Lue keskustelun säännöt.
Onko mahdollista olla ihminen, jolla ei ole minkäänlaisia tunteita?
10.11.2020 |
Minulla ainakaan ei tunnu olevan juuri minkäänlaisia tunteita. En minä mikään narsisti tai psykopaatti ole, kun en halua kenellekään tietoisesti mitään pahaa, ja olen todella rehti ja oikeudenmukainen, mutta asiat eivät vain herätä minussa suurempia tunteita, vaan kaikki tuntuu jokseenkin neutraalilta ja tasapaksulta, ja usein ajattelen asiat ennemmin loogisesti, rationaalisesti ja faktakeskeisesti kuin tunteilla.
Kommentit (98)
Luulen, että joillain ihmisillä on suurempi tarve selittää toimintansa rationaaliseksi, kuin sitten taas toisilla on. Tiedä sitten mistä se johtuu? Onko tunteissa jotain pelottavaa tai halveksittavaa?
Kuitenkin esimerkiksi päätöksentekoa on tutkittu tieteellisesti. Päätös syntyy aivoissa ennen perusteluja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Myöskään päätöksiä ei ole fyysisesti mahdollista tehdä ilman tunteita. Tunteet vaikuttavat päätöksentekoon ratkaisevasti pohjalla, jopa niin, että päätös tehdään ensin ja sen jälkeen keksitään rationaaliset perustelut sille, miksi se oli ok.
Onko tuossa kyse kuitenkaan tunteista? Se on selvää, ettei päätöksiä tehdä yleensä niin, että ajattelussa eli sisäisessä puheessa aina vertailtaisiin älyllisesti eri vaihtoehtoja ja päätös tapahtuisi tämän analyysin tuloksen perusteella. Ihminen kuormittuisi ihan liikaa, jos jokainen pieni valintakin pitäisi tehdä noin.
Mutta meillä on alitajunta ja siellä paljon ehdollistuneita "ohjelmia" ja prosessointia joka ei tule ajatuksina tietoiseen mieleen asti. Onko se tunne, jos alitajunnassa tietoisuuden "alapuolella" tapahtuu joku prosessointi joka on paljon nopeampi kuin sanallistava ajatteleva mieli, ja sieltä sitten putkahtaa pinnalle ajatus: "valitsen tuon"?
Vierailija kirjoitti:
Ei ole "normaalia" ettei ole tunteita. Voi olla juuri tuota aleksitymiaa tai jonkinlaista masennusta tms, mutta toisaalta jos se ei sinua haittaa eikä ympäristöäkään, niin ei kai sille asialle mitään tarvitse tehdä.
Masennus on muuten tunne. Masentunut tuntee surua, ahdistusta, huolestuneisuutta ja epätoivoa. Paljon tunteita.
Tunteeton ihminen ei ole edes masentunut.
Tuon alitajuisen puolen lisäksi silti moni moni päätös vaatii tunteita. Esimerkki: auton osto. Miten valitset kaikista kriteerit täyttävistä vaihtoehdoista sen oikean?
Ja kyllä, tuota voi yrittää perustella itselleen vaikka miten.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Myöskään päätöksiä ei ole fyysisesti mahdollista tehdä ilman tunteita. Tunteet vaikuttavat päätöksentekoon ratkaisevasti pohjalla, jopa niin, että päätös tehdään ensin ja sen jälkeen keksitään rationaaliset perustelut sille, miksi se oli ok.
Onko tuossa kyse kuitenkaan tunteista? Se on selvää, ettei päätöksiä tehdä yleensä niin, että ajattelussa eli sisäisessä puheessa aina vertailtaisiin älyllisesti eri vaihtoehtoja ja päätös tapahtuisi tämän analyysin tuloksen perusteella. Ihminen kuormittuisi ihan liikaa, jos jokainen pieni valintakin pitäisi tehdä noin.
