Lue keskustelun säännöt.
Kadutteko ikinä valintojanne (koulutus, puoliso, asuinpaikka)
17.11.2020 |
Viime yönä heräsin jäätävään ahdistukseen. Aloin miettiä olisiko elämäni mennyt toisin, jos oisin valinnut kumppanikseni jonkun aiemmin tapailevani miehen. Olisinko tuon miehen kanssa saavuttanut jo vaikka oman asunnon ja tyyliin koiran ja lapsen joista haaveilen. Nyt olen kolmekymppinen ja asun miehen kanssa viidettä vuotta vuokralla pienessä asunnossa paikkakunnalla, jossa minulle maisterille ei ole töitä. Mieskin oli hetken työtön ja elää muutenkin kädestä suuhun. Ei meillä ole varaa noihin haaveisiin.
Olen salaa kateellinen kavereilleni, joilla on hyvin tienaavat miehet vakavaraisilta aloilta. Kavereillani on minua alemmasta koulutuksesta, työttömyydestä ja koti äitiydestä huolimatta parempi elintaso hyvin tienaavien miestensä takia kuin vaikka minulla, joka paiskinut pätkätöissä koko ikäni. Minulla oli nuoruudessa myös miehiä elämässä jotka menestyvät nyt hyvin. Välillä mietin olisiko minunkin elämäni mennyt eri tavalla jos oisin noiden miesten kanssa. Nykyinen mies paljastui aika huolettomaksi kädestä suuhun eläjäksi kun olimme olleet jo pidempää suhteessa. Välillä mietin myös, että olisiko pitänyt pyrkiä yliopistossa jollekin toiselle alalle, että olisivatko rahkeet riittäneet muuallekin kuin humanistiselle alalle. Onko muilla ikinä vastaavia ajatuksia? Itsellä heräsi ensi kertaa valtava ahdistus siitä olisiko pitänyt valita elämässä eri tavalla ja olisinko voinut saada toisenlaisenkin elämän.
Kommentit (86)
Koulutus on ainoa mitä kadun, vaikka olen sillä työllistänyt itseni jo vuosikymmeniä. Kaikki muut valinnat on mennyt putkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En tajua, mitä katumista tuollaisissa on? Mulla on perintö, toisin kuin teillä köyhillä, jotka ette ilmeisesti voi muuttaa elämäänne minkään vertaa, koska ankeassa rahapulassanne joudutte tyytymään paskoihin valintoihinne lopun ikää. Mitäs olette niin köyhiä, hahhah.
Karma. Tavoittaa. Jokaisen.
Kohta tulee 50 v täyteen ja kyllä muutama asia elämän varrelta kaduttaa. Meillä on omakotitalo, 2 autoa ja yksi lapsi.
Olen katunut sitä, että ei tullut yritettyä toista lasta. Töissä kuuntelen aina "kateellisena" (lapseni puolesta) kun toiset kertovat, että heidän lapsensa olivat innoissaa leirintäalueella, huvipuistossa, uimarannalla jne. yhdessä. Me ollaan joskus "lainattu" sukulaisen lasta lomareissulle, että ei ole lapsen tarvinnut olla yksin ilman seuraa.
Kadun myös talomme ostoa. Se on ihan jees, mutta olisi pitänyt harkita tarkemmin ja ostaa talo lähempää kaupunkia, nyt olemme vanhan talon kanssa naimisissa täällä korvessa ja kuka tällaisen talon sitten aikanaan ostaa, ellemme ala syytämään tähän nyt rahaa ja laita kaikkea pikkuvikaa kuntoon.
Muuhun olen oikeastaan ihan tyytyväinen.
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän sitä on kaduttanut että otti duunarikodista lähtöisin olevan persaukisen vaatimattoman näköisen seksuaalisesti estoisen naisen, kun tarjolla oli kaunis tuleva juristitar joka olisi voinut saada syytteen nymfomaniasta.
