Lue keskustelun säännöt.
Kolmenkympin kriisi pahana. Miten olette selvinneet?
Todella paha kolmenkympin kriisi. Tyhjyyden tunne. Tähänastiset elämän saavutetut tavoitteet eivät tunnu miltään. Haaveita on, mutta ne tuntuvat tyhjältä ilman sellaista ihmistä, joka haluaisi jakaa samat tavoitteet kanssani.
Haikailen nuoruuden perään ja ikävöin lapsuuttani, nuorta aikuisikääni ja kotiseutuani. Kaipaan jotain määrittämätöntä tunnetilaa entisestä elämästäni ikään kuin olisin menettänyt sen.
Nykyinen työ tuntuu puuduttavalta. Menestyksestä huolimatta en ole siihen tyytyväinen. Ajattelen myös, ettei nykyinen vakaus ole pysyvää vaan murtuu jossain vaiheessa. Pohdin, millaista olisi elää ilman niitä asioita, joita minulla nyt on. Uskon, että olisin siltikin tyytyväinen.
On tunnetta, ettei millään ole mitään merkitystä. Välillä kyllä parempia hetkiäkin. Masennusta tämä ei ole. Elämää vain hallitsevat tosi voimakkaasti elämänvaihekysymykset. Vertailen hirveästi itseäni muihin, vaikka ei pitäisi.
Tuntuu, että on tosi vähän aikaa, kun olin 20. En halua huomata kohta olevani neljäkymmentä.
Kommentit (446)
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se menee ohi kun alkaa 40-kriisi.
Se on varmasti kahta kauheampi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämäkin vanha ketju 2014 vuodelta alkoi elämään uudelleen ja uudet ajankohtaiset aiheet otetaan oitiss pois.
Surullista.
Joo, jatkuvaa muutostahan se elämä on, eikä menneisyys koskaan palaa. Toivottavasti löydät kyvyn rakastaa itseäsi ja saada sisäisen tyhjyyden tunteen pois - ja luoda uusia tilanteita, jotka lyövät kaikki menneisyyden nostalgiat laudalta.
Vanha laulu Frederik olen kolmekymppinen .
Mä sain kolmekymppisenä ymmärtää että kuinka arvoton olen. Mua vaa pyyhitään pois kaikkien elämästä. Ei jaksa itsekseen elää vuodesta toiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No mä tuskailen neljänkympin kriisin kanssa. Ehkä eniten surettaa tällä hetkellä ulkonäkö. Oon aina ollut ikäistäni nuoremman näköinen, mutta nyt tajusin aamulla meikatessa että alkaa kilometrit väistämättä näkyä. Pinnallista joo tiedän...
Selvinnyt rankalla päihteiden käytöllä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
30-kriisi,40-kriisi,50 ja mummotauti kriisi.Kriisä koko elämä.
Nää 2014 kieppeillä kriiseilleet hajoilee kohta jo neljänkympin kriisin kanssa :o
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sama juttu, pari vuotta siihen, että täytän 30.
Kadun ihan omituisia asioita, kuten sitä etten ole harrastellut yhdenyönjuttuja. En edes pidä sellaisista. Putoa, että harmittaa etten ole kokeillut. Tästä syytän nykyistä kulttuuria ja mediaa, mikä on niin hook up-kulttuuria ihannoiva.
Ahdistaa ja masentaa tämän hetkinen tilanne: olen työtön, erosin pitkästä suhteesta ja tuntuu että elämästäni puuttuu suunta. En kylläkään edes kaipaa mitään superuraa tai lapsia tai edes suhdetta (paitsi ehkä joskus tulevaisuudessa) mutta haluaisin pystyä olemaan edes vähän onnellinen joka ikinen päivä. Nyt en ole. Edes kertaakaan viikossa.
Ahdistaa myös se, että vanhenen. Sehän ei ole naisille sallittua. Olen jo yli 25-vuotias eli eihän minusta ole enää mihinkään palstamiehien mukaan :D
Eka kriisi oli kun täytin 20. Voi voi, eipä ole ne kriisit mitään tähän verrattuna :D
Ja viimeisen 3 vuoden aikana omien vanhempien kuolevaisuus on jysähtänyt kunnolla tajuntaan. Haluaisin muuttaa pois kotikaupungistani, mutta haluaisin viettää vanhempieni kanssa mahdollisemman paljon aikaa. He eivät tule olemaan täällä ikuisesti.No, jospa se tästä. Tsemppiö
Kuinkahan paljon tätä ilmiötä esiintyy, että ihmiset katuvat tai jopa häpeävät sitä, etteivät ole harrastaneet yhdenyönjuttuja? Minullakin on ollut sama tunne, ihan jopa hävettänyt, kun minulla ei ole ollut mitään "jänniä" kokemuksia vaan olen ollut vain yhden miehen kanssa, jonka kanssa olen vieläkin yhdessä ja jonka kanssa minulla on myös lapsia.
Nykyaika ja nykyajan media ja viihde asettaa ihan omituisia oletuksia ja paineita ihmisille. Tein ensimmäisen lapsen 22 vuotiaana ja sitä kauhisteltiin kun olen liian nuori ja minun pitäisi ensin "elää". Kun kysyin yhdeltä kauhistelijalta, mitä tämä eläminen tarkoittaa niin ainakin matkustella pitäisi. Mutta kun minua kiinnosti perheen perustaminen paljon enemmän ja siinä elämäntilanteessa matkustelu ei oikeastaan kiinnostanut pätkääkään kun oli kaikkea muuta mielenkiintoista tekemistä.
Inhottavaa kun kaikki yritetään puristaa tietynlaiseen muottiin. Nykyaikana tämä muotti on, että alle 30 vuotiaana pitää matkustella, korkeakouluttautua ja hankkia erilaisia seksikokemuksia monen ihmisen kanssa. Yli 30 vuotiaana saa sitten alkaa miettiä lasten tekemistä.
Olen iloinen, kun en ole aikaisemmin lapsia saanut. Mutta nyt kriiseilen ikäni sekä lapsi asian kanssa hirmusesti. Ei ole miestä eikä edes ehdokasta.
Olen ajatellut, että oma kolmenkympinkriisi johtuu juuri siitä, ettei ole sitä miestä eikä lasta. Eikä elämällä ole tällä hetkellä varsinaista päämäärää, kun työkin tuntuu tasapaksulta ja korona jyllää maailmalla. Kriiseilen, jos jäänkin yksinäiseksi ja saatan jopa katkeroitua. Mutta huomaan, että myös perheelliset kriiseilee. Mistä se kriisi saa alkunsa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen hirvittävän yksinäinen eikä ole töitäkään. Vuosien uupumuksien jälkeen ei ole enää voimia.
Halusin myös uuden avopuolison tai uusia kavereita. Tää nykyinen on vaa uppoutunut omissa harrastuksissa. Ollaan 10 vuotta oltu yhdessä. Yksinäisyys on suuri.
Taloustilanne, yksinäisyys ja uupumus ovat kuin noidankehä josta ei pääse ulos.
Jos joku kiltti vois auttaa. Olen pitkään kärsinyt.
Minulla ei ole enää ajantajua, enkä edes enää muistaa mitä vuotta eletään.
Minulla 30-kriisi. Ammattiin valmistumaton, kotiäitiys päättymässä ja vanha paskatyö ei houkuta (kirjaimellisesti pyyhin ja pesen vammaisten perseitä). Stressi siitä pääsenkö opiskelemaan ja löydänkö paremman työn. Vuokralla asun ja miehen puolen suvussa vähätellään perhettäni kun ovat olevinaan parempaa väkeä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tunnistan tämän. Haluaisin elää niin että voisin kuolla tyytyväisenä.
Mulla se on myöhäistä.
N45 elämä pilalla
Vierailija kirjoitti:
Olen iloinen, kun en ole aikaisemmin lapsia saanut. Mutta nyt kriiseilen ikäni sekä lapsi asian kanssa hirmusesti. Ei ole miestä eikä edes ehdokasta.
Olen ajatellut, että oma kolmenkympinkriisi johtuu juuri siitä, ettei ole sitä miestä eikä lasta. Eikä elämällä ole tällä hetkellä varsinaista päämäärää, kun työkin tuntuu tasapaksulta ja korona jyllää maailmalla. Kriiseilen, jos jäänkin yksinäiseksi ja saatan jopa katkeroitua. Mutta huomaan, että myös perheelliset kriiseilee. Mistä se kriisi saa alkunsa?
Mulla on sama kriisinaihe eli puoliso puuttuu. Haluaisin jonkun, josta voisin pitää huolta ja jonka kanssa voisin olla läsnä sekä tehdä kaikenlaisia arkisia kivoja juttuja. En vaan oikein löydä ihmistä joka kiinnostuis minusta ja nyt korona-aikana deittailukin on hankalaa. Nuorempana en pitäny kiirettä asian kanssa, mutta olisi pitänyt, koska tuntuu että aika loppuu pian ja joudun elämään kohta loppu elämän yksin :/ Tuntuu ettei ilman kumppania ole mitään järkeä käydä töissä/opiskella. On hirveen työn takana löytää motivaatio arkisiin juttuihin ja itselle joutuu jatkuvasti vakuutella, et kyl se tästä vielä paranee. En vaan enää meinaa jaksaa uskoa, et näin kävisi.
M31
En päässyt yli, nyt on kolmenkymmenenneljänkymmenen kriisi
Täytin 30 oman kaveripiirin ensimmäisenä ja hirvitti että kyllä olen jo vanha eikä omistusasuntoja eikä paljon muutakaan. Sitten täytin 40 ja olin jo naimisissa ja ensimmäinen asunto ostettu. Viisikymmentä tuli täyteen ja asuntoja oli ostettu ja myyty ja sama vaimo oli pysynyt rinnalla. Täytin 60 viime vuonna ja sama tunne kuin 30 vuotta aiemmin, että mitä nyt tapahtuu, kestääkö kroppa kun vaivoja tulee joka vuosikymmenellä lisää. Ja olimme myös saaneet ensimmäisen lapsen muutama vuosi sitten ja yhtäkkiä elämä olikin täynnä uutta tekemistä ja omat vaivat jäivät taustalle.
Ohjeeksi voin sanoa, että 30-kymppisellä on vielä elämä edessään ja kaikki mahdollista.
Ottakaa pieniä riskejä, lähtekää ulkomaille, tavatkaa uusia ihmisiä, mutta erityisesti nauttikaa elämästä. Ei kannata surkutella ikäänsä vaan nauttia täysin rinnoin.
soita riisipuhelimeen. tai leikkaa lettis pois.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama juttu, pari vuotta siihen, että täytän 30.
Kadun ihan omituisia asioita, kuten sitä etten ole harrastellut yhdenyönjuttuja. En edes pidä sellaisista. Putoa, että harmittaa etten ole kokeillut. Tästä syytän nykyistä kulttuuria ja mediaa, mikä on niin hook up-kulttuuria ihannoiva.
Ahdistaa ja masentaa tämän hetkinen tilanne: olen työtön, erosin pitkästä suhteesta ja tuntuu että elämästäni puuttuu suunta. En kylläkään edes kaipaa mitään superuraa tai lapsia tai edes suhdetta (paitsi ehkä joskus tulevaisuudessa) mutta haluaisin pystyä olemaan edes vähän onnellinen joka ikinen päivä. Nyt en ole. Edes kertaakaan viikossa.
Ahdistaa myös se, että vanhenen. Sehän ei ole naisille sallittua. Olen jo yli 25-vuotias eli eihän minusta ole enää mihinkään palstamiehien mukaan :D
Eka kriisi oli kun täytin 20. Voi voi, eipä ole ne kriisit mitään tähän verrattuna :D
Ja viimeisen 3 vuoden aikana omien vanhempien kuolevaisuus on jysähtänyt kunnolla tajuntaan. Haluaisin muuttaa pois kotikaupungistani, mutta haluaisin viettää vanhempieni kanssa mahdollisemman paljon aikaa. He eivät tule olemaan täällä ikuisesti.No, jospa se tästä. Tsemppiö
Kuinkahan paljon tätä ilmiötä esiintyy, että ihmiset katuvat tai jopa häpeävät sitä, etteivät ole harrastaneet yhdenyönjuttuja? Minullakin on ollut sama tunne, ihan jopa hävettänyt, kun minulla ei ole ollut mitään "jänniä" kokemuksia vaan olen ollut vain yhden miehen kanssa, jonka kanssa olen vieläkin yhdessä ja jonka kanssa minulla on myös lapsia.
Nykyaika ja nykyajan media ja viihde asettaa ihan omituisia oletuksia ja paineita ihmisille. Tein ensimmäisen lapsen 22 vuotiaana ja sitä kauhisteltiin kun olen liian nuori ja minun pitäisi ensin "elää". Kun kysyin yhdeltä kauhistelijalta, mitä tämä eläminen tarkoittaa niin ainakin matkustella pitäisi. Mutta kun minua kiinnosti perheen perustaminen paljon enemmän ja siinä elämäntilanteessa matkustelu ei oikeastaan kiinnostanut pätkääkään kun oli kaikkea muuta mielenkiintoista tekemistä.
Inhottavaa kun kaikki yritetään puristaa tietynlaiseen muottiin. Nykyaikana tämä muotti on, että alle 30 vuotiaana pitää matkustella, korkeakouluttautua ja hankkia erilaisia seksikokemuksia monen ihmisen kanssa. Yli 30 vuotiaana saa sitten alkaa miettiä lasten tekemistä.
Mä luulen että kaikki kriiseilee enemmän tai vähemmän sitä, mitä tuli, tai ei tullut tehtyä. Itse vähän päinvastoin kuin te. Harrastin n. 21-26-vuotiaana paljon yhden illan juttuja, matkustelin, asuin ulkomailla ja aloin luoda uraa vasta lähempänä kolmeakymppiä. Nyt 32-vuotiaana on asiat tosi hyvin, mutten ole koskaan ollut vakavassa parisuhteessa, enkä usko koskaan saavani lapsia. Aika usein mietin, mitä jos olisin jättänyt sen kaiken harhailun väliin, pysynyt Suomessa ja mennyt vaan töihin ja naimisiin niin kuin suurin osa ihmisistä tuntuu tekevän, mutta silloin luultavasti harmittelisin, mitä kaikkea jäi kokematta. Kaikkea ei voi saada ja toisaalta sen perheen ehtisi vielä perustaa, jos alkaisin äkkiä etsiä itselleni miestä. :D
Kyllä se menee ohi kun alkaa 40-kriisi.