Mitä rehellistä työhösi liittyvää mielipidettä et voi sanoa ääneen?

Vierailija kirjoitti:

Huomattava osa pitkäaikaisista mielenterveyspotilaista on täysin toivottomia tapauksia joiden oma ajatusmaailma jo estää paluun normaalimpaan elämään. He ylikorostetusti repivät stressiä asioista, jotka tulevat usein eteen kenelle tahansa meistä elämässä. Sitten he esim vatvovat sinnikkäästi päässään jotain iän vanhoja asioita, joiden ei mitenkään kuuluuisi enää vaikuttaa heidän elämäänsä. Sen sijaan, että he katsoisivat tulevaan, he vain märehtivät menneessä ja tuntuu, etteivät he kunnolla edes yritä edetä elämässään. Joskus tulee niin absurdit fiilikset, että tuntuu heidän melkein tahallaan vetävän jotain roolia, jotta saisivat vain vuodesta toiseen maata kotona tukia nostaen.

Tiedän, että moni pitää tätä trollina, mutta sitä se ei ole. Tähän tulokseen minä olen oikeasti tullut joidenkin potilaiden kohdalla alalla 10 vuotta työskennelleenä.

Sä oot ihan käsittämättömän tyhmä ja ammattitaidoton, jos sulle ei 10 vuoden aikana todella ole selvinnyt, että kuvailemasi asiat ovat nimenomaan se sairaus, johon potilaat ovat sairastuneet.

Muutenkin tuntuu ketjun perusteella, että monilla empatiakyvyttömillä tyypeillä on itsellään järjenjuoksu jotenkin outoa, sumeaa ja haparoivaa, vaikka painavatkin alas "tyhmiä ja laiskoja." Jotenkin tärähtäneen oloinen ja vihan sokaisema vaikutelma tulee monien juttujen perusteella, vaikka kirjoitus olisi koherenttia ja taitavaakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huomattava osa pitkäaikaisista mielenterveyspotilaista on täysin toivottomia tapauksia joiden oma ajatusmaailma jo estää paluun normaalimpaan elämään. He ylikorostetusti repivät stressiä asioista, jotka tulevat usein eteen kenelle tahansa meistä elämässä. Sitten he esim vatvovat sinnikkäästi päässään jotain iän vanhoja asioita, joiden ei mitenkään kuuluuisi enää vaikuttaa heidän elämäänsä. Sen sijaan, että he katsoisivat tulevaan, he vain märehtivät menneessä ja tuntuu, etteivät he kunnolla edes yritä edetä elämässään. Joskus tulee niin absurdit fiilikset, että tuntuu heidän melkein tahallaan vetävän jotain roolia, jotta saisivat vain vuodesta toiseen maata kotona tukia nostaen.

Tiedän, että moni pitää tätä trollina, mutta sitä se ei ole. Tähän tulokseen minä olen oikeasti tullut joidenkin potilaiden kohdalla alalla 10 vuotta työskennelleenä.

Sä oot ihan käsittämättömän tyhmä ja ammattitaidoton, jos sulle ei 10 vuoden aikana todella ole selvinnyt, että kuvailemasi asiat ovat nimenomaan se sairaus, johon potilaat ovat sairastuneet.

Muutenkin tuntuu ketjun perusteella, että monilla empatiakyvyttömillä tyypeillä on itsellään järjenjuoksu jotenkin outoa, sumeaa ja haparoivaa, vaikka painavatkin alas "tyhmiä ja laiskoja." Jotenkin tärähtäneen oloinen ja vihan sokaisema vaikutelma tulee monien juttujen perusteella, vaikka kirjoitus olisi koherenttia ja taitavaakin.

Sairaudessakin voit rypeä vuosia toisensa perään, tai sitten ottaa itseään niskasta kiinni ja päättää, että nyt jatkan elämääni. Ei ole kyse siitä, että kaikki tapahtuisi kuukaudessa tai kahdessa, mutta jos asioiden märehtimiseen menee vuosia, niin sitten potilas ei edes halua päästä eteenpäin.

Ja minulle on turha jauhaa sontaa, etten ole kokenut mitään. Minuakin on esim koulukiusattu, lyöty ja heitetty lumipallolla naamaan täysillä metrin etäisyydeltä. Silti ei tulisi mieleenkään enää aikuisena märehtiä noita asioita joita tapahtui lasten maailmassa, koska tiedän, että lasten maailma on eri ja osaan katsoa sitä nyt aikuisen rationaalisella järjellä ja etten voita siinä mitään, jos jään vatvomaan niitä vanhoja asioita, jotka ne eivät kuulu enää elämääni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huomattava osa pitkäaikaisista mielenterveyspotilaista on täysin toivottomia tapauksia joiden oma ajatusmaailma jo estää paluun normaalimpaan elämään. He ylikorostetusti repivät stressiä asioista, jotka tulevat usein eteen kenelle tahansa meistä elämässä. Sitten he esim vatvovat sinnikkäästi päässään jotain iän vanhoja asioita, joiden ei mitenkään kuuluuisi enää vaikuttaa heidän elämäänsä. Sen sijaan, että he katsoisivat tulevaan, he vain märehtivät menneessä ja tuntuu, etteivät he kunnolla edes yritä edetä elämässään. Joskus tulee niin absurdit fiilikset, että tuntuu heidän melkein tahallaan vetävän jotain roolia, jotta saisivat vain vuodesta toiseen maata kotona tukia nostaen.

Tiedän, että moni pitää tätä trollina, mutta sitä se ei ole. Tähän tulokseen minä olen oikeasti tullut joidenkin potilaiden kohdalla alalla 10 vuotta työskennelleenä.

Sä oot ihan käsittämättömän tyhmä ja ammattitaidoton, jos sulle ei 10 vuoden aikana todella ole selvinnyt, että kuvailemasi asiat ovat nimenomaan se sairaus, johon potilaat ovat sairastuneet.

Muutenkin tuntuu ketjun perusteella, että monilla empatiakyvyttömillä tyypeillä on itsellään järjenjuoksu jotenkin outoa, sumeaa ja haparoivaa, vaikka painavatkin alas "tyhmiä ja laiskoja." Jotenkin tärähtäneen oloinen ja vihan sokaisema vaikutelma tulee monien juttujen perusteella, vaikka kirjoitus olisi koherenttia ja taitavaakin.

Sairaudessakin voit rypeä vuosia toisensa perään, tai sitten ottaa itseään niskasta kiinni ja päättää, että nyt jatkan elämääni. Ei ole kyse siitä, että kaikki tapahtuisi kuukaudessa tai kahdessa, mutta jos asioiden märehtimiseen menee vuosia, niin sitten potilas ei edes halua päästä eteenpäin.

Ja minulle on turha jauhaa sontaa, etten ole kokenut mitään. Minuakin on esim koulukiusattu, lyöty ja heitetty lumipallolla naamaan täysillä metrin etäisyydeltä. Silti ei tulisi mieleenkään enää aikuisena märehtiä noita asioita joita tapahtui lasten maailmassa, koska tiedän, että lasten maailma on eri ja osaan katsoa sitä nyt aikuisen rationaalisella järjellä ja etten voita siinä mitään, jos jään vatvomaan niitä vanhoja asioita, jotka ne eivät kuulu enää elämääni.

Etkö mitään tuota pahempaa ole kokenut? Normisettiä. Et tiedä vaikeasta elämästä mitään.

Vihaan lapsia yli kaiken. Töissä olen päiväkodissa.