Mutta kun luulin olevani jälkimmäiselle vain hetken huvia ja vihelsin pelin poikki. Kuullaksenin vuosia myöhemmin toista kautta että mimmi oli ensimmäistä kertaa tosissaan valmis kokeilemaan "pidempääkin juttua".
Onhan siis tässä vuosien mittaan ottanut useastikin päähän.
Provohan tämä on, mutta on tällaisia oikeastikin. Aina syy on puolisossa ja muissa, ei koskaan itsessä. Tässäkään tämä mies ei voi saada mitään varmuutta, että suhde tulevaan juristittareen (erikoinen nimitys) olisi kuitenkaan jatkunut, vaikka kuinka muka oli tosimielellä juuri silloin ollut liikenteessä. Nyt sai sentään vaimon, jonka niskaan kuitenkin kaataa kaiken turhautumisensa omien valintojensa vuoksi. Neuvoisin jättämään vaimon, jotta vaimo saisi tilaisuuden olla onnellinen. Tuollaisessa suhteessahan nainen ei ole onnellinen. Vai onko niin, että elämä oikeasti onkin miehestä niin helppoa ja mukavaa vaimonsa kanssa, ettei oikeasti halua erota eikä kadu, kunhan vaan omaa epävarmuuttaan kiukkuaa.
Harmittaa useinkin, kun miestä ei saa lähtemään synnyinpaikkakunnaltaan mihinkään. Syitä siihen on useita, en ala niitä tässä avata.
Täällä vain on minulle heikosti töitä. Mutta hyvä mies on kyseessä. Ei kaduta yhdessäolo. Jonkun toisen kanssa elämä olisi toisenlaista, mutta tämä kelpaa hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän sitä on kaduttanut että otti duunarikodista lähtöisin olevan persaukisen vaatimattoman näköisen seksuaalisesti estoisen naisen, kun tarjolla oli kaunis tuleva juristitar joka olisi voinut saada syytteen nymfomaniasta.
Mutta kun luulin olevani jälkimmäiselle vain hetken huvia ja vihelsin pelin poikki. Kuullaksenin vuosia myöhemmin toista kautta että mimmi oli ensimmäistä kertaa tosissaan valmis kokeilemaan "pidempääkin juttua".
Onhan siis tässä vuosien mittaan ottanut useastikin päähän.
Kunhan kuvittelet itsestäsi liikoja. Eroa vaimostasi, jotta hänkin saisi tilaisuuden olla onnellinen.
Vierailija kirjoitti:
En tajua, mitä katumista tuollaisissa on? Mulla on perintö, toisin kuin teillä köyhillä, jotka ette ilmeisesti voi muuttaa elämäänne minkään vertaa, koska ankeassa rahapulassanne joudutte tyytymään paskoihin valintoihinne lopun ikää. Mitäs olette niin köyhiä, hahhah.
Tuosta sinun tekstistä päätellen et kyllä onnelliselta vaikuta vaikka "perintöä" onkin. muuten et puhuisi noin alentuvasti. Rahalla on tapana yllättäenkin kadota taivaan tuuliin.
Meillä miehen kanssa on tulot juuri niin että toimeen tullaa ihan mukavasti, mutta tärkeintä on se että meillä on toisemme ja rakkautta riittää. Rahaa voi olla vaikka kuinka paljon, mutta jos olet yksin, katkera ja kyyninen, niin ei se raha paljoon ilahduta. Hyvää jatkoa sinulle kumminkin, ja toivon että löydät sen onnen joskus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sä oot ap vielä nuori ja voit saada vielä noi kaikki. Mut sun pitää toimia. Jos sulla on maisteri niin voit käydä vaikka haluamasi aineen perus- ja aineopinnot ja hakea maisteriin. Suosittelen hakemaan jonnekin toiseen kaupunkiin kuin Helsinkiin, niihin helpompi päästä. Teillä ei ole miehen kanssa lapsia niin sulla ei ole mitään syytä miksi sun pitäisi jäädä asumaan jonnekin minne et halua. Lähde vielä kun pystyt. Oot oman elämäsi seppä, tee siitä sellainen kuin haluat.
