe mitään kummallista?
Mitä se pitäisi olla? Erostamme on jo reilu 10 vuotta. Olisi omituisempaa, jos kantaisin jotain tunteitani viel’ näiden vuosien jälkeen.
Katsos, kun erosta on päässyt yli, niin siitä suhteesta tulee evvk. Kun eksän näkee, niin sitä vain ihmettelee ”ihanko oikeesti olen joskus ollut tuon kanssa naimisissa?”.Sitä kun rakentaa oman elämänsä uudelleen eron jälkeen. Isä hoitaa lapsen sen puoleisen suvun, minä hoidan tämän puoleisen. Näin molemmat puolet ovat tasa-arvoisesti hoidettu.
Niin, sinä puhut sinusta ja sinun tunteista, minä puhun lapsista. Itsekin olen eronnut, en silti koskaan ole suhtautunut lapsen toiseen vanhempaan ja sukuunsa evvk asenteelle, he nimittäin ovat lapselle tärkeitä vaikkeivat minulle mitään merkitsikään henkilökohtaisesti.
Vaikka lapset ovat jo aikuisia, enkä ole tavannut heidän isänsä sukua vuosiin, kysyn kyllä lapsilta heidänkin kuulumisia ja kehoitan olemaan yhteydessä. Ja mikäli suurempaa lapsiin liittyvää juhlaa olisin järjestämässä, ehdottomasti kutsuisin isänsäkin suvun, sillä he ovat lapsille tärkeitä ihmisiä.
Ja samoin toimin miehen lasten kanssa. Olen järjestänyt useamman juhlan heidän lasten tapahtumista, kutsuen myös äitinsä suvun. Minun pöytään mahtuu kyllä.
Kiva että täällä on joku toinenkin joka ajattelee näin! Vaikea käsittää millainen putkinäkö äideillä on, ei mitään ymmärrystä siitä miten lapset kaipaavat sitä äidin kannattelua. Minäkin kysyn lapsilta usein mitä kuului isän sukulaisille tai jos jotain kertovat vaikka isän vaimosta, suhtaudun lämpimästi ja kiinnostuneesti. Eihän mua isän elämä kiinnosta, mutta se on mun lasten elämänpiiriä. Ja haluan arvostaa lasteni elämää ja elinpiiriä ihan 100%
Vierailija kirjoitti:
Lapset eivät ajattele asiaa samalla tavalla kuin oman elämännäkemyksensä jo kutakuinkin sementoineet aikuiset. Se on niistä aikuisista kiinni miten saavat uuden tilanteen lapselle selitettyä ja järjestettyä. Uuden ihmisen mukaan tulo lapsen elämään ei ole automaattisesti mikään katastrofi, ellei sitä sellaisena hänelle "kaupata". Sama asia tämän kahden kodin kauhistelun kanssa, jos lapsella kuitenkin on huone, tavarat, kaikki mitä hän tarvitsee molemmissa kodeissa. Se on aikuisten korvien välissä, se että on rankkaa "muuttaa" joka viikko. Olisi se ehkä aikuiselle ihmiselle, jolla on koko talo täynnä omia tarvikkeita ym. ja joka huolehtii itse kaikesta siivousta ja ruuan hankintaa myöten. Mutta kahden kodin järjestelyssä aikuiset molemmissa päissä pitävät lapsen asiat järjestyksessä ilman, että lapsen tarvitsee miettiä niitä tuon taivaallista, kuten kuuluu ollakin. Ja kumpikohan sille lapselle on lähtökohtaisesti tärkeämpi asia, vanhempi vai rakennus jossa hän asuu?
Aika usein se rakennus, kun noita teinien kavereita kuuntelee. Mielellään näkevät kumpaakin vanhempaa, kunhan ei tarvitsisi koko aikaa muuttaa.
Itse olen ihminen, kenellä ei ole minkäänlaisia välejä isääni. Hän nyt ei vain ollut mikään huippuisä. Kun muutti toisen naisen luo, huokaisin vain helpotuksesta, kun häipyi. Onneksi silloin ei pakotettu viikoksi isälle asumaan. Sain käydä silloin, kun halusin ja en kovin useasti isän tykönä edes halunnut käydä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun lapsillani on puolisisarus isänsä luona. Ikäeroa heillä on kymmenisen vuotta. Minun lapseni siis ovat jo Täysi-ikäisiä.
Heitä kumpaakaan ei voisi vähempää kiinnostaa tuo pyolisisarus, vaikka vuoroviikkoisin hänen kanssaan elivät. Isänsä on siitä asiasta suuttunut.
Oliskohan heillä äidin perintönä vähän katkera ja kaunainen mielenlaatu, joka selittää tilanteen? Kyseessähän on heidän sisarus ja normaalisti se herättää lämpöä ja rakkautta
Mistä ihmeestä päättelet, että minä olisin katkera..???
Minusta se näkyy tuossa tekstissä rivien välistä. Voin toki olla väärässäkin. Mut kerro toki miten itse olet suhtautunut siihen et lastesi toiseen perheeseen ja exällesi syntyi vauva. Ilahduitko? Pahastuitko? Väistitkö evvk- tyylin uuden ihmisen ja sukulaisen dyntymän lastes elämään? Suhtauduitko lämpimästi, annoit lapdille esimerkkiä siitä miten luodaan lämmin suhde tulokkaaseen? Vai miten? Ja mitä lapset oppivat isänsä uuden vauvan merkityksestä sinulta? Uusi vauva on iso asia. Joten jotenkin siihen suhtauduit.
Olen tuo, jolle vastaat.
Kun kuulin, että vauva on tulossa, niin nauroin sydämeni kyllyydestä, koska en uskonut korviani. Koska henk koht olen sitä mieltä, että uusperheeseen ei kannata tehdä lusää lapsia, jos molemmilla on jo omia. Ja heillä molemmilla olijo kaksi.
