Lue keskustelun säännöt.
Kolmenkympin kriisi pahana. Miten olette selvinneet?
Todella paha kolmenkympin kriisi. Tyhjyyden tunne. Tähänastiset elämän saavutetut tavoitteet eivät tunnu miltään. Haaveita on, mutta ne tuntuvat tyhjältä ilman sellaista ihmistä, joka haluaisi jakaa samat tavoitteet kanssani.
Haikailen nuoruuden perään ja ikävöin lapsuuttani, nuorta aikuisikääni ja kotiseutuani. Kaipaan jotain määrittämätöntä tunnetilaa entisestä elämästäni ikään kuin olisin menettänyt sen.
Nykyinen työ tuntuu puuduttavalta. Menestyksestä huolimatta en ole siihen tyytyväinen. Ajattelen myös, ettei nykyinen vakaus ole pysyvää vaan murtuu jossain vaiheessa. Pohdin, millaista olisi elää ilman niitä asioita, joita minulla nyt on. Uskon, että olisin siltikin tyytyväinen.
On tunnetta, ettei millään ole mitään merkitystä. Välillä kyllä parempia hetkiäkin. Masennusta tämä ei ole. Elämää vain hallitsevat tosi voimakkaasti elämänvaihekysymykset. Vertailen hirveästi itseäni muihin, vaikka ei pitäisi.
Tuntuu, että on tosi vähän aikaa, kun olin 20. En halua huomata kohta olevani neljäkymmentä.
Kommentit (446)
Ajattelet sitä, että olet jonain päivänä 40 ja jonain päivänä 50. Mitä enemmän aikaa käytät väistämättömän eli vanhenemisen märehtimiseen, sitä enemmän sinulla jää elämättä sitä juuri tämän hetkistä elämää. Et halua 40 v:nä ajatella, että hitto mulla meni hyvää aika parhaasta elämäni vaiheesta vanhojen kaiveluun ja usko, että nelikymppisenä ne kolmenkympin päivät tuntuivat kaihoisen hyvältä. Elä nyt, elämä on tässä ja nyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En sano sen johtuen iästä itsestään vaan lähinnä juurikin siitä, etten enää nähnyt nuoruusvuosien aikana rakentamaani identiteettiä omanani.
Olin nuorena keikkoja koluava, festareita vieraana ja talkoolaisena pyörivä hevarityttö, joka lähinnä teki töitä vaan tarpeeseen, rahan vuoksi, että pääsin matkustamaan. En halunnut sitoutua ja elin siksi seksisuhteessa 7 vuotta.
Sitten tuli stoppi. Ympärillä oli vaan renttuja, en jaksanut tai halunnut jaksaa kiertää Suomea ristiin ja rastiin käyttäen rahaa ihmisten kanssa, jotka a) oletti, että menen aina sinne paikkakunnalle ilman vastavierailua b) Käydän aikaa vain klubeilla ja keikoilla. Kaipasin jo parisuhdetta ja halusin juurtua jonnekin, sekä tuntea olevani kotona.
Muutin omia elämäntapojani vastaavaan elämää, millaisen haluan. Muutin toiselle paikkakunnalle uuden työn perässä, aloin testaamaan erilaisia liikuntaharrastuksia ja treenaamaan. Sitten löysin ihanan miehenkin.
Tiedättekö, kolmenkympin ikäpyykki oli itselle aika pysähtymiselle ja tavalle miettiä, mitä aikuisuudelta haluan. Nyt alkaa 40 lähestyä ja en malta odottaa keski-ikää. Olen 25kg hoikempi kuin 10 vuotta sitten, eikä kukaan uusista ystävistäni uskoisi minulla olleen nuoruuteni elintavat :D
Mulla on mennyt usko ja toivo että voisin viel tavata jonkun miehen. 30v ja niin vähäm on tullut ylipäätän vastaan ihmisiä.
Hesassa ei koskaan tapaa missään ketään, ainostanaan 20 vuotiaana keikoilla.
Siis ihan hirveä kolmenkympinkriisi. En tiedä mistä se kumpuaa, kun tavallaan asiat on ihan hyvin. On työ, asunto, muutama hyvä ystävä ja tuttuja kavereita, parisuhde kyllä kariutui eikä ole lapsia. Olin valmistunut ammattikoulusta ja sen jälkeen tehnyt vain töitä, en siis opiskellut lisää. Olen nauttinut elämästä ja tehnyt sitä mikä tuntuu hyvältä. Mutta nyt tuntuu, etten ole saanut mitään aikaiseksi ja millään ei ole mitään merkitystä. Elämä on kuitenkin vasta alle puolen välin, vaikka eihän sitä koskaan tiedä mitä tapahtuu, niin ei pitäisi vaipua tälläiseen kriiseilyyn.
Kuitenkin ajattelin, että elämä olisi toisenlaista tässä kohtaa elämää. Mutta kaikki ei mene niin kuin suunnittelee. Pahin pelkoni tällä hetkellä varmasti on, että olen vielä kymmenenkin vuoden päästä yksin ja tässä samassa tilanteessa. Nyt kuitenkin hain kouluun, saisi jotakin harrastusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Selvisin näin:
Otin eron, potkin exän pihalle ja otin uuden miehen.
Vaihdoin työpaikkaa.
Ostin asunnon
Ostin auton.
Ostin lemmikin.
Jätin uuden miehen ja palasin exän luo.
Mulla oli todella paha, se kesti pari vuotta. Asiaa ei ainakaan auttanut se, että rakastuin enemmän kuin ikinä 29-vuotiaana ja sitten suhde päättyi kun olin 30. Sekoilin aika paljon, join ja jouduin pari kertaa putkaankin. Sitten tokenin, en tiedä miten se kävi. Puskin vain itseni takaisin pinnalle. Aloitin uusia harrastuksia ja menin opiskelemaan, tein töitä. Aloin tapailla uutta miestä, sekin kyllä päättyi mutta ei siinä ollut mitään suuria tunteita, kuitenkin sekin osaltaan auttoi. Toivottavasti ei tule 40-kriisiä. En kyllä usko että ainakaan samassa mittakaavassa, olen niin paljon kasvanut ihmisenä näinä viime vuosina. Mutta kivuliasta se kasvaminen minun kohdalla oli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sen vaan sanon, mikä tahansa ikäkriisi on IHAN PSKAA näin korona-aikana. Jumissa yksin asunnossa ilman ihmiskontakteja, pyöritellen vaan elämän rajallisuutta mielessään, ainoa sallittu tekeminen on joku kämänen ulkoilu talojen keskellä, wohoo. Erosin syksyllä ja asun ensimmäistä kertaa yksin. Olen 29.
Hieman lohduttaa se, että tästä on mahdollista päästä yli. Tällä hetkellä on vaan vaikeaa ajatella muuta kun tämän kriisin mieleen syöttämiä asioita, kun on yksin asuva opiskelija jolla ei ole töitä, eikä tälle vuodelle enää edes paljoakaan opiskeltavaa, eikä rahaa tehdä yhtään mitään.
Janoan uusia kokemuksia, harrastuksia. Kaipaan IHMISIÄ. On vaan sellainen olo että ei tästä selviä millään ja ettei tästä pääse eteenpäin. Kaipaan sitä, että tapaa ihmisiä ja kuulee heidän elämästään ja ajatuksistaan, heidän kokemuksiaan. En pidä tästä, että kaikki pyörii oman napani ympärillä. Kohtuuttoman suuri osa kaikesta ajattelustani kohdistuu minuun itseeni. Haluan iloita, mutten kykene tuntemaan iloa ilman syvää haikeutta, surumielisyyttä.
Toivon että tämä menee ohi joskus. Kai tän kanssa joutuu nyt vaan elämään. En ole koskaan aiemmin ollut tällaisessa mielentilassa, joten tiedän että pystyn jokin päivä olemaan taas läsnä hetkessä, kuten olen aiemmin pystynyt. En, vaikka on ollut kaikenlaista vaikeutta nuorenakin. Silloin oli silti ihan eri toiveikas olo :D
Niin siinä kuitenkin käy että kohta huomaa olevansa 40 ja se 10 vuotta on mennyt turhan haihatteluun, sitten osaa jo olla kiitollinen siitä että ei ole jo 50, ja hups, sitten onkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla ei ollut koskaan kolmenkympin tai neljänkympinkään kriisejä. En ole koskaan tavoitellut mitään siten, että pitää olla tietyn ikäinen, kun pitää olla se ja se valmista ja suoritettu. Koko kriisi on hirveä klisee. Olen myös potkinut tällaiset jarruttajat elämästäni pois. Jos ihmiset uskaltaisivat elää VAPAASTI omaa elämäänsä ilman, että pitää lukea "miten minun kuuluu elää" kliseiden oppikirjasta niin ei olisi niin paljon kyräilyä ja masentuneisuutta juuri näiltä elämää pelkääviltä luusereilta.
Siis jos joku on on masentunut siksi, että on 29-vuotias penikka niin voi *@€&#*ttu! Keski-ikäisenä voi olkaa hiukan miettimään elämänvalintojaan, mutta joku 29-vuotias pikkulikka ulisee vanhenemisestaan ja miten on yksin. Olet yksin, koska olet nolo ja lapsellinen! #myötähäpeä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiinnostava lukea näitä. Täytin juuti 30 ja useimmat viestit kuulostavat ihan vierailta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla ei ole koskasn ollut mitään ikäkriisejä, ainoa ikään liittyvä kriisi ja paniikki oli 30 jälkeen se etten ehtisi saada lapsia. Pakko oli pistää kaikki paukut perheen perustamuseen ja luojan kiitos se 36v vielä onnistui. Nyt minulla on kaikki ja kaikki hyvin☺️
Vankilaan meno auttaa tuohon. Sieltä saa niin hyviä kavereita sekä mukavaa tekemistä.
Oon 27 ja kauhee kriisi. Opinnot edelleen kesken, ei miestä, ei kavereita, ei lapsia, ei omistusasuntoa, ei säästöjä, opintolainaa vaan. CV täynnä väliaikaisia työpaikkoja. Voi kurjuuden kurjuus, nuoruus meni jo. Olen epäonnistunut elämässä:(
Kuulostaa että biologinen kello tikittää ja sinun pitäisi tehdä lapsia.
AP on jo melkein neljäkymppinen nykyään...
Vierailija kirjoitti:
Mulla on mennyt usko ja toivo että voisin viel tavata jonkun miehen. 30v ja niin vähäm on tullut ylipäätän vastaan ihmisiä.
Hesassa ei koskaan tapaa missään ketään, ainostanaan 20 vuotiaana keikoilla.
Muuta sieltä oikeiden ihmisten ilmoille.
Olet väärässä! Kyllä mulla ainakin on ollut traumoja ja vaikka mitä, silti ikäkriisi 18v, 21v ja just ennen kolmeakymmentä se kolmenkympin... olen 31v. Sanoisin että nää ikäkriisit liittyy jotenkin saavuttamattomiin unelmiin.