Lue keskustelun säännöt.
Kadutteko ikinä valintojanne (koulutus, puoliso, asuinpaikka)
17.11.2020 |
Viime yönä heräsin jäätävään ahdistukseen. Aloin miettiä olisiko elämäni mennyt toisin, jos oisin valinnut kumppanikseni jonkun aiemmin tapailevani miehen. Olisinko tuon miehen kanssa saavuttanut jo vaikka oman asunnon ja tyyliin koiran ja lapsen joista haaveilen. Nyt olen kolmekymppinen ja asun miehen kanssa viidettä vuotta vuokralla pienessä asunnossa paikkakunnalla, jossa minulle maisterille ei ole töitä. Mieskin oli hetken työtön ja elää muutenkin kädestä suuhun. Ei meillä ole varaa noihin haaveisiin.
Olen salaa kateellinen kavereilleni, joilla on hyvin tienaavat miehet vakavaraisilta aloilta. Kavereillani on minua alemmasta koulutuksesta, työttömyydestä ja koti äitiydestä huolimatta parempi elintaso hyvin tienaavien miestensä takia kuin vaikka minulla, joka paiskinut pätkätöissä koko ikäni. Minulla oli nuoruudessa myös miehiä elämässä jotka menestyvät nyt hyvin. Välillä mietin olisiko minunkin elämäni mennyt eri tavalla jos oisin noiden miesten kanssa. Nykyinen mies paljastui aika huolettomaksi kädestä suuhun eläjäksi kun olimme olleet jo pidempää suhteessa. Välillä mietin myös, että olisiko pitänyt pyrkiä yliopistossa jollekin toiselle alalle, että olisivatko rahkeet riittäneet muuallekin kuin humanistiselle alalle. Onko muilla ikinä vastaavia ajatuksia? Itsellä heräsi ensi kertaa valtava ahdistus siitä olisiko pitänyt valita elämässä eri tavalla ja olisinko voinut saada toisenlaisenkin elämän.
Kommentit (86)
En oikeestaan kadu muuta kuin ammatinvalintaani. Kaikki muu on jollain tavalla muokannut minua tälläiseksi joka nyt olen, vaikka kaikki asiat eivät elämässä hyviä ole olleetkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No eipä se elämä ole niin mennyt kuin nuorena kuvitteli.
Ikinä ei vaimon kanssa mistään päästy yhteisymmärrykseen, vaikka sovussa oltiinkin.
Vaikka kaippa siihen pitää olla tyytyminen, huonomminkin asiat toki voisivat olla.
Nyt vaan on eletty elämä ja terveys takana. Paskat. Elämä on.
Kadun, että olen parikin hyvää miestä päästänyt aikaisemmassa elämässäni menemään, omaa tyhmyyttä ja epävarmuutta nämä. Toista näistä stalkkaan välillä facessa, ja mietin miten asiat olisi, jos olisin aikoinaan uskaltanut sanoa hänelle kyllä. Satutin häntä, se on ehkä suurin murheeni.
Minulla on hyvä mies, mutta hän on etäinen ja hyvin rikkinäinen alkoholisti-isänsä ja narsistiäitinsä takia. Terapiaa tarvitsisi kipeästi, mutta ei ole menossa. Asumme keskellä-ei-mitään anopin naapurissa. Tuo ämmä teki elämästä pahempaa painajaista, kuin kuvittelin olevan mahdollista ilman sotaa tai jotain luonnonkatastrofia. Nyt tilanne on kuosissa kun tein selväksi, ettei käytä enää minua tai miestäni lattiarättinään. Silti pelottaa, koska tuo naapurissa asuva haaskalintu "unohtaa" olevansa riidoissa meidän kanssa, ja jatkaa edelliseen malliin. Tuo muutto on asia mitä kadun todella paljon, muuttopäätöksen tein ollessani raskaana, pahassa univajeessa ja pää täynnä haavekuvia idyllisestä perhe-elämästä maalla. Mies on pääsääntöisesti hyvä ja huolehtiva, komeakin. Miehellä on hyvät tulot, itse jouduin irtisanoutumaan muuton myötä hyväpalkkaisesta työstä, ja mitään vastaavaa en ole löytänyt tilalle. Toivottavasti nykyisen etätyöbuumin myötä löytyy jotain mieluista tilalle. Muutosta olen puhunut miehelle, mutta hän ei ole siitä innostunut, kun hänellä on kaikki hyvin. Ei huomaa, tai halua huomata, että mua työtilanne ahdistaa ja kovaa.