Nauroin asiaa kaikille kavereillenI. Myönnän, että olin vahingoniloinen. Mutta: olen hyvin, hyvin tarkka siitä, etten näytä tunteitani lapsilleni. Heille en tainnut osoittaa mitään erityisiä tunteita, osoitin käytökselläni ja puheillani neutraaliutta. Ihmisille syntyy vauvoja, ja nyt syntyy heille.
Lapseni siis olivat vuoroviikkolapsia. Pyrin muutenkin osoittamaan lapsilleni, että heillä on kaksi kotia, eikä kumpikaan ole huonompi tai parempi, ne ovat vain erilaisia. Missään nimessä en mennyt kaivelemaan isän perheen asioita. En vauva-asiassa enkä missään muaallakaan. Jätin heidät rahaan elämään omaa elämäänsä.
Ja ajattelet ettei vahingonilosi mitenkään kantautunut lapsillesi? Oikeesti. Sinä voit esittää mitä haluat, lapsesi kuitenkin elävät sen tunne-elämän kanssa mitä oikeasti tunnet. Et voi lapsilles valehdella sitä kuka oikeasti olet. Vaikka lapset eivät ymmärtäisi mikä mättää, mättää silti. Eli olin oikeassa. Sinä olet myrkyttänyt lastes mielen.
Höpö höpö. Vahingonilo ei kantaudu kenellekään , jolle asiasta et puhu. Lapseni eivät tiedä mitään tunteistani isäänikääj kohtaan, koska en siitä puhu. Eivät lapsetKAAN ole mitään ajatuksenlukijoita.
(Vähän sama kuin,e kaksi tuntisimme toisemme. Olisimme vaikka samassa työpaikassa, ja minä vihaisin esimiestämme. Lyön vetoa, ettei sinulla olisi siitä mitään tietoa. )
Jos jotain haluaa kaivaa, niin tämä: Lapsiini pikemminkin on vaikuttanut se, että eksäni on minulle aivan evvk. Hän ei herätä minussa mitään tunteita, ei hybää, eikä pahaa. Tuo vahingonilo ei liittynyt eksäöni, vaan yleensä siihen, että toiset haluavat tehdä asiat vaikeimman kautta. Mutta itse eksä on evvk. Eksän uusi on evvk. Ja tietty heidän lasensa on minulle evvk.
Miten tuo lapsi voisikaan minulle muuta olla, kun en ole häntä eläessäni nähnyt?? En ole nähnyt eksäni uutta anopiiakaan, joten hänkin on minulle evvk.On kyllä surullista, että asenteesi lapsen toiseen vanhempaan on tuo evvk. Silloinhan suhtaudut osaan lapsestakin evvk, mitätöit hänen lähtökohtansa ja juurensa ( ex-suku). Kuka lapsi haluaa tuntea ja kuulla lähtökohtansa olevan osittain EVVK? Ja tässä et näe mitään kummallista?
Mitä se pitäisi olla? Erostamme on jo reilu 10 vuotta. Olisi omituisempaa, jos kantaisin jotain tunteitani viel’ näiden vuosien jälkeen.
Katsos, kun erosta on päässyt yli, niin siitä suhteesta tulee evvk. Kun eksän näkee, niin sitä vain ihmettelee ”ihanko oikeesti olen joskus ollut tuon kanssa naimisissa?”.Sitä kun rakentaa oman elämänsä uudelleen eron jälkeen. Isä hoitaa lapsen sen puoleisen suvun, minä hoidan tämän puoleisen. Näin molemmat puolet ovat tasa-arvoisesti hoidettu.
Niin, sinä puhut sinusta ja sinun tunteista, minä puhun lapsista. Itsekin olen eronnut, en silti koskaan ole suhtautunut lapsen toiseen vanhempaan ja sukuunsa evvk asenteelle, he nimittäin ovat lapselle tärkeitä vaikkeivat minulle mitään merkitsikään henkilökohtaisesti.
Vaikka lapset ovat jo aikuisia, enkä ole tavannut heidän isänsä sukua vuosiin, kysyn kyllä lapsilta heidänkin kuulumisia ja kehoitan olemaan yhteydessä. Ja mikäli suurempaa lapsiin liittyvää juhlaa olisin järjestämässä, ehdottomasti kutsuisin isänsäkin suvun, sillä he ovat lapsille tärkeitä ihmisiä.
Ja samoin toimin miehen lasten kanssa. Olen järjestänyt useamman juhlan heidän lasten tapahtumista, kutsuen myös äitinsä suvun. Minun pöytään mahtuu kyllä.
Kiva että täällä on joku toinenkin joka ajattelee näin! Vaikea käsittää millainen putkinäkö äideillä on, ei mitään ymmärrystä siitä miten lapset kaipaavat sitä äidin kannattelua. Minäkin kysyn lapsilta usein mitä kuului isän sukulaisille tai jos jotain kertovat vaikka isän vaimosta, suhtaudun lämpimästi ja kiinnostuneesti. Eihän mua isän elämä kiinnosta, mutta se on mun lasten elämänpiiriä. Ja haluan arvostaa lasteni elämää ja elinpiiriä ihan 100%
Kuinka paljon lastenne isä kannattelee teidän elämää ja suhdettanne lapsiinne. Kyseleekö ex-miehenne lapsiltanne, mitä kuuluu uudelle miehellesi ja uuden miehen suvulle ja mitä kuuluu sinun uudelle lapselle ja isovanhemmille ja muille sukulaisille.
Mikä putkinäkö iseillä on, kun eivät tajua, kuinka suuri tehtävä heillä on kannatella lapsia äitinsä uusperheessä, että kaikki toimii.
