Lue keskustelun säännöt.
Kadutteko ikinä valintojanne (koulutus, puoliso, asuinpaikka)
17.11.2020 |
Viime yönä heräsin jäätävään ahdistukseen. Aloin miettiä olisiko elämäni mennyt toisin, jos oisin valinnut kumppanikseni jonkun aiemmin tapailevani miehen. Olisinko tuon miehen kanssa saavuttanut jo vaikka oman asunnon ja tyyliin koiran ja lapsen joista haaveilen. Nyt olen kolmekymppinen ja asun miehen kanssa viidettä vuotta vuokralla pienessä asunnossa paikkakunnalla, jossa minulle maisterille ei ole töitä. Mieskin oli hetken työtön ja elää muutenkin kädestä suuhun. Ei meillä ole varaa noihin haaveisiin.
Olen salaa kateellinen kavereilleni, joilla on hyvin tienaavat miehet vakavaraisilta aloilta. Kavereillani on minua alemmasta koulutuksesta, työttömyydestä ja koti äitiydestä huolimatta parempi elintaso hyvin tienaavien miestensä takia kuin vaikka minulla, joka paiskinut pätkätöissä koko ikäni. Minulla oli nuoruudessa myös miehiä elämässä jotka menestyvät nyt hyvin. Välillä mietin olisiko minunkin elämäni mennyt eri tavalla jos oisin noiden miesten kanssa. Nykyinen mies paljastui aika huolettomaksi kädestä suuhun eläjäksi kun olimme olleet jo pidempää suhteessa. Välillä mietin myös, että olisiko pitänyt pyrkiä yliopistossa jollekin toiselle alalle, että olisivatko rahkeet riittäneet muuallekin kuin humanistiselle alalle. Onko muilla ikinä vastaavia ajatuksia? Itsellä heräsi ensi kertaa valtava ahdistus siitä olisiko pitänyt valita elämässä eri tavalla ja olisinko voinut saada toisenlaisenkin elämän.
Kommentit (86)
Kyllä kadun, olen alkanut katua valintaa asuinpaikastani jonka tein 20 vuotta sitten. Palasin ns. kotiin ja tunnen oloni täällä kotoisaksi mutta siihen se sitten jääkin. Olen miettinyt että minun olisi pitänyt valita vuosikymmeniä sitten toisin, olisi enemmän työllisyysmahdollisuuksia tai olisin voinut kokeilla siipiäni ulkomailla. Täällä minulla ei ole enää ketään, kaikki läheiset ovat kuolleet. Minulla ei ole myöskään parisuhdetta ja olen miettinyt olisinko saanut perheen jos olisin aikoinaan jäänyt kaupunkiin. Mahdollisuudet täällä ovat parisuhteenkin kannalta olemattomat. Näillä näkymin tulen viettämään hyvin yksinäisen loppuelämän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ammatinvalintaa olen katunut ja paljon. Nyt tein päätöksen lähteä tavoittelemaan uutta uraa, melkein 40-vuotiaana. Yksityiselämässä kaikki on hyvin, mutta hoitoalalla olen palanut miltei loppuun. Talous on onneksi kunnossa, että jos ura ei urkene, niin ei se niin vakavaa.
Harmittaa kun nuorena poikasena en ruvennut osakkeitten kanssa pelaamaan. Mielenkiintoa kyllä jo silloin oli aiheeseen mutta luulin että jotain hankalaa olisi siinä.
-Aito ja alkuperäinen, (valitettavan) vähän käytetty yksilö-
liikaa asuinpaikkojen vaihtoja elämässä..
Sitä mietin että miksi en kertonut Tytille Rovaniemellä olleeni ihastunut häneen..
Toisen löysin, lapsiakin tuli. Erokin, se onkin asia jota en kadu.
Hieman koen alemmuuskompleksia koulutusalastani.
Olen siis neuropsykologi, mutta teen yhteistyötä paljon neurologian erikoislääkäreiden kanssa sairaalaan kuntoutuyksikössä. Työnkuva ja asiakkaat ovat lähes samat, mutta lääkäri asettaa diagnoosin ja minä teen neuropsykologiset tutkimukset ja lausunnot. Toki asiakascaseja käydään läpi tiimeissä. Alemmuus tulee siitä, että hieman välillä ottaa päähän, oma palkkani on noin 2500 euroa vähemmän kuin neurologin palkka meillä, vaikka työmme on yllättävän samankaltaista.
Ja varsinkin, kun lääkis on ollut aina välillä mielessä.
Ei oikeastaan kaduta muu kuin oma miesvalinta. Koulutukseeni, työpaikkaani ja lapseeni olen tyytyväinen, olen unelmatyössäni joka vastaa koulutustani. Heikolla itsetunnollani otin ensimmäisen miehen jonka sain, koska ajattelin etten koskaan tule sen parempaa saamaan. No menihän meillä hyvin monta vuotta, lapsen saamiseen asti (sen saaminen ei ollut itsestäänselvyys), sen jälkeen on ollut lähinnä alamäkeä parisuhteessa. Joitakin muitakin isohkoja valintojani olen jälkeenpäin vähän kyseenalaistanut, mutta jälkiviisaana on niin helppo jossitella. Sitä on tehnyt ne valinnat silloin oman parhaan tietämyksensä mukaan. Kyllä joissain kohtaa koukkaisin toisaalle kuin mitä alkuperäisessä tilanteessa. Mutta isoihin linjoihin olen suht tyytyväinen, vaikka parisuhde ei priimaa olekaan. On kuitenkin oma talo, ihana lapsi ja unelmaduuni. Olen tehnyt itselleni myös back-up suunnitelman, siis lähinnä hahmotellut että mitä jos sattuu sitä taikka tätä... Mutta toistaiseksi mennään näillä. Ei parane valittaa, vain itseänsä voi omista valinnoistaan syyttää. Ja aikakonetta ei ole jolla voisin omaa nuorempaa itseäni mennä neuvomaan.