Mutta meillä on alitajunta ja siellä paljon ehdollistuneita "ohjelmia" ja prosessointia joka ei tule ajatuksina tietoiseen mieleen asti. Onko se tunne, jos alitajunnassa tietoisuuden "alapuolella" tapahtuu joku prosessointi joka on paljon nopeampi kuin sanallistava ajatteleva mieli, ja sieltä sitten putkahtaa pinnalle ajatus: "valitsen tuon"?
Edellinen tuossa kertoikin, että päätöksentekoa on tutkittu ja päätös syntyy ensin, perustelut sitten. Muistaakseni oli niin, että yhteys tunteisiin aivoissa oli keinotekoisesti katkaistu ja silloin ihminen oli kykenemätön tekemään mitään päätöstä. Kannattaa googlettaa asiasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuon alitajuisen puolen lisäksi silti moni moni päätös vaatii tunteita. Esimerkki: auton osto. Miten valitset kaikista kriteerit täyttävistä vaihtoehdoista sen oikean?
Ja kyllä, tuota voi yrittää perustella itselleen vaikka miten.
En tiedä prosessia jolla valitsen. Valinta tulee jostain ei-tietoisesta mielestä valmiinaa mielen osasta kunhan hiljennän ajattelevan mielen hetkeksi.
Samaa käytän töissäni matemaattis-luonnontieteellisellä alalla. Ongelmaa ratkaistessani en ajattele, vaan olen sisäisesti hiljaa. Odotan. Odotan että jostain "syvyyksistä" ratkaisu tulee, olettaen että olen syöttänyt aivoihini riittävästi pohjatietoa aihealueesta. Ja se tulee, uskomattoman valmiina, mutta ilman selityksiä tai perusteluja, ne täytyy löytää sitten perinteisellä ajattelulla. Tunteita tuohon prosessiin ei ihmeemmin liity.
Vierailija kirjoitti:
Tuon alitajuisen puolen lisäksi silti moni moni päätös vaatii tunteita. Esimerkki: auton osto. Miten valitset kaikista kriteerit täyttävistä vaihtoehdoista sen oikean?
Ja kyllä, tuota voi yrittää perustella itselleen vaikka miten.
Itse koen olevani melko hyvässä yhteydessä tunteisiini ja ajatuksiini ja siksi tiedostan, että teen päätöksiä usein aika pinnallisillakin syillä. Esimerkiksi voin ostaa edullisen oloisen auton, mutta en rumaa, rumanväristä, huvittavan pientä tai sellaista, jossa on nolot rekkarikirjaimet, koska häpeän tunteet autoa käyttäessä pilaisivat ilon siitä. Totta kai autoa ostaessa otan huomioon myös käytännöllisyyttä. Mutta monet ihmiset pyörittelisi silmiään, jos kertoisin kaikki kriteerini ääneen ja sanoisivat, että tärkeintä autossa on kyllä x ja y käytännölliset ominaisuudet, minkä perusteella hekin ovat valinneet autonsa (joka ei sattumalta kumminkaan myöskään ole ruma tai nolo heidän näkemyksensä mukaan). Tämä oli vain yksi esimerkki siitä, kuinka liialla suorapuheisuudella saa joskus narsistin tai hölmön maineen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuon alitajuisen puolen lisäksi silti moni moni päätös vaatii tunteita. Esimerkki: auton osto. Miten valitset kaikista kriteerit täyttävistä vaihtoehdoista sen oikean?
Ja kyllä, tuota voi yrittää perustella itselleen vaikka miten.
En tiedä prosessia jolla valitsen. Valinta tulee jostain ei-tietoisesta mielestä valmiinaa mielen osasta kunhan hiljennän ajattelevan mielen hetkeksi.
Samaa käytän töissäni matemaattis-luonnontieteellisellä alalla. Ongelmaa ratkaistessani en ajattele, vaan olen sisäisesti hiljaa. Odotan. Odotan että jostain "syvyyksistä" ratkaisu tulee, olettaen että olen syöttänyt aivoihini riittävästi pohjatietoa aihealueesta. Ja se tulee, uskomattoman valmiina, mutta ilman selityksiä tai perusteluja, ne täytyy löytää sitten perinteisellä ajattelulla. Tunteita tuohon prosessiin ei ihmeemmin liity.