En eron jälkeen halunnut luoda uusperhettä, koska en halunnut ottaa sitä riskiä jo teini-ikäisten lasteni kanssa, että asiat menevät pieleen. Halusin, että saisivat elää oman näköistä elämää omassa kodissa ilman vieraita aikuisia. Muutin Nykyisin mieheni kanssa yhteen, kun muksut olivat muuttaneet pois kotoa. Ja mitä paljastui. Nykyinen mieheni ei voi sietää aikuista poikaani, kun tämä käy meillä kylässä. Asia häiritsee minua niin paljon, että suunnittelen eroa. Haluan, että aikuisetkin lapseni voivat vierailla luonani rennosti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vastauksia, jotka saivat ajattelemaan. Näinhän se on, että tilanne pitää kestää ja minun aikuisena sietää. Vanhemmat lapsemme eivät ole kärsineet eroista. Biologisen vanhemman voi menettää muustakin, jopa dramaattisemmasta syystä, kuin vanhempien eron vuoksi. Tätä en avaa enempää. 17v. ei pyydetä lastenvahdiksi. Meillä niitä harvoja kertoja varten tuttu palkattu hoitaja ja isovanhemmatkin auttaa jos tarvis. Kritiikistä huolimatta mielestäni normaali kommunikointi, ei totaalinen mykkäkoulu yhtä perheenjäsentä kohtaan, kuuluu normaaliin hyvään ja tasapainoiseen käytökseen. Olipa sitten kyseessä teini tai aikuinen. Vaikka lapsipuoli olisi poika, odottaisin samaa käytöstä eli sitä, että kaikkien kanssa kommunikoidaan ainakin jollain tasolla. Ei vain tuijoteta hiljaa oli tilanne mikä hyvänsä. Totean usein, että annan ajan kulua ja tilanne muuttuu jos muuttuu. En oleta, että heille tarvitsisi tulla todella läheiset välit. Kysyn kuitenkin miltä sinusta tuntuisi, jos esim. sukulaisteini muuttaisi asumaan luoksesi ja kohtelisi omaa vauvaasi/taaperoasi tylysti, ilman normaalia käytöstä, yhden vuoden ajan? Olisitko itse yhtä aurinkoa tilanteen kanssa ja ei tulisi mitään negatiivisia fiiliksiä? Minuun tämä vaikuttaa negatiivisesti, omaan olotilaan, käytökseeni ja tunteisiin 17v. kohtaan. Toki yritän nämä sietää ja käsitellä itsekseni ilman draamaa, mutta välillä vaikeaa. Ap
Miten hemmetissä vuoden ikäisen kanssa ”kommunikoidaan”? Eihän se tee muuta kuin ölisee. Ei itsekään 17-vuotiaana olisi voinut vähempää pikkulapset kiinnostaa.
Täälläkin toimiva uusperhe. Esim. miehen teini tulee aina koulun jälkeen iloisena kertomaan minulle miten päivä sujui ja omani pyysi miestäni opettamaan hänet ajamaan. Miehen lapsi on osa perhettä siinä missä omatkin lapseni, ei mikään ylimääräinen, hassu ajatuskin.
Mutta en kyllä usko, että kukaan noista teineistä olisi erityisen ilahtunut vauvasta tai innoissaan hoitamassa. Johtuisi siitä, että se on vauva, ei uusperheestä. En itsekään ole innoissani muiden vauvoista.
Olen muuten itsekin kasvanut uusperheessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun lapsillani on puolisisarus isänsä luona. Ikäeroa heillä on kymmenisen vuotta. Minun lapseni siis ovat jo Täysi-ikäisiä.
Heitä kumpaakaan ei voisi vähempää kiinnostaa tuo pyolisisarus, vaikka vuoroviikkoisin hänen kanssaan elivät. Isänsä on siitä asiasta suuttunut.
Oliskohan heillä äidin perintönä vähän katkera ja kaunainen mielenlaatu, joka selittää tilanteen? Kyseessähän on heidän sisarus ja normaalisti se herättää lämpöä ja rakkautta
Mistä ihmeestä päättelet, että minä olisin katkera..???
Minusta se näkyy tuossa tekstissä rivien välistä. Voin toki olla väärässäkin. Mut kerro toki miten itse olet suhtautunut siihen et lastesi toiseen perheeseen ja exällesi syntyi vauva. Ilahduitko? Pahastuitko? Väistitkö evvk- tyylin uuden ihmisen ja sukulaisen dyntymän lastes elämään? Suhtauduitko lämpimästi, annoit lapdille esimerkkiä siitä miten luodaan lämmin suhde tulokkaaseen? Vai miten? Ja mitä lapset oppivat isänsä uuden vauvan merkityksestä sinulta? Uusi vauva on iso asia. Joten jotenkin siihen suhtauduit.
Olen tuo, jolle vastaat.
Kun kuulin, että vauva on tulossa, niin nauroin sydämeni kyllyydestä, koska en uskonut korviani. Koska henk koht olen sitä mieltä, että uusperheeseen ei kannata tehdä lusää lapsia, jos molemmilla on jo omia. Ja heillä molemmilla olijo kaksi.
Nauroin asiaa kaikille kavereillenI. Myönnän, että olin vahingoniloinen. Mutta: olen hyvin, hyvin tarkka siitä, etten näytä tunteitani lapsilleni. Heille en tainnut osoittaa mitään erityisiä tunteita, osoitin käytökselläni ja puheillani neutraaliutta. Ihmisille syntyy vauvoja, ja nyt syntyy heille.
Lapseni siis olivat vuoroviikkolapsia. Pyrin muutenkin osoittamaan lapsilleni, että heillä on kaksi kotia, eikä kumpikaan ole huonompi tai parempi, ne ovat vain erilaisia. Missään nimessä en mennyt kaivelemaan isän perheen asioita. En vauva-asiassa enkä missään muaallakaan. Jätin heidät rahaan elämään omaa elämäänsä.
Ja ajattelet ettei vahingonilosi mitenkään kantautunut lapsillesi? Oikeesti. Sinä voit esittää mitä haluat, lapsesi kuitenkin elävät sen tunne-elämän kanssa mitä oikeasti tunnet. Et voi lapsilles valehdella sitä kuka oikeasti olet. Vaikka lapset eivät ymmärtäisi mikä mättää, mättää silti. Eli olin oikeassa. Sinä olet myrkyttänyt lastes mielen.
Eli äidin pitää valehdella lapsille, että isän uusi suhde on OK ja silti lapset tietävät, että äiti ei oikeasti tunne noin, jotain on pielessä. Isä päättää uudessa liitossaankin exän ajatukset, sillä lasten takia äidin on ajateltava toisin kuin tuntee?
