Lue keskustelun säännöt.
Kolmenkympin kriisi pahana. Miten olette selvinneet?
Todella paha kolmenkympin kriisi. Tyhjyyden tunne. Tähänastiset elämän saavutetut tavoitteet eivät tunnu miltään. Haaveita on, mutta ne tuntuvat tyhjältä ilman sellaista ihmistä, joka haluaisi jakaa samat tavoitteet kanssani.
Haikailen nuoruuden perään ja ikävöin lapsuuttani, nuorta aikuisikääni ja kotiseutuani. Kaipaan jotain määrittämätöntä tunnetilaa entisestä elämästäni ikään kuin olisin menettänyt sen.
Nykyinen työ tuntuu puuduttavalta. Menestyksestä huolimatta en ole siihen tyytyväinen. Ajattelen myös, ettei nykyinen vakaus ole pysyvää vaan murtuu jossain vaiheessa. Pohdin, millaista olisi elää ilman niitä asioita, joita minulla nyt on. Uskon, että olisin siltikin tyytyväinen.
On tunnetta, ettei millään ole mitään merkitystä. Välillä kyllä parempia hetkiäkin. Masennusta tämä ei ole. Elämää vain hallitsevat tosi voimakkaasti elämänvaihekysymykset. Vertailen hirveästi itseäni muihin, vaikka ei pitäisi.
Tuntuu, että on tosi vähän aikaa, kun olin 20. En halua huomata kohta olevani neljäkymmentä.
Kommentit (446)
Vierailija kirjoitti:
Oon 27 ja kauhee kriisi. Opinnot edelleen kesken, ei miestä, ei kavereita, ei lapsia, ei omistusasuntoa, ei säästöjä, opintolainaa vaan. CV täynnä väliaikaisia työpaikkoja. Voi kurjuuden kurjuus, nuoruus meni jo. Olen epäonnistunut elämässä:(
Lapsi oot vielä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä on paras ja lohdullisin ketju ikinä. Tosi paljon samoja fiiliksiä iski elämänmuutoksen myötä. Ikää 35. Periaatteessa kaikki hyvin, mutta selittämätön merkityksettömyyden tunne kalvoi ja kuristi, pahimpina päivinä mietin ettei elämällä ole enää mitään virkaa. Ei vieläkään ihan täysin mennyt ohi, yli vuoden tässä kipuillut, mutta helpottaa jo hieman. Perhettä on ja työasiatkin ihan hyvällä tolalla. Siitäkin huono omatunto, että siitä huolimatta fiilis ollut tuo. Mut kuuluu varmaan kasvuun ihmisenä.
Otin kriisin vastaan sellaisena kuin se tuli. Tuntui etten pääse siitä yli. Eräänä aamuna herätessä mieleni kuitenkin kääntyi itsestään ulospäin, itsekeskeisyyteni surkastui omaan mahdottomuuteensa. Kriisi oli selätetty ja uusi pysyvä levollinen olotila saavutettu.
Tää on kyllä hyvä keskustelu, heti aloitusviesti kolahti. Täytän pian 32, ja kaikki kolmenkympin kriisit ym ovat olleet aikaisemmin vain sanahelinää, kunnes tänä vuonna on päänsisäinen maailma lähtenyt ihan laukalle.
Mieli tekisi hakea opiskelemaan, vaihtaa työpaikkaa ja asuntoa, remontoida, sisustaa, pistää vaatekaappi uusiksi, aloittaa crossfit tai panostaa tosissaan jooga-harrastukseen, hankkia koira, hevonen, lisää lapsia? Samaan aikaan kaikki tuntuu jotenkin turhalta ja herättää lähinnä negatiivisia tunteita. Lähtevätkö nuo ihme fiksaatiot edes itsestäni heijastumaa ympäröivästä maailmasta ja ihmisistä?
Jo pari vuotta ennen tätä kriiseilyä havahduin siihen ajatukseen, että kaikki ihmiset ovat alkaneet ärsyttää. Olen tosi paljon karsinut ihmisiä ja jättänyt sosiaalisen median lähes kokonaan, mutta en tiedä onko tämäkään oikea suunta.
Mulle se kriisi oli sellanen, että pukeuduin aina kuin juhliin.
Mielestäni aikalaiseni piti pukeutua aina pitkään takkiin ja vähintäänkin suoriin housuihin ja bleiseriin.
Nykyään olen aivan toisenlainen, tasan ikäiseni näköinen ostoskeskuksessa!
Ettepä tunnista enää..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No ottakaas vaan kun on viidenkympin kriisi... Ulkonäkö on mennyttä, hirveä lahoaminen tapahtuu silmissä. Että vtuttaa. Vaihdevuodet tähän sitten vielä...
Ihan hirveä ahdistus, kun kaikilla muilla on mies ja lapsi. Ja itse en nyt 32-vuotiaana edes tiedä haluanko niitä ja alkaa tulla jo kiirekin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä se vuosien saatossa paranee ja sitten iskeekin neljänkympin- ja tosi paha viidenkympinvillitys, että yritä pärjätä.