Etkö tee impulsiivisia päätöksiä tai valintoja? Nyt siis puhutaan ihan kaikista valinnoista, ei vain suurista.
Vähän tuo kuulostaa siltä, ettet tunnista tai halua tunnistaa tunteita. Toiseksi mietin, että mikä mahtaa olla tuon "ajattelevan mielen hiljentämisen" oikea vaikutus. Onko sillä tarkoitus peittää vajaavaisia kykyjä omien tunteiden käsittelyssä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuon alitajuisen puolen lisäksi silti moni moni päätös vaatii tunteita. Esimerkki: auton osto. Miten valitset kaikista kriteerit täyttävistä vaihtoehdoista sen oikean?
Ja kyllä, tuota voi yrittää perustella itselleen vaikka miten.
En tiedä prosessia jolla valitsen. Valinta tulee jostain ei-tietoisesta mielestä valmiinaa mielen osasta kunhan hiljennän ajattelevan mielen hetkeksi.
Samaa käytän töissäni matemaattis-luonnontieteellisellä alalla. Ongelmaa ratkaistessani en ajattele, vaan olen sisäisesti hiljaa. Odotan. Odotan että jostain "syvyyksistä" ratkaisu tulee, olettaen että olen syöttänyt aivoihini riittävästi pohjatietoa aihealueesta. Ja se tulee, uskomattoman valmiina, mutta ilman selityksiä tai perusteluja, ne täytyy löytää sitten perinteisellä ajattelulla. Tunteita tuohon prosessiin ei ihmeemmin liity.
Etkö tee impulsiivisia päätöksiä tai valintoja? Nyt siis puhutaan ihan kaikista valinnoista, ei vain suurista.
Vähän tuo kuulostaa siltä, ettet tunnista tai halua tunnistaa tunteita. Toiseksi mietin, että mikä mahtaa olla tuon "ajattelevan mielen hiljentämisen" oikea vaikutus. Onko sillä tarkoitus peittää vajaavaisia kykyjä omien tunteiden käsittelyssä?
No eikö ne kaikki ole tavallaan impulsiivia valintoja, jos ne tehdään jonkun sellaisen perusteella, minkä perusteet ei ole ajattelevan mielen tiedossa? Ajattelua, tiedon etsintää ja vertailua yms teen esityönä lähinnä isommissa päätöksissä, mutta sittenkin usein jäljelle jää useita vaihtoehtoja joiden välillä alitajuinen prosessi saa valita. Pienemmissä asioissa saa mennä pelkästään tuolla impulsiivisellä intuitiolla, koska se on osoittautunut varsin luotettavaksi tekemään hyviä päätöksiä asioissa, joista minulla on riittävästi pohjatietoa.
Ajattelevan mielen hiljentämisen tarkoitus on saada kiinni se hiljainen impulssi, joka alitajuisesta prosessoinnista nousee. Se on minulla aina ajatuksen muodossa, mutta se on hiljainen ja nopea. Jos samaan aikaan vatvoisin ajattelevassa mielessäni vaikka seuraavan viikon ruokalistaa, todennäköisesti impulssi menisi ohi. Kun odotan hiljaa, kuin kissa hiirenkololla, saan sen ajatuksen kiinni kun se nousee tietoisuuteen ja pääsen käyttämään sitä työssäni tai elämässäni. Parhaimmissa flow tiloissa tämä toimii ikään kuin automaattikirjoituksena jopa, eli voin katsella kuin ulkopuolelta kun teen jotain monimutkaista, ja ajatteleva mieli lähinnä hämmästelee että onpa uskomatonta, tai noinhan tuo menee mutta en olisi kyllä itse päässyt tuohon ratkaisuun ehkä ikinä. Jos en ole niin kovin keskittynyt tai flowssa, se toimii niin että tulee ydinidea ratkaisulle ajatuksena, mutta sitten täytyy päättelyketjut sen perustaksi rakentaa vanhanaikaisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos mennään filosofiaan, niin esim. antiikin stoalaiset pohtivat tätä tunteiden käsitettä laajalti. Heidän näkemyksensä oli, että fyysisinä olentoina emme voi olla tunteista/tuntemuksista täysin vapaita, mutta viisas ihminen olisi vapaa henkisistä arvostelmista (synkathesis), tyynimielisyyden (apatheia) tilassa.