Eläimet ovat kiittämättömiä

T: 20vuotta korkeasaaressa

Vierailija kirjoitti:

Minua ei kiinnosta lainkaan suomalaisten asiat, teen työtäni puhtaasti rahan takia. Tai heh, oikeastaan en edes tee mitään. Jo useampi vuosi eduskunnassa takana. Naurettavan helppoa rahaa jonka vätykset maksavat emolleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huomattava osa pitkäaikaisista mielenterveyspotilaista on täysin toivottomia tapauksia joiden oma ajatusmaailma jo estää paluun normaalimpaan elämään. He ylikorostetusti repivät stressiä asioista, jotka tulevat usein eteen kenelle tahansa meistä elämässä. Sitten he esim vatvovat sinnikkäästi päässään jotain iän vanhoja asioita, joiden ei mitenkään kuuluuisi enää vaikuttaa heidän elämäänsä. Sen sijaan, että he katsoisivat tulevaan, he vain märehtivät menneessä ja tuntuu, etteivät he kunnolla edes yritä edetä elämässään. Joskus tulee niin absurdit fiilikset, että tuntuu heidän melkein tahallaan vetävän jotain roolia, jotta saisivat vain vuodesta toiseen maata kotona tukia nostaen.

Tiedän, että moni pitää tätä trollina, mutta sitä se ei ole. Tähän tulokseen minä olen oikeasti tullut joidenkin potilaiden kohdalla alalla 10 vuotta työskennelleenä.

Sä oot ihan käsittämättömän tyhmä ja ammattitaidoton, jos sulle ei 10 vuoden aikana todella ole selvinnyt, että kuvailemasi asiat ovat nimenomaan se sairaus, johon potilaat ovat sairastuneet.

Muutenkin tuntuu ketjun perusteella, että monilla empatiakyvyttömillä tyypeillä on itsellään järjenjuoksu jotenkin outoa, sumeaa ja haparoivaa, vaikka painavatkin alas "tyhmiä ja laiskoja." Jotenkin tärähtäneen oloinen ja vihan sokaisema vaikutelma tulee monien juttujen perusteella, vaikka kirjoitus olisi koherenttia ja taitavaakin.

Sairaudessakin voit rypeä vuosia toisensa perään, tai sitten ottaa itseään niskasta kiinni ja päättää, että nyt jatkan elämääni. Ei ole kyse siitä, että kaikki tapahtuisi kuukaudessa tai kahdessa, mutta jos asioiden märehtimiseen menee vuosia, niin sitten potilas ei edes halua päästä eteenpäin.

Ja minulle on turha jauhaa sontaa, etten ole kokenut mitään. Minuakin on esim koulukiusattu, lyöty ja heitetty lumipallolla naamaan täysillä metrin etäisyydeltä. Silti ei tulisi mieleenkään enää aikuisena märehtiä noita asioita joita tapahtui lasten maailmassa, koska tiedän, että lasten maailma on eri ja osaan katsoa sitä nyt aikuisen rationaalisella järjellä ja etten voita siinä mitään, jos jään vatvomaan niitä vanhoja asioita, jotka ne eivät kuulu enää elämääni.

Juuri tätä tarkotin empatiakyvyttömien sumealla ja oudolla järjenjuoksulla. Heitetty lapsena lumipallolla naamaan, mutta pääsit eteenpäin, joten kenenkään muunkaan ei pitäisi kärsiä esimerkiksi ahdistuneisuushäiriöstä tai estyneestä persoonallisuushäiriöstä? Sinun pitäisi vaihtaa alaa, tai vähintä opiskella alasi alkeet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija
</p>

<p>Kerran sanoinkin suorat sanat, luottamusmiehen läsnä ollessa. Työntekijä x piti ruokataukoa, söi siinä pöydän ääressä ja sitten tuli puhelu. Hän siirtyi puhumaan toiseen huoneeseen. Kun kuljin ohi 45 min. myöhemmin, edelleen oli puhumassa puhelimeen. Avasin oven ja sanoin, että tauko lienee pidetty, työt jatkuu. Tämän seurauksena tämä kolmekymppinen nainen haki saikkua ja oli yhteydessä luottamusmieheen syyttäen minua asiattomasta käyttäytymisestä. Sähköpostiviestejä tulvi. Kyllästyin niihin ja ilmoitin, että yhteenkään viestiin en enää vastaa. Yhteisessä palaverissa tuli selityksiä, kuinka työntekijällä on vaikea elämäntilanne ja minä olen täysin empatiakyvytön. Lisäksi oli syytöksiä puhelun salakuunteluun liittyen. kirjoitti:

Tämä on kumma ilmiö tämä kolmekymppisten henkinen hauraus.  Tulee ahdistunut olo milloin mistäkin, jos vaikka joku luennoitsija tai opiskelija ja J.K. Rowling sanoo käsityksenään, että biologinen sukupuoli on ensisijainen. Tai jos synnytysprosessissa lääkäri tekee sisätutkimuksen kysymättä erikseen lupaa. Tai jos...näitähän riittää. Halutaan oikeus erityiskohteluun, jos on "vaikea elämäntilanne". Tuon jotkut draamailevat tytöt oppii jo koulussa: pyytävät opelta vapaata tunnilta,jotta voivat käytävässä setviä sotkuisia some-suhteitaan jonkun pillittävän kaverinsa kanssa. T. yläkoulun ope..

Meillä on sama ilmiö ammatillisen koulutuksen puolella. ”En voi tulla ensimmäisille tunneille/teams-opetukseen, koska en nukkunut viime yönä yhtään. On ollut omassa elämässä vaikeuksia”. Tai kuten muutaman opiskelijan kohdalla: harjoittelu on pakko lopettaa, koska opiskelija ei kykene noudattamaan työyhteisön sääntöjä, kuten joka päivä ajoissa harjoittelupaikkaan tulemista. Ammatillisella puolella myös kännykkäriippuvuus aiheuttaa ongelmia, koska opiskelija ei ymmärrä, että jatkuva puhelimen vilkuilu/käyttäminen vaikuttaa hänen keskittymiseensä opetukseen. Valitettavasti samoilla opiskelijoilla, joilla on vaikeuksia pitää kännykkä poissa käytöstä oppitunneilla, tulee samat vaikeudet ilmi harjoittelun aikana.

Toisaalta kadehdin ihmisiä jotka uskaltavat kertoa ongelmistaan ja ottavat itsensä tarpeeksi tosissaan, jotta ymmärtävät omat rajansa. Itselläni on vasta aikuisena todettu adhd joka on aina vaikuttanut nukkumiseen ja suoriutumiseen opinnoissa. Olen kuitenkin pelännyt niin paljon arvostelua ja laiskana tai välinpitämättömänä pitämistä, etten ole haasteiden koskaan antanut näkyä ulospäin, enkä ole vedonnut mihinkään. No tämä on tietenkin johtanut siihen, että olen ollut lukemattomia kertoja koulussa ja töissä ilman, että olen tosiaan nukkunut edellisenä yönä silmäystäkään. Sitten saatetaan pitää, varmaan ihan syystä, hieman hitaalla käyvänä. Jopa kirjoituksissa aikanaan olin all-nighterinä (kirjoitin silti hyvät pisteet). En uskaltanut hakea apua. Hävetti että aloin uupua. Yritän ja olen yrittänyt, ainut ongelma on se, että jossain vaiheessa se vaikuttaa fyysiseen terveyteen tai jaksaminen loppuu. Ei niin voi loputtomiin elää, keho ei kestä.

