Uusperhe on kestämistä

Välillä tuntuu, että elämäni on sietämistä. Elän uusperheessä ja meillä on kolme lasta. Yksi minun (10 v.), yksi miehen (17v.) ja yksi yksi yhteinen (1v.). Sietämistä aiheuttaa mieheni tytär, joka inhoaa yhteistä lastamme. Ei puhu ilkeästi hänelle, mutta jättää täysin huomioitta eli ei puhu, ei paijaa/leiki tms. Sivuuttaa siskopuolensa olemassaolon. Näin on ollut alusta asti. On pitänyt taaperoa sylissä koko vuoden aikana muutamia kertoja, kun joku on hänet syliin laittanut. Välit minun kanssa ovat suhteellisen ok, vaikka ei myöskään ole koskaan pitänyt minusta kovinkaan paljoa. Yritän olla välittämättä tästä ja järkeillä asioita, mutta vaikuttaa minuun silti. Joka päivä joudun elämään tässä oudossa tilanteessa omassa kodissa ja sietämään tätä passiivista/negatiivista käytöstä. Miehen mielestä ongelmaa ei ole ja asia ratkeaa itsestään, kun aikaa kuluu. Koitan kestää vielä muutaman vuoden tytärpuolta ja jospa sitten ammattikoulun päätyttyä miehen tytär muuttaisi pois. Olemme olleet yhdessä 7 vuotta ja lapset asuvat vakituisesti luonamme. Oma lapseni on luonut alusta saakka läheisen ja luonnollisen suhteen taaperoomme. Siinä ei tarvinut ohjata tai neuvoa, kun hellyys tuli luonnostaan. Miten muut kestätte uusperheiden ihmissuhdekiemuroita? Vinkkejä vailla!