Stoalaiselta tietäjältä voitaisiin leikata raaja irti, eikä hän pitäisi sitä pahana asiana (mutta fyysisenä olentona tuntisi tietysti jotain fyysisesti), tai hänet voitaisiin upottaa rikkauksiin, eikä hän pitäisi sitä hyvänä asia. Se, että onko kukaan ihminen saavuttanut tällaista, on toinen asia.
Vierailija kirjoitti:
Jos mennään filosofiaan, niin esim. antiikin stoalaiset pohtivat tätä tunteiden käsitettä laajalti. Heidän näkemyksensä oli, että fyysisinä olentoina emme voi olla tunteista/tuntemuksista täysin vapaita, mutta viisas ihminen olisi vapaa henkisistä arvostelmista (synkathesis), tyynimielisyyden (apatheia) tilassa.
Stoalaiselta tietäjältä voitaisiin leikata raaja irti, eikä hän pitäisi sitä pahana asiana (mutta fyysisenä olentona tuntisi tietysti jotain fyysisesti), tai hänet voitaisiin upottaa rikkauksiin, eikä hän pitäisi sitä hyvänä asia. Se, että onko kukaan ihminen saavuttanut tällaista, on toinen asia.
Eri stoalaisilla ajattelijoilla oli keskenään emootioiden eli tunteiden kohteen tuosta vähän eri näkemyksiä. Osa oli tosiaan sitä mieltä että samoin kuin kehon tuntemukset nekin on sellaisia joiden nousemista ei voi estää. Osa taas oli sitä mieltä että prosesssi menee järjestyksessä arvostelma ajatuksissa -> tunne, ja että ihmisellä on valinnanvapaus tuohon arvostelman tekemiseen, ja tekemällä sopivan valinnan ajatusta seuraava emootio jää tulematta. Amor fati, rakasta kohtaloa.
Aika paljon stoalaisuudessa samoja oppeja kuin esim. buddhalaisuudessa. Kärsimyksen juurena nähdään halu, mm. halu että asiat menee jollain tietyllä tavalla eikä toisella. Tyyneys sen edessä miten asiat on, intohimottomuus jne. Ihme, ettei Euroopan oma mielenkiintoinen henkisen tyyneyden filosofia ole nykyään enää suosiossa, kun taas buddhalaisuus tietyissä piireissä on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eikös tuo zenbuddhalaisuus ollut tunnevammaisten suosikkimaailmankatsomus, näin ilkeästi sanottuna. Itsepetos on vahvana, kun omat puutteet nähdään tavoiteltavana tilana ;)
Vierailija kirjoitti:
Eikös tuo zenbuddhalaisuus ollut tunnevammaisten suosikkimaailmankatsomus, näin ilkeästi sanottuna. Itsepetos on vahvana, kun omat puutteet nähdään tavoiteltavana tilana ;)
Jos tässä sanot että ns. tunnevammaiset (joka ei ole mikään virallinen diagnoosi) usein kiinnostuvat zenbuddhalaisuudesta, niin voihan se ollakin. Tutkittua tietoa siitä, että näin olisi, tuskin kuitenkaan on.
Sen sijaan jos yrität leimata kokonaisen uskonnon tunnevammaisten puuhaksi niin sitten menee yhtä hulluksi kuin jos leimaisi kaikki kristityt esim. sairaalloisesta syyllisyydestä kärsiviksi, kun kerran tarvitsevat uhriuskontoa syyllisyydentunteensa lepyttelyyn.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole "normaalia" ettei ole tunteita. Voi olla juuri tuota aleksitymiaa tai jonkinlaista masennusta tms, mutta toisaalta jos se ei sinua haittaa eikä ympäristöäkään, niin ei kai sille asialle mitään tarvitse tehdä.
En ole ap mutta aika samanlainen, lapsesta asti keskimääräistä vähemmän tunteellinen ihminen. No ei todellakaan haittaa vaan on valtava etu! Olla sellainen zeniläisen tai stoalaisen kaltainen, mitä jotkut tavoittelee meditaatiolla ja pitkillä kurinalaisilla henkisilllä teillä, ihan luonnostaan.
Näkeehän sitä tunneihmisten elämää ympärillään paljonkin ja se vaikuttaa kaikelta muulta kuin tavoittelemisen arvoiselta tilalta. Joo, kyllä he on välillä korkeammissa onnen korkeuksissa kuin minunkaltaiseni, mutta kun sen näkee jo siitä tilasta ettei se ole sellainen mikä kestää, että siinä on jo sen alamäen siemen itsessään mikä sitten seuraa. Oma normaalitilani on rauhallinen ja hiljaisen onnellinen. Ei ihmeempiä nousuja, eikä laskuja. Sellainen jonkinlainen hiljainen säteilevä rauha vaan.
Etu on myös, ettei tunteet häiritse asioiden päättämistä tai tekemistä. Voi tehdä kuten ajattelee olevan oikein ja tärkeää, ilman että tunteet sekaantuu.
Mitä siis tarkoitat normaalitilalla? Eikös ihmisen onnellisin olotila olekin juuri se, mitä kuvaat, kun ei tapahdu mitään erityistä, siis on vain rauhallinen olotila. Kukapa meistä missään tunnemyrskyissä silloin rypeekään.
Ettei tunteet hallitse asioiden päättämistä ja tekemistä? Mistä sitten tulee päätös tehdä jotain?
Teet asioita sen mukaan, miten ne oletat olevan oikein ja tärkeätä, eli tunteellahan sinä sitten siinäkin menet. On sinun mielessäsi ratkaistava, mikä on se tärkeä ja oikea. Eli se, minkä tunnet olevan oikein ja tärkeätä. Etkä sinäkään kaikkea lähde tekemään, vaikka kuinka tietäisit sen olevan tärkeätä ja oikein. Valinnan tekee oma tunnemaailmasi.
Jos ihmiset toimisivat tuolla tavoin, kuin nyt väität tekeväsi, olisi maailma varsin hyvä paikka kaikille. Sinäkin istuisit kaikki iltasi naapurin yksinäisen vanhuksen luona ihan jatkuvasti, koska tiedät sen olevan tärkeätä ja oikein. Teetkö sinä niin? Se olisi hyvin rationaalistakin, koska siinä todella toteutuisi yhteiskunnallinen oikeintekemisen mekaniikka ; jokaista yksinäistä vanhusta kohden olisi aina joku aikuinen tervehenkinen ihminen, joka auttaisi vanhusta hänen jokapäiväisessä suoriutumisessaan ja muutenkin ihan kaikessa, seuranpidosta lähtien, eikä vanhusten hoitolaitoksia tarvittaisi.
Sinun kirjoituksestasi paistoi jo heti läpi muutama tunnetila: ylimielisyys ja kaikentietävyys.
Se pointti on se, että tuo perustila säilyy, vaikka tapahtuisikin jotain erityistä, sellaistakin mitä on tapana pitää kielteisenä ja tusakllisena. Ja toisaalta, kyllä monet rypevät tunnemyrskyissä silloinkin, kun siihen ei ole erityistä ulkoisen elämän syytä. Jotkut sitten hakevat terapiasta tai lääkkeistä apua tällaiseen.