Parikymppisenä tein hanttihommia, josta kuitenkin riitti elämiseen ja jäi ylimääräistäkin. Elin niukasti, biletin, matkustelin ja "elin täysillä". Silloin kuitenkin kauhistutti katsoa vierestä kuinka monet kaverit opiskelivat hienoa alaa ja alkoivat jo kehittää uraa. Silloinen heila opiskeli lääkiksessä, mikä todella pisti miettimään että pitäisi itsekin tehdä jotain älykästä.
Nyt on korkeakoulututkinto, haluttu asiantuntijatyö, omistusasunto ja tuntuu että millään ei ole mitään merkitystä ja kaikki nuoruuden into ja mielenkiinto on tiessään. Arki on samaa, töissä 8-16, muutama tunti roskaa netflixistä, nukkumaan ja seuraavana päivänä uusiksi. Viikonloppuna sama+ ehkä vähän ulkoilua. Vanhempiin on ollut hyvät välit siitä lähtien kun muutin kotoa, mutta yhtäkkiä mielessä on alkanut pyöriä jotkin teini-iässä koetut vääryydet ja tekisi mieli pistää välit poikki :/ mikä lie aivojen uudelleenohjelmointi tapahtuu tässä iässä... Lohdullista vertaistukea tässä ketjussa.
M31
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunne, että kaikki on saavutettu, lannistaa. Vaikka teoriassa voisi jatkaa vaikka mihin, turvalliseksi havaitulta mukaavuusalueelta on enää vaikea poistua. Parikymppisenä jaksoi innostua paljon enemmän uudesta.
Oon 29 ja mulla alkoi tänä vuonna kolmenkympin kriisi. Tuntuu, että kaikki kriisin aiheet ovat kasaantuneet päälle yhtä aikaa:
- Ostimme miehen kanssa ensimmäisen asuntomme ja muutimme alueelle, josta emme tunne ketään
- Sain alkuvuonna keskenmenon, ja uutta raskautta ei kuulu. Tähän asti lapsi on tuntunut ihan itsestään selvältä asialta, nyt en ole enää varma
- Työt ei nappaa, ei sitten pätkääkään. Olen hakenut uutta työpaikkaa jo jonkin aikaa, mutta ei nappaa. Olen alkanut epäillä, olenko edes oikealla alalla, mutten tiedä, mitä muutakaan tekisin
- Olen etääntynyt monista kavereistani. Osan elämänarvot ovat ihan erilaiset ja siksi tuntuu, ettei meillä ole mitään yhteistä; osa ottaa minua päähän jatkuvasti; ja pari, joiden kanssa olisi mukava viettää aikaa, ei tunnu olevan kiinnostunut seurastani.
- Kaiken päälle vielä korona ja sen aiheuttama stressi
Nyt helpottaa vain se, että tiedän, ettei tämä varmaan ikuisesti jatku. Luen tämän ketjun läpi vertaistueksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen 31-vuotias ja viime aikoina olen kyseenalaistanut kaiken. Aina ennen olen kuvitellut olevani itsenäinen seikkailija, ja vasta viime aikoina alkanut tuntea, että ehken ole, ainakaan enää. Ajatus maailmalla matkailusta yksin ei säväytä. Työ, opiskelu, saavutukset ja suoritukset... ei enää tunnu niin tärkeiltä. Koen ennemminkin että haluaisin oppia olemaan rakkaudellisempi, suhtautua kärsivällisemmin muihin ihmisiin, ja olla lempeämpi ja avoimempi tunteideni suhteen. Ehkä jopa luoda jonkinlainen parisuhde, vaikka en kyllä suoraan sanottuna osaa edes kuvitella itseäni sellaiseen....
En tiedä, tää on vaan hämmentävää ja tuntuu kuin tutulta minuudelta olisi pudonnut pohja pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tervetuloa ihmismieleen, josta ainoa pakoreitti on valaistuminen, mutta sekin tapahtuu vain parille onnekkaalle.
Vierailija kirjoitti:
Tervetuloa ihmismieleen, josta ainoa pakoreitti on valaistuminen, mutta sekin tapahtuu vain parille onnekkaalle.
Vinkkejä valaistumiseen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tervetuloa ihmismieleen, josta ainoa pakoreitti on valaistuminen, mutta sekin tapahtuu vain parille onnekkaalle.
Vinkkejä valaistumiseen?
Meditoi päivittäin. Lukee ja kuuntelee Eckhart Tollea ja muita henkisiä opettajia. Tai odottaa että kärsimys kasvaa niin suureksi että tapahtuu antautuminen ja valaistuminen tätä kautta. Tosin lottovoitto taitaa olla todennäköisempi.
Pyydä lähete psyykkisen tilan arvioon, jos oikein pahaksi menee. Itsellä ei ole kriisejä, jos ympärillä olevat eivät niitä aiheuta.
Oma kolmenkympin kriisi oli lyhyt mutta raju: 29-vuotiaana rakastuin vuosia nuorempaan tyäkaveriini, erosin avioliitosta, jäin yksinhuoltajaksi, vaihdoin työpaikkaa ja aloitin amk-opinnot.
Nyt kolme vuotta myöhemmin 'edellisestä elämästäni' ei ole jäljellä kuin lapset ja tämä nuori työkaveri, tapani toimia ja ajatella on muuttunut oleellisesti enkä tunnista sitä surullista ja olemistaan anteeksipyytelevää ujoa naista.
Eikö tämä aloitus ole melkein 10 vuotta vanha.
Otin silarit.