Lue keskustelun säännöt.
Kolmenkympin kriisi pahana. Miten olette selvinneet?
Todella paha kolmenkympin kriisi. Tyhjyyden tunne. Tähänastiset elämän saavutetut tavoitteet eivät tunnu miltään. Haaveita on, mutta ne tuntuvat tyhjältä ilman sellaista ihmistä, joka haluaisi jakaa samat tavoitteet kanssani.
Haikailen nuoruuden perään ja ikävöin lapsuuttani, nuorta aikuisikääni ja kotiseutuani. Kaipaan jotain määrittämätöntä tunnetilaa entisestä elämästäni ikään kuin olisin menettänyt sen.
Nykyinen työ tuntuu puuduttavalta. Menestyksestä huolimatta en ole siihen tyytyväinen. Ajattelen myös, ettei nykyinen vakaus ole pysyvää vaan murtuu jossain vaiheessa. Pohdin, millaista olisi elää ilman niitä asioita, joita minulla nyt on. Uskon, että olisin siltikin tyytyväinen.
On tunnetta, ettei millään ole mitään merkitystä. Välillä kyllä parempia hetkiäkin. Masennusta tämä ei ole. Elämää vain hallitsevat tosi voimakkaasti elämänvaihekysymykset. Vertailen hirveästi itseäni muihin, vaikka ei pitäisi.
Tuntuu, että on tosi vähän aikaa, kun olin 20. En halua huomata kohta olevani neljäkymmentä.
Kommentit (446)
Vierailija kirjoitti:
Nostellaanpas tätä ketjua, sen verran paljon olen tästä saanut vertaistukea että josko omista tuskailuista olisi muille apua!
Olen 29v ja aivan ilmiselvä kolmenkymmenen kriisi päällä. Kaikki on periaatteessa ok: ura lupaavasti aluillaan ja oman alan mielenkiintoinen työ taskussa, ylempi korkeakoulututkinto vielä kesken, hyviä ystäviä, kiva asunto, pari antoisaa (mutta aikaavievää) harrastusta, lisäksi olen sinkku ja lapseton eli vapaa kuin taivaan lintu. Asiat on oikeastaan naurettavan hyvin, mutta niin vain yks kaks yllättäin paukahti kriisi päälle. Ahdistaa valtavasti ja päällimmäinen tunne on se, että mua on huijattu ja että tämä ei voi olla se elämän juju, vaan tuntuu kuin eläisin jonkun toisen ihmisen vierasta elämää. Parin kuukauden sisään olen alkanut kyseenalaistaa koko elämäntapani, arvoni ja valintani. Tekisi mieli vain hylätä kaikki ja karata jonnekin ulkomaille elämään villinä ja vapaana, tai edes värjätä hiukset vihreäksi ja ajaa prätkäkortti ja lyödä työt lekkeriksi. Vanhempiin tekisi mieli katkaista välit, vaikka ollaan oltu viimeiset 10 vuotta hyvissä väleissä - aivan kuin murrosikä olisi tullut uudestaan. Samalla kuitenkin omien vanhempien vanheneminen ahdistaa. On yhtä aikaa sellainen olo, että tekee mieli palata nuoruuteen, jolloin asuin ulkomailla, biletin villisti, harrastin irtosuhteita ja elin huolettomasti, ja toisaalta tuntuu että elämä on jumissa ja on pakko päästä eteenpäin ja hylätä entinen. Melkoista tunnetilojen vuoristorataa. Jotain sentään olen tehnyt fiksusti, kun en ole liian nuorena vakiintunut parisuhteeseen - tämä ahdistus olisi varmaan 3838467245 kertaa pahempi jos joutuisi vielä kaiken muun lisäksi miettimään että onko tämä nykyinen kumppani sittenkään se oikea. Tsemppiä kohtalontoverit.
N29
Ei hitto...
tuo ei ole mitään verrattuna siihen mitä on tulossa.
Laitahan turvavyöt päälle ja valmistaudu alamäkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
oon 17 ja mulla on jo nyt erittäin paha ikäkriisi. tuntuu, etten ole saavuttanut mitään elämälläni, vaikka kyllä mä järjellä tajuan, että kaikki on vielä edessä. tilannetta ei auta yhtään sosiaalinen media, jossa näkee 6-vuotiaita jotka ovat saavuttaneet enemmän elämässään kuin minä tulen koskaan saavuttamaan.
Lähdin Nykiin viettämmään 30-kymppisiä... auttoi
"Kolmenkympin".... Muhahaha... Odotapas viidenkympin kriisiä!
Onko nykyään jokainen itsetutkiskelun paikka ja elämänvaihe joku hiton kriisi? Pitäsköhän munkin jo näin päälle viiskymppisenä ruveta kriiseileen edes ekan kerran ja hommata vaikka se kuuluisa prätkä? Enpä taida viitsiä, annan mielummin teidän kolmekymppisten kriiseillä munkin puolesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen huomannut, että ikäkriisi iskee aina, kun ”suoritan” elämääni (vastaavasta asiasta taisi joku muukin jo mainita). Joskus 19-24 -vuotiaana jotenkin vielä ajattelin, että sitten kun minulla on tutkinto ja työ ja sitä ja tätä, niin elämä alkaa kukoistamaan. Todellisuudessa parasta elämää on tämä tässä ja nyt. Tulisi yrittää nauttia jokaisesta mahdollisuudesta ja terveestä päivästä. Aina tätä ei vain tahdo muistaa.
Olen nyt 29-vuotias ja täytän vajaan vuoden päästä 30. En jaksa murehtia asiasta.
Vierailija kirjoitti:
Onko nykyään jokainen itsetutkiskelun paikka ja elämänvaihe joku hiton kriisi? Pitäsköhän munkin jo näin päälle viiskymppisenä ruveta kriiseileen edes ekan kerran ja hommata vaikka se kuuluisa prätkä? Enpä taida viitsiä, annan mielummin teidän kolmekymppisten kriiseillä munkin puolesta.
Viestin passiivisagressiivisesta sävystä päätellen voisi tehdä sulle ihan hyvää käydä läpi kunnon ikäkriisi ja tutustua omaan itseen, niin ei tarvitse viettää jäljellä olevia vuosia ihan noin hampaat irvessä ;)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kriisi ja kriisi. Sen siitä suorittamisesta ja statuksen perässä juoksemisesta saa. Ei ihmistä mitata noilla, ei ainakaan omaa onnellisuutta. Ihmisen onnistumista elämässä tulisikin arvioida onnellisuuden perusteella, eikä saavutuksien ja aseman perusteella. Kaikilla ei ole samoja lähtökohtia tai resursseja elämään, mutta onnellinen voi olla kuka vain.
Vierailija kirjoitti:
Onko nykyään jokainen itsetutkiskelun paikka ja elämänvaihe joku hiton kriisi? Pitäsköhän munkin jo näin päälle viiskymppisenä ruveta kriiseileen edes ekan kerran ja hommata vaikka se kuuluisa prätkä? Enpä taida viitsiä, annan mielummin teidän kolmekymppisten kriiseillä munkin puolesta.
Katsos kun kolmekymppisenä on elämä ohi ja tuntee kuolon jo jäytävän luissa. Kaikki nuoruuden ystävät ovat perustamassa perheitään ja maksamassa asuntolainojaan. Ei kukaan enää lähde juhlimaan iltaisin ja on niiiiin yksinäistä. Syksyn lehdet putoilevat puista ja on hiljaista. On se kamalaa.
Ja herranjumala! Ryppyjäkin on ilmestynyt!
T. M52
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Selvisin hyvin! Laitoin koko elämäni uusiksi: erosin aviomiehestä, muutin toiselle paikkakunnalle, vaihdoin työtä, löysin uuden miehen, menin naimisiin, sain lapsen. Tämä kaikki alkoi, kun olin just täyttänyt 29. Lapsen sain 30,5 vuotiaana.
Ja sama uusiksi sitten 39-vuotiaana? Ja sitten sama 49-vuotiaana? On nimittäin olemassa ihmistyyppi, jonka tarvitsee laittaa kaikki uusiksi tasaisin välein. Mikä on OK, kunhan vain et hanki parisuhdetta tai lapsia.
Se on helppoa kun mietit ettei sulla ole 50 vuotias kriisiä.
Sun ikä on ihan paras ja samoin 40v.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Perustakaa te viisikymppiset oma ketju kriisistänne. Tämä on kolmekymppisille!
Vierailija kirjoitti:
Perustakaa te viisikymppiset oma ketju kriisistänne. Tämä on kolmekymppisille!
Aamen!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on ollut niin vauhdikas ja mielenkiintoinen elämä, etten ole ehtinyt yhtään kriisiä käymään läpi. Ei 30-, 40- tai 50- kriisiä tai villitystä, kohta on kuusikymppiset, mutten kyllä ehdi vieläkään kriiseilemään.
Se ajatus, että kertareissulla täällä ollaan ja se on paras hyväksyä. Asian kanssa vaan pitää pystyä elämään ja olemaan. Loppuun asti.
Ap: teet toisen gradun, töissä vielä yhden niinku tosi tärkeän presentaation, käyt taas New Yorkissa, vedät pari salaattia lisää, viinilasillisella tai kymmenellä siskojen kanssa ja Tinderistä vieä muutama ahkerasti pumppaillut äijä. Siitä on ihaillun sinkkunaisen täyteläinen elämä tehty.
Ai niin. Aamupalaksi muistat kulauttaa viinilasillisen kanssa masennuslääkkeet. Kuten kanssasisaresi.
Vierailija kirjoitti:
Ap: teet toisen gradun, töissä vielä yhden niinku tosi tärkeän presentaation, käyt taas New Yorkissa, vedät pari salaattia lisää, viinilasillisella tai kymmenellä siskojen kanssa ja Tinderistä vieä muutama ahkerasti pumppaillut äijä. Siitä on ihaillun sinkkunaisen täyteläinen elämä tehty.
Ai niin. Aamupalaksi muistat kulauttaa viinilasillisen kanssa masennuslääkkeet. Kuten kanssasisaresi.
Kateellisten panettelua! Miten tämä menee aina vauva.fissä tähän?
Ikää mittarissa myös se 29 ja kolmekymppisyys ahdistaa. Arkipäivät vaan kuluu ohitse, jokainen samanlaisena. Tykkään työstäni todella, mutta kaikki palkka hupenee normaaliin elämiseen ja lainan maksuihin, enkä pysty panostamaan vapaa-ajallani niihin asioihin, joihin haluaisin.
Haluaisin joskus yhden lapsen, mutta ahdistaa kun tietää että päätös asiasta pitäisi tehdä parin vuoden sisällä. Voisin helposti vielä seuraavat kymmenen vuotta elää vain itseäni ja kumppanini varten. Also lapsi tietäisi vain lisää rahan menoa.
Mitään ei jaksa enää niinkuin ennen ja kaikki asiat ja ihmiset vtuttaa. Juon 2 lasia viiniä vkloppuna ja siitä seuraa karmea olo. Syön jotain muuta kuin salaatinlehtiä ja kaikki kertyy mahamakkaroiksi.
Silmäpusseillanikin on silmäpussit ja yrittäessäni meikata niitä piiloon, näytän 40v- Penalta dragissa. Vanhat vaatteet näyttää päällä naurettavalta, mutta kun yritän aikuistaa vaatekaappini sisältöä, muutun tantaksi.
Aikuisuus on pelkkää huijausta.
Ikään kannattaa aivan oikeasti alkaa suhtautumaan numeroina. Sillä se 30v, 40v tai 50v tulee aivan joka ikiselle jos hengissä pysyy. Sitä ei voi mitenkään hidastaa tai estää. Näin perusasian ymmärtää valitettavasti usein vain kun sen on vaarassa menettää. Esimerkkinä syöpä. Ei ihan oikeasti ole väliä, että ikää ja kiloja kertyy. Olet elossa! Kaikki eivät aivan aikuisten oikeasti ole.
Lopeta stressaaminen ja nauti matkasta. Täällä ollaan kaikki aivan pieni hetki. Pienen pieni hetki.
Nostellaanpas tätä ketjua, sen verran paljon olen tästä saanut vertaistukea että josko omista tuskailuista olisi muille apua!
Olen 29v ja aivan ilmiselvä kolmenkymmenen kriisi päällä. Kaikki on periaatteessa ok: ura lupaavasti aluillaan ja oman alan mielenkiintoinen työ taskussa, ylempi korkeakoulututkinto vielä kesken, hyviä ystäviä, kiva asunto, pari antoisaa (mutta aikaavievää) harrastusta, lisäksi olen sinkku ja lapseton eli vapaa kuin taivaan lintu. Asiat on oikeastaan naurettavan hyvin, mutta niin vain yks kaks yllättäin paukahti kriisi päälle. Ahdistaa valtavasti ja päällimmäinen tunne on se, että mua on huijattu ja että tämä ei voi olla se elämän juju, vaan tuntuu kuin eläisin jonkun toisen ihmisen vierasta elämää. Parin kuukauden sisään olen alkanut kyseenalaistaa koko elämäntapani, arvoni ja valintani. Tekisi mieli vain hylätä kaikki ja karata jonnekin ulkomaille elämään villinä ja vapaana, tai edes värjätä hiukset vihreäksi ja ajaa prätkäkortti ja lyödä työt lekkeriksi. Vanhempiin tekisi mieli katkaista välit, vaikka ollaan oltu viimeiset 10 vuotta hyvissä väleissä - aivan kuin murrosikä olisi tullut uudestaan. Samalla kuitenkin omien vanhempien vanheneminen ahdistaa. On yhtä aikaa sellainen olo, että tekee mieli palata nuoruuteen, jolloin asuin ulkomailla, biletin villisti, harrastin irtosuhteita ja elin huolettomasti, ja toisaalta tuntuu että elämä on jumissa ja on pakko päästä eteenpäin ja hylätä entinen. Melkoista tunnetilojen vuoristorataa. Jotain sentään olen tehnyt fiksusti, kun en ole liian nuorena vakiintunut parisuhteeseen - tämä ahdistus olisi varmaan 3838467245 kertaa pahempi jos joutuisi vielä kaiken muun lisäksi miettimään että onko tämä nykyinen kumppani sittenkään se oikea. Tsemppiä kohtalontoverit.
N29