Tämähän ei ole missään nimessä muiden ongelma, mutta pohdin, voisiko kulttuuria muuttaa ymmärtävämpään suuntaan? Ei ole kenenkään etu, jos leimataan surutta ymmärtämättömyyttään ja pidetään "hauraana", vaikka taistelisi joka päivä moninkertaisesti useisiin muihin verrattuna. Toki lusmujakin on, mutta kun ikinä ei oikeastaan voi toisen elämästä tietää. Mielestäni ei ole hyvä sellainen kulttuuri, jossa hutkitaan ennenkuin tutkitaan ja muihin ihmisiin suhtaudutaan lähtökohtaisesti alentuvalla asenteella. Silloin tulee turhaa kärsimystä ja yksinäisyyttä. Toki samat säännöt kaikille, mutta on myös tosiasia, että ihmisillä on erilaiset tilanteet ja resurssit, ei yhdelläkään luokalla ole 30 samanlaista ihmistä. Epätodennäköistä on myös, että on 20 hyvinvoivaa ja 10 yksiselitteisesti laiskaa ihmistä. Ehkä joskus voisi kysyä, vaikka vaan ihmisystävällisyyden hengessä, miksi? Miksi et pysty? Hyvin usein ihmisillä on käytökseensä joku syy, eikä se aina ole huono kasvatus tai vastuuttomuus, se on vain yksi syy muiden joukossa.

Tiedoksi sinulle, että nykyisin jokaisessa oppilaitoksessa on erityisopettajia. Jos opiskelija ei etene toisten tahdissa tai poissaoloja kertyy, automaattisesti ohjataan joko kuraattorin tai erityisopettajan luo käynnille. Jokaisesta opiskelijasta itsestään se on kiinni, ottaako vastaan tarjotun tuen.

Opintoja on mahdollista suorittaa ammatillisessa koulutuksessa myös mukautetusti ja omassa tahdissa. Meidän oppilaitoksessa on ollut jopa sellainen tukiryhmä, jossa opiskelijoiden määrä on rajoitettu viiteen, sillä on opiskelijoita, jotka eivät pysty ahdistuneisuuden tai pakko-oireiden vuoksi osallistumaan ison ryhmän toimintaan ja poissaoloja siksi kertynyt. Opettajan kannalta tietenkin on hiukan raskasta, jos opettaa päivällä samat asiat 13 oppilaalle ja illalla erityisryhmässä opettaa samat asiat 5 oppilaalle. Nyt koronarajoitusten aikaan pienryhmäopetusta ei ole ollut, mutta teams-opetukseen onkin helpompi osallistua myös ahdistuneisuushäiriöisten henkilöiden. Osa opetuksista on nauhoitettu, että ne opiskelijat, joiden unirytmi on päälaellaan, pystyisivät myöhemmin katsomaan tallenteet. Eivät nämä toimet silti sitä tosiasiaa poista, että osalla harjoittelut keskeytyvät, koska ovat niin paljon poissa, tulevat aina myöhässä tai eivät noudata sääntöjä, oli syy mikä tahansa.

Jos opiskelijalla on selkeästi neurologista ongelmaa, siihen ei auta ymmärtäminen vaan tuki. Meillä on noin viidesosa opiskelijoista sellaisia, joilla on diagnoosi jostakin opiskeluun vaikuttavasta haasteesta. Yleisimmät näistä mielenterveyden haasteet (masennus ja kaksisuuntainen mielialahäiriö erityisesti), autismin kirjon diagnoosit ja luki-häiriöt. Neljä viidesosaa opiskelijoista on sellaisia, joilla näitä haasteita ei pitäisi olla. Kyllä ne kännykät ovat esillä silti usein tai muuta motivaatioon ja keskittymiseen sekä yhteisten sääntöjen noudattamiseen liittyvää problematiikkaa.

Niin, minullahan diagnoosia ei ollut, eikä sitä kautta tukeakaan. Toki vaikea apua on saada jos peittää ongelmat. Juuri tuota häpeän kulttuuria kritisoin, niitä ongelmien varaan jättäytyviä ja niitä "tekosyynä" käyttäviä vastaan on varmasti myös niitä, jotka eivät uskalla ongelmia tuoda esiin, koska leimautumista tapahtuu helposti. Itse ainakin tipahdin kaikkien noiden verkkojen läpi, enkä edes ymmärtänyt, että kaikilla ei ole niin vaikeaa, eikä tarvitsisi olla. Siinä on se yrittämisen ja sisun, joita peräänkuulutetaan, ansa. Se ei välttämättä kuitenkaan kanna tai riittää vaan tiettyyn pisteeseen, verrattuna ajoissa saatuun tukeen. Ongelma on ehkä se, kuinka tunnistetaan "auktoriteettikammoiset laiskimukset" ja muista ongelmista kärsivät. Se, ettei ole diagnoosia, ei tarkoita ettei olisi aitoja ongelmia joita ei ole vielä havaittu. Tuo, että kyse olisi avun, joka on tarjolla ja oikea-aikaista, torjumisesta, on varmasti aika marginaalinen ongelma. Näin uskon. Mutta kiitos tiedotuksesta, uskon ettet näe asiassa mitään ongelmaa, kun se ei sitä sinulle ole. Se oikeastaan toistaa sitä kulttuurista ilmapiiriä josta puhuin. Ihmisillä on halu arvottaa asioita ja myös uskoa, että he ovat itse ne arvioineet oikein. Tiedetään, ketkä avun ansaitsevat ja luotetaan, että kun nyt apua tarjotaan, se kyllä tavoittaa kaikki ja on itsessään hyvää. Järjestelmä on täydellinen.

Ihana kuulla kuitenkin, että opiskelu on nykyisin noin joustavaa ja esteellisyyksien poistamiseen on panostettu sekä niitä on huomioitu. Ja asiat ovat kehittyneet. Se auttaa varmasti monia. Toivottavasti yhä useampi sitä kautta myös ymmärtää, että apua on mahdollista saada eikä se ole mikään häpeä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huomattava osa pitkäaikaisista mielenterveyspotilaista on täysin toivottomia tapauksia joiden oma ajatusmaailma jo estää paluun normaalimpaan elämään. He ylikorostetusti repivät stressiä asioista, jotka tulevat usein eteen kenelle tahansa meistä elämässä. Sitten he esim vatvovat sinnikkäästi päässään jotain iän vanhoja asioita, joiden ei mitenkään kuuluuisi enää vaikuttaa heidän elämäänsä. Sen sijaan, että he katsoisivat tulevaan, he vain märehtivät menneessä ja tuntuu, etteivät he kunnolla edes yritä edetä elämässään. Joskus tulee niin absurdit fiilikset, että tuntuu heidän melkein tahallaan vetävän jotain roolia, jotta saisivat vain vuodesta toiseen maata kotona tukia nostaen.

Tiedän, että moni pitää tätä trollina, mutta sitä se ei ole. Tähän tulokseen minä olen oikeasti tullut joidenkin potilaiden kohdalla alalla 10 vuotta työskennelleenä.

Sä oot ihan käsittämättömän tyhmä ja ammattitaidoton, jos sulle ei 10 vuoden aikana todella ole selvinnyt, että kuvailemasi asiat ovat nimenomaan se sairaus, johon potilaat ovat sairastuneet.

Muutenkin tuntuu ketjun perusteella, että monilla empatiakyvyttömillä tyypeillä on itsellään järjenjuoksu jotenkin outoa, sumeaa ja haparoivaa, vaikka painavatkin alas "tyhmiä ja laiskoja." Jotenkin tärähtäneen oloinen ja vihan sokaisema vaikutelma tulee monien juttujen perusteella, vaikka kirjoitus olisi koherenttia ja taitavaakin.