Miksi isän uusi suhde ei ole OK? En ymmärrä ihmisiä, jotka jäävät katkeruuteen ja vihaan vellomaan. Kuten tuolla sanottiin, pilaat myös lastesi elämän.
Voihan se olla, että suhde olisi ok, mutta ihminen jonka kanssa sillä hetkellä on ei ole. Itselleni esimerkiksi ei ole mitään sitä vastaan, että ex miehellä uusi suhde, mutta nainen jonka kanssa tällä hetkellä on ei ole minulle ok enkä häntä suostu elämääni ottamaan missään määrin. Siinä on tarpeeksi, että saa olla lasteni kanssa, kun ovat isällään.
Ootko ikinä harkinnut terapiaa?
En oikeastaan, mutta mitäpä se tähän asiaan liittyy? Uskoakseni minun terapiat ei poistaisi toisen ihmisen ikäviä luonteenpiirteitä.
Olettaisin monen 17v sivuuttavan 1v:n riippumatta onko kyseessä sisarus tai puolisisarus. 17v alkaa olemaan jo suuntaamassa kohti omaa kotia ja elämää ja ellei ole tehnyt lastenhoitokeikkoja, niin ei siinä vauvat tai taaperot paljoa nappaa. Itse olisin aikoinaan siinä vaiheessa ollut niin "ihan sama"-fiiliksellä vauvoja kohtaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä on minulle todella mielenkiintoista, sillä en koskaan ajatellut että ihmisillä voisi olla näin paljon ongelmia tämän asian kanssa. Itse siis olen uusperheen lapsonen. Ehkä se oli helppoa kun kotona kuri oli kova. Sisarusten kanssa tullaan toimeen ja ollaan kilttejä, kohdellaan niinkuin haluaisimme itseämme kohdeltavan. Koeta tiukentaa kuria!!! Siunausta <3
-.Sh+4
Eikö 17 vuotias voisi saada oman asunnon niin hän pääsisi kärsimyksestä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun lapsillani on puolisisarus isänsä luona. Ikäeroa heillä on kymmenisen vuotta. Minun lapseni siis ovat jo Täysi-ikäisiä.
Heitä kumpaakaan ei voisi vähempää kiinnostaa tuo pyolisisarus, vaikka vuoroviikkoisin hänen kanssaan elivät. Isänsä on siitä asiasta suuttunut.
Oliskohan heillä äidin perintönä vähän katkera ja kaunainen mielenlaatu, joka selittää tilanteen? Kyseessähän on heidän sisarus ja normaalisti se herättää lämpöä ja rakkautta
Mistä ihmeestä päättelet, että minä olisin katkera..???
Minusta se näkyy tuossa tekstissä rivien välistä. Voin toki olla väärässäkin. Mut kerro toki miten itse olet suhtautunut siihen et lastesi toiseen perheeseen ja exällesi syntyi vauva. Ilahduitko? Pahastuitko? Väistitkö evvk- tyylin uuden ihmisen ja sukulaisen dyntymän lastes elämään? Suhtauduitko lämpimästi, annoit lapdille esimerkkiä siitä miten luodaan lämmin suhde tulokkaaseen? Vai miten? Ja mitä lapset oppivat isänsä uuden vauvan merkityksestä sinulta? Uusi vauva on iso asia. Joten jotenkin siihen suhtauduit.
Olen tuo, jolle vastaat.
Kun kuulin, että vauva on tulossa, niin nauroin sydämeni kyllyydestä, koska en uskonut korviani. Koska henk koht olen sitä mieltä, että uusperheeseen ei kannata tehdä lusää lapsia, jos molemmilla on jo omia. Ja heillä molemmilla olijo kaksi.
Nauroin asiaa kaikille kavereillenI. Myönnän, että olin vahingoniloinen. Mutta: olen hyvin, hyvin tarkka siitä, etten näytä tunteitani lapsilleni. Heille en tainnut osoittaa mitään erityisiä tunteita, osoitin käytökselläni ja puheillani neutraaliutta. Ihmisille syntyy vauvoja, ja nyt syntyy heille.
Lapseni siis olivat vuoroviikkolapsia. Pyrin muutenkin osoittamaan lapsilleni, että heillä on kaksi kotia, eikä kumpikaan ole huonompi tai parempi, ne ovat vain erilaisia. Missään nimessä en mennyt kaivelemaan isän perheen asioita. En vauva-asiassa enkä missään muaallakaan. Jätin heidät rahaan elämään omaa elämäänsä.
Ja ajattelet ettei vahingonilosi mitenkään kantautunut lapsillesi? Oikeesti. Sinä voit esittää mitä haluat, lapsesi kuitenkin elävät sen tunne-elämän kanssa mitä oikeasti tunnet. Et voi lapsilles valehdella sitä kuka oikeasti olet. Vaikka lapset eivät ymmärtäisi mikä mättää, mättää silti. Eli olin oikeassa. Sinä olet myrkyttänyt lastes mielen.
Höpö höpö. Vahingonilo ei kantaudu kenellekään , jolle asiasta et puhu. Lapseni eivät tiedä mitään tunteistani isäänikääj kohtaan, koska en siitä puhu. Eivät lapsetKAAN ole mitään ajatuksenlukijoita.
(Vähän sama kuin,e kaksi tuntisimme toisemme. Olisimme vaikka samassa työpaikassa, ja minä vihaisin esimiestämme. Lyön vetoa, ettei sinulla olisi siitä mitään tietoa. )
Jos jotain haluaa kaivaa, niin tämä: Lapsiini pikemminkin on vaikuttanut se, että eksäni on minulle aivan evvk. Hän ei herätä minussa mitään tunteita, ei hybää, eikä pahaa. Tuo vahingonilo ei liittynyt eksäöni, vaan yleensä siihen, että toiset haluavat tehdä asiat vaikeimman kautta. Mutta itse eksä on evvk. Eksän uusi on evvk. Ja tietty heidän lasensa on minulle evvk.
