Lue keskustelun säännöt.
Onko mahdollista olla ihminen, jolla ei ole minkäänlaisia tunteita?
10.11.2020 |
Minulla ainakaan ei tunnu olevan juuri minkäänlaisia tunteita. En minä mikään narsisti tai psykopaatti ole, kun en halua kenellekään tietoisesti mitään pahaa, ja olen todella rehti ja oikeudenmukainen, mutta asiat eivät vain herätä minussa suurempia tunteita, vaan kaikki tuntuu jokseenkin neutraalilta ja tasapaksulta, ja usein ajattelen asiat ennemmin loogisesti, rationaalisesti ja faktakeskeisesti kuin tunteilla.
Kommentit (98)
Vierailija kirjoitti:
Tuosta elokuvan lainaamisesta tuli mieleen että se sivuvaikutus rauhoittumisella on ollut, että elokuvat tai taide yleensä ei enää vetoa ollenkaan. Ne on yleensä tunne-elämää varten, tunteia herättäviä asioita. Jotenkin enää en kaipaa niitä enkä saa niistä mitään.
- 11
Ei kuulosta kadehdittavalta vaan surulliselta. (Mutta hyvä että itse olet tyytyväinen.)
Itse ajattelen, että tunteminen kuuluu ihmisenä olemiseen. Iän ja kokemuksen myötä _tunteiden säätelyssä_ voi tulla paremmaksi. Se on eri asia kuin tunteiden laimentuminen. Itse en ole neljäänkymppiin mennessä kadottanut kykyä liikuttua kauniista musiikista tai taiteesta, ja toivottavasti niin ei koskaan käykään. Se ei kuitenkaan sulje pois kykyä toimia rationaalisesti tarpeen mukaan ;)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En tiedä sinusta ap, mutta olen tuntenut joitakin ihmisiä (pääosin miehiä), jotka pitävät itseään kovastikin rationaalisina ja loogisina päätöksentekijöinä. Kuitenkin kun heidän toimintaansa on seurannut, ei se tunnu perustuvan kovinkaan pitkälti rationaaliseen ajatteluun vaan nimenomaan tunteilla toimimiseen. Ehkä ihminen pettää itseään aika monessa asiassa, jotka voivat ulkopuoliselle näyttäytyä aika toisenlaisina. Tunnepohjainen päätös perustella mukarationaalisilla argumenteilla, jotta se olisi itselle hyväksyttävä.
Komps tuo. Kauna ja negatiivisuus on tunteita, samoin kateus ja pitkästyminen.
Plus kaikki mun tuntemat jotka itse ovat määritelleet itsensä koviksi ja tunteettomiksi, onkin olleet pelokkaita ja hauraita. Ei uskalleta laittaa itseä likoon kun pelätään niin epäonnistumista, ja epäonnistuminen vie hetkessä itsetunnon pitkäksia aikaa.
Eli kusetaan vaikka ihmisiä koska pelätään että ne kusettaa ensin, jos saa tilaisuuden. Tai erakoidutaan, kun pelätään että petytään rakkaudessa ja ystävyydessä. Ei uskalleta rakastaa, ei perustaa perhettä, ei kiintyä edes eläimeen, koska sekin kuolee.
Lopputuloksena tyhjä ja sisällyksentön elämä.
Vierailija kirjoitti:
Etkö koe pettymystä, jos jokin tärkeä asia menee pieleen? Eikö sinua nolota mikään? Eikö sinulla ole toiveita ja unelmia? Etkö sure, jos läheinen kärsii tai kuolee? Eikö ajatus omasta sairastumisesta pelota? Etkö ikinä ikävöi ketään tai mitään? Etkö ilahdu mistään? Oletko ihan varma?
Aleksityymikot ilmeisesti kokevat nuo esim. ikävinä epämääräisinä fyysisinä tuntemuksina, mutta eivät osaa yhdistää niitä ns. normaalin ihmisen tunteisiin.
Vierailija kirjoitti:
Niin siis psykopatia ei tarkoita että haluaisi toisille tietoisesti pahaa. En minäkään halua, vaikka diagnosoitu psykopaatti olenkin.
En silti satuta ketään, tee kenellekään pahaa tms. Ihmiset vain ovat minulle yhdentekeviä.