Sairaudessakin voit rypeä vuosia toisensa perään, tai sitten ottaa itseään niskasta kiinni ja päättää, että nyt jatkan elämääni. Ei ole kyse siitä, että kaikki tapahtuisi kuukaudessa tai kahdessa, mutta jos asioiden märehtimiseen menee vuosia, niin sitten potilas ei edes halua päästä eteenpäin.

Ja minulle on turha jauhaa sontaa, etten ole kokenut mitään. Minuakin on esim koulukiusattu, lyöty ja heitetty lumipallolla naamaan täysillä metrin etäisyydeltä. Silti ei tulisi mieleenkään enää aikuisena märehtiä noita asioita joita tapahtui lasten maailmassa, koska tiedän, että lasten maailma on eri ja osaan katsoa sitä nyt aikuisen rationaalisella järjellä ja etten voita siinä mitään, jos jään vatvomaan niitä vanhoja asioita, jotka ne eivät kuulu enää elämääni.

Juuri tätä tarkotin empatiakyvyttömien sumealla ja oudolla järjenjuoksulla. Heitetty lapsena lumipallolla naamaan, mutta pääsit eteenpäin, joten kenenkään muunkaan ei pitäisi kärsiä esimerkiksi ahdistuneisuushäiriöstä tai estyneestä persoonallisuushäiriöstä? Sinun pitäisi vaihtaa alaa, tai vähintä opiskella alasi alkeet.

Tämä on sitä oravanpyörä-jaarittelua, jota voi käydä loputtomiin kun sille tielle lähtee. Juoppokin löytää itselleen halutessaan aina syyn miksi jatkaa juomista.

Inhoan työtäni. Sitä miten se on pakko tehdä. Sitä miten systeemin pinnan alla sen toiminta ja moraali keskittyy itsensä ylläpitämiseen.

Inhoan sitä miten tämän "hyvis"alan kirjoittamattoman "empatiavaatimuksen" vuoksi täysin virtsapäiset egoistiset teräväkyynärpäisimmät pomotkin osaavat riistää, alistaa ja kieroilla jotenkin mairean mukareilulla, kylmänilkeällä, sairaalla ja veemäisellä tavalla.

Tätä on vaikea selittää, jos ei tunne kulttuuria, jossa ulospäin tietysti annetaan kuva lämmöstä, välittämisestä, uhrautuvuudesta jne. Se on ihan silkkaa potaskaa.

Ketään, siis ketään ei oikeasti kiinnosta. Toki joksinen normaali ihminen ne ensimmäiset vuodet jaksaa välittää. Mutta lopulta on niin kaikennielevän uuvuttavaa pyristellä kieltäytyen näkemästä kaikessa huutavaa totuutta:

Sieluton systeemi haluaa sinun rahasi ja sen akateemisilta työajattomilta orjilta se tahtoo kaiken ajan ja elämän - tietysti lähihoitajan palkalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huomattava osa pitkäaikaisista mielenterveyspotilaista on täysin toivottomia tapauksia joiden oma ajatusmaailma jo estää paluun normaalimpaan elämään. He ylikorostetusti repivät stressiä asioista, jotka tulevat usein eteen kenelle tahansa meistä elämässä. Sitten he esim vatvovat sinnikkäästi päässään jotain iän vanhoja asioita, joiden ei mitenkään kuuluuisi enää vaikuttaa heidän elämäänsä. Sen sijaan, että he katsoisivat tulevaan, he vain märehtivät menneessä ja tuntuu, etteivät he kunnolla edes yritä edetä elämässään. Joskus tulee niin absurdit fiilikset, että tuntuu heidän melkein tahallaan vetävän jotain roolia, jotta saisivat vain vuodesta toiseen maata kotona tukia nostaen.

Tiedän, että moni pitää tätä trollina, mutta sitä se ei ole. Tähän tulokseen minä olen oikeasti tullut joidenkin potilaiden kohdalla alalla 10 vuotta työskennelleenä.

Sä oot ihan käsittämättömän tyhmä ja ammattitaidoton, jos sulle ei 10 vuoden aikana todella ole selvinnyt, että kuvailemasi asiat ovat nimenomaan se sairaus, johon potilaat ovat sairastuneet.

Muutenkin tuntuu ketjun perusteella, että monilla empatiakyvyttömillä tyypeillä on itsellään järjenjuoksu jotenkin outoa, sumeaa ja haparoivaa, vaikka painavatkin alas "tyhmiä ja laiskoja." Jotenkin tärähtäneen oloinen ja vihan sokaisema vaikutelma tulee monien juttujen perusteella, vaikka kirjoitus olisi koherenttia ja taitavaakin.

Sairaudessakin voit rypeä vuosia toisensa perään, tai sitten ottaa itseään niskasta kiinni ja päättää, että nyt jatkan elämääni. Ei ole kyse siitä, että kaikki tapahtuisi kuukaudessa tai kahdessa, mutta jos asioiden märehtimiseen menee vuosia, niin sitten potilas ei edes halua päästä eteenpäin.

Ja minulle on turha jauhaa sontaa, etten ole kokenut mitään. Minuakin on esim koulukiusattu, lyöty ja heitetty lumipallolla naamaan täysillä metrin etäisyydeltä. Silti ei tulisi mieleenkään enää aikuisena märehtiä noita asioita joita tapahtui lasten maailmassa, koska tiedän, että lasten maailma on eri ja osaan katsoa sitä nyt aikuisen rationaalisella järjellä ja etten voita siinä mitään, jos jään vatvomaan niitä vanhoja asioita, jotka ne eivät kuulu enää elämääni.

Juuri tätä tarkotin empatiakyvyttömien sumealla ja oudolla järjenjuoksulla. Heitetty lapsena lumipallolla naamaan, mutta pääsit eteenpäin, joten kenenkään muunkaan ei pitäisi kärsiä esimerkiksi ahdistuneisuushäiriöstä tai estyneestä persoonallisuushäiriöstä? Sinun pitäisi vaihtaa alaa, tai vähintä opiskella alasi alkeet.

Tämä on sitä oravanpyörä-jaarittelua, jota voi käydä loputtomiin kun sille tielle lähtee. Juoppokin löytää itselleen halutessaan aina syyn miksi jatkaa juomista.

Amen. Ja jokainen koskaan masennuksesta, ahdistuksesta, alkoholismista, köyhyydestä jne eroon päässyt tulee sanomaan, että muutos tapahtui vasta kun itse ymmärsi, että Minä Ja Vain Ja Ainoastaan Minä Olen Vastuussa Elämästäni Ja Jos Minä En Tästä Suosta Itse Nouse, Ei Minua Sieltä Kukaan Nosta.

Joka ikisessä "onnistumistarinassa" on kyse tuosta samasta asiasta: ihminen ottaa itse vastuun omasta elämästään. Toki silti voi ottaa apua vastaan, mutta sen ymmärtäminen, että vastuu on viime kädessä itsellä, on ainoa tapa saavuttaa vaikeuksien jälkeen hyvä tai edes siedettävä elämä.

Itse sairastin 10 vuotta vakavaa masennusta höystettynä vakavalla ahdistuneisuudella ja persoonallisuushäiriöllä  ja sinä aikana näin monensorttisia kanssahulluja, juoppoja ja ties mitä. YKSIKÄÄN ei ole toipunut ilman tuota oivallusta.

Ihmisiä ei oikeasti ole mahdollista auttaa läheskään niin paljon kuin auttamishaluiset haluaisivat uskoa. Kannettu vesi ei kaivossa pysy; jos ihminen ei löydä sisältään sitä raikasta vettä pulppuavaa lähdettä, ei sille kukaan voi yhtään mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huomattava osa pitkäaikaisista mielenterveyspotilaista on täysin toivottomia tapauksia joiden oma ajatusmaailma jo estää paluun normaalimpaan elämään. He ylikorostetusti repivät stressiä asioista, jotka tulevat usein eteen kenelle tahansa meistä elämässä. Sitten he esim vatvovat sinnikkäästi päässään jotain iän vanhoja asioita, joiden ei mitenkään kuuluuisi enää vaikuttaa heidän elämäänsä. Sen sijaan, että he katsoisivat tulevaan, he vain märehtivät menneessä ja tuntuu, etteivät he kunnolla edes yritä edetä elämässään. Joskus tulee niin absurdit fiilikset, että tuntuu heidän melkein tahallaan vetävän jotain roolia, jotta saisivat vain vuodesta toiseen maata kotona tukia nostaen.

Tiedän, että moni pitää tätä trollina, mutta sitä se ei ole. Tähän tulokseen minä olen oikeasti tullut joidenkin potilaiden kohdalla alalla 10 vuotta työskennelleenä.

Sä oot ihan käsittämättömän tyhmä ja ammattitaidoton, jos sulle ei 10 vuoden aikana todella ole selvinnyt, että kuvailemasi asiat ovat nimenomaan se sairaus, johon potilaat ovat sairastuneet.

Muutenkin tuntuu ketjun perusteella, että monilla empatiakyvyttömillä tyypeillä on itsellään järjenjuoksu jotenkin outoa, sumeaa ja haparoivaa, vaikka painavatkin alas "tyhmiä ja laiskoja." Jotenkin tärähtäneen oloinen ja vihan sokaisema vaikutelma tulee monien juttujen perusteella, vaikka kirjoitus olisi koherenttia ja taitavaakin.

Sairaudessakin voit rypeä vuosia toisensa perään, tai sitten ottaa itseään niskasta kiinni ja päättää, että nyt jatkan elämääni. Ei ole kyse siitä, että kaikki tapahtuisi kuukaudessa tai kahdessa, mutta jos asioiden märehtimiseen menee vuosia, niin sitten potilas ei edes halua päästä eteenpäin.

Ja minulle on turha jauhaa sontaa, etten ole kokenut mitään. Minuakin on esim koulukiusattu, lyöty ja heitetty lumipallolla naamaan täysillä metrin etäisyydeltä. Silti ei tulisi mieleenkään enää aikuisena märehtiä noita asioita joita tapahtui lasten maailmassa, koska tiedän, että lasten maailma on eri ja osaan katsoa sitä nyt aikuisen rationaalisella järjellä ja etten voita siinä mitään, jos jään vatvomaan niitä vanhoja asioita, jotka ne eivät kuulu enää elämääni.

Juuri tätä tarkotin empatiakyvyttömien sumealla ja oudolla järjenjuoksulla. Heitetty lapsena lumipallolla naamaan, mutta pääsit eteenpäin, joten kenenkään muunkaan ei pitäisi kärsiä esimerkiksi ahdistuneisuushäiriöstä tai estyneestä persoonallisuushäiriöstä? Sinun pitäisi vaihtaa alaa, tai vähintä opiskella alasi alkeet.

Juuri olin tulossa kirjoittamaan, että nämä empatiakyvyttömät vaan ajavat itseään syvemmälle suohon alkaessaan perustelemaan näkemyksiään. On niin uskomattoman suhteellisuudentajuttomia ja koko asiayhteydestä irrotettuja perusteita. Kapea ja oman ymmärryksen ympärille kietoutunut ajatuksenjuoksu tulee selvästi esille. Kai sekin on syy ja seuraus sitten, mutta en lähtisi mainostamaan erityisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huomattava osa pitkäaikaisista mielenterveyspotilaista on täysin toivottomia tapauksia joiden oma ajatusmaailma jo estää paluun normaalimpaan elämään. He ylikorostetusti repivät stressiä asioista, jotka tulevat usein eteen kenelle tahansa meistä elämässä. Sitten he esim vatvovat sinnikkäästi päässään jotain iän vanhoja asioita, joiden ei mitenkään kuuluuisi enää vaikuttaa heidän elämäänsä. Sen sijaan, että he katsoisivat tulevaan, he vain märehtivät menneessä ja tuntuu, etteivät he kunnolla edes yritä edetä elämässään. Joskus tulee niin absurdit fiilikset, että tuntuu heidän melkein tahallaan vetävän jotain roolia, jotta saisivat vain vuodesta toiseen maata kotona tukia nostaen.

Tiedän, että moni pitää tätä trollina, mutta sitä se ei ole. Tähän tulokseen minä olen oikeasti tullut joidenkin potilaiden kohdalla alalla 10 vuotta työskennelleenä.

Sä oot ihan käsittämättömän tyhmä ja ammattitaidoton, jos sulle ei 10 vuoden aikana todella ole selvinnyt, että kuvailemasi asiat ovat nimenomaan se sairaus, johon potilaat ovat sairastuneet.

Muutenkin tuntuu ketjun perusteella, että monilla empatiakyvyttömillä tyypeillä on itsellään järjenjuoksu jotenkin outoa, sumeaa ja haparoivaa, vaikka painavatkin alas "tyhmiä ja laiskoja." Jotenkin tärähtäneen oloinen ja vihan sokaisema vaikutelma tulee monien juttujen perusteella, vaikka kirjoitus olisi koherenttia ja taitavaakin.

Sairaudessakin voit rypeä vuosia toisensa perään, tai sitten ottaa itseään niskasta kiinni ja päättää, että nyt jatkan elämääni. Ei ole kyse siitä, että kaikki tapahtuisi kuukaudessa tai kahdessa, mutta jos asioiden märehtimiseen menee vuosia, niin sitten potilas ei edes halua päästä eteenpäin.

Ja minulle on turha jauhaa sontaa, etten ole kokenut mitään. Minuakin on esim koulukiusattu, lyöty ja heitetty lumipallolla naamaan täysillä metrin etäisyydeltä. Silti ei tulisi mieleenkään enää aikuisena märehtiä noita asioita joita tapahtui lasten maailmassa, koska tiedän, että lasten maailma on eri ja osaan katsoa sitä nyt aikuisen rationaalisella järjellä ja etten voita siinä mitään, jos jään vatvomaan niitä vanhoja asioita, jotka ne eivät kuulu enää elämääni.

Juuri tätä tarkotin empatiakyvyttömien sumealla ja oudolla järjenjuoksulla. Heitetty lapsena lumipallolla naamaan, mutta pääsit eteenpäin, joten kenenkään muunkaan ei pitäisi kärsiä esimerkiksi ahdistuneisuushäiriöstä tai estyneestä persoonallisuushäiriöstä? Sinun pitäisi vaihtaa alaa, tai vähintä opiskella alasi alkeet.

Tämä on sitä oravanpyörä-jaarittelua, jota voi käydä loputtomiin kun sille tielle lähtee. Juoppokin löytää itselleen halutessaan aina syyn miksi jatkaa juomista.