Teen asioita arjessa pääosin intuitiivisesti. Siihen ei yleensä liity juurikaan sellaista mitä pidetään tunteina eli emootioina. On vain jonkinlainen sisäinen impulssi toimia ja toimin. Toki jos kaikki mielenliikkeet tulkitsee tunteiksi, olipa ne intuitioita tai ajatuksia, niin sillä tavalla voi toki tulkita että toimin tunteella. Se on kuitenkin aika epätavallinen näkökanta.
Rationaalisesti päätän tärkeissä asioissa kuten vaikka valitessani uutta työpaikkaa tai asuinpaikkaa. Mutta en nyt ala toki jokaista arjen valintaa, vaikka että otanko tämän merkin mysliä vai tuota kaupassa, pohtimaan ravinto- ja kaloritaulukot kädessä vaan menee intuitiolla, eli alitajunnasta nousevalla vaistoautomaatiolla.
En ihan kannata tuollaista yhteiskuntaa mitä kuvaat, että naapureiden (joilla on omat leipätyönsä, perheensä ja omaisensa) pitäisi ottaa vastuu ei-itsepärjäävien vanhusten tilasta. Minusta ihan kunnalliset kotipalvelut, palvelutalot ja vanhusten hoitolaitokset on oikein hyvä ja positiivinen asia, eikä jotain mitä pitäisi yrittää välttää. Näiden palveluiden laatua sen sijaan toki pitäisi pyrkiä parantamaan, siellä missä epäkohtia on.
En minä kirjoittanut, että sinun pitäisi niin tehdä. Enkä minäkään sellaista yhteiskuntaa kannata. Mutta se olisi oikein, jos niin toimittaisiin. Ilman muuta. Minun oikeustajuni sanoo, että kaikkien ihmisten on huolehdittava toisistaan. Tietenkään en pysty siihen niin kuin et sinäkään, mutta kyllä se vaan oikein olisi. Se, että kannatamme nykyisenlaista yhteiskuntaa, johtuu siitä, että ketään meitä (tai ainakaan suurinta osaa) ei haluta eikä huvita toimia noin. Olemme siis itsekkäitä, mikä on tunnetila. Olemme myös useimmiten omanvoitontahtoisia ja haluamme saada korvauksen siitä, mitä teemme. Ja mieluummin vielä voitollisesti. Joku voi sanoa, että siinä asiassa meitä johtaa äly, mutta heti jos jäämme korvauksetta, tunnemme pettymystä.
Sinunlaisiasi ihmisiä on paljon, siis rauhallisesti asioihin suhtautuvia ja yleensä hyvin järkiperäisesti toimivia, mutta se ei tarkoita tunteiden puuttumista. Jokainen ihminen syttyy jostakin, kiinnostuu jostakin ja nauttii jostakin tai tuntee vastenmielisyyttä johonkin. Olet ihan varmasti joskus elämässäsi ollut vihainen.
En muuten tunne yhtään ihmistä, joka toimisi elämässä pelkästään tunteensa viemänä, ellei sitten oteta lukuun näitä joitakin taiteilijasieluja tai vastaavia, jotka saattavat olla jopa mielenterveysongelmaisia, koska tunne-elämä säätelee heitä hulluuteen asti.
No mulla puolestaan on tunteita ruokaa kohtaan. Isosti.
Vierailija kirjoitti:
Jos mennään filosofiaan, niin esim. antiikin stoalaiset pohtivat tätä tunteiden käsitettä laajalti. Heidän näkemyksensä oli, että fyysisinä olentoina emme voi olla tunteista/tuntemuksista täysin vapaita, mutta viisas ihminen olisi vapaa henkisistä arvostelmista (synkathesis), tyynimielisyyden (apatheia) tilassa.
Stoalaiselta tietäjältä voitaisiin leikata raaja irti, eikä hän pitäisi sitä pahana asiana (mutta fyysisenä olentona tuntisi tietysti jotain fyysisesti), tai hänet voitaisiin upottaa rikkauksiin, eikä hän pitäisi sitä hyvänä asia. Se, että onko kukaan ihminen saavuttanut tällaista, on toinen asia.
Mutta sehän ruokkii ihmisen egoa, että ollaan niin viileää ja kestävää psyykkisesti, että ei mikään hetkauta suuntaan tai toiseen. Sekin pohjautuu tuntemiseen ja haluamiseen, että saa itsensä tilaan, jossa ottaa mitä tahansa vastaan stoalaisella asenteella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos mennään filosofiaan, niin esim. antiikin stoalaiset pohtivat tätä tunteiden käsitettä laajalti. Heidän näkemyksensä oli, että fyysisinä olentoina emme voi olla tunteista/tuntemuksista täysin vapaita, mutta viisas ihminen olisi vapaa henkisistä arvostelmista (synkathesis), tyynimielisyyden (apatheia) tilassa.
Stoalaiselta tietäjältä voitaisiin leikata raaja irti, eikä hän pitäisi sitä pahana asiana (mutta fyysisenä olentona tuntisi tietysti jotain fyysisesti), tai hänet voitaisiin upottaa rikkauksiin, eikä hän pitäisi sitä hyvänä asia. Se, että onko kukaan ihminen saavuttanut tällaista, on toinen asia.
Mutta sehän ruokkii ihmisen egoa, että ollaan niin viileää ja kestävää psyykkisesti, että ei mikään hetkauta suuntaan tai toiseen. Sekin pohjautuu tuntemiseen ja haluamiseen, että saa itsensä tilaan, jossa ottaa mitä tahansa vastaan stoalaisella asenteella.
Jotenkin tuo jatkuva itsen ja omien ajatusten tarkkailu nostattaa mulla niskakarvat pystyyn. Olen aina ajatellut, että pitäisi suuntautua enemmän ulospäin ja katsoa maailmaa ja muita ihmisiä (mikä ei sulje pois itsereflektiota). Sillä oma ajattelu on aina omien ajatusmallien kahlitsemaa, siitä ei pääse itse ulkopuolelle. Sekin, mitä itse pitää "vapaana" ajatteluna ja omien ajatusten tarkasteluna, voi jonkun toisen näkökulmasta olla vain samaa kehää kiertävää päättelyketjua. Tästä syystä ei kannata jäädä liikaa pohtimaan asioita itsekseen, ulkopuolelta saa tervettä kritiikkiä ja herätteitä, joilla voi virkistää ajatteluaan. Ja ehkä huomata, missä kohtaa jumittaa.
Millainen hormonitoiminta sinulla on? Onko tilanne ollut pitkään samanlainen? Loogisuuden ja tasapaksuuden korostaminen ei viittaa suuriin hormonivaihteluihin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos mennään filosofiaan, niin esim. antiikin stoalaiset pohtivat tätä tunteiden käsitettä laajalti. Heidän näkemyksensä oli, että fyysisinä olentoina emme voi olla tunteista/tuntemuksista täysin vapaita, mutta viisas ihminen olisi vapaa henkisistä arvostelmista (synkathesis), tyynimielisyyden (apatheia) tilassa.
Stoalaiselta tietäjältä voitaisiin leikata raaja irti, eikä hän pitäisi sitä pahana asiana (mutta fyysisenä olentona tuntisi tietysti jotain fyysisesti), tai hänet voitaisiin upottaa rikkauksiin, eikä hän pitäisi sitä hyvänä asia. Se, että onko kukaan ihminen saavuttanut tällaista, on toinen asia.
Mutta sehän ruokkii ihmisen egoa, että ollaan niin viileää ja kestävää psyykkisesti, että ei mikään hetkauta suuntaan tai toiseen. Sekin pohjautuu tuntemiseen ja haluamiseen, että saa itsensä tilaan, jossa ottaa mitä tahansa vastaan stoalaisella asenteella.
