Lue keskustelun säännöt.
Kolmenkympin kriisi pahana. Miten olette selvinneet?
Todella paha kolmenkympin kriisi. Tyhjyyden tunne. Tähänastiset elämän saavutetut tavoitteet eivät tunnu miltään. Haaveita on, mutta ne tuntuvat tyhjältä ilman sellaista ihmistä, joka haluaisi jakaa samat tavoitteet kanssani.
Haikailen nuoruuden perään ja ikävöin lapsuuttani, nuorta aikuisikääni ja kotiseutuani. Kaipaan jotain määrittämätöntä tunnetilaa entisestä elämästäni ikään kuin olisin menettänyt sen.
Nykyinen työ tuntuu puuduttavalta. Menestyksestä huolimatta en ole siihen tyytyväinen. Ajattelen myös, ettei nykyinen vakaus ole pysyvää vaan murtuu jossain vaiheessa. Pohdin, millaista olisi elää ilman niitä asioita, joita minulla nyt on. Uskon, että olisin siltikin tyytyväinen.
On tunnetta, ettei millään ole mitään merkitystä. Välillä kyllä parempia hetkiäkin. Masennusta tämä ei ole. Elämää vain hallitsevat tosi voimakkaasti elämänvaihekysymykset. Vertailen hirveästi itseäni muihin, vaikka ei pitäisi.
Tuntuu, että on tosi vähän aikaa, kun olin 20. En halua huomata kohta olevani neljäkymmentä.
Kommentit (446)
Kohta oot jo 40 ja sitten vasta itkettääkin, koska olet jo vanha.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen vasta 25, mutta elämäni on mennyt jo aika väärin tähän mennessä. Minulla ei ole mitään mitä muilla on. Ei ystäviä, parisuhdetta, töitä tai opiskelupaikkaa. Toiset jo valmistuvat opiskelujen jälkeen ja itse en pääse millään edes aloittamaan. Sitten varmaan minun on pakko mennä välillä amikseen ja saada ammatti, vaikka en haluaisi. Amiksessa ei ole mitään vikaa, mutta itse ajattelin aina, että kyllä minä yliopistoon pääsen. Toisaalta sekin on noloa olla aivan tyhjän päällä. Monilla on jo lapsia tai hyvä työpaikka. Itse haaveilen vaan "normaalista" elämästä, että olisi edes niitä ystäviä. Paljon ikäviä ihmisiä on ollut elämässäni ja en tiedä olenko vieläkään päässyt kaikesta yli. Monia vuosia meni vaan toipumiseen. Arvostaisin "normaalia" elämää, jota en ole saanut kokea lapsuuden jälkeen.
Mua ahdistaa. Oon 28-vuotta, mutta haikailen nuoruutta ja teinijuttuja, esim. Kotibileitä ja pussikaljottelua.
Ei mun elämässä ole mitään vikana, päinvastoin, oon onnellinen. Elämä on turvallista ja menee eteenpäin omalla painollaan.
ehkä kadun sitä, etten elänyt kunnon nuoruutta. Olin aina vain kotona, kun toiset nuoret olivat ryyppäämässä.
T. Ujo introvertti
Aijaa. Mulla lähestyy 50 eikä ole koskaan ollut mitään ikäkriisejä. Sillä mennään mitä on kulloinkin.
Pikku hiljaa alkaa helpottaa, kun täytän ensi kuussa 48.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
[quote author="Vierailija" time="09.03.2014 klo 23:15"]
Tulipa mieleen, että tein saman tempun 27-vuotiaana kuin nro 3. Lisäksi vaihdoin ammatinkin, eli menin oppisopimustyöpaikkaan opiskelemaan täysin eri ammatin. Kaikki kerralla uusiksi.
Mutta ei lopullista apua... Eikö kukaan tunnista tuota rajallisuuden tunnetta omakseen? Onko mulla viidenkympin kriisi etuajassa? Aivan käsittämättömiä, ja huikaisevan pelottavia, tyhjiä tunteita, ei niitä oikein voi kuvaillakaan sanoilla. Niiden aikaan saamiseen riittää toisinaan vain kun katsoo taivaalle. Tai katsoo vaikka lastaan. Se on vasta elämänsä alussa, kehittyy, eikä vanhene, ihan koko elinkaari on vielä edessä. On siinä hyvin paljon kaunistakin. 2
Tunnistan tämän. Haluaisin elää niin että voisin kuolla tyytyväisenä.
Niin, tuntuu ihan pahalta myöntää, että en enää rakasta. Haluan tuntea seksuaalista vetoa. Haluan haluta miestä. Miehenä.
Kiima syttyy miehekkyydestä.
Haluan miehekkään miehen. Joka on peniskeskeinen, joka ei aina osaa tulkita tunteitaan. Joka on lämmin ja rakastava. Joka kiintyy..
isällinen.
Uuh...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen 28, ja kova kriisi mullakin päällä. Ahdistaa kun kaikki kaverit asuvat omissa asunnoissa, omistavat hienot autot ja ovat hyväpalkkaisissa töissä, tai omaavat rikkaan suvun/puolison. Somessa päivittelevät kuinka lähtevät taas ulkomaille tai hienoon ravintolaan illalliselle. Suurin osa pääsi töihin suoraan opiskelujen aikaiseen harjoittelupaikkaan, me miehen kanssa ei luultavasti siksi koska ollaan molemmat sellaisia ujoja hiirulaisia eikä ekstrovertti-moottoriturpia... Asutaan vuokralla varmaan koko loppuikämme ja ajellaan vanhalla skodalla vielä seuraavat 15 vuotta, tehdään siis pienipalkkaisia hanttihommia vaikka ollaan amk-koulutettuja. Ei millään työllistytä oman alamme hommiin. Mies haluaisi yliopistoon, mutta mites me sitten pärjätään...
Jotenkin me kolmenkympin kieppeillä olevat ollaan kovia vertailemaan toistemme elämiä, ja siitä seuraa kateutta ja katkeruutta.
Olen saman ikäinen ja mulla ainakin perspektiiviä on muuttanut sekä oma että läheisten sairastaminen. Sairastuin 2 kertaa vakavasti tässä 20 ikävuoden jälkeen,toinen jäi krooniseksi eli sen kanssa pärjäillään loppuelämä. Sä et nyt näe,että MONET meidän ikäiset kamppailee sairauksien,vammaantumisten ym.hankaluuksien kanssa. Kaikki eivät pääse koskaan työelämään. Se,mitä sullakin on EI ole itsestäänselvyys. Me ollaan vasta nuoria,monet hankkii ne omistusasunnot ja lapsetkin vaikka lähemmäs 40-vuotiaana. Elämä kerkeää muuttua vielä moneen kertaan. Pitää hyväksyä ettei oma elämä mene saman kaavan mukaan,kuin jollain kaverilla. Ei se sitä tarkoita että kaava olisi huono.
Tämä oli kauniisti sanottu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miehellä kolmenkympin kriisiin auttaa se, kun saa kauniilta, hoikalta, parikymppiseltä nuorelta naiselta. 🤗
Vierailija kirjoitti:
Miehellä kolmenkympin kriisiin auttaa se, kun saa kauniilta, hoikalta, parikymppiseltä nuorelta naiselta. 🤗
Ja neljänkympin kriisiin auttaa se, kun etsii netistä sopivia videoita ja voi kuvitella saavansa kauniilta, hoikalta ja parikymppiseltä nuorelta naiselta. ;)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Selvisin hyvin! Laitoin koko elämäni uusiksi: erosin aviomiehestä, muutin toiselle paikkakunnalle, vaihdoin työtä, löysin uuden miehen, menin naimisiin, sain lapsen. Tämä kaikki alkoi, kun olin just täyttänyt 29. Lapsen sain 30,5 vuotiaana.
Karmaa odotellessa nauti nyt!
Vierailija kirjoitti:
Kolmonen jatkaa vielä: Sain uuden elämän! Oli ihanaa vaihtaa se kaikki vanha uuteen. Harmitti jälkeen päin, etten aiemmin repäissyt. Mutta 30v on hyvä aika remontoida elämä, jos siihen tarvetta on!
Ihanaa! Sait vaihtaa ja hylätä aviomiehesi,vaikka olit lupautunut hänelle. Tämä on sitä parasta elämää ja sitte vaa uuteen suhteeseen, minulle vain uutta ja parasta.
Menneillä likaisilla ( sovittamattomilla )teoilla on tapana tulla koputtelematta takaisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä irtisanouduin työstä, erosin parisuhteesta ja ostin uuden asunnon kolmenkympin kriisissä. Näin jälkikäteen ajateltuna vain ensimmäinen oli järkevä ratkaisu.
Siis onko ihmisten mielestä 27 vuotias tosiaan ikäloppu? Mulla ei ole mitään kunnon elämää ollutkaan moneen vuoteen kun on mennyt masennukseen ja ahdistukseen ja tragedioista ja lapsuudesta toipumiseen. Olen siis 26. Tuntuu vähän surulliselta että minun elämäni on jo ohi ennenkuin se alkoikaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Selvisin hyvin! Laitoin koko elämäni uusiksi: erosin aviomiehestä, muutin toiselle paikkakunnalle, vaihdoin työtä, löysin uuden miehen, menin naimisiin, sain lapsen. Tämä kaikki alkoi, kun olin just täyttänyt 29. Lapsen sain 30,5 vuotiaana.
Tälläista lukies tulee huono olo. "Uudistus" innossasi romutit yhden ihmisen,miehesi ja siitäkö se riemu repesi.
Iski paha 3-kympin kriisi. Meinasi mennä elämä risaseksi mutta sitten löysin Jeesuksen ja olen niin onnellinen siitä, elämä tasoittui ja kaikki hyvin nyt 4-kymppisenä. Jeesus edelleen tärkeimpäni! :)
H40V kirjoitti:
Tällaiset foorumit ovat varmaan huonoimpia paikoja kysyä vinkkejä mihinkään kriisiin. Tulee vinkkejä ja toimintaohjeita, jotka eivät ole pakosti millään tapaa toimivia sinun tapauksessa. Ei elämää voi resetoida vaihtamalla ja muuttamalla kaikkea ympärillä. Se on vain pakenemista ja asioiden käsittelemättä jättämistä. Suurilla muutoksilla saa asiat näyttämään konkreettisesti erilaisilta, mutta tuoko se onnea? Ehkä, ehkä ei. Aina toki voi uskotella itselleen niin pitkään, kunnes siihen lopulta uskoo (fake it till you make it). Ihmiset tekevät aina enemmän välttääkseen kipua, kuin saavuttaakseen onnea.
Kriisit ovat parhaita alustoja henkiseen kasvuun. Annatko sen rikkoa sinut vai takoa sinusta kovemman, paremman? Mieti ensin mikä ahdistaa, mikä ei ole ok. Päätä mitä haluat elämältäsi ja millainen sen tulisi olla vaikapa vuoden päästä ja tee sen eteen jotain, edes pieniä muutoksia. Valitse taistelut, jotka voit voittaa. Sen sijaan, että kysyt itseltäsi, miksi en saavuta mitään. Kysy mielummin, mitä teen, että saavutan haluamani. Onko todellinen ongelma lopulta vain tapasi nähdä ja kokea asioita? Se on opittua ja täysin muutettavissa. Monesti vain uraudumme näkemään asiat yhdellä tavalla. Se on helppoa ja ihmiset ovat laiskoja yrittääkseen mitään uutta.
Parisuhteessa 50% on sinun osuutesi kaikesta. Jos et ole onnellinen, ei se toinenkaan sinua onnelliseksi tee. Päin vastoin, jos olet synkkä, tulet peilaamaan synkkyyttä toisen kautta itseesi. Lopulta ajattelet, että toinen on syyllinen tähän. Aina on helpompi hakea vikaa muualta kuin itsestä. Toisaalta, jos ruokit suhdettasi hyvällä. Annat ilman, että odotat saavasi takaisin (Rakkaus ei ole vaihtokauppaa). Tulet huomaamaan, kuinka peilaatkin hyvää toisen kautta itseesi. Pikku hiljaa tapahtuu muutos, jossa molemmat alkavat kokea onnellisuutta. Suhteen dynamiikan muutokseen riittää yhden ihmisen panos. Kun kiittää asioista, joita toinen tekee. Eikä siis valita asioista mitä toinen jättää tekemättä. Koko paketti alkaa muuttamaan kurssia.
Pettymykset johtuvat siitä, että elämä ei mene kuten olet sen suunnitellut. Odotuksesi ja todellisuus eivät kohtaa toisiaan. Asiat, joihin voit vakuttaa... vaikuta. Asiat, joihin et voi vaikuttaa... muuta suunnitelmasi. Älä anna itsesi olla tuuliajolla, älä pakene... Näe vaivaa, kasva ihmisenä ja saavuta todellinen onnellisuus.
Voi että oli hyvin kirjoitettu:)
Valitettavan moni on ensitöikseen halunnut erota kumppanistaan. Tämäkö on se ratkaisu,että rikotaan/hylätään alkuun se rakkain ihminen ja sitten lähdettään rakentamaan uutta minää?
Koska omat vuodetaika tarkalleen 20-30 menivät vakavien MT ongelmien hoidossa terapiassa ja lääkkeillä, olen nykyään todella tyytyväinen 32 vuotias. Olen käynyt läpi nuo kuvatut kriisit ja tunteet silloin. Vaikea lapsuus voi todella tuhota ihmisen psyykkeen ja viedä vuosia elämästä. Toisaalta elän nyt unelmaani, joten olen kiitollinen
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Selvisin hyvin! Laitoin koko elämäni uusiksi: erosin aviomiehestä, muutin toiselle paikkakunnalle, vaihdoin työtä, löysin uuden miehen, menin naimisiin, sain lapsen. Tämä kaikki alkoi, kun olin just täyttänyt 29. Lapsen sain 30,5 vuotiaana.
Tälläista lukies tulee huono olo. "Uudistus" innossasi romutit yhden ihmisen,miehesi ja siitäkö se riemu repesi.
Erot ovat ihan arkipäivää ja se kyllä osuus suurimman osan meistä kohdalle. Ei ole järkeä jäädä suhteeseen, jossa ei ole onnellinen. Ei edes sille toiselle osapuolelle, joka voi etsiä puolison, joka oikeasti haluaa olla yhdessä.
Minulla on varmaan ollut kolmenkympin kriisi vähän etupainoitteisesti. Sen laukaisi toisen (ja viimeisen) lapsen saaminen 26-vuotiaana. Nyt täytän kohta 29 ja en ole koskaan elämässäni ollut näin onnellinen, tasapainoinen ja avoin muutokselle. Osin tähän pisteeseen tuleminen laukaisi myös kriisin parisuhteessa, mutta ei mitään sellaista mistä emme yhdessä haluaisi ja voisi selvitä. Nyt minulla on ehkä vihdoinkin uskallusta olla avoimempi suhteessammekin.
Olen kouluttautunut nuorena alalle, joka ei koskaan innostanut. En kuitenkaan nähnyt potentiaaliani muuhunkaan. Sain lapset nuorena ja yritin väkisin saada koko elämänsisällön äitiydestä ja hyvästä vaimoudesta ja sen rinnalla tehdä suorittavaa työtä. Meillä on ollut asiat aina todella hyvin taloudellisesti, joten rahaa ei ole täytynyt koko aikuiselämänä miettiä. Toisen lapsen saaminen kuitenkin kriisiytti oman tilanteen henkilökohtaisen elämäni osalta, koska tajusin ettei pakotietä vanhemmuuteen enää olisi ja hoitovapaan jälkeen pitäisi palata niihin hommiin, joita vihaan. Se ei vaan tuntunut mahdolliselta, joten lähin tavoittelemaan mahdotonta opiskelupaikkaa. Koko prosessi oli hirveän kasvattava ja löysin sen itseni mitä aina koin olevani, mutten uskonut pystyväni siihen. Pystyin sitten kuitenkin!
Akateeminen maailma on vienyt aivan mukanaan, en voi ymmärtää että odotin näin kauan ja yritin taivuttaa itseäni joksikin muuksi kuin olen (kerrottakoon, että olen täysin kouluttamattomasta suvusta, jossa on paljon sosiaalisia ongelmia). Nautin jokaisesta päivästä opiskelujen parissa ja olen jatkuvasti yhtä hymyä :) Tohtorin lakinkin saan painaa päähäni samalla kun valmistun uuteen ammattiini. Vanhemmuus on edelleen tärkeä asia, mutta se jakautuu tasaisesti ja nyt itseasiassa isä on ottanut suurempaa vastuuta lapsista jotta minäkin pääsen kokeilemaan siipiäni. Avioliitto on ja pysyy, siitä ei ole tarvetta pois 12 yhdessä vietetyn vuoden jälkeenkään, mutta muutoksessa se on ollut.
Vihdoinkin tuntuu, että teen jotain myös itseäni varten, en vain lapsiani ja puolisoani. Ja se tuntuu hyvältä!
Resepti: viinaa, viinaa ja viinaa.
Kyllä se ennen viidettäkymppiä alkaa helepottaa..