Kadun etten pyrkinyt lääkikseen vaan sen sijaan hänkin DI:n paperit. Teknilliseen tiedekuntaan oli helppo päästä ja ajattelin olevani liian tyhmä lääkikseen. DI:n ura ei sovi minulle yhtään: en ole luova, vihaan verkostoitumista ja henkilöbrändäystä. Tällä alalla pitää olla hyvä, että pärjää YT-neuvotteluiden tullessa eteen ja kilpailukyvystä työnantajien silmissä täytyy koko ajan huolehtia. Nyt tiedän että on lääkikseen päästy minun papereita huonommallakin lukiomenestyksellä. Joskus mietin että asiani olisivat paremmin jos olisin päässyt lääkikseen. Mutta en edes yrittänyt. Haikeaa...
Olen joskus miettinyt ensimmäistä poikaystävääni, joka olikin sitten paras mies, joka kohdalleni on sattunut. Jätin hänet itse nuoruuttani ja tyhmyyttäni. Mies, josta tuli aviomieheni, oli myös hyvä sinällään, mutta emme todellakaan sopineet toisillemme ja hänen kanssaan kihnutin niin kauan, että lapset taitavat jäädä tulematta. Nyt olen yksin ja ihan tyytyväinen näin. En ala etsiä kyllä miestä enää. Sitä sorttia ollaan jo nähty tarpeeksi.
Uravalinta oli myös virhe. Hakeuduin alalle, jossa on hyvä palkkataso, mutta on hirvittävän kuormittavaa, enkä pidä työstäni yhtään. Mutta nyt ei kyllä oikein voi enää vaihtaakaan.
Sen sijaan asuinpaikkaani en kadu. Olen aina asunut pk-seudulla, kaupunki vain vaihdellut! Jee! :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämässä on ollut sellaisiakin päätöksiä, joita olen hautonut ikuisuuksia murehtien, että mitä jos sitten kadun loppuikäni. Tällainen oli esim. ekan vuokrakämpän irtisanominen, koska päätin lähteä opiskelijavaihtoon ulkomaille. Kaduin mukamas jo etukäteen ja mietin, että samaan kämppään muuttaa joku toinen enkä saa sitä ikinä takaisin. No, eipä tullut ikävä. En edes juuri koskaan muistele niitä vuosia. Siitä se elämä vasta alkoi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itselläni on myös se periaate, että vaikka olisi suhteessa niin itsensä pitää pystyä elättämäan. Tulisin toimeen itsekin ilman miestäni. Kadehdin välillä kuitenkin kavereitani joilla on omakotitalot, lapset, koirat, mökit ihan vain miestensä ansiosta. Monet ovat olleet kotona tai pätkätöissä, mutta silti tuo elintaso on mahdollista. Itse olen panostanut opintoihin ja koittanut työllistyä hyvin, mutta tässä ollaan vuokra-asunnossa työttömänä persaukisen miehen kanssa. Ap
Suosittelen että repäiset itsesi vapaaksi.
Mä tieän monia ihmisiä jotka eivät ole koskaan tyytyväisiä parisuhteeseen. Puolison voi aina laittaa vaihtoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Munn mielestä on epäoikeudenmukaiista etttä itsari on tehty niiin vaikeaksi etttei voi saaada edes asetta jos haluaa pois. Älytönttä istua tässsä ja liksutella jotaiin hiirtä.
Kyllähän se välillä mietityttää olisiko pitänyt vaan sietää paremmin yksinäisyyttä eikä alkaa seurustelemaan vakavasti nuorena. Mutta olin jotenkin omaksunut sen normin että pitää seurustella, muuttaa yhteen jne. vaikken edes kokenut mitään kovin suurta ihastumista. Mieheni on aina ollut sellaista melko perässäraahattavaa tyyppiä ja tuntuu että yhä vähemmän on mitään yhteistä tekemistä tai puhuttavaa. Kadehdin heitä joilla on innostava puoliso jonka kanssa voi suunnitella asioita ja ylipäätään jutella asioista. Välillä tuntuu että elämä olisi voinut mennä toisinkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Välillä kadun, että tein lapsia enemmän kuin yksi. Rahanmenoa, riitoja ja huolta ja ennen kaikkea lievää ahdistusta asioista mitä olisin voinut saada ja kokea pienemmällä perheellä.
Tässä olen ja parhaat vuodet jo takanapäin, joten ei auta harmitella enää.
Vierailija kirjoitti:
Välillä kadun, että tein lapsia enemmän kuin yksi. Rahanmenoa, riitoja ja huolta ja ennen kaikkea lievää ahdistusta asioista mitä olisin voinut saada ja kokea pienemmällä perheellä.
Tässä olen ja parhaat vuodet jo takanapäin, joten ei auta harmitella enää.
Monta lasta sulla on? Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten korjata suunnan 30 vuotiaana? Tällä hetkellä työtön, ei ystäviä, en pääse kouluun. Voitte vain kuvitella mikä ahdistus! Alamäki vain jyrkkenee!
Mistä aloitan?
Kadun jossain määrin ura- ja koulutusvalintoja. Tein ne toisaalta silloin parhaan tiedon valossa.
On osoittautunut, että huonompi vaihtoehto valintatilanteessa olisikin ollut parempi nyt. Toimialojen kehittymistä on jossain määrin vaikeaa ennustaa esim 10 vuoden aikavälillä.
Kyllähän sitä on kaduttanut että otti duunarikodista lähtöisin olevan persaukisen vaatimattoman näköisen seksuaalisesti estoisen naisen, kun tarjolla oli kaunis tuleva juristitar joka olisi voinut saada syytteen nymfomaniasta.
Mutta kun luulin olevani jälkimmäiselle vain hetken huvia ja vihelsin pelin poikki. Kuullaksenin vuosia myöhemmin toista kautta että mimmi oli ensimmäistä kertaa tosissaan valmis kokeilemaan "pidempääkin juttua".
Onhan siis tässä vuosien mittaan ottanut useastikin päähän.
En tajua, mitä katumista tuollaisissa on? Mulla on perintö, toisin kuin teillä köyhillä, jotka ette ilmeisesti voi muuttaa elämäänne minkään vertaa, koska ankeassa rahapulassanne joudutte tyytymään paskoihin valintoihinne lopun ikää. Mitäs olette niin köyhiä, hahhah.
Ei kaduta.
Aloittajalle sanoisin, että olet niin nuori, että voit tehdä vaikka mitä. Voit opiskella lisää, muuttaa paikkakunnalle, josta voit saada paremmin töitä. Patistaa miehen töihin myös. Älä ihmeessä vajoa oman elämäsi sivustakatsojaksi. Voit tehdä mitä haluat!
Parisuhdeneuvoni on sama, jonka sain omalta äidiltäni: ketään ei voi väkisin pitää vaan antaa mennä, jos siltä tuntuu. Samaa koskee myös sinua itseäsi. Haleja!
Sitä, ettei aikoinaan koulunkäynti kiinnostanut ja lintsailin, kadun. Toisaalta ymmärrän, että olin nuori, joka olisi tarvinnut tukea murrosiästä selviämiseen. Silloin apua ei tarjottu eikä ollut.
Seurauksena oli, että minusta tuli ”vain” merkonomi, työuraa tuli 43 vuotta, toimistosihteerin hommia, 40 v, samalle kaupungille. Eläke olisi nyt isompi, jos olisin mennyt sinne Tampereen yliopistoon kuten kauppaopiston rehtori ”määräsi”.
Olin nuori ja minua pelotti lähteäTampereelle asti. Menin naimisiin ja sain kaksi lasta, eli minulle kävi ihan hyvin. Ja eläkkeeni riittää hyvään elämään, kun ei ole velkoja ja koti on oma, uusi ja tilava.
Kiitollinen olen elämälle, pienet lapsenlapseni, 2 kpl, ovat parasta mitä tiedän! ❤️💙