Amen. Ja jokainen koskaan masennuksesta, ahdistuksesta, alkoholismista, köyhyydestä jne eroon päässyt tulee sanomaan, että muutos tapahtui vasta kun itse ymmärsi, että Minä Ja Vain Ja Ainoastaan Minä Olen Vastuussa Elämästäni Ja Jos Minä En Tästä Suosta Itse Nouse, Ei Minua Sieltä Kukaan Nosta.

Joka ikisessä "onnistumistarinassa" on kyse tuosta samasta asiasta: ihminen ottaa itse vastuun omasta elämästään. Toki silti voi ottaa apua vastaan, mutta sen ymmärtäminen, että vastuu on viime kädessä itsellä, on ainoa tapa saavuttaa vaikeuksien jälkeen hyvä tai edes siedettävä elämä.

Itse sairastin 10 vuotta vakavaa masennusta höystettynä vakavalla ahdistuneisuudella ja persoonallisuushäiriöllä  ja sinä aikana näin monensorttisia kanssahulluja, juoppoja ja ties mitä. YKSIKÄÄN ei ole toipunut ilman tuota oivallusta.

Ihmisiä ei oikeasti ole mahdollista auttaa läheskään niin paljon kuin auttamishaluiset haluaisivat uskoa. Kannettu vesi ei kaivossa pysy; jos ihminen ei löydä sisältään sitä raikasta vettä pulppuavaa lähdettä, ei sille kukaan voi yhtään mitään.

Tuossa on ehkä sellainen ääneen sanomaton viesti, että ongelmat johtuvat vastuun ottamisen välttelystä tai sen puuttumisesta. Ehkä, mutta uskon että kaikelle on aikansa ja aina kyse ei ole siitä. On kyse myös voimavaroista joita vastuun ottaminen ja kantaminen vaatii.

Ketju sai myös pohtimaan, kuinka jotkut vaikeudet itse selättäneet muuttuvat sankareiksi, jotka ovat kovia muita kohtaan. Toiset taas muuttuvat empaattisemmiksi ja ymmärtäväisemmiksi, koska ovat itsekin kokeneet kovia. Onko tämä temperamenttikysymys, vai onko vahvoilla selviytymismekanismit päällä? On ollut pakko selvitä ja niin on tehty, mutta oikeasti se on vienyt niin paljon voimia, ettei ole enää mistä antaa ymmärrystä. Tai pahimpana, kokee ettei ole sitä itsekään saanut, joten ei sitä muillekaan sallisi. Kaikki pärjätköön omillaan, vaikka hampaat irvessä, niin minäkin jouduin tekemään. Se ei kuitenkaan ole psyykkisesti joustava tapa suhtautua maailmaan, jota psyykkinen terveys teoriassa edellyttää.

En pidä oikeastaan kenestäkään työkaveristani. Meillä on pieni toimistotyöyhteisö, jossa ei ole ollut vaihtuvuutta pariin vuoteen.

Ensi vuonna toivottavasti rouva hapannaama jää eläkkeelle. Hän on juuri sellainen kalkkeutunut jäärä, joka murjottaa, jos tulee jotain uutta. Hänen naapurihuoneessaan työskentelee sihteeri, joka on jatkuvasti poissa. Käytännössä ne sihteerin hommat lankeaa meille muille. Migreeni, fibromyalgia, vaihdevuodet, harmittomat rytmihäiriöt, mitä näitä nyt on. Saikulta palattuaan kertoo avoimesti koko työyhteisölle, mitä nyt taas. Sähköyliherkkyys lakkasi vaivaamasta, kun siitä ei saanutkaan palkallista saikkua.

Muut ovat: kuusikymppinen, vähäpuheinen jäärä, joka tekee asiat aina vaikeimman mukaan, kun ei viitsi opetella helpompia tapoja, nelikymppinen sähläävä tohelo, jota pitää aina auttaa jonkin virheen korjaamisessa, toinen nelikymppinen itseään korostava ja avoimesti omia tekemisiään kehuva narsisti ja yksi nuorempi nainen, jolla on suurperhe ja joka kahvihuoneessa ei ikinä puhu mistään muusta kuin lastensa jutuista. ”Iidalotan” ja ”ViliPetterin” piirustukset roikkuu seinällä. Tämä on meillä se, joka kuljettaa kaikki tartuntataudit toimistolle. Sen lapsista aina on jollain nuha tai mahatauti ja kas kummaa yllättäen meillä on seuraavalla viikolla flunssa- tai mahatautikierre. Terkkuja vaan, jos käyvät palstalla. En ole itsekään täydellinen, mutta kadehdin niitä, joilla on suht ok työkaverit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huomattava osa pitkäaikaisista mielenterveyspotilaista on täysin toivottomia tapauksia joiden oma ajatusmaailma jo estää paluun normaalimpaan elämään. He ylikorostetusti repivät stressiä asioista, jotka tulevat usein eteen kenelle tahansa meistä elämässä. Sitten he esim vatvovat sinnikkäästi päässään jotain iän vanhoja asioita, joiden ei mitenkään kuuluuisi enää vaikuttaa heidän elämäänsä. Sen sijaan, että he katsoisivat tulevaan, he vain märehtivät menneessä ja tuntuu, etteivät he kunnolla edes yritä edetä elämässään. Joskus tulee niin absurdit fiilikset, että tuntuu heidän melkein tahallaan vetävän jotain roolia, jotta saisivat vain vuodesta toiseen maata kotona tukia nostaen.

Tiedän, että moni pitää tätä trollina, mutta sitä se ei ole. Tähän tulokseen minä olen oikeasti tullut joidenkin potilaiden kohdalla alalla 10 vuotta työskennelleenä.

Sä oot ihan käsittämättömän tyhmä ja ammattitaidoton, jos sulle ei 10 vuoden aikana todella ole selvinnyt, että kuvailemasi asiat ovat nimenomaan se sairaus, johon potilaat ovat sairastuneet.

Muutenkin tuntuu ketjun perusteella, että monilla empatiakyvyttömillä tyypeillä on itsellään järjenjuoksu jotenkin outoa, sumeaa ja haparoivaa, vaikka painavatkin alas "tyhmiä ja laiskoja." Jotenkin tärähtäneen oloinen ja vihan sokaisema vaikutelma tulee monien juttujen perusteella, vaikka kirjoitus olisi koherenttia ja taitavaakin.

Sairaudessakin voit rypeä vuosia toisensa perään, tai sitten ottaa itseään niskasta kiinni ja päättää, että nyt jatkan elämääni. Ei ole kyse siitä, että kaikki tapahtuisi kuukaudessa tai kahdessa, mutta jos asioiden märehtimiseen menee vuosia, niin sitten potilas ei edes halua päästä eteenpäin.

Ja minulle on turha jauhaa sontaa, etten ole kokenut mitään. Minuakin on esim koulukiusattu, lyöty ja heitetty lumipallolla naamaan täysillä metrin etäisyydeltä. Silti ei tulisi mieleenkään enää aikuisena märehtiä noita asioita joita tapahtui lasten maailmassa, koska tiedän, että lasten maailma on eri ja osaan katsoa sitä nyt aikuisen rationaalisella järjellä ja etten voita siinä mitään, jos jään vatvomaan niitä vanhoja asioita, jotka ne eivät kuulu enää elämääni.

Pellehän sinä olet jos vertaat jotain lumipallon heittämistä, systemaattiseen kaltoinkohteluun, henkiseen väkivaltaan, laiminlyöntiin ja suoranaiseen rääkkäykseen, ulkossulkemiseen, hakkaamiseen ja muuhun totaaliseen sontaan.

Ihmiset eivät vatvo traumojaan sillä tavalla mitä sinä ylimielisesti ja alentuvasti kuvittelet omassa päässäsi.

Nähtävästi projisoit omaa heikkoa luuseri minääsi muihin ihmisiin. Taidat itse vatvoa sitä lumipalloasi, ja kuvittelet että muut ovat samanlaisia kuin sinä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huomattava osa pitkäaikaisista mielenterveyspotilaista on täysin toivottomia tapauksia joiden oma ajatusmaailma jo estää paluun normaalimpaan elämään. He ylikorostetusti repivät stressiä asioista, jotka tulevat usein eteen kenelle tahansa meistä elämässä. Sitten he esim vatvovat sinnikkäästi päässään jotain iän vanhoja asioita, joiden ei mitenkään kuuluuisi enää vaikuttaa heidän elämäänsä. Sen sijaan, että he katsoisivat tulevaan, he vain märehtivät menneessä ja tuntuu, etteivät he kunnolla edes yritä edetä elämässään. Joskus tulee niin absurdit fiilikset, että tuntuu heidän melkein tahallaan vetävän jotain roolia, jotta saisivat vain vuodesta toiseen maata kotona tukia nostaen.

Tiedän, että moni pitää tätä trollina, mutta sitä se ei ole. Tähän tulokseen minä olen oikeasti tullut joidenkin potilaiden kohdalla alalla 10 vuotta työskennelleenä.

Sä oot ihan käsittämättömän tyhmä ja ammattitaidoton, jos sulle ei 10 vuoden aikana todella ole selvinnyt, että kuvailemasi asiat ovat nimenomaan se sairaus, johon potilaat ovat sairastuneet.

Muutenkin tuntuu ketjun perusteella, että monilla empatiakyvyttömillä tyypeillä on itsellään järjenjuoksu jotenkin outoa, sumeaa ja haparoivaa, vaikka painavatkin alas "tyhmiä ja laiskoja." Jotenkin tärähtäneen oloinen ja vihan sokaisema vaikutelma tulee monien juttujen perusteella, vaikka kirjoitus olisi koherenttia ja taitavaakin.

Sairaudessakin voit rypeä vuosia toisensa perään, tai sitten ottaa itseään niskasta kiinni ja päättää, että nyt jatkan elämääni. Ei ole kyse siitä, että kaikki tapahtuisi kuukaudessa tai kahdessa, mutta jos asioiden märehtimiseen menee vuosia, niin sitten potilas ei edes halua päästä eteenpäin.

Ja minulle on turha jauhaa sontaa, etten ole kokenut mitään. Minuakin on esim koulukiusattu, lyöty ja heitetty lumipallolla naamaan täysillä metrin etäisyydeltä. Silti ei tulisi mieleenkään enää aikuisena märehtiä noita asioita joita tapahtui lasten maailmassa, koska tiedän, että lasten maailma on eri ja osaan katsoa sitä nyt aikuisen rationaalisella järjellä ja etten voita siinä mitään, jos jään vatvomaan niitä vanhoja asioita, jotka ne eivät kuulu enää elämääni.

Juuri tätä tarkotin empatiakyvyttömien sumealla ja oudolla järjenjuoksulla. Heitetty lapsena lumipallolla naamaan, mutta pääsit eteenpäin, joten kenenkään muunkaan ei pitäisi kärsiä esimerkiksi ahdistuneisuushäiriöstä tai estyneestä persoonallisuushäiriöstä? Sinun pitäisi vaihtaa alaa, tai vähintä opiskella alasi alkeet.

Tämä on sitä oravanpyörä-jaarittelua, jota voi käydä loputtomiin kun sille tielle lähtee. Juoppokin löytää itselleen halutessaan aina syyn miksi jatkaa juomista.

Amen. Ja jokainen koskaan masennuksesta, ahdistuksesta, alkoholismista, köyhyydestä jne eroon päässyt tulee sanomaan, että muutos tapahtui vasta kun itse ymmärsi, että Minä Ja Vain Ja Ainoastaan Minä Olen Vastuussa Elämästäni Ja Jos Minä En Tästä Suosta Itse Nouse, Ei Minua Sieltä Kukaan Nosta.

Joka ikisessä "onnistumistarinassa" on kyse tuosta samasta asiasta: ihminen ottaa itse vastuun omasta elämästään. Toki silti voi ottaa apua vastaan, mutta sen ymmärtäminen, että vastuu on viime kädessä itsellä, on ainoa tapa saavuttaa vaikeuksien jälkeen hyvä tai edes siedettävä elämä.

Itse sairastin 10 vuotta vakavaa masennusta höystettynä vakavalla ahdistuneisuudella ja persoonallisuushäiriöllä  ja sinä aikana näin monensorttisia kanssahulluja, juoppoja ja ties mitä. YKSIKÄÄN ei ole toipunut ilman tuota oivallusta.

Ihmisiä ei oikeasti ole mahdollista auttaa läheskään niin paljon kuin auttamishaluiset haluaisivat uskoa. Kannettu vesi ei kaivossa pysy; jos ihminen ei löydä sisältään sitä raikasta vettä pulppuavaa lähdettä, ei sille kukaan voi yhtään mitään.

Tuossa on ehkä sellainen ääneen sanomaton viesti, että ongelmat johtuvat vastuun ottamisen välttelystä tai sen puuttumisesta. Ehkä, mutta uskon että kaikelle on aikansa ja aina kyse ei ole siitä. On kyse myös voimavaroista joita vastuun ottaminen ja kantaminen vaatii.

Ketju sai myös pohtimaan, kuinka jotkut vaikeudet itse selättäneet muuttuvat sankareiksi, jotka ovat kovia muita kohtaan. Toiset taas muuttuvat empaattisemmiksi ja ymmärtäväisemmiksi, koska ovat itsekin kokeneet kovia. Onko tämä temperamenttikysymys, vai onko vahvoilla selviytymismekanismit päällä? On ollut pakko selvitä ja niin on tehty, mutta oikeasti se on vienyt niin paljon voimia, ettei ole enää mistä antaa ymmärrystä. Tai pahimpana, kokee ettei ole sitä itsekään saanut, joten ei sitä muillekaan sallisi. Kaikki pärjätköön omillaan, vaikka hampaat irvessä, niin minäkin jouduin tekemään. Se ei kuitenkaan ole psyykkisesti joustava tapa suhtautua maailmaan, jota psyykkinen terveys teoriassa edellyttää.

Jos masennuksesi on laiskuudesta ja vastuun välttelystä johtuvaa "masennusta", niin se varmasti paraneekin sillä, että ottaa itseään niskasta kiinni.

On olemassa myös ihan oikeaa masennusta, joka on ihan oikea sairaus.

On oksettavaa, kun tuollaiset feikkimasentuneet ja siitä sitten "parantuneet" per*reijät kehtaavat vähätellä niitä oikeita masentuneita, aivan kuin oikeasti sairaat ihmiset olisivat muka samanlaisia laiskoja vetkuttelijoita kuin he ITSE ovat.

Vierailija kirjoitti:

Olen koneinsinööri. Alalla on rasittavan paljon matemaattisesti heikkolahjaisia yksilöitä, jotka ovat hakeutuneet opiskelemaan konetekniikkaa helpon sisäänpääsyn ja oman auto- tai moottoripyöräharrastuksen vuoksi.

Tekniikkaa ei eivät juuri ymmärrä, paitsi käytännön tasolla. Hyvä kun edes Newtonin liikelait muistavat.

Somalit?

Vierailija kirjoitti:

Iso osa vanhuksia on itsekkäitä kusipäitä

Samaa voi sanoa varmasti minkä ikäisestä tahansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huomattava osa pitkäaikaisista mielenterveyspotilaista on täysin toivottomia tapauksia joiden oma ajatusmaailma jo estää paluun normaalimpaan elämään. He ylikorostetusti repivät stressiä asioista, jotka tulevat usein eteen kenelle tahansa meistä elämässä. Sitten he esim vatvovat sinnikkäästi päässään jotain iän vanhoja asioita, joiden ei mitenkään kuuluuisi enää vaikuttaa heidän elämäänsä. Sen sijaan, että he katsoisivat tulevaan, he vain märehtivät menneessä ja tuntuu, etteivät he kunnolla edes yritä edetä elämässään. Joskus tulee niin absurdit fiilikset, että tuntuu heidän melkein tahallaan vetävän jotain roolia, jotta saisivat vain vuodesta toiseen maata kotona tukia nostaen.

Tiedän, että moni pitää tätä trollina, mutta sitä se ei ole. Tähän tulokseen minä olen oikeasti tullut joidenkin potilaiden kohdalla alalla 10 vuotta työskennelleenä.

Sä oot ihan käsittämättömän tyhmä ja ammattitaidoton, jos sulle ei 10 vuoden aikana todella ole selvinnyt, että kuvailemasi asiat ovat nimenomaan se sairaus, johon potilaat ovat sairastuneet.

Muutenkin tuntuu ketjun perusteella, että monilla empatiakyvyttömillä tyypeillä on itsellään järjenjuoksu jotenkin outoa, sumeaa ja haparoivaa, vaikka painavatkin alas "tyhmiä ja laiskoja." Jotenkin tärähtäneen oloinen ja vihan sokaisema vaikutelma tulee monien juttujen perusteella, vaikka kirjoitus olisi koherenttia ja taitavaakin.

Sairaudessakin voit rypeä vuosia toisensa perään, tai sitten ottaa itseään niskasta kiinni ja päättää, että nyt jatkan elämääni. Ei ole kyse siitä, että kaikki tapahtuisi kuukaudessa tai kahdessa, mutta jos asioiden märehtimiseen menee vuosia, niin sitten potilas ei edes halua päästä eteenpäin.

Ja minulle on turha jauhaa sontaa, etten ole kokenut mitään. Minuakin on esim koulukiusattu, lyöty ja heitetty lumipallolla naamaan täysillä metrin etäisyydeltä. Silti ei tulisi mieleenkään enää aikuisena märehtiä noita asioita joita tapahtui lasten maailmassa, koska tiedän, että lasten maailma on eri ja osaan katsoa sitä nyt aikuisen rationaalisella järjellä ja etten voita siinä mitään, jos jään vatvomaan niitä vanhoja asioita, jotka ne eivät kuulu enää elämääni.

Ammattitaidottomat "terapeutit" saattavatkin ajatella, että masentuneet "vatvovat" asioita huvikseen vuosikausia.

Itselleni riitti kyllä ihan se, että sain YHDEN ammattitaitoisen terapeutin, jonka kanssa sain käsitellä kokemaani pahaa, ja hän oli EMPAATTINEN minua kohtaan.

Niitä asioita ei tarvitse enää käydä läpi tai "vatvoa".

Lumipallopelle"terapeutti" on todennäköisesti sellainen psy. sh. joka rakastaa omaa ääntään ja ei kykene kohtaamaan asiakkaiden traumoja ammattimaisesti.

Tuollaisten ihmisten "avun" piiriin kun joutuu vakavasti masentuneena ja henkihieverissä, niin ne "auttajat" vain pahentavan ihmisen ennestään huonoa tilaa, halveksunnallaan, mitätöinnillään ja ylimielisellä päänsä aukomisella.

Varsinaisia piruja, ja kansantaloudelle erittäin haitallisia tuholaisia tuollaiset "terapeutit".

Ette ole palkkaanne ansainneet, ja teidän kuuluisi hävetä erittäin paljon.

Vaihtakaa alaa!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huomattava osa pitkäaikaisista mielenterveyspotilaista on täysin toivottomia tapauksia joiden oma ajatusmaailma jo estää paluun normaalimpaan elämään. He ylikorostetusti repivät stressiä asioista, jotka tulevat usein eteen kenelle tahansa meistä elämässä. Sitten he esim vatvovat sinnikkäästi päässään jotain iän vanhoja asioita, joiden ei mitenkään kuuluuisi enää vaikuttaa heidän elämäänsä. Sen sijaan, että he katsoisivat tulevaan, he vain märehtivät menneessä ja tuntuu, etteivät he kunnolla edes yritä edetä elämässään. Joskus tulee niin absurdit fiilikset, että tuntuu heidän melkein tahallaan vetävän jotain roolia, jotta saisivat vain vuodesta toiseen maata kotona tukia nostaen.

Tiedän, että moni pitää tätä trollina, mutta sitä se ei ole. Tähän tulokseen minä olen oikeasti tullut joidenkin potilaiden kohdalla alalla 10 vuotta työskennelleenä.

Sä oot ihan käsittämättömän tyhmä ja ammattitaidoton, jos sulle ei 10 vuoden aikana todella ole selvinnyt, että kuvailemasi asiat ovat nimenomaan se sairaus, johon potilaat ovat sairastuneet.

Muutenkin tuntuu ketjun perusteella, että monilla empatiakyvyttömillä tyypeillä on itsellään järjenjuoksu jotenkin outoa, sumeaa ja haparoivaa, vaikka painavatkin alas "tyhmiä ja laiskoja." Jotenkin tärähtäneen oloinen ja vihan sokaisema vaikutelma tulee monien juttujen perusteella, vaikka kirjoitus olisi koherenttia ja taitavaakin.

Sairaudessakin voit rypeä vuosia toisensa perään, tai sitten ottaa itseään niskasta kiinni ja päättää, että nyt jatkan elämääni. Ei ole kyse siitä, että kaikki tapahtuisi kuukaudessa tai kahdessa, mutta jos asioiden märehtimiseen menee vuosia, niin sitten potilas ei edes halua päästä eteenpäin.

Ja minulle on turha jauhaa sontaa, etten ole kokenut mitään. Minuakin on esim koulukiusattu, lyöty ja heitetty lumipallolla naamaan täysillä metrin etäisyydeltä. Silti ei tulisi mieleenkään enää aikuisena märehtiä noita asioita joita tapahtui lasten maailmassa, koska tiedän, että lasten maailma on eri ja osaan katsoa sitä nyt aikuisen rationaalisella järjellä ja etten voita siinä mitään, jos jään vatvomaan niitä vanhoja asioita, jotka ne eivät kuulu enää elämääni.

Pellehän sinä olet jos vertaat jotain lumipallon heittämistä, systemaattiseen kaltoinkohteluun, henkiseen väkivaltaan, laiminlyöntiin ja suoranaiseen rääkkäykseen, ulkossulkemiseen, hakkaamiseen ja muuhun totaaliseen sontaan.

Ihmiset eivät vatvo traumojaan sillä tavalla mitä sinä ylimielisesti ja alentuvasti kuvittelet omassa päässäsi.

Nähtävästi projisoit omaa heikkoa luuseri minääsi muihin ihmisiin. Taidat itse vatvoa sitä lumipalloasi, ja kuvittelet että muut ovat samanlaisia kuin sinä.

Vain totaalisen sairas idiootti vähättelee sitä, että ihmistä heitetään metrin päästä lumipallolla täysillä naamaan.