Miten tuo lapsi voisikaan minulle muuta olla, kun en ole häntä eläessäni nähnyt?? En ole nähnyt eksäni uutta anopiiakaan, joten hänkin on minulle evvk.Olet väärässä. Kyllä nimenomaan ne vaietut tunteet ja ajatukset vaikuttaa isosti ilmapiiriin ja ihmisten välisiin suhteisiin. Myös työpaikalla.Siltikin vaikket sinä sitä usko.
Toki viha näkyy, mutta en tunne vihaa. Toki katkeruus näkyy, mutta en sitäkään tunne. Jos tunne näkyy, niin Minusta näkyy se, että eksä on neutraali minulle. Eli evvk. Vähän kuin naapurin mummo. Voin mummostakin jutella, mutta ei hän herätä tunteota.
Itse olet väärässä ajatuksista. Ne eivät näy. Ei kotona eikä työpaikalla. Mutta tuo lause kyllä kertoo paljon parisuhteiden ongelmista, kun näin ajatellaan: on lopun alkua, kun aletaan lukea rivien välistä ja olettaa tietävänsä, mitä toinen ajattelee ja tuntee, sekä arvuuttelemaan motiiveja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun lapsillani on puolisisarus isänsä luona. Ikäeroa heillä on kymmenisen vuotta. Minun lapseni siis ovat jo Täysi-ikäisiä.
Heitä kumpaakaan ei voisi vähempää kiinnostaa tuo pyolisisarus, vaikka vuoroviikkoisin hänen kanssaan elivät. Isänsä on siitä asiasta suuttunut.
Oliskohan heillä äidin perintönä vähän katkera ja kaunainen mielenlaatu, joka selittää tilanteen? Kyseessähän on heidän sisarus ja normaalisti se herättää lämpöä ja rakkautta
Mistä ihmeestä päättelet, että minä olisin katkera..???
Minusta se näkyy tuossa tekstissä rivien välistä. Voin toki olla väärässäkin. Mut kerro toki miten itse olet suhtautunut siihen et lastesi toiseen perheeseen ja exällesi syntyi vauva. Ilahduitko? Pahastuitko? Väistitkö evvk- tyylin uuden ihmisen ja sukulaisen dyntymän lastes elämään? Suhtauduitko lämpimästi, annoit lapdille esimerkkiä siitä miten luodaan lämmin suhde tulokkaaseen? Vai miten? Ja mitä lapset oppivat isänsä uuden vauvan merkityksestä sinulta? Uusi vauva on iso asia. Joten jotenkin siihen suhtauduit.
Olen tuo, jolle vastaat.
Kun kuulin, että vauva on tulossa, niin nauroin sydämeni kyllyydestä, koska en uskonut korviani. Koska henk koht olen sitä mieltä, että uusperheeseen ei kannata tehdä lusää lapsia, jos molemmilla on jo omia. Ja heillä molemmilla olijo kaksi.
Nauroin asiaa kaikille kavereillenI. Myönnän, että olin vahingoniloinen. Mutta: olen hyvin, hyvin tarkka siitä, etten näytä tunteitani lapsilleni. Heille en tainnut osoittaa mitään erityisiä tunteita, osoitin käytökselläni ja puheillani neutraaliutta. Ihmisille syntyy vauvoja, ja nyt syntyy heille.
Lapseni siis olivat vuoroviikkolapsia. Pyrin muutenkin osoittamaan lapsilleni, että heillä on kaksi kotia, eikä kumpikaan ole huonompi tai parempi, ne ovat vain erilaisia. Missään nimessä en mennyt kaivelemaan isän perheen asioita. En vauva-asiassa enkä missään muaallakaan. Jätin heidät rahaan elämään omaa elämäänsä.
Ja ajattelet ettei vahingonilosi mitenkään kantautunut lapsillesi? Oikeesti. Sinä voit esittää mitä haluat, lapsesi kuitenkin elävät sen tunne-elämän kanssa mitä oikeasti tunnet. Et voi lapsilles valehdella sitä kuka oikeasti olet. Vaikka lapset eivät ymmärtäisi mikä mättää, mättää silti. Eli olin oikeassa. Sinä olet myrkyttänyt lastes mielen.
Höpö höpö. Vahingonilo ei kantaudu kenellekään , jolle asiasta et puhu. Lapseni eivät tiedä mitään tunteistani isäänikääj kohtaan, koska en siitä puhu. Eivät lapsetKAAN ole mitään ajatuksenlukijoita.
(Vähän sama kuin,e kaksi tuntisimme toisemme. Olisimme vaikka samassa työpaikassa, ja minä vihaisin esimiestämme. Lyön vetoa, ettei sinulla olisi siitä mitään tietoa. )
Jos jotain haluaa kaivaa, niin tämä: Lapsiini pikemminkin on vaikuttanut se, että eksäni on minulle aivan evvk. Hän ei herätä minussa mitään tunteita, ei hybää, eikä pahaa. Tuo vahingonilo ei liittynyt eksäöni, vaan yleensä siihen, että toiset haluavat tehdä asiat vaikeimman kautta. Mutta itse eksä on evvk. Eksän uusi on evvk. Ja tietty heidän lasensa on minulle evvk.
Miten tuo lapsi voisikaan minulle muuta olla, kun en ole häntä eläessäni nähnyt?? En ole nähnyt eksäni uutta anopiiakaan, joten hänkin on minulle evvk.On kyllä surullista, että asenteesi lapsen toiseen vanhempaan on tuo evvk. Silloinhan suhtaudut osaan lapsestakin evvk, mitätöit hänen lähtökohtansa ja juurensa ( ex-suku). Kuka lapsi haluaa tuntea ja kuulla lähtökohtansa olevan osittain EVVK? Ja tässä et näe mitään kummallista?
Mitä se pitäisi olla? Erostamme on jo reilu 10 vuotta. Olisi omituisempaa, jos kantaisin jotain tunteitani viel’ näiden vuosien jälkeen.
Katsos, kun erosta on päässyt yli, niin siitä suhteesta tulee evvk. Kun eksän näkee, niin sitä vain ihmettelee ”ihanko oikeesti olen joskus ollut tuon kanssa naimisissa?”.Sitä kun rakentaa oman elämänsä uudelleen eron jälkeen. Isä hoitaa lapsen sen puoleisen suvun, minä hoidan tämän puoleisen. Näin molemmat puolet ovat tasa-arvoisesti hoidettu.
Niin, sinä puhut sinusta ja sinun tunteista, minä puhun lapsista. Itsekin olen eronnut, en silti koskaan ole suhtautunut lapsen toiseen vanhempaan ja sukuunsa evvk asenteelle, he nimittäin ovat lapselle tärkeitä vaikkeivat minulle mitään merkitsikään henkilökohtaisesti.
Vaikka lapset ovat jo aikuisia, enkä ole tavannut heidän isänsä sukua vuosiin, kysyn kyllä lapsilta heidänkin kuulumisia ja kehoitan olemaan yhteydessä. Ja mikäli suurempaa lapsiin liittyvää juhlaa olisin järjestämässä, ehdottomasti kutsuisin isänsäkin suvun, sillä he ovat lapsille tärkeitä ihmisiä.
Ja samoin toimin miehen lasten kanssa. Olen järjestänyt useamman juhlan heidän lasten tapahtumista, kutsuen myös äitinsä suvun. Minun pöytään mahtuu kyllä.
Kiva että täällä on joku toinenkin joka ajattelee näin! Vaikea käsittää millainen putkinäkö äideillä on, ei mitään ymmärrystä siitä miten lapset kaipaavat sitä äidin kannattelua. Minäkin kysyn lapsilta usein mitä kuului isän sukulaisille tai jos jotain kertovat vaikka isän vaimosta, suhtaudun lämpimästi ja kiinnostuneesti. Eihän mua isän elämä kiinnosta, mutta se on mun lasten elämänpiiriä. Ja haluan arvostaa lasteni elämää ja elinpiiriä ihan 100%
Kuinka paljon lastenne isä kannattelee teidän elämää ja suhdettanne lapsiinne. Kyseleekö ex-miehenne lapsiltanne, mitä kuuluu uudelle miehellesi ja uuden miehen suvulle ja mitä kuuluu sinun uudelle lapselle ja isovanhemmille ja muille sukulaisille.
Mikä putkinäkö iseillä on, kun eivät tajua, kuinka suuri tehtävä heillä on kannatella lapsia äitinsä uusperheessä, että kaikki toimii.
Onko lukutaidossa vikaa? Vai luetun ymmärtämisessä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun lapsillani on puolisisarus isänsä luona. Ikäeroa heillä on kymmenisen vuotta. Minun lapseni siis ovat jo Täysi-ikäisiä.
Heitä kumpaakaan ei voisi vähempää kiinnostaa tuo pyolisisarus, vaikka vuoroviikkoisin hänen kanssaan elivät. Isänsä on siitä asiasta suuttunut.
Oliskohan heillä äidin perintönä vähän katkera ja kaunainen mielenlaatu, joka selittää tilanteen? Kyseessähän on heidän sisarus ja normaalisti se herättää lämpöä ja rakkautta
Mistä ihmeestä päättelet, että minä olisin katkera..???
Minusta se näkyy tuossa tekstissä rivien välistä. Voin toki olla väärässäkin. Mut kerro toki miten itse olet suhtautunut siihen et lastesi toiseen perheeseen ja exällesi syntyi vauva. Ilahduitko? Pahastuitko? Väistitkö evvk- tyylin uuden ihmisen ja sukulaisen dyntymän lastes elämään? Suhtauduitko lämpimästi, annoit lapdille esimerkkiä siitä miten luodaan lämmin suhde tulokkaaseen? Vai miten? Ja mitä lapset oppivat isänsä uuden vauvan merkityksestä sinulta? Uusi vauva on iso asia. Joten jotenkin siihen suhtauduit.
Olen tuo, jolle vastaat.
Kun kuulin, että vauva on tulossa, niin nauroin sydämeni kyllyydestä, koska en uskonut korviani. Koska henk koht olen sitä mieltä, että uusperheeseen ei kannata tehdä lusää lapsia, jos molemmilla on jo omia. Ja heillä molemmilla olijo kaksi.
Nauroin asiaa kaikille kavereillenI. Myönnän, että olin vahingoniloinen. Mutta: olen hyvin, hyvin tarkka siitä, etten näytä tunteitani lapsilleni. Heille en tainnut osoittaa mitään erityisiä tunteita, osoitin käytökselläni ja puheillani neutraaliutta. Ihmisille syntyy vauvoja, ja nyt syntyy heille.
Lapseni siis olivat vuoroviikkolapsia. Pyrin muutenkin osoittamaan lapsilleni, että heillä on kaksi kotia, eikä kumpikaan ole huonompi tai parempi, ne ovat vain erilaisia. Missään nimessä en mennyt kaivelemaan isän perheen asioita. En vauva-asiassa enkä missään muaallakaan. Jätin heidät rahaan elämään omaa elämäänsä.
Ja ajattelet ettei vahingonilosi mitenkään kantautunut lapsillesi? Oikeesti. Sinä voit esittää mitä haluat, lapsesi kuitenkin elävät sen tunne-elämän kanssa mitä oikeasti tunnet. Et voi lapsilles valehdella sitä kuka oikeasti olet. Vaikka lapset eivät ymmärtäisi mikä mättää, mättää silti. Eli olin oikeassa. Sinä olet myrkyttänyt lastes mielen.
Höpö höpö. Vahingonilo ei kantaudu kenellekään , jolle asiasta et puhu. Lapseni eivät tiedä mitään tunteistani isäänikääj kohtaan, koska en siitä puhu. Eivät lapsetKAAN ole mitään ajatuksenlukijoita.
(Vähän sama kuin,e kaksi tuntisimme toisemme. Olisimme vaikka samassa työpaikassa, ja minä vihaisin esimiestämme. Lyön vetoa, ettei sinulla olisi siitä mitään tietoa. )
Jos jotain haluaa kaivaa, niin tämä: Lapsiini pikemminkin on vaikuttanut se, että eksäni on minulle aivan evvk. Hän ei herätä minussa mitään tunteita, ei hybää, eikä pahaa. Tuo vahingonilo ei liittynyt eksäöni, vaan yleensä siihen, että toiset haluavat tehdä asiat vaikeimman kautta. Mutta itse eksä on evvk. Eksän uusi on evvk. Ja tietty heidän lasensa on minulle evvk.
Miten tuo lapsi voisikaan minulle muuta olla, kun en ole häntä eläessäni nähnyt?? En ole nähnyt eksäni uutta anopiiakaan, joten hänkin on minulle evvk.Olet väärässä. Kyllä nimenomaan ne vaietut tunteet ja ajatukset vaikuttaa isosti ilmapiiriin ja ihmisten välisiin suhteisiin. Myös työpaikalla.Siltikin vaikket sinä sitä usko.
Toki viha näkyy, mutta en tunne vihaa. Toki katkeruus näkyy, mutta en sitäkään tunne. Jos tunne näkyy, niin Minusta näkyy se, että eksä on neutraali minulle. Eli evvk. Vähän kuin naapurin mummo. Voin mummostakin jutella, mutta ei hän herätä tunteota.
Itse olet väärässä ajatuksista. Ne eivät näy. Ei kotona eikä työpaikalla. Mutta tuo lause kyllä kertoo paljon parisuhteiden ongelmista, kun näin ajatellaan: on lopun alkua, kun aletaan lukea rivien välistä ja olettaa tietävänsä, mitä toinen ajattelee ja tuntee, sekä arvuuttelemaan motiiveja.
Ei tässä näkymisestä ole kukaan puhunut. Vaan siitä että ne vaikuttavat toisiin ihmisiin. Ihmiset aistivat hyvinkin herkästi asioita ilmapiiristä, vaikkeivät yietäisi mistä on kyse. Myös se, miten ongelmat periytyvät lapsille on usein juuri sitä hiljaista asennetta, arvomaailmaa, tiedostamattomia tunteita. Ja rivien välistä lukemisesta, minä luin että olet katkera tms ja kerroitkin itse olevasi vahingoniloinen. Eikös se osunutkin ihan kohdilleen? Puhuin muuten eilen omalle 17v näistä ajatuksista ja hän oli hieman järkyttynyt näistä evvk- asenteista, kun on tottunut siihen et kohtelu perheiden välillä on arvostavaa ja ystävällistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun lapsillani on puolisisarus isänsä luona. Ikäeroa heillä on kymmenisen vuotta. Minun lapseni siis ovat jo Täysi-ikäisiä.
Heitä kumpaakaan ei voisi vähempää kiinnostaa tuo pyolisisarus, vaikka vuoroviikkoisin hänen kanssaan elivät. Isänsä on siitä asiasta suuttunut.
Oliskohan heillä äidin perintönä vähän katkera ja kaunainen mielenlaatu, joka selittää tilanteen? Kyseessähän on heidän sisarus ja normaalisti se herättää lämpöä ja rakkautta
Mistä ihmeestä päättelet, että minä olisin katkera..???
Minusta se näkyy tuossa tekstissä rivien välistä. Voin toki olla väärässäkin. Mut kerro toki miten itse olet suhtautunut siihen et lastesi toiseen perheeseen ja exällesi syntyi vauva. Ilahduitko? Pahastuitko? Väistitkö evvk- tyylin uuden ihmisen ja sukulaisen dyntymän lastes elämään? Suhtauduitko lämpimästi, annoit lapdille esimerkkiä siitä miten luodaan lämmin suhde tulokkaaseen? Vai miten? Ja mitä lapset oppivat isänsä uuden vauvan merkityksestä sinulta? Uusi vauva on iso asia. Joten jotenkin siihen suhtauduit.
Olen tuo, jolle vastaat.
Kun kuulin, että vauva on tulossa, niin nauroin sydämeni kyllyydestä, koska en uskonut korviani. Koska henk koht olen sitä mieltä, että uusperheeseen ei kannata tehdä lusää lapsia, jos molemmilla on jo omia. Ja heillä molemmilla olijo kaksi.
Nauroin asiaa kaikille kavereillenI. Myönnän, että olin vahingoniloinen. Mutta: olen hyvin, hyvin tarkka siitä, etten näytä tunteitani lapsilleni. Heille en tainnut osoittaa mitään erityisiä tunteita, osoitin käytökselläni ja puheillani neutraaliutta. Ihmisille syntyy vauvoja, ja nyt syntyy heille.
Lapseni siis olivat vuoroviikkolapsia. Pyrin muutenkin osoittamaan lapsilleni, että heillä on kaksi kotia, eikä kumpikaan ole huonompi tai parempi, ne ovat vain erilaisia. Missään nimessä en mennyt kaivelemaan isän perheen asioita. En vauva-asiassa enkä missään muaallakaan. Jätin heidät rahaan elämään omaa elämäänsä.
Ja ajattelet ettei vahingonilosi mitenkään kantautunut lapsillesi? Oikeesti. Sinä voit esittää mitä haluat, lapsesi kuitenkin elävät sen tunne-elämän kanssa mitä oikeasti tunnet. Et voi lapsilles valehdella sitä kuka oikeasti olet. Vaikka lapset eivät ymmärtäisi mikä mättää, mättää silti. Eli olin oikeassa. Sinä olet myrkyttänyt lastes mielen.
Höpö höpö. Vahingonilo ei kantaudu kenellekään , jolle asiasta et puhu. Lapseni eivät tiedä mitään tunteistani isäänikääj kohtaan, koska en siitä puhu. Eivät lapsetKAAN ole mitään ajatuksenlukijoita.
(Vähän sama kuin,e kaksi tuntisimme toisemme. Olisimme vaikka samassa työpaikassa, ja minä vihaisin esimiestämme. Lyön vetoa, ettei sinulla olisi siitä mitään tietoa. )
Jos jotain haluaa kaivaa, niin tämä: Lapsiini pikemminkin on vaikuttanut se, että eksäni on minulle aivan evvk. Hän ei herätä minussa mitään tunteita, ei hybää, eikä pahaa. Tuo vahingonilo ei liittynyt eksäöni, vaan yleensä siihen, että toiset haluavat tehdä asiat vaikeimman kautta. Mutta itse eksä on evvk. Eksän uusi on evvk. Ja tietty heidän lasensa on minulle evvk.
Miten tuo lapsi voisikaan minulle muuta olla, kun en ole häntä eläessäni nähnyt?? En ole nähnyt eksäni uutta anopiiakaan, joten hänkin on minulle evvk.On kyllä surullista, että asenteesi lapsen toiseen vanhempaan on tuo evvk. Silloinhan suhtaudut osaan lapsestakin evvk, mitätöit hänen lähtökohtansa ja juurensa ( ex-suku). Kuka lapsi haluaa tuntea ja kuulla lähtökohtansa olevan osittain EVVK? Ja tässä et näe mitään kummallista?
Mitä se pitäisi olla? Erostamme on jo reilu 10 vuotta. Olisi omituisempaa, jos kantaisin jotain tunteitani viel’ näiden vuosien jälkeen.
Katsos, kun erosta on päässyt yli, niin siitä suhteesta tulee evvk. Kun eksän näkee, niin sitä vain ihmettelee ”ihanko oikeesti olen joskus ollut tuon kanssa naimisissa?”.Sitä kun rakentaa oman elämänsä uudelleen eron jälkeen. Isä hoitaa lapsen sen puoleisen suvun, minä hoidan tämän puoleisen. Näin molemmat puolet ovat tasa-arvoisesti hoidettu.
Niin, sinä puhut sinusta ja sinun tunteista, minä puhun lapsista. Itsekin olen eronnut, en silti koskaan ole suhtautunut lapsen toiseen vanhempaan ja sukuunsa evvk asenteelle, he nimittäin ovat lapselle tärkeitä vaikkeivat minulle mitään merkitsikään henkilökohtaisesti.
Vaikka lapset ovat jo aikuisia, enkä ole tavannut heidän isänsä sukua vuosiin, kysyn kyllä lapsilta heidänkin kuulumisia ja kehoitan olemaan yhteydessä. Ja mikäli suurempaa lapsiin liittyvää juhlaa olisin järjestämässä, ehdottomasti kutsuisin isänsäkin suvun, sillä he ovat lapsille tärkeitä ihmisiä.
Ja samoin toimin miehen lasten kanssa. Olen järjestänyt useamman juhlan heidän lasten tapahtumista, kutsuen myös äitinsä suvun. Minun pöytään mahtuu kyllä.
Kiva että täällä on joku toinenkin joka ajattelee näin! Vaikea käsittää millainen putkinäkö äideillä on, ei mitään ymmärrystä siitä miten lapset kaipaavat sitä äidin kannattelua. Minäkin kysyn lapsilta usein mitä kuului isän sukulaisille tai jos jotain kertovat vaikka isän vaimosta, suhtaudun lämpimästi ja kiinnostuneesti. Eihän mua isän elämä kiinnosta, mutta se on mun lasten elämänpiiriä. Ja haluan arvostaa lasteni elämää ja elinpiiriä ihan 100%
Kuinka paljon lastenne isä kannattelee teidän elämää ja suhdettanne lapsiinne. Kyseleekö ex-miehenne lapsiltanne, mitä kuuluu uudelle miehellesi ja uuden miehen suvulle ja mitä kuuluu sinun uudelle lapselle ja isovanhemmille ja muille sukulaisille.
Mikä putkinäkö iseillä on, kun eivät tajua, kuinka suuri tehtävä heillä on kannatella lapsia äitinsä uusperheessä, että kaikki toimii.
Onko lukutaidossa vikaa? Vai luetun ymmärtämisessä?
No mutta miksi se on aina ex-vaimon tehtävä ensin kannatella omia lapsiaan, kun ero tulee. Sitten kannatella ex-miehensä isyyttä ja lisäksi ex-miehen perhettä ja hoitaa kaikki, että ex-miehen perheessä kaikki menee hyvin.
Koska isät ovat kannatelleet lastensa suhdetta äitiinsä, kun ovat eronneet. He saavat haukkua ex-vaimoaan niin paljon, kuin kerkiävät uudelle vaimolle lasten kuullen ja uusi vaimo saa haukkua lapsia ja ex-vaimoa ihan miten haluaa. Ja kaikki tämä on vain sen äidin syytä.
Jospa annettaisiin miehillekkin jotain vastuuta teoistaan ja tunteistaan. Ihan täyspäisiä ihmisiä luulisi miestenkin olevan, jotta niitä ei tarvitsisi ex-vaimon kannatella isyydessä ja ex-vaimon hoitaa vielä isän uuden perheen dynamiikkaa, jotta siellä kaikki toimii ja hoitaa vielä lasten suhteita isän uuteen vauvaan.
Kai sitä nyt mieskin johonkin muuhunkin kykenee, kuin vain siittämään lapsia.
Munkin ex on mulle miehenä evvk. Mutta lasten edessä olemme kuitenkin "ystäviä", kuten olen myös exän nyxän kanssa. Kun tapaamme, meillä on lämpimät ja kunnioittavat välit. Autamme myös puolin ja toisin tarvittaessa. Ja emme todellakaan sekaannu toistemme elämiin. Mut lapset ansaitsevat fiksut, toisiaan arvostavat vanhemmat ( ja tähän arvostukseen kuuluvat mukaan myös uudet puolisot) Vaikken muuten exän seuraa tosiaan kaipaa. Lapset saavat mallin siitä miten kypsästi ja kaikille hyvin asiat voi hoitaa. Mut taitaakin olla aika harvinaista. Ja lapseni tosi onnekkaita