Narsistisuushan psykopaatista vaikean tekee ympäristölleen. Se aiheuttaa pidäkkeettömyyttä ja toimintaa mikä on haitallista.
Oletko narsisti ja vaimosi martyyri. Ilman tunteita eli sokkivaiheessa oleva traumatisoitunut henkilö (pian masentunut)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Etkö koe pettymystä, jos jokin tärkeä asia menee pieleen? Eikö sinua nolota mikään? Eikö sinulla ole toiveita ja unelmia? Etkö sure, jos läheinen kärsii tai kuolee? Eikö ajatus omasta sairastumisesta pelota? Etkö ikinä ikävöi ketään tai mitään? Etkö ilahdu mistään? Oletko ihan varma?
Olenko väärä vastaamaan, koska en ole täysin tunteeton, mutta sellainen jolla tunteita on aika harvoin ja ne on jotenkin "pintatasoa", ei kovin tärkeää... Mutta siis.
- En koe pettymystä vaikka asiat ei menisi tavalla johon olin tähdännyt. Tämä maailma toimii omien lakiensa mukaan, toiset ihmiset omalla tavallaan, ja on täysin odotettavaa ja luonnollista että aina ei mene niin kuin oli suunnitellut. Ei se ole millään tapaa yllätys tai pettymys.
- Ei nolota mikään. Minä olen mikä olen, samalla tapaa kuin luonnon eläimet. Ei nekään nolostele itseään. Koska niillä ei ole mielikuvaa siitä millaisia niiden PITÄISI olla tai miten niiden pitäisi toimia. Ne ovat, tekevät vaistomaisesti mitä tilanne edelllyttää, eivätkä mieti "pitäisi" tilan ja toteutuneen eroa. En minäkään mieti, enkä siis nolostele.
- Toiveet ja unelmat kuuluu enemmänkin minusta ajattelun kuin tunteen piiriin. Kyllä minulla joskus on tavoitteita ja sitten pyrin niihin, ottaen huomioon myös riskikohdat ja mahdollisuudet kiertää ongelmat jos riskit realisoituu. Mutta ei siihen liity erityisemmin mitään tunteita. Eikä ole sellaisia isoja unelmia, vaan lähinnä esim. töissä täytyy olla jotain tavoitteita ja tehdä niiden eteen jotain. Pääosin menen minne virta vie, spontaanisti suuntaani valiten.
- Läheisen kuollessa on jonkinlainen ikävän tunne, mutta samalla rauha, että oli oikea aika ja jokainen täältä lähtee joskus. Että oli nyt ihan hyvä aika lähteä. Se suru tai ikävä on ikään kuin pieni pintakerros pohjalla olevan paljon syvemmän rauhan ja ilon päällä. Kuin aallot syvän meren pinnassa.
- Ajatus sairastamisesta tai kuolemasta ei pelota mitenkään.
- En ikävöi ketään enkä mitään.
- En juuri erityisesti ilahdu mistään, mutta toisaalta perustilani on sellainen rauhallisen iloinen. Ilahdun tavallaan pelkästä olemassa olosta itsesssän, ja sen rinnalla se millaisia muotoja se olemassaolo kullakin hetkellä ottaa on varsin merkityksetöntä.
Hauskaa on että joskus ihmiset sanovat minulle, että vaikutan todella onnelliselta ihmiseltä. Ja se on totta omalla tavallaan, mutta luulen että moni ei ymmärrä mitä onnellisuus minulle on, että se ei ole sellainen riemukas tunne vaan jonkinlainen elämää säteilevä rauhan tila.
- 11
Oletko joskus kokenut jotain traumaattista, joka on tuottanut kovaa emotionaalistakipus? (Kuolema, ero, tms.)
Kuinka sallittua lapsuudenkodissasi oli ilmaista tunteita, vai opitko pienestä pitäen tukahduttamaan ne? Kuinka paljon vanhempasi osoittivat tunteitaan?
Noita voi miettiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuosta elokuvan lainaamisesta tuli mieleen että se sivuvaikutus rauhoittumisella on ollut, että elokuvat tai taide yleensä ei enää vetoa ollenkaan. Ne on yleensä tunne-elämää varten, tunteia herättäviä asioita. Jotenkin enää en kaipaa niitä enkä saa niistä mitään.