Kadun sitä, kun koulutusvalinnoissa kuuntelin, kun minua "ohjailtiin". Siis esim. "tottakai sinä menet lukioon ja saat lakin".
En kadu, mutta parikymppisenä halusin sen parisuhteen, kauniin talon, aviomiehen, lapset, työn.
Nyt olen neljäkymmentä, ja oikeasti haluaisin asua yksin ja nauttia vain yksinolosta. Viihtyisin oikein hyvin ilman muita ihmisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mietin kyllä, että miksi näin.
Minulla on ”se kaikki”. Mies, koti, lapsi, kesämökit ja unelmatyö.
Elämänilo on kuitenkin tiessään. Puolisoni on negatiivisin ja vaativin ihminen jonka tunnen. Riitelemme lähes päivittäin, ja joka riidan yhteydessä hän vyöryttää päälleni ihan joka asian jonka olen ikinä tehnyt väärin. En uskalla enää oikein edes yrittää keskustelua, kun näen miten se ilta tulee menemään siitä eteenpäin.
En kutsu enää ystäviä kylään (vaikkei olisi koronaakaan) koska vaikka se olisi miehelle jotenkin ok, hän takuulla syyllistää siitä sitten jälkikäteen. En naura, en kuuntele omaa musiikkia (kuinka tällainen **** voi sinusta olla hyvää). Omiin harrastuksiini menevä aika pitäisi käyttää siivoamiseen.
Olen surullinen. Tuo puoliso on hyvä isä, mutta tämä kodin ilmapiiri on tukahduttava. Mietin päivittäin, rikonko perheen vai yritänkö vielä. Lapsemme on varmasti onnellinen silloin kun emme riitele, mutta mikä painaa vaakakupissa eniten?
Lasta en ikimaailmassa kadu. Mutta mietin, että miksi muutin elämääni alkamalla seurustella ja muuttamalla yhteen silloin aikanaan, kun kaikki oli niin hyvin. Tästä ei ole enää mitään sellaista tietä ulos, joka ei sattuisi kaikkiin kolmeen.
Tuo on kuin minun elämäni 15v sitten, tosin olin niin lamaantunut, etten edes tajunnut että eihän tämä ole kunnon elämää. Mies, minun onnekseni löysi uuden naisen ja jätti eräänä iltana, hirveä kokemus, kaikki oli aloitettava alusta 40v.
Toki välillä ajattelen miksi ihmeessä parhaat vuoteni elin ihmisen kanssa joka arvosti minua ihmisenä yhtä paljon kuin tiskirättiä ja tekovaginaa.
Toisaalta ihailen itseäni miten tasapainoinen ja vahva olen ollut ja säilyttänyt itsekunnioituksen ja kasvattanut kaksi tasapainoista lasta.
Minulla ei ollut tarpeeksi tietoa etukäteen siitä millaisiin töihin koulutus johtaisi. Olen alalla, jossa tunnin työmatkaa kotoa työpaikalle pidetään lyhyenä. Siihen en ole tyytyväinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla ei ollut tarpeeksi tietoa etukäteen siitä millaisiin töihin koulutus johtaisi. Olen alalla, jossa tunnin työmatkaa kotoa työpaikalle pidetään lyhyenä. Siihen en ole tyytyväinen.