Se ruokkii egoa vain, jos rakentaa asiasta itselleen tarinankaltaisen identiteetin, jonka yksi ominaisuus on olla tyyni, viileä ja kestävä. Eli mielessä on sellainen "kuka minä olen" tarina johon kuuluu ammatin, ulkoisten juttujen, omistusten yms ohellla "minä olen sellainen tosi cool tyyppi joka kestän mitä vaan".
Mutta ei stoalainen tyyneys aina tai useimmiten ole tuollaista, ainakaan ko. filosofian harjoittajien pyrkimys ei ole kehittää ulospäin kovettunutta egokuorta, joka sitten luultavasti sisäpuolella kiehuu kuin tulivuori odottaen purkausta. Pyrkimys on jonkinlaiseen yllättävän paljon buddhalaisuuden valaistusta muistuttavaan tilaan, jonka olemassaoloon olen itse taipuvainen uskomaan, koska niin moni uskonto ja perinne eri puolella maailmaa puhuu ihan samasta asiasta.
Itse olen harjoittanut stoalaisuutta viitisen vuotta eli lukenut kirjoja, tehnyt päiväkirjan pitoa, kuoleman muistamismeditaatioita, opetellut hyväksymään kaiken mitä tulee vastaan "kuin hyvä Jumala olisi sen itse minulle antanut parhaakseni". Siitä on ollut valtavasti hyötyä elämässäni. Oma näkemys tunteista on, että voihan niitä joskus mielessä tulla ja mennä, mutta ei niillä ole niin kauheasti painoarvoa muuta kuin siinä mielessä että ne voivat paljastaa piileskeleviä perususkomuksia joita ei ole tiedostettu, ja jotka voivat häiritä stoalaisen ihanteen saavuttamista.
Kiitos.
Luulen että tuo oli se lopullinen kokemus, jonka kautta päädyin tähän nykyiseen tilaan. Kun vääjäämätön mutta sietämätön oli vaan pakko hyväksyä, koska henkinen vastaan taisteleminen ei auta mitään. Ja kun sekä sairaan lapsen, sisarusten ja surun ja ahdistuksen murtaman miehenkin takia oli oltava vahva. Ensin minä huomasin että minä pystyn siihen, omaksikin yllätyksekseni. Ja lopulta kävi jotain sellaista, että ikään kuin hyväksyin samalla sen että tällaista tämä elämä vaan on, eikä minun vastustukseni vaikuta siiheen mitenkään. Voin valita kärsiä taistellen tuulimyllyjä vastaan, huutaa jonnekin taivaaseen jumalalle jota ei todennäköisesti ole, että tämä kivun ja kuoleman maailma on paska ja vääryydenmukainen maailma, tai sitten voin sisäisesti antautua.
Että OK, asiat on niin kuin on, eikä minun tarvitse enää leimata ja arvostella että tämän hetken sisältö on mukava ja nyt olen onnellinen, mutta nyt tämän hetken sisältö on kyllä aivan kamalaa ja kärsin. On mitä on, kaikki tulee ja menee, kaikki nämä alusta asti katoavaisiksi syntyneet ilmiöt. Lopulta "putosin" siihen kummalliseen tilaan, jossa ei ollut enää kärsimystä, ei syvästi. Oli jotain pieniä aallonrippeitä rauhan pinnalla, ei muuta. Hyväksyntä, olemassaolon tunne. Tunne, että olen se energia joka ottaa kaikki ne muodot joita syntyy ja kuolee jatkuvasti. Joskus epäilin itsekin, onko minulla sittenkin joku traumareaktio joka päätyy huonosti romahdukseen. Mutta ihmiset kyselivät, olenko tullut uskoon tai jotain, koska olin niin valtavan rauhallisen ja jotenkin erilaisen oloinen kuin ennen. Eikä se ole vielä tähän päivään mennessä mennyt pois se ykseydentunne kaiken elämän kanssa ja siihen liittyvä omituinen rauha - omituinen siksi, että se ylittää kaikki ihmisjärjen "tuomiot" siitä missä tilanteissa rauhaa pitäisi kokea ja missä ei.