Kolmenkympin kriisi pahana. Miten olette selvinneet?

Kolmekymppisenä havahduin avioliiton surkeaan tilaan, tein ratkaisun ja lähdin. Yksi elämäni parhaita päätöksiä. Ei se aina helppoa ollut, mutta elämä sai uudet uomat. Muutenkin vuodet kolmenkympin ja neljänkympin välissä olivat elämäni parasta aikaa. Elo oli aktiivista, pidettiin hauskaa kavereiden kanssa,, koin olevani nuori ja nätti. Sitten iski neljänkympin kriisi, ja se olikin kovempi paikka. Tuli todella käytyä läpi siihenastiset saavutukset, elämän etapit. Kysyttyä itseltään, että tässäkö tämä nyt oli. Loppuaika kulkee vääjäämättä kohti vanhuutta, elämästä takana ehkä yli puolet, ja vaikka olisi alle puoletkin, niin kamala ajatus sekin. Vanhuuden vuosikymmenet kummittelevat edessä päin. Vanhemmat sairastelevat, moni ikäiseni on menettänyt toisen tai molemmat vanhempansa. Lapset lensivät pesästä, työtaakka uuvuttaa. En halua olla vanha ja rupsahtanut. No, pahin kriisi on ohi ja näillä mennään. Villasukat jalassa kotona hissuksiin. 

Nauttikaa nuoruudesta! Oli ihanaa olla kolmikymppinen. 

Vierailija kirjoitti:

Suosittelen maailmanympärysmatkaa.

Hyvät hotellit ja lennot maksaa..mut elämä on

Jos oot köyhä niin

1. Jeesus

2. Lapset

3. Kissat ja Netflix

Köyhällä ei ole oikeutta kriisiin

köyhä vain syrjäytyy

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle pahinta tässä kolmekymppisyydessä on katsoa vanhempieni vanhenemista, joka konkretisoituu nyt vanhuudensairauksien myötä.

Ajoittain on valtava kaipuu viattomiin lapsuuden kesiin. Niin kova kaipuu, että rintaa puristaa ja kyynel vierähtää poskelle.

Kaiken ainainen muuttuvuus ahdistaa. Mihinkään ei voi laskeutua lepäämään edes hetkeksi. Elämä tuntuu olevan karikosta toiseen kulkemista, ja sitäkin käsittämättömällä nopeudella. Tuntuu, että mitä tiukemmin johonkin takerrun, sitä varmemmin ja nopeammin se lipsuu pois otteestani.

Kaipaisin hetkeä, jolloin kaikki olisi hyvin jonkin aikaa. Haluaisin hetkeksi voida hellittää kaiken kanssa ja istua katsomassa elämänmenoa, nauttia. Edes pienen hetken.

Minä en ole valmis luopumaan vanhemmistani. Tarvitsen heitä. Olen neuvoton ja ahdistunut.

Koen osittain samoin. Vanhempien ikääntyminen on ahdistavaa. Olen se, jonka äiti sairastaa muistisairautta. On aivan kammottavaa joutua kohtaamaan äidin menetys joka ikinen kerta, kun tapaamme. Henkiset kyvyt ovat heikentyneet niin paljon, ettei persoonallisuus tunnu enää samalta, vaikka rakkaus on tietysti ennallaan ja molemminpuolista. Samalla on kamalaa seurata, kuinka tämä tilanne sattuu myös isääni.

Hyvin hyvin vaikeaa tämä on. Osittain asian kanssa on oppinut elämään, mutta silti suru varjostaa jokaista kohtaamista. En millään pääse irti ajatuksesta, että olen tavallaan menettänyt äitini ja silti joudun opettelemaan, miten tulla toimeen uuden ja vieraan, sairauden muutaman äidin kanssa. En voi paeta mihinkään enkä unohtaa. Joka vuosi menetän lisää, vaikka kyse on yhdestä ja samasta ihmisestä.

Älä käy katsomassa äitiäsi..se ei tunnista sinua

Saat vain pahan olon joka kerta...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen jo yli 40, mutta muistan oman kolmenkympin kriisini hyvin. Kesti puolitoista vuotta ja muistan edelleen sen lauantai-iltapäivän, jolloin totesin aviomiehelleni että "nyt se mun kolmenkympin kriisi on ohi". Se todella lähti näin arkisesti autoajelulla.

 

Kävin itsekin silloin mietteitä, että kaikki oli saavutettu. Olin opiskellut haluamani tutkinnon, minulla oli ihana aviomies, hyvä työ ja edut, oma koti ja no kaikkea mihin oli ponnistellut siihen asti määrätietoisesti. Elämäni oli "valmis". Sitten tuli tunne että haluan laittaa kaikki uusiksi, että mistä aloittaisin. Onnekseni tajusin mennä juttelemaan terapeutille ja hän antoi viisaan neuvon, älä tee mitään, älä riko mitään.

 

Hassua kyllä lopullisen oivalluksen "tilaani" sain New Yorkin matkalla. Siellä Manhattanin kaduilla tajusin, että minä olen vain yksi pieni ihminen täällä murheineni. Maailma menee eteenpäin ja nämä miljoonat ihmiset eivät välitä pätkän vertaa mun mitättömistä ininöistä. Aivot ikäänkuin saivat sosiaalisen shokin. Siitä reipastuneena perustin parin vuoden kuluttua oman yrityksen enkä ole pahemmin kriiseillyt sen jälkeen. 

 

Neuvonani siis on, lähde johonkin ajatukset räjäyttävälle matkalle. Jos on liian pienet elämänpiirit, et näe hyvää itsessäsi ja elämässäsi ja jumitut liikaa.

Kiitos neuvosta

Olen 3 pienen lapsen äiti.

Matkoista voin vaan haaveilla....aika menee työpaikan ja kodin välillä.

Vaikka lapseni ovat ihania..mietin tässäkö tämä nyt oli.

Mies ei puhu eikä pussaa..juo kaljaa ja katselee urheilua.

Rahat on tiukalla..leikkaan itse meidän kaikkien hiukset.onnex lapset on poikia...

OIs ihanaa kävellä New Yourkissa..latte kourassa..yksin...

Annat ilman, että odotat saavasi takaisin (Rakkaus ei ole vaihtokauppaa). Tulet huomaamaan, kuinka peilaatkin hyvää toisen kautta itseesi. Pikku hiljaa tapahtuu muutos, jossa molemmat alkavat kokea onnellisuutta. Suhteen dynamiikan muutokseen riittää yhden ihmisen panos. Kun kiittää asioista, joita toinen tekee. Eikä siis valita asioista mitä toinen jättää tekemättä. Koko paketti alkaa muuttamaan kurssia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en näin parikymppisenä ymmärrä, miksi kukaan tahtoisi nykyaikana olla parikymppinen. Itse olen ainakin köyhä opiskelija. Nyt olisi aikaa, mutta ei rahaa matkusteluun. Itsellä lähinnä haaveet vakituisesta, koulutusta vastaavasta työpaikasta ja omasta perheestä, mutta sen sijaan olen sinkku ties kuinka monetta vuotta. Kukaan ei ota alle kolmekymppisiä  vakavasti, vaikka sinulla olisi kuinka viisaita näkemyksiä asioihin. Toivon todella että suunta tästä vain ylöspäin. 

N25

Sinulla on vielä se tilanne, että et tiedä mitä toivot. Parikymppisen vapaus on jotain mistä kannattaa nauttia.

Tiedän oikein hyvin mitä haluan. Kumma kun tuntemattomat puhuvat kuin tietäisivät jotain elämästäni. En oikein ymmärrä mitä nauttimista on yksinäisyydessä ja köyhyydessä. Ei ole rahaa tehdä asioita mitä tahtoisin, enkä aio perustaa perhettä kenen tahansa kanssa. 

N25

Yksinäisyys ja yksinolo on eri asioita. Opettele tuntemaan nyt ensi itsesi.

Kuka sinä olet tekemään olettamuksia, tuntemattoman aikuisen ihmisen elämästä?

N34

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en näin parikymppisenä ymmärrä, miksi kukaan tahtoisi nykyaikana olla parikymppinen. Itse olen ainakin köyhä opiskelija. Nyt olisi aikaa, mutta ei rahaa matkusteluun. Itsellä lähinnä haaveet vakituisesta, koulutusta vastaavasta työpaikasta ja omasta perheestä, mutta sen sijaan olen sinkku ties kuinka monetta vuotta. Kukaan ei ota alle kolmekymppisiä  vakavasti, vaikka sinulla olisi kuinka viisaita näkemyksiä asioihin. Toivon todella että suunta tästä vain ylöspäin. 

N25

Sinulla on vielä se tilanne, että et tiedä mitä toivot. Parikymppisen vapaus on jotain mistä kannattaa nauttia.

Tiedän oikein hyvin mitä haluan. Kumma kun tuntemattomat puhuvat kuin tietäisivät jotain elämästäni. En oikein ymmärrä mitä nauttimista on yksinäisyydessä ja köyhyydessä. Ei ole rahaa tehdä asioita mitä tahtoisin, enkä aio perustaa perhettä kenen tahansa kanssa. 

N25

Yksinäisyys ja yksinolo on eri asioita. Opettele tuntemaan nyt ensi itsesi.

Tiedän kyllä näiden kahden eron. Olen introvertti ja nautin yksinolosta. Koko elämäni olen käyttänyt introspektioon ja tunnen kyllä itseni. Kaipaan intimiyttä ja ihmisen läheisyyttä ja tämä on täysin luonnollista. Tässä suhteessa olen tunnen yksinäisyyttä/toisen ihmisen kaipuuta. En kaipaa neuvoja ihmisiltä, jotka eivät tunne minua tai elämääni. Tämä vain vahvistaa sen, että en todellakaan jää kaipaamaan parikymppisenä oloa. Kohdellaan vieläkin kuin lasta ja oletetaan etten tiedä mistään mitään ja että vastaavasti itse tiedetään kaikki toisen elämästä.

N25

Hyvä! Minäkään en ole jäänyt kaipailemaan menneitä ja pyrin katsomaan eteenpäin. Elämä paranee paranee. Ei yksinäisyydestä ole mahdollista nauttia, koska yksinäisyys on myös kärsimistä, eikä omasta kärsimyksestä voi nauttia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en näin parikymppisenä ymmärrä, miksi kukaan tahtoisi nykyaikana olla parikymppinen. Itse olen ainakin köyhä opiskelija. Nyt olisi aikaa, mutta ei rahaa matkusteluun. Itsellä lähinnä haaveet vakituisesta, koulutusta vastaavasta työpaikasta ja omasta perheestä, mutta sen sijaan olen sinkku ties kuinka monetta vuotta. Kukaan ei ota alle kolmekymppisiä  vakavasti, vaikka sinulla olisi kuinka viisaita näkemyksiä asioihin. Toivon todella että suunta tästä vain ylöspäin. 

N25

Sinulla on vielä se tilanne, että et tiedä mitä toivot. Parikymppisen vapaus on jotain mistä kannattaa nauttia.

Tiedän oikein hyvin mitä haluan. Kumma kun tuntemattomat puhuvat kuin tietäisivät jotain elämästäni. En oikein ymmärrä mitä nauttimista on yksinäisyydessä ja köyhyydessä. Ei ole rahaa tehdä asioita mitä tahtoisin, enkä aio perustaa perhettä kenen tahansa kanssa. 

N25

Yksinäisyys ja yksinolo on eri asioita. Opettele tuntemaan nyt ensi itsesi.

Tiedän kyllä näiden kahden eron. Olen introvertti ja nautin yksinolosta. Koko elämäni olen käyttänyt introspektioon ja tunnen kyllä itseni. Kaipaan intimiyttä ja ihmisen läheisyyttä ja tämä on täysin luonnollista. Tässä suhteessa olen tunnen yksinäisyyttä/toisen ihmisen kaipuuta. En kaipaa neuvoja ihmisiltä, jotka eivät tunne minua tai elämääni. Tämä vain vahvistaa sen, että en todellakaan jää kaipaamaan parikymppisenä oloa. Kohdellaan vieläkin kuin lasta ja oletetaan etten tiedä mistään mitään ja että vastaavasti itse tiedetään kaikki toisen elämästä.

N25

Luulenpa, että nämä vähättelijät ja holhoajat ovat itse jääneet kiinni omiin ikäkriiseihinsä ja kaatavat sen aiheuttamat turhaumat nuorempien niskaan. Lisäksi se myytti elää edelleen sitkeänä, että parikymppisyys olisi aina jotain erityisen hienoa, menevää ja loisteliasta aikaa ihmisen elämässä. Kyky hahmottaa ihmiselämän monimuotoisuutta ja yksilöiden välistä erilaisuutta on heillä puutteellinen. Aika moni teknisesti ottaen aikuinen ihminen on murrosikäisten tavoin hyvin ulkoaohjautuva ja kykenee katsomaan maailmaa vain omasta perspektiivistään käsin. Ikä ja näkökulmanottokyky eivät välttämättä kulje käsi kädessä.

N33

Vierailija kirjoitti:

Olen 28, ja kova kriisi mullakin päällä. Ahdistaa kun kaikki kaverit asuvat omissa asunnoissa, omistavat hienot autot ja ovat hyväpalkkaisissa töissä, tai omaavat rikkaan suvun/puolison. Somessa päivittelevät kuinka lähtevät taas ulkomaille tai hienoon ravintolaan illalliselle. Suurin osa pääsi töihin suoraan opiskelujen aikaiseen harjoittelupaikkaan, me miehen kanssa ei luultavasti siksi koska ollaan molemmat sellaisia ujoja hiirulaisia eikä ekstrovertti-moottoriturpia... Asutaan vuokralla varmaan koko loppuikämme ja ajellaan vanhalla skodalla vielä seuraavat 15 vuotta, tehdään siis pienipalkkaisia hanttihommia vaikka ollaan amk-koulutettuja. Ei millään työllistytä oman alamme hommiin. Mies haluaisi yliopistoon, mutta mites me sitten pärjätään...

Jotenkin me kolmenkympin kieppeillä olevat ollaan kovia vertailemaan toistemme elämiä, ja siitä seuraa kateutta ja katkeruutta. 

köyhällä katkeruus

rikkaalla kriisi

Terveys meni 22-vuotiaana. Kaksi ammattia, molemmissa vaatimuksena hyvä fyysinen kunto ja hakijoita aina satoja. Olen tuomittu ikuisiin työharjoitteluihin joista ei kerry eläke, enkä pääse työterveyden piiriin. Töihin en tule koskaan pääsemään. Kerran työhaastelussa naurettiin päin naamaa "tuollaisia rampoja ei voida meille töihin ottaa, niitä on jo omasta takaa tarpeeksi". Tottahan tuo. Parisuhteesta on turha haaveilla koska kukaan ei huoli naista joka sairastaa näin usein, eikä pääse edes töihin. Kaveri just kysyi että onko mullakin kova ikäkriisi kun täytän marraskuussa 30. Totesin että mun koko elämä on pelkkää kriisiä eikä juuri kiinnosta mikä ikä mittarissa 😃 lässytti jostain rypyistä ja aineenvaihdunnan hidastumisesta, oli varmasti tärkeää asiaa meille kolmekymppisille mutta en jaksanut sisäistää.. 😅😅 mutta sun kriisissä en osaa ikävä kyllä auttaa 😑 kaverin mukaan täytyy ainakin ryppyjä pelätä ja muistaa kauhistella!

Itse en muista kolmekymppisenä juurikaan kriiseilleeni. Olin mielestäni vielä niin nuori ja oli mukavaa täyttää 30. Täytin viime vuonna 40 ja jonkinlaista ikäkriisiä on nyt käyty läpi. Olen tahattomasti lapseton, joten neljänkympin hujakoilla olen joutunut paljon pohtimaan, onko elämälläni mitään syvempää tarkoitusta, jos en voi olla äiti.

Uskon kuitenkin, että kaikenikäisillä ihmisillä tulee olla tavoitteita ja unelmia. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, lapsettomuuteni on myös mahdollistanut minulle monia asioita, joihin en ehkä olisi pienten lasten äitinä jaksanut tai uskaltanut ryhtyä. Tällä hetkellä opiskelen lapsuuteni unelma-ammattiin ja remppaan mieheni kanssa vanhaa maatilaa. Minulle on myös ollut mahdollisuus matkustaa ja kehittää itseäni sekä naisena että ihmisenä. Edelleenkin koen, että hyvä lääke ikäkriisiä vastaan on se, että jaksaa innostua uusista asioista iästä riippumatta. Minulla on asioita, joita haluaisin saavuttaa ensi vuonna, 10 vuoden päästä tai sitten kun olen (toivon mukaan) joskus eläkkeellä. Tämä on minusta avain onnelliseen elämään, vaikka kriisivaiheita välillä olisikin.

N41

Vierailija kirjoitti:

Itse en muista kolmekymppisenä juurikaan kriiseilleeni. Olin mielestäni vielä niin nuori ja oli mukavaa täyttää 30. Täytin viime vuonna 40 ja jonkinlaista ikäkriisiä on nyt käyty läpi. Olen tahattomasti lapseton, joten neljänkympin hujakoilla olen joutunut paljon pohtimaan, onko elämälläni mitään syvempää tarkoitusta, jos en voi olla äiti.

Uskon kuitenkin, että kaikenikäisillä ihmisillä tulee olla tavoitteita ja unelmia. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, lapsettomuuteni on myös mahdollistanut minulle monia asioita, joihin en ehkä olisi pienten lasten äitinä jaksanut tai uskaltanut ryhtyä. Tällä hetkellä opiskelen lapsuuteni unelma-ammattiin ja remppaan mieheni kanssa vanhaa maatilaa. Minulle on myös ollut mahdollisuus matkustaa ja kehittää itseäni sekä naisena että ihmisenä. Edelleenkin koen, että hyvä lääke ikäkriisiä vastaan on se, että jaksaa innostua uusista asioista iästä riippumatta. Minulla on asioita, joita haluaisin saavuttaa ensi vuonna, 10 vuoden päästä tai sitten kun olen (toivon mukaan) joskus eläkkeellä. Tämä on minusta avain onnelliseen elämään, vaikka kriisivaiheita välillä olisikin.

N41

Miksi et adoptoisi jos kerran biologisen lapsen saaminen ei onnistu? Maailma on täynnä äidittömiä lapsia vailla syliä ja rakkautta.

Jos ap:lla olisi riittävästi tekemistä elämässään, hänen ei tarvitsisi täyttää aikaansa ihmettelemällä, miten tyhjää ja tyydyttymätöntä ja arvaamatonta ja palkitsematonta elämä on. 

Itse asiassa olemme olleet mukana myös adoptioprosessissa, mutta lopulta luovuimme ajatuksesta, vaikka se erittäin pahalta tuntuikin. Kv-adoptioon tulee nykyään entistä vähemmän lapsia ja niilläkin harvoilla on vaativia special needs tarpeita, kuten FAS, vakava-asteinen kehitysviivästymä tai HIV. Eli valitettavasti asia ei ole enää moneen vuoteen ollut niin, että jossain olisi paljon adoptiovapaita lapsia, joille voisi ryhtyä vanhemmaksi. Mutta jos luit viestini ajatuksella, niin ehkä huomasitkin, että pääpointtini ei ollut lasten saamisessa, vaan siinä, että onnellisen elämän vai saavuttaa muillakin tavoilla.

-237-

Ei ollu 30 kriisiä, eikä ollu ku täytin 40 v. Nyt pari viime vuotta on ollut älytön kriisi päällä. Olen kohta 50 v. Enää ei saada vauvoja, eikä eletä ihanaa pikkulapsiaikaa. Katson kaiholla pienten lasten kanssa liikkuvia ihmisiä. Voi ne pienet varpaat ja kädet kaulalla ja miten tärkiä olet sille lapselle. No onneksi vielä 6 v kotona. Hänelle olenkin antanut todella paljon aikaa, kun töistä on jo voinu reilusti höllätä.

Olin yksin vaeltamassa ja yks kaks tajusin. Enää ehkä 20 vuotta fyysisesti hyvää aikaa jäljellä (ellen sairastu tai kuole ennen sitä). Sitten tämä homma onkin taputeltu. Tuntuu pahalta ja kuristavalta. Niin ne vuodet katoaa.

No minulla on pitkään ollut 30 kriisiä.. Tuntuu että olen tehnyt vain huonoja valintoja enkä ole oikeasti saavuttanut mitään mitä 99% ihmiset ovat tän ikäisinä eikä ole suuntaa tai unelmia mitä toteuttaa. Asun yksin, ei lapsia eikä miestä. En ole edes seurustellut ikinä kenenkään kanssa. Opiskelin 2 huonoa tutkintoa millä en tee yhtään mitään (huomasin vasta viimeisen tehtyäni ettei silläkään alalla saa töitä helpolla) enkä hankkinut korkeakouluun koska halusin jo päästä työelämään joten hankin vain jonkin paskaduunin ja siellä ollaan edelleen. Menin ja rikoin itseni treeanaamalla liikaa joten nyt olen palanut loppuun ja viimeisten 5 vuoden aikana olen ollut siksi masentunut ja väsynyt. olen opiskelupaikkaa miettinyt pitkää mutten tiedä miksi haluan tulla sillä mikään ei kiinnosta. Iltaopiskelua yritin polkuopintona mutta se jäi 3kk jälkeen loppuunpalamisen takia. Päiväopiskelua en voi harkita koska tulot romahtaisivat. Ei ole autoa koska tulisi liian kalliiksi enkä kyllä kaupungissa sitä tarvitsekkaan. Tuntuu etten ole päässyt mihinkään viimeisten 10 vuoden aikana. Vanhemmilla en tykkää käydä sen takia koska kotikonnuille palaaminen konkretisoi sitä tunnetta että olen jäänyt muista jälkeen ja muut pitävät minua luuserina kun kuljen edelleen kotiin vanhempieni hakemana ilman että mitään muutosta olisi tapahtunut sillä välin kun ovat itse saaneet puolison, auton, muuttaneet omakotitaloon, päässeet alansa töihin ja perustaneet perheen. Olen katkerakin asiasta. Vasta 4 vuotta sitten sain selvitettyä itsetunto ongelmanikin ja rakennettua itsetuntoa mutta tuntuu että on jäänyt kokematta nuoruus koska olen ollut sivussa ja nyt kun on tavallaan löytänyt sen sosiaalisen ja menevän puolensa niin ei ole kavereita tai piirejä joiden kanssa rellestää kun kaikki alkavat olemaan siinä vaiheessa että omat juoksut on juostu ja voi rauhoittua. Joten tuntuu että kaikkeen olen tullut liian myöhään. Yksinäisyys haittaakin välillä vaikkei enään niin paljon mitä pari vuotta sitten jolloin itkin kotona mutta olisihan se mukavaa jos olisi edes puoliso jo tän ikäisenä.

Vierailija kirjoitti:

No minulla on pitkään ollut 30 kriisiä.. Tuntuu että olen tehnyt vain huonoja valintoja enkä ole oikeasti saavuttanut mitään mitä 99% ihmiset ovat tän ikäisinä eikä ole suuntaa tai unelmia mitä toteuttaa. Asun yksin, ei lapsia eikä miestä. En ole edes seurustellut ikinä kenenkään kanssa. Opiskelin 2 huonoa tutkintoa millä en tee yhtään mitään (huomasin vasta viimeisen tehtyäni ettei silläkään alalla saa töitä helpolla) enkä hankkinut korkeakouluun koska halusin jo päästä työelämään joten hankin vain jonkin paskaduunin ja siellä ollaan edelleen. Menin ja rikoin itseni treeanaamalla liikaa joten nyt olen palanut loppuun ja viimeisten 5 vuoden aikana olen ollut siksi masentunut ja väsynyt. olen opiskelupaikkaa miettinyt pitkää mutten tiedä miksi haluan tulla sillä mikään ei kiinnosta. Iltaopiskelua yritin polkuopintona mutta se jäi 3kk jälkeen loppuunpalamisen takia. Päiväopiskelua en voi harkita koska tulot romahtaisivat. Ei ole autoa koska tulisi liian kalliiksi enkä kyllä kaupungissa sitä tarvitsekkaan. Tuntuu etten ole päässyt mihinkään viimeisten 10 vuoden aikana. Vanhemmilla en tykkää käydä sen takia koska kotikonnuille palaaminen konkretisoi sitä tunnetta että olen jäänyt muista jälkeen ja muut pitävät minua luuserina kun kuljen edelleen kotiin vanhempieni hakemana ilman että mitään muutosta olisi tapahtunut sillä välin kun ovat itse saaneet puolison, auton, muuttaneet omakotitaloon, päässeet alansa töihin ja perustaneet perheen. Olen katkerakin asiasta. Vasta 4 vuotta sitten sain selvitettyä itsetunto ongelmanikin ja rakennettua itsetuntoa mutta tuntuu että on jäänyt kokematta nuoruus koska olen ollut sivussa ja nyt kun on tavallaan löytänyt sen sosiaalisen ja menevän puolensa niin ei ole kavereita tai piirejä joiden kanssa rellestää kun kaikki alkavat olemaan siinä vaiheessa että omat juoksut on juostu ja voi rauhoittua. Joten tuntuu että kaikkeen olen tullut liian myöhään. Yksinäisyys haittaakin välillä vaikkei enään niin paljon mitä pari vuotta sitten jolloin itkin kotona mutta olisihan se mukavaa jos olisi edes puoliso jo tän ikäisenä.

Olethan jotain saavuttanut, ei kaikilla (myöskään minulla, ole miestä ja lasta syystä etten ole tavannut oikeaa ja/tai jos on tavannut se toinen on halunnut muita asioita kuin minä tai henkilö ei ole ollut oikea)..kuulostaa että oletko alakuloinen tai masentunut? En meinaa ainakaan itse väkisin perhettä vääntää, ennen kuin on sopiva henkilö edessä..johon rakastuisi. Komeita miehiä on riittänyt, mutta kaikki eivät ole niin syvällisiä kuin itse on ja mitä ihmiseltä hakee (jolle kulle toiselle passaavia kyllä aivan varmana). Osalla on muksuja ja se on vastavalmistuneelle naiselle aika nou nou, koska haluan omia, ei uusio perhettä..vieraisiin lapsiin ei ole tunnesidettä. Sukulaisten ja hyvien ystävien muksut on hiukan eri asia.

Voithan sä käydä vaikka yksin ulkona joskus katsomassa ihmisiä tai voihan sitä matkustaa yksinkin. Sitä ainakin minä teen. Työpaikka löytyy ja ystäviä, mutta moni on varattu tai perheellinen. Heitä voi nähdä kyllä muuten, muttei niitä viihteelle saa.   

Ajattelin ainakin itse vaikka matkustaa tai tehdä jotain kivaa, ennen kuin asettuu jonkun kanssa vakinaisesti. Elämä on omalla vastuulla ja n.30-v.voi miettiä että onneksi ei enää ole niin sinisilmäinen kuin 20-v.jne. elämänkokemusta :). Joka ikävaiheessa on puolensa. 

Voit esim. harrastaa tms. mitä ne perheelliset eivät juuri ehdi tekemään, koska lapsista on huolehdittava..ja keskittyä itseesi..urheilla enemmän tai kehittää omaa osaamista..vaikkapa vielä kouluttautua johonkin mikä sinua kiinnostaa henk.koht. Leuka pystyyn, on sitä elämää yli kolmekymppisenäkin...ja vielä suurin osa omasta elämästä edessä.. ;).

Kyllä se siitä, kun on 49, niin ei tuo kolmenkympin kriisi enää vaivaa.

Kriisi on aina mahdollisuus kasvuun. Itse kävin tuota kriisiä läpi useamman vuoden. Oli tärkeää kyseenalaistaa ihan kaikki elämän osa-alueet. Myös omat arvot ja toiveet tulevasta. Siinä jäi pari ihmistä elämästä pois, kun opin sanomaan ei ja huomasin, ettei kaikki ystävyyssuhteeni perustuneetkaan vastavuoroisuuteen. Opin näkemään, että tavallaan oma kiltteyteni on epätervettä. Se vetoaa tietynlaisiin ihmisiin, joille olin ikään kuin vastakappale. Toisaalta taas parisuhteeni voi paremmin kuin koskaan. Minusta tuli rehellisempi ja avoimempi. Toki se oli synkkää aikaa. Tuntui, ettei siitä mustasta suosta pääse koskaan yli eikä ohi. Myös suhde kuolemaan tuli käsitellä, itselläni myös uskonkriisi liittyi siihen. Tulin sinuiksi elämän armottomuuden ja satunnaisuuden kanssa. Nyt osaan tarttua päiviin. Elämääni on tullut paljon uusia ihmissuhteita, terveesti rakentuneita. Itse en vaihtanut miestä, työtä ja paikkakuntaa. Mutta muutin maalle rauhaan asumaan ja aloin toteuttamaan haaveitani rohkeammin. On tärkeää uskaltaa kyseenalaistaa ja ikään kuin antautua sille pimeälle. Sieltä nouset, kun käsittelet asiat ja uskallat antaa itsesi rakentua uudelleen. Omat heikkoudet, toisaalta myös omat vahvuudet tiedostaen.

Vierailija kirjoitti:

[quote author="Vierailija" time="10.03.2014 klo 01:20"]

 Aviomies on saanut pysyä. Muuten ihmissuhteissa olen karsinut energiasyöpöt ihmiset ja sellaiset "lohtukaverit", jotka haluavat vain käyttää hyväkseen jotenkin. En enää jaksa miellyttää ja pitää yllä naamiota. Aitous ja rehellisyys on ainoa tapa kokea yhteyttä toisiin.

 

31v.

 

Kuulostaa,e ttä tuon vaiheen läpikäyminen on sinulle tärkeää. MInulla tuo osoittautui vain vaiheeksi, en jäänyt itsekkääksi ja itsekeskeiseksi oman navan kaivelijaksi sittenkään. 

 

Tunnistan kyllä samaa. Olin raivoissani siitä, että lapsuudenperheessäni veli, veljen tarpeet, veljen kyvyt saivat kannustusta. Vaikka olin älykkäämpi koulussa, minullakin olisi ollut tunnetarpeita, olin lahjakas ja sitoutunut urheiluharrastukseeni mutta silti sain veljeni vanhoja varusteita, jotka olivat liian isoja. Olin raivoissani, että kolmekymppisenä heräsin samankaltaiseen kuvioon työpaikalla ja avioliitossani. Töissä puursin mutta miehet keräsivät kunnian ja käyttivät valtaa. Olin muuttanut miehen perässä toiselle paikkakunnalle, missä en saanut töitä kuin paikoista mihin olin ylikoulutettu. Kaikki olivat kiinnostuneita mieheni menestyksestä, minä olin vain sivujuonne.

 

Aloin tosi itsekkääksi. Mutta se tie ei vienyt kuin kylmettyneeseen sydämeen. Aloin hakea tasapainoa uhrautuvan marttyyrin ja kylmän itsekkään välillä. Löysin aidon välittämisen itsestä ja muista, tasa.arvoisina.

 

32 v.

 

Tyypillinen typerä vaimo. Tekee kaiken miehen eteen,suostuu elämään varjossa,kantaa useasti eri miesten nimiä ja päätyy lässyttämään. Sinun kaltaistesi takia naisia alistetaan. Miettisit mitä teet. Ihan turhaan välität muita naisia tuijottavasta aviomiehestä joka ei muuta asuinpaikkaa ja nimeä sinun takiasi. Raukat.

30v kriisissä, käskin mm.miehen painua helvettiin, mies lähti, palasi vasta 7kk päästä kotiin. Oli siihen astisen elämäni pahimmat kuukaudet.