Kaduttaa, että otin miehen takaisin, josta jo kerran pääsin eroon. Mikään ei ole muuttunut, mikään ei muutu. Ensimmäisen kerran oli korkea kynnys erota, en vain pysty toista kertaa. Koska olen tämän miehen kanssa minulla ei ole ystäviä ja olen köyhä. Olisin täydellisen tyytyväinen elämääni ja vain olisin pitänyt kiinni erosta. Vihaan tätä paskaa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo.. Oon valitettavasti viime vuosina huomannut katuneeni parisuhdettani.. Olin 25-vuotiaana "ikisinkku" eli kuvittelin että mussa on jotain vikaa kun en kelpaa kellekään (joo oli mulla henkisiä ongelmia kyllä) ja otin sit sen joka siihen jäi ja tyydyin siihen.. Nyt jälkeenpäin todella kaduttaa, kuvista päätellen olen ollut todella kaunis nuori nainen joka olisi voinut saada "kenet vain" jos olisi silloin heti hoitanut pääkoppansa kuntoon...
Ei kaduta. Samoja kiviä potkin, kuin lapsena. Pitkälle en päässyt.
Vain ulkohuusin ikkuna näyttää nykyään eri suuntaan.
Vierailija kirjoitti:
Kaduttaa, että otin miehen takaisin, josta jo kerran pääsin eroon. Mikään ei ole muuttunut, mikään ei muutu. Ensimmäisen kerran oli korkea kynnys erota, en vain pysty toista kertaa. Koska olen tämän miehen kanssa minulla ei ole ystäviä ja olen köyhä. Olisin täydellisen tyytyväinen elämääni ja vain olisin pitänyt kiinni erosta. Vihaan tätä paskaa!
Siis miksi et pysty eroamaan uudelleen?
Vierailija kirjoitti:
Minulla ei ollut tarpeeksi tietoa etukäteen siitä millaisiin töihin koulutus johtaisi. Olen alalla, jossa tunnin työmatkaa kotoa työpaikalle pidetään lyhyenä. Siihen en ole tyytyväinen.
Tämän takia ymmärrän mikä järki on työllistyä samoihin hommiin kuin omat vanhemmat. Ainakin on työn luonteesta jonkinlainen käsitys jo etukäteen.
En kadu. Katuminen on loppujen lopuksi aika turhaa, varsinkin tällaisissa isomman kuvan asioissa kuten puoliso, ammatti, asuinpaikka yms. Ikuisesti voi jossitella mutta ei se johda mihinkään. Riippuu toki myös uskooko kohtaloon, itse en usko.
Kannattaa ajatella asiaa niin että vaikka olisit tehnyt surkeita päätöksiä elämässäsi niin ne ovat kuitenkin loppujen lopuksi muokanneet sinua sellaiseksi kuin olet. Jos olisit valinnut toisin, olisit kokonaan toinen ihminen eikä kukaan terve ihminen halua olla joku muu. Näin ollen asian ajatteleminen on tuloksetonta.
En oikein tiedä.
Olen nelikymppinen ja teen työtä, josta tykkään, mutta josta ei juurikaan saa rahaa. Mun eläkekertymä on naurettava, elämässä tullut kaikennäköisiä mutkia muutenkin. Mutta tykkään tosi paljon työstäni ja toistaiseksi elän.
Miestä rakastan, ja ollaan oltu yhdessä vuosikausia. Mutta hänenkään ihan ok tuloilla meillä ei ole varaa taloon ja puutarhaan joista haaveilen todella paljon. Yritetään ja eletään, mutta tulevaisuus ei silti näytä ihmeelliseltä... En kadu, koska todennäköisesti valitsisin edelleen näin, mutta jotain kai pitäisi tehdä toisin.
Turhaahaan se on menneitä surkutella, ehkä yksi elämä ei vaan riitä mulle kun oon niin hidas ja huono näemmä :D
1. Olisi pitänyt valita heti alussa eri ura, ei lähteä unelmien perässä ja käteen jäi lähinnä velkaa, katkeruus, unettomat yöt
2. Kun kouluttauduin uudelleen olisi pitänyt ottaa lyhyempi koulutus varmalta alalta eikä lähteä KTM:ksi, tämä koulutus oli huono vitsi.