Lue keskustelun säännöt.
Onko mahdollista olla ihminen, jolla ei ole minkäänlaisia tunteita?
10.11.2020 |
Minulla ainakaan ei tunnu olevan juuri minkäänlaisia tunteita. En minä mikään narsisti tai psykopaatti ole, kun en halua kenellekään tietoisesti mitään pahaa, ja olen todella rehti ja oikeudenmukainen, mutta asiat eivät vain herätä minussa suurempia tunteita, vaan kaikki tuntuu jokseenkin neutraalilta ja tasapaksulta, ja usein ajattelen asiat ennemmin loogisesti, rationaalisesti ja faktakeskeisesti kuin tunteilla.
Kommentit (98)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos mennään filosofiaan, niin esim. antiikin stoalaiset pohtivat tätä tunteiden käsitettä laajalti. Heidän näkemyksensä oli, että fyysisinä olentoina emme voi olla tunteista/tuntemuksista täysin vapaita, mutta viisas ihminen olisi vapaa henkisistä arvostelmista (synkathesis), tyynimielisyyden (apatheia) tilassa.
Stoalaiselta tietäjältä voitaisiin leikata raaja irti, eikä hän pitäisi sitä pahana asiana (mutta fyysisenä olentona tuntisi tietysti jotain fyysisesti), tai hänet voitaisiin upottaa rikkauksiin, eikä hän pitäisi sitä hyvänä asia. Se, että onko kukaan ihminen saavuttanut tällaista, on toinen asia.
Mutta sehän ruokkii ihmisen egoa, että ollaan niin viileää ja kestävää psyykkisesti, että ei mikään hetkauta suuntaan tai toiseen. Sekin pohjautuu tuntemiseen ja haluamiseen, että saa itsensä tilaan, jossa ottaa mitä tahansa vastaan stoalaisella asenteella.
Jotenkin tuo jatkuva itsen ja omien ajatusten tarkkailu nostattaa mulla niskakarvat pystyyn. Olen aina ajatellut, että pitäisi suuntautua enemmän ulospäin ja katsoa maailmaa ja muita ihmisiä (mikä ei sulje pois itsereflektiota). Sillä oma ajattelu on aina omien ajatusmallien kahlitsemaa, siitä ei pääse itse ulkopuolelle. Sekin, mitä itse pitää "vapaana" ajatteluna ja omien ajatusten tarkasteluna, voi jonkun toisen näkökulmasta olla vain samaa kehää kiertävää päättelyketjua. Tästä syystä ei kannata jäädä liikaa pohtimaan asioita itsekseen, ulkopuolelta saa tervettä kritiikkiä ja herätteitä, joilla voi virkistää ajatteluaan. Ja ehkä huomata, missä kohtaa jumittaa.
Jotta se itsetutkiskelu toimii, täytyy itseä tarkkailla ilman kiintymystä ja arvosteluja, neutraalisti. Vähän kuin jos tutkisit jotain eläinlajia, niin et mene sinne luontoon tarkkailemaan ja kommentoi mielessä vähän väliä: "no olipa noloa käytöstä tuo", "mitä tuo möläytti", "ärsyttävä tuo tapa", vaan otat kaiken sellaisenaan, evoluution myötä kehittyneinä neutraaleina vaistotoimintoina. Eläimistä tutkija ajattelee että ei niillä ole hyvää ja pahaa, vain vaistotoimintaa. Samansukuinen asenne pitäisi saada itseen, jos haluaa että itsetarkkailu toimii. Kuin tarkkailisi vierasta eläinlajia ja sen eksoottisia tapoja ja kulttuuria, ajatusmaailmaa ja tunne-elämää. Siitä näkökulmasta usein paljastuu kaikenlaista kiinnostavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä onko tunteettomuus mahdollista. Kai se ainakin edellyttäisi, että aivoista puuttuisivat ne alueet, jotka liittyvät tunteisiin. Ne ovat suunnilleen samanlaiset kaikilla nisäkkäillä, en tiedä voiko ihminen selvitä hengissä ilman niitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos mennään filosofiaan, niin esim. antiikin stoalaiset pohtivat tätä tunteiden käsitettä laajalti. Heidän näkemyksensä oli, että fyysisinä olentoina emme voi olla tunteista/tuntemuksista täysin vapaita, mutta viisas ihminen olisi vapaa henkisistä arvostelmista (synkathesis), tyynimielisyyden (apatheia) tilassa.
Stoalaiselta tietäjältä voitaisiin leikata raaja irti, eikä hän pitäisi sitä pahana asiana (mutta fyysisenä olentona tuntisi tietysti jotain fyysisesti), tai hänet voitaisiin upottaa rikkauksiin, eikä hän pitäisi sitä hyvänä asia. Se, että onko kukaan ihminen saavuttanut tällaista, on toinen asia.
Mutta sehän ruokkii ihmisen egoa, että ollaan niin viileää ja kestävää psyykkisesti, että ei mikään hetkauta suuntaan tai toiseen. Sekin pohjautuu tuntemiseen ja haluamiseen, että saa itsensä tilaan, jossa ottaa mitä tahansa vastaan stoalaisella asenteella.
Se ruokkii egoa vain, jos rakentaa asiasta itselleen tarinankaltaisen identiteetin, jonka yksi ominaisuus on olla tyyni, viileä ja kestävä. Eli mielessä on sellainen "kuka minä olen" tarina johon kuuluu ammatin, ulkoisten juttujen, omistusten yms ohellla "minä olen sellainen tosi cool tyyppi joka kestän mitä vaan".
Mutta ei stoalainen tyyneys aina tai useimmiten ole tuollaista, ainakaan ko. filosofian harjoittajien pyrkimys ei ole kehittää ulospäin kovettunutta egokuorta, joka sitten luultavasti sisäpuolella kiehuu kuin tulivuori odottaen purkausta. Pyrkimys on jonkinlaiseen yllättävän paljon buddhalaisuuden valaistusta muistuttavaan tilaan, jonka olemassaoloon olen itse taipuvainen uskomaan, koska niin moni uskonto ja perinne eri puolella maailmaa puhuu ihan samasta asiasta.
Itse olen harjoittanut stoalaisuutta viitisen vuotta eli lukenut kirjoja, tehnyt päiväkirjan pitoa, kuoleman muistamismeditaatioita, opetellut hyväksymään kaiken mitä tulee vastaan "kuin hyvä Jumala olisi sen itse minulle antanut parhaakseni". Siitä on ollut valtavasti hyötyä elämässäni. Oma näkemys tunteista on, että voihan niitä joskus mielessä tulla ja mennä, mutta ei niillä ole niin kauheasti painoarvoa muuta kuin siinä mielessä että ne voivat paljastaa piileskeleviä perususkomuksia joita ei ole tiedostettu, ja jotka voivat häiritä stoalaisen ihanteen saavuttamista.
Miten tuo on vaikuttanut ihmissuhteisiisi? Siis jos sulla on kumppani ja/tai lapsia. Tai olet hakenut parisuhdetta.
En juuri harrasta ihmissuhteita. Olen aseksuaali ja erakkoluonne. Asun itsekseni "korvessa" ja teen 100% etätyötä teknologiayritykselle.
Mutta kyllähän niitä tunnettuja stoalaisia on ollut, jotka on olleet parisuhteissa. Stoalaisuuteen ei siis kuulu mikään pakkomielteinen tunteiden kieltäminen, niin että jos johonkin vaikka rakastuu niin se pitäisi jotenkin tukahduttaa pois. Vain tajuta se realistinen asia, että "tämäkin on katoavaista", jo ihan siitä syystä että ihmiselämä ei kestä ikuisesti. Kyllä stoalainen saa rauhassa nauttia vaikka hyvistä ajoista rakastetun kanssa, kunhan muistaa että sekin asia kuuluu, kuten jopa oma keho (sehän voi vastoin tahtoa sairastua koska vaan), asioihin jotka ei ole omassa kontrollissa ja jonka suhteen voi siis joutua hyväksymään erilaisia "kohtalon" päätöksiä. Eikä se ota mitään pois siltä suhteelta, jos päättää hyväksyä vääjäämättömän sitten kun se tulee, mitä tuleekin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos mennään filosofiaan, niin esim. antiikin stoalaiset pohtivat tätä tunteiden käsitettä laajalti. Heidän näkemyksensä oli, että fyysisinä olentoina emme voi olla tunteista/tuntemuksista täysin vapaita, mutta viisas ihminen olisi vapaa henkisistä arvostelmista (synkathesis), tyynimielisyyden (apatheia) tilassa.
Stoalaiselta tietäjältä voitaisiin leikata raaja irti, eikä hän pitäisi sitä pahana asiana (mutta fyysisenä olentona tuntisi tietysti jotain fyysisesti), tai hänet voitaisiin upottaa rikkauksiin, eikä hän pitäisi sitä hyvänä asia. Se, että onko kukaan ihminen saavuttanut tällaista, on toinen asia.
Mutta sehän ruokkii ihmisen egoa, että ollaan niin viileää ja kestävää psyykkisesti, että ei mikään hetkauta suuntaan tai toiseen. Sekin pohjautuu tuntemiseen ja haluamiseen, että saa itsensä tilaan, jossa ottaa mitä tahansa vastaan stoalaisella asenteella.
Jotenkin tuo jatkuva itsen ja omien ajatusten tarkkailu nostattaa mulla niskakarvat pystyyn. Olen aina ajatellut, että pitäisi suuntautua enemmän ulospäin ja katsoa maailmaa ja muita ihmisiä (mikä ei sulje pois itsereflektiota). Sillä oma ajattelu on aina omien ajatusmallien kahlitsemaa, siitä ei pääse itse ulkopuolelle. Sekin, mitä itse pitää "vapaana" ajatteluna ja omien ajatusten tarkasteluna, voi jonkun toisen näkökulmasta olla vain samaa kehää kiertävää päättelyketjua. Tästä syystä ei kannata jäädä liikaa pohtimaan asioita itsekseen, ulkopuolelta saa tervettä kritiikkiä ja herätteitä, joilla voi virkistää ajatteluaan. Ja ehkä huomata, missä kohtaa jumittaa.
Jotta se itsetutkiskelu toimii, täytyy itseä tarkkailla ilman kiintymystä ja arvosteluja, neutraalisti. Vähän kuin jos tutkisit jotain eläinlajia, niin et mene sinne luontoon tarkkailemaan ja kommentoi mielessä vähän väliä: "no olipa noloa käytöstä tuo", "mitä tuo möläytti", "ärsyttävä tuo tapa", vaan otat kaiken sellaisenaan, evoluution myötä kehittyneinä neutraaleina vaistotoimintoina. Eläimistä tutkija ajattelee että ei niillä ole hyvää ja pahaa, vain vaistotoimintaa. Samansukuinen asenne pitäisi saada itseen, jos haluaa että itsetarkkailu toimii. Kuin tarkkailisi vierasta eläinlajia ja sen eksoottisia tapoja ja kulttuuria, ajatusmaailmaa ja tunne-elämää. Siitä näkökulmasta usein paljastuu kaikenlaista kiinnostavaa.
Uskotko olevasi neutraali?
Ajattele nyt vähän itse (pun intended). Et sinä pääse omia ajatusmallejasi pakoon.
Luultavasti et vain huomaa niitä. Ja niiden rajoissa tarkkailet "ajatuksiasi" ;)
Muistutat vähän yhtä tuntemaani henkilöä, joka on/oli myös hurahtanut zeniin. Yksi itsekeskeisimmistä, ellei itsekeskeisin, tietämäni ihminen. Hän puhuu pitkälti vai itsestään ja omista asioistaan, suomatta juurikaan ajatusta tai huomiota toiselle ihmiselle ja sille mitä hänen elämäänsä mahdollisesti kuuluu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvä elämä on onnellista, ja onnellisuuden tunne on nimenomaan tunne.
Jos ei ole mitään tunteita, ei varmasti ole mitään motiivia tehdä mitään. Sitten sitä vain makaisi sängyssä eikä viitsisi edes nousta ylös, koska olisi ihan samantekevää, ehtiikö töihin tai saako makuuhaavoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa tunteiden pelolta tuo, että pelkää että rakkauden tunteen pitäisi olla jotenkin elämää suurempi tai tukehduttava.
Pelko on tunne, ja se on vahvin niissä, jotka kertovat olevansa niin tunteettomia.
Vierailija kirjoitti:
Hyvä elämä on onnellista, ja onnellisuuden tunne on nimenomaan tunne.
Onkohan jatkuva onnellusuus kovinkaan yleistä? Mulle onnellisuus on sellainen häilähdys, joka tulee aina silloin tällöin, ja viipyy jonkin aikaa. Joskus vain ihan lyhyesti. Mutta se antaa voimia jatkaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toisesta ketjusta tulen ja totesin, että toisilla ei niitä aivoja ole. Tunnesairaita ihmisiä siellä.
Vierailija kirjoitti:
Jos ei ole mitään tunteita, ei varmasti ole mitään motiivia tehdä mitään. Sitten sitä vain makaisi sängyssä eikä viitsisi edes nousta ylös, koska olisi ihan samantekevää, ehtiikö töihin tai saako makuuhaavoja.
Entä jos työkään ei herätä mitään suurempia intohimoja, vaan tekee sitä pelkästään rahan vuoksi, jotta voi mm. maksaa laskut ja syödä kunnollista ruokaa? Pakkohan ihmisen kuitenkin jostain on toimeentulo saada, jos meinaa pysyä hengissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiinnostava aihe. Joskus on ollut aikoja etten tuntenut oikein mitään. Mulla ne liittyi masennukseen ja kotiin eristäytymiseen kun en jaksanut.
Mistä tunneköyhyys johtuu?
– Tunneköyhyyden taustalla voi olla geneettinen perimä tai neurologinen syy, kuten aivovamma tai Asperger. Tunneköyhyys saattaa olla myös seurausta muistihäiriösairauden kehittymisestä tai skitsofreniasta.
Tunteet voivat latistua myös lääkityksen tai sairauden, kuten masennuksen takia. Jos keho tai mieli ei kestä kokea tunteita, ihminen saattaa työntää ne pois. Siksi esimerkiksi vakavasta traumasta voi seurata tunneköyhyyttä. Tunneköyhyyttä esiintyy eri muodoissa myös erilaisissa mielenterveyden häiriöissä.
Tunneköyhyys voi myös olla synnynnäinen ominaisuus, johon voidaan suhtautua kuin ihmisten muihin heikkouksiin ja vahvuuksiin.
Voiko tunneköyhyys olla ympäristön aiheuttamaa?
– Kyllä voi. Aivot kehittyvät ja se, mitä elämän aikana kokee ja oppii tunteista, muokkaa ihmistä. Siitä syystä esimerkiksi kylmä ja vaikea lapsuus voivat aiheuttaa tunneköyhyyttä.
Jos perheessä ei ole kiinnitetty huomiota lapseen eikä osattu lukea lapsen tunteita ja vasta niihin empaattisesti tai antaa tunteille nimiä, ei lapsi näitä taitoja pysty oppimaan. Niihin täytyy saada malli jostain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos mennään filosofiaan, niin esim. antiikin stoalaiset pohtivat tätä tunteiden käsitettä laajalti. Heidän näkemyksensä oli, että fyysisinä olentoina emme voi olla tunteista/tuntemuksista täysin vapaita, mutta viisas ihminen olisi vapaa henkisistä arvostelmista (synkathesis), tyynimielisyyden (apatheia) tilassa.
Stoalaiselta tietäjältä voitaisiin leikata raaja irti, eikä hän pitäisi sitä pahana asiana (mutta fyysisenä olentona tuntisi tietysti jotain fyysisesti), tai hänet voitaisiin upottaa rikkauksiin, eikä hän pitäisi sitä hyvänä asia. Se, että onko kukaan ihminen saavuttanut tällaista, on toinen asia.
Mutta sehän ruokkii ihmisen egoa, että ollaan niin viileää ja kestävää psyykkisesti, että ei mikään hetkauta suuntaan tai toiseen. Sekin pohjautuu tuntemiseen ja haluamiseen, että saa itsensä tilaan, jossa ottaa mitä tahansa vastaan stoalaisella asenteella.
Jotenkin tuo jatkuva itsen ja omien ajatusten tarkkailu nostattaa mulla niskakarvat pystyyn. Olen aina ajatellut, että pitäisi suuntautua enemmän ulospäin ja katsoa maailmaa ja muita ihmisiä (mikä ei sulje pois itsereflektiota). Sillä oma ajattelu on aina omien ajatusmallien kahlitsemaa, siitä ei pääse itse ulkopuolelle. Sekin, mitä itse pitää "vapaana" ajatteluna ja omien ajatusten tarkasteluna, voi jonkun toisen näkökulmasta olla vain samaa kehää kiertävää päättelyketjua. Tästä syystä ei kannata jäädä liikaa pohtimaan asioita itsekseen, ulkopuolelta saa tervettä kritiikkiä ja herätteitä, joilla voi virkistää ajatteluaan. Ja ehkä huomata, missä kohtaa jumittaa.
Jotta se itsetutkiskelu toimii, täytyy itseä tarkkailla ilman kiintymystä ja arvosteluja, neutraalisti. Vähän kuin jos tutkisit jotain eläinlajia, niin et mene sinne luontoon tarkkailemaan ja kommentoi mielessä vähän väliä: "no olipa noloa käytöstä tuo", "mitä tuo möläytti", "ärsyttävä tuo tapa", vaan otat kaiken sellaisenaan, evoluution myötä kehittyneinä neutraaleina vaistotoimintoina. Eläimistä tutkija ajattelee että ei niillä ole hyvää ja pahaa, vain vaistotoimintaa. Samansukuinen asenne pitäisi saada itseen, jos haluaa että itsetarkkailu toimii. Kuin tarkkailisi vierasta eläinlajia ja sen eksoottisia tapoja ja kulttuuria, ajatusmaailmaa ja tunne-elämää. Siitä näkökulmasta usein paljastuu kaikenlaista kiinnostavaa.
Uskotko olevasi neutraali?
Ajattele nyt vähän itse (pun intended). Et sinä pääse omia ajatusmallejasi pakoon.
Luultavasti et vain huomaa niitä. Ja niiden rajoissa tarkkailet "ajatuksiasi" ;)Muistutat vähän yhtä tuntemaani henkilöä, joka on/oli myös hurahtanut zeniin. Yksi itsekeskeisimmistä, ellei itsekeskeisin, tietämäni ihminen. Hän puhuu pitkälti vai itsestään ja omista asioistaan, suomatta juurikaan ajatusta tai huomiota toiselle ihmiselle ja sille mitä hänen elämäänsä mahdollisesti kuuluu.
Puhtaana tietoisuutena minä, kuten jokainen muukin, on neutraali. Jos tarkkailet ajattelevalla mielellä, toki tuo on totta mitä sanot. Jos ikään kuin analysoit itseäsi. Mutta tarkkailijan asenteen ottamisen, mitä monet henkiset opettajat kuten Eckhart Tolle tai Anthony de Mellokin opettaa, idea on juuri päästä eroon tällaisesta. Silloin kokee olevansa tietoisuuden tila, jossa kaikki ajatukset, aistimukset ja tunteet tapahtuu, tulee ja menee omia aikojaan. Joku sanoi hyvin, että kuin pilvet taivaalla kulkemassa, mutta silloin minä olen se taivas enkä mikään pilvistä. Eikä taivas muutu, olipa sillä kulkemassa ukkospilviä tai valkeita poutapilviä.
Tällainen puhtaana tietoisuutena oleilu johtaa toki joskus ajattelun tason oivalluksiin, jotka voivat hyödyttää esim. jostain henkilökohtaisen elämän huonosta tavasta tms. pääsemisessä. Mutta tärkeintä on se tila itsessään, se että koko minuuden perusta muuttuu ajatteluun perustuvasta tietoisuuteen perustuvaksi.
Vierailija kirjoitti:
Jos ei ole mitään tunteita, ei varmasti ole mitään motiivia tehdä mitään. Sitten sitä vain makaisi sängyssä eikä viitsisi edes nousta ylös, koska olisi ihan samantekevää, ehtiikö töihin tai saako makuuhaavoja.
Ei tunteet ole välttämättömiä toimintaan. Nousemisessa on usein kyse arvoista ja asenteista, ja se tehdään toisinaan jopa mahdollisia tunteita vastaan. Monellako on joka aamu huonojen unien jälkeenkin oikein tunne, että haluaa nousta ja mennä töihin? Päinvastoin, tunne voi olla että pytyttää nousta ja haluaisi jäädä sänkyyn. Silti voi olla ajatusmaailma, että itsensä pitää elättää ja työ on tärkeää, ja nousee vaan ja menee töihin.
Myöskään keholliset vaistomaiset impulssit ei ole tunteita. Esim. katselen tuossa koiraani joka juuri nousi ja siirtyi eteiseen makailemaan. En usko että sillä oli mitään ihmeempää emootiota päällä, se vaan vaistomaisesti halusi nousta ja vaihtaa asentoa ja paikkaa, luultavati koska sen keho tietää että ei ole hyväksi maata samassa asennossa liian pitkään kun siitä tulee paikat kipeiksi. Toki, jos kaikki tällaiset impulssit toimia laskee tunteiksi, sitten on ihan mahdotonta toimia ilman tunteita. Mutta en usko että ap tarkoitti kaiken tuollaisenkin puutetta, kun sanoi ettei hänellä ole tunteita.
Mihin arvot ja asenteet perustuvat?
Miltä tuntuu, jos ei toimi niiden mukana?
:)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos ei ole mitään tunteita, ei varmasti ole mitään motiivia tehdä mitään. Sitten sitä vain makaisi sängyssä eikä viitsisi edes nousta ylös, koska olisi ihan samantekevää, ehtiikö töihin tai saako makuuhaavoja.
Entä jos työkään ei herätä mitään suurempia intohimoja, vaan tekee sitä pelkästään rahan vuoksi, jotta voi mm. maksaa laskut ja syödä kunnollista ruokaa? Pakkohan ihmisen kuitenkin jostain on toimeentulo saada, jos meinaa pysyä hengissä.
Erittäin harvalla tosiaan ainakaan yhtään pidemmällä uralla työ koko ajan tuntuu innostavalta. "Työ on sarja nälän aiheuttamia pakkoliikkeitä" on aika hyvä raadollinen kuvaus siitä, mitä se usein on.
Mutta on kyllä niin tunteella käyviä ihmisiä, että asia on toisin. Seurustelin kerran itse tällaisen miehen kanssa. Hän oli mennyt alalle joka nuorena oli hänelle intohimo, mutta muuttuihan se tylsäksi leipätyöksi arjen kiireissä toki. Ja siinä hän oli, ihmettelemässsä miten hän pystyy enää tekemään työtä ollenkaan, kun se ei enää innosta eikä tule valtavaa työn imua. Minä ihmettelin että mitä tuo nyt on, onhan ihan epärealistista odottaa että tuollaista imua ja intohimoa koko ajan on, että eihän nyt työn tekoa voi vaihteleviin tunteisiin perustaa, vaan velvollisuudentuntoon ja tietoisiin päätöksiin. Hänelle oli ihan uusi ajatus, että asioita voi tehdä, vaikkei ne tuntuisi kivalta koko aikaa.
Sama tyyppi myös ei voinut tehdä mitään vaikeampia päätöksiä ilman, että hänen täytyi saada joku voimakas tunne päälle. Vaikka järki olisi sanonut, että joku juttu pitää lopettaa tai tilannetta muuttaa, niin sitten hän saattoi avuttomana ihmetellä että miten hän voi, kun ei hän saa millään nousemaan vihan tunnetta jolla katkaista juttu. Sekin oli hänelle ihan uutta kun kerroin että en itse ainakaan odottele mitään suuria tunteita tehdessäni päätöksiä kuten työpaikan vaihto, yhteenmeno tai ero jne, vaan teen minkä katson järkeväksi ja hyväksi.
Voit olla vain masentunut. Se on usein tuollaista, etenkin silloin jos roikkuu vaikkapa netissä tai on riippuvainen jostain muusta, mitä käyttää paetakseen tunteitaan.
T: Masentunut nettiriippuvainen
Muutama tuntemani aikuinen käyttäytyy tuollain tunteettomasti. Puhuvat asianomaisen kuullen pahaa ja negatiivista, nauretaan päin kasvoja ilkeesti. Mutta jos samaa tekee heille on p... irti. Tulee psykopaatit mieleen.
Miten tuo on vaikuttanut ihmissuhteisiisi? Siis jos sulla on kumppani ja/tai lapsia. Tai olet hakenut parisuhdetta.