- 11
Ei kuulosta kadehdittavalta vaan surulliselta. (Mutta hyvä että itse olet tyytyväinen.)
Itse ajattelen, että tunteminen kuuluu ihmisenä olemiseen. Iän ja kokemuksen myötä _tunteiden säätelyssä_ voi tulla paremmaksi. Se on eri asia kuin tunteiden laimentuminen. Itse en ole neljäänkymppiin mennessä kadottanut kykyä liikuttua kauniista musiikista tai taiteesta, ja toivottavasti niin ei koskaan käykään. Se ei kuitenkaan sulje pois kykyä toimia rationaalisesti tarpeen mukaan ;)
Noin varmasti ajattelee suurin osa ihmisistä. Tunteiden laimentuminen kun kuulostaa niin kovin ikävältä. Mutta siinä tilassa jossa on tunteiden tuolla puolen ei ole mitään laimeaa. Ongelma on vaan, että sitä ei pysty sanoilla selittämään kellekään joka e ole sitä kokenut. Se on samaa sukua kuin hengelliset satori -kokemukset, joita monet pitää kovin tavoiteltavina. Minä vaan onnistuin jotenkin päätymään sellaiseen tilaan pysyvästi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuosta elokuvan lainaamisesta tuli mieleen että se sivuvaikutus rauhoittumisella on ollut, että elokuvat tai taide yleensä ei enää vetoa ollenkaan. Ne on yleensä tunne-elämää varten, tunteia herättäviä asioita. Jotenkin enää en kaipaa niitä enkä saa niistä mitään.
- 11
Ei kuulosta kadehdittavalta vaan surulliselta. (Mutta hyvä että itse olet tyytyväinen.)
Itse ajattelen, että tunteminen kuuluu ihmisenä olemiseen. Iän ja kokemuksen myötä _tunteiden säätelyssä_ voi tulla paremmaksi. Se on eri asia kuin tunteiden laimentuminen. Itse en ole neljäänkymppiin mennessä kadottanut kykyä liikuttua kauniista musiikista tai taiteesta, ja toivottavasti niin ei koskaan käykään. Se ei kuitenkaan sulje pois kykyä toimia rationaalisesti tarpeen mukaan ;)
Noin varmasti ajattelee suurin osa ihmisistä. Tunteiden laimentuminen kun kuulostaa niin kovin ikävältä. Mutta siinä tilassa jossa on tunteiden tuolla puolen ei ole mitään laimeaa. Ongelma on vaan, että sitä ei pysty sanoilla selittämään kellekään joka e ole sitä kokenut. Se on samaa sukua kuin hengelliset satori -kokemukset, joita monet pitää kovin tavoiteltavina. Minä vaan onnistuin jotenkin päätymään sellaiseen tilaan pysyvästi.
Kyllä kyllä, juuri sinä olet uniikki lumihiutale, jonka ajatuksia ja kokemuksia ei voi kukaan ymmärtää :)
Olen tavannut eräänkin ns. valaistuneen ihmisen, joka yllätys yllätys kuulosti paljon sinulta. Se viesti, joka hänestä ja sinusta välittyi, oli kaikennielevä oman egon ympärillä pyöriminen.
On helppoa olla ns. tunteeton, kun vain välttelee solmimasta pintaa syvempiä ihmissuhteita. Ei silloin ole mitään mikä voisi tuntua missään :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole "normaalia" ettei ole tunteita. Voi olla juuri tuota aleksitymiaa tai jonkinlaista masennusta tms, mutta toisaalta jos se ei sinua haittaa eikä ympäristöäkään, niin ei kai sille asialle mitään tarvitse tehdä.
En ole ap mutta aika samanlainen, lapsesta asti keskimääräistä vähemmän tunteellinen ihminen. No ei todellakaan haittaa vaan on valtava etu! Olla sellainen zeniläisen tai stoalaisen kaltainen, mitä jotkut tavoittelee meditaatiolla ja pitkillä kurinalaisilla henkisilllä teillä, ihan luonnostaan.
Näkeehän sitä tunneihmisten elämää ympärillään paljonkin ja se vaikuttaa kaikelta muulta kuin tavoittelemisