Lue keskustelun säännöt.
Kolmenkympin kriisi pahana. Miten olette selvinneet?
Todella paha kolmenkympin kriisi. Tyhjyyden tunne. Tähänastiset elämän saavutetut tavoitteet eivät tunnu miltään. Haaveita on, mutta ne tuntuvat tyhjältä ilman sellaista ihmistä, joka haluaisi jakaa samat tavoitteet kanssani.
Haikailen nuoruuden perään ja ikävöin lapsuuttani, nuorta aikuisikääni ja kotiseutuani. Kaipaan jotain määrittämätöntä tunnetilaa entisestä elämästäni ikään kuin olisin menettänyt sen.
Nykyinen työ tuntuu puuduttavalta. Menestyksestä huolimatta en ole siihen tyytyväinen. Ajattelen myös, ettei nykyinen vakaus ole pysyvää vaan murtuu jossain vaiheessa. Pohdin, millaista olisi elää ilman niitä asioita, joita minulla nyt on. Uskon, että olisin siltikin tyytyväinen.
On tunnetta, ettei millään ole mitään merkitystä. Välillä kyllä parempia hetkiäkin. Masennusta tämä ei ole. Elämää vain hallitsevat tosi voimakkaasti elämänvaihekysymykset. Vertailen hirveästi itseäni muihin, vaikka ei pitäisi.
Tuntuu, että on tosi vähän aikaa, kun olin 20. En halua huomata kohta olevani neljäkymmentä.
Kommentit (446)
Vierailija kirjoitti:
Perustakaa te viisikymppiset oma ketju kriisistänne. Tämä on kolmekymppisille!
Juu ja me wanhukset nauretaan teille junioreille.
Te ette tiedä vielä mistään mitään, vasta pääsitte vaipoistanne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Perustakaa te viisikymppiset oma ketju kriisistänne. Tämä on kolmekymppisille!
Juu ja me wanhukset nauretaan teille junioreille.
Te ette tiedä vielä mistään mitään, vasta pääsitte vaipoistanne.
Juu ei näköjään ikä aina takaa kypsyyttä...
Naurattaa nämä vihaiset vanhat ihmiset täällä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Perustakaa te viisikymppiset oma ketju kriisistänne. Tämä on kolmekymppisille!
Juu ja me wanhukset nauretaan teille junioreille.
Te ette tiedä vielä mistään mitään, vasta pääsitte vaipoistanne.
Juu ei näköjään ikä aina takaa kypsyyttä...
No ei todella takaa. Kolmekymppiset käyttäytyvät kuin lapset.
Kehotan kaikkia teitä kolmenkympin "kriisissä" painiskelevia tallentamaan tämä viestiketju ja tarkastelemaan tilannetta parinkymmenen vuoden kuluttua.
Ehkä silloin ymmärrätte meidän viisikymppisten perspektiiviä.
Neljänkympin jälkeen alkaa elämä. Eikä se tarkoita vastakkaisen sukupuolen perässä juoksua tai muuta vastaavaa. Opitte, ettei elämä ole mustavalkoista vaan sisältää pelkästään harmaan eri sävyjä.
(Taidatte muuten olla niitä, joille viriilien vanhempienne harrastama seksi on jotain ällötävän kamalaa)
Ihan oikeasti; Hakekaa kriisiapua nyt äkkiä. Ottakaa pilleri(tai tutti) ja menkää peiton alle.
M52
Vierailija kirjoitti:
Miehellä kolmenkympin kriisiin auttaa se, kun saa kauniilta, hoikalta, parikymppiseltä nuorelta naiselta. 🤗
Auttaa muuten viidenkympin kriisiinkin. Nimimerkillä kokemusta on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Naurattaa nämä vihaiset vanhat ihmiset täällä.
No tässä ketjussa niitä tasan yksi ja ei nuoremmakaan (kuten ap) kovin hilpeitä vaikuta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Perustakaa te viisikymppiset oma ketju kriisistänne. Tämä on kolmekymppisille!
Juu ja me wanhukset nauretaan teille junioreille.
Te ette tiedä vielä mistään mitään, vasta pääsitte vaipoistanne.
Juu ei näköjään ikä aina takaa kypsyyttä...
No ei todella takaa. Kolmekymppiset käyttäytyvät kuin lapset.
Kehotan kaikkia teitä kolmenkympin "kriisissä" painiskelevia tallentamaan tämä viestiketju ja tarkastelemaan tilannetta parinkymmenen vuoden kuluttua.
Ehkä silloin ymmärrätte meidän viisikymppisten perspektiiviä.
Neljänkympin jälkeen alkaa elämä. Eikä se tarkoita vastakkaisen sukupuolen perässä juoksua tai muuta vastaavaa. Opitte, ettei elämä ole mustavalkoista vaan sisältää pelkästään harmaan eri sävyjä.
(Taidatte muuten olla niitä, joille viriilien vanhempienne harrastama seksi on jotain ällötävän kamalaa)
Ihan oikeasti; Hakekaa kriisiapua nyt äkkiä. Ottakaa pilleri(tai tutti) ja menkää peiton alle.
M52
Juu, uskotaan, mutta kun tämän keskustelun aihe oli tosiaankin se kolmenkympin kriisi, siitä selviytyminen ja vertaistuki. Te viisikymppiset voitte varmasti perustaa oman ketjun niin ei tarvitse täällä möyhöttää :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Naurattaa nämä vihaiset vanhat ihmiset täällä.
No tässä ketjussa niitä tasan yksi ja ei nuoremmakaan (kuten ap) kovin hilpeitä vaikuta.
jos minua tarkoitat, niin en ole vihainen. Näin vanhempana naurattaa tuo nuoren ihmisen itselleen aiheuttama tragedia suhteutettuna todelliseen elämään.
Jörn Donner totesi jotenkin näin: "Ennen viittäkymmentä ikävuotta ei ajattele kuolemaa koskaan ja sen jälkeen joka päivä"
Suhteellisuudentajua peräänkuulutan
M52
Vierailija kirjoitti:
[quote author="Vierailija" time="09.03.2014 klo 22:34"]
Tuntuu, että on tosi vähän aikaa, kun olin 20. En halua huomata kohta olevani neljäkymmentä.
Muahahah juuri niin se menee että huomaat kohta olevasi 40, mutta lohdutan että sitä seuraava vuosikymmen menee VIELÄKIN NOPEAMMIN!
Sama täällä. 42v ja voin sanoa että se aika, mikä meni 20-30v, tuntuu noin kolmelta vuodelta kun menee 30-40. Jos ajan kuluminen nopeutuu samaa tahtia niin kohtahan sitä on jo 70. Nuoret eivät tajua sitä että silloin aika junnaa paikallaan, eikä etene tai kulu oikein ollenkaan. Tässä iässä se menee ihan älytöntä nopeutta, mutta ei sitä voi toiselle kertoa, se pitää itse kokea ja sitten onkin jo liian myöhäistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä 30v nainen. Lapsuuteni ja nuoruuteni oli todella rankka. Hyvin aikaisin tein päätöksen: 30vuotiaaksi asti yritän parantaa elämääni, jos tämä silloinkin on yhtä p*skaa niin luovutan..Noh nyt elämäni on ok ja se riittää. Olen positiivisesti yllättynyt.
Kolmekymppisenä ei ollut mitään kriisiä, eikä nelikymppisenäkään.
Nyt viidenkympin lähestyessä on alkanut hiukan arveluttamaan, että saako sitä edelleen olla sisäisesti noin kaksvitonen vai pitääkö pikkuhiljaa alkaa mukautua ikäisekseen?
Kuitenkin pikkuhiljaa alkaa tajuta oman kuolevaisuutensa. Jos töitä riittää, niin eläke kutsuu 20 vuoden päästä. Kolmekymppisenä se oli noin 67% siihenastisesta elämästä.
Nyt hiukan reilu 40%.
Joka tapauksessa elinvuosia on oletettavasti enemmän takana kuin edessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joillekin tuo ikäkriiseily vaan on tyypillistä. Äitini ikäkriiseilyä seuranneena voin sanoa, että vaan pahenee aina seuraavalle vuosikymmenelle siirryttäessä (äitini on 75 vuotta, itse olen 45). En ole itse kärsinyt ikäkriiseistä enkä ajatellut aloittaa. Sanoisin, että kyse on asenteesta. Jotkut vaan jää vellomaan tunteisiinsa herkemmin kuin toiset. Ikä auttaa asettamaan asiat sopivaan perspektiiviin. En haluaisi olla 20- tai 30-kymppinen enää. Nyt on hyvä näin.
Minäkin koen kolmenkympin kriisiä, olen juuri valmistunut ylempään korkeakoulututkintoon, on vakituinen työpaikka ja ainakin toistaiseksi vakaa perhe-elämä. Mutta tuntuu kuin jotakin puuttuisi. Vellon edelleen lukioaikojen päätöksissä ja harmittelen tekemiäni ammatinvalintaratkaisuja. Olen aina ajatellut, että teen järkeviä päätöksiä mutta nyt jotenkin on alkanut tuntumaan että lähes kaikki nuorempana tehdyt päätökset olisi pitänyt jättää tekemättä. Ajattelenko kymmenen vuoden päästä myös näin, että nyt tekemäni päätökset olisi pitänyt jättää tekemättä.. en ainakaan toivo sitä.
Yhtenä päivänä tekisi mieli erota, toisena päivänä ostaa omakotitalo ja seuraavana päivänä vaihtaa paikkakuntaa ja etsiä uusi työpaikka. Tarvitsen jonkun projektin, joka pitää minut kiireisenä ja ajatukset hallinnassa. Nyt tuntuu kuin olisin tuuliajolla ja jos joku isompi aalto tulee vastaan niin se vie mukanaan. Tämä tunne on uusi, sillä ei aikaisemmin tätä ole ollut.
Nyt en tiedä mitä haluan ja mitä toivon elämältä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvin selvisin, kun ei tullut. Mutta minä en haekaan kriisejä akkainlehdistä.
Mulla oli tuo 25vuotiaana, kun valmistuin alaltani, olin tosi masentunut ja yksinäinen. Lähdin reppureissaamaan vuodeksi. Kokemus oli haastava mutta tosi antoisa. Sieltä palattuani muutin ihan uudelle paikkakunnalle. Lopulta löysin töitä ja miehen. Nyt on levollinen mieli, olen sopeutunut uuteen elämänvaiheeseen. Ikää 29.
Siis mulla on aivan samat tuntemukset!
Alkoi kun täytin 28 ja edelleenkin sama tunne nyt 31 vuotiaana
Vierailija kirjoitti:
Ihan ajan kanssa olen selvinnyt. Myös miehen tapaaminen kriittisellä hetkellä on auttanut asiaa, samoiten uusien opintojen ja töiden aloittaminen sekä maisemanvaihto. Vielä on pakka hieman sekaisin lähinnä työuran suhteen (tai sen puutteen) sekä kroonisen rahapulan takia, mutta valoa näkyy jo tunnelin päässä. Ei ole kyllä helppoa hyväksyä ikääntymistä tai orastavia kremppoja, mutta yritän ajatella, että olen vielä ihan hyvässä kunnossa ja että vielä mulla on paljon annettavaa maailmalle. Pyrin olemaan itselleni armollinen.
Sulla ei ole vielä muita kremppoja kuin urheilu tms. vammoja tai kulumia. Pidä itsesi kuitenkin kunnossa sillä nyt olet sen ikäinen jotta lihot helposti. Lihaskunto ei säily ilman harjoittelua. Samoin katso suunta mihin lähdet pyrkimään. Jos valinta on väärä sen voi korjata. Mulla nyt kun katson 40 v taaksepäin tämä on se virhe jota kadun katkerasti. Pahinta on että jäät vain ajelehtimaan. Siinä vuodet menevät hukkaan. Olet nyt ensimmäisen kerran tajunnut että vanhenet. Et ole enää teini vaan vielä ihan parhaassa iässä. Kun täytät 40v tajuat että jonakin päivänä sinäkin kuolet. Se on 40v kriisin ydin. Ei siinä auta kuin yrittää nauttia elämästään ja saada siitä mahdollisimman paljon irti.
Miehenä aloin kolmekymppisenä nauttimaan suhteista nuorempien naisien kanssa. Yllättävän helposti saa seuraa 20-25v naisista ja ikäero kiehtoo. Kyse on mielestäni enemmän seurasta eik omasta iästä. Jos ikäisesi muuttuvat tylsiksi perheellisiksi tai uraihmisiksi joiden kanssa ei voi enää pitää hauskaa, voi nuoremmista hakea seuraa.
Itselle kävi näin, että lapset syntyivät ollessani 24-, 28- ja 32-vuotias. Valmistuin työttömäksi 27-vuotiaana. Suoritin lisäpätevöitymistä 29-30- vuotiaana. Muutin paikkakuntaa 30- vuotiaana, 32- vuotiaana ja 33- vuotiaana. Hain kymmeniä työpaikkoja joka vuosi ja tein aina vuoden pätkiä, ennen kuin sain nykyisen työpaikkani 33-vuotiaana ja jota jouduin hakemaan vuosittain 36-vuotiaaksi, jolloin se vakinaistettiin. En vähättele muiden 30- vuotiskriisejä, mutta itselle tapahtui tuossa vaiheessa niin paljon, ettei ollut aikaa kriisillä.
Kateuskortti toimii vähän huonosti tilanteeseen, jossa kohde on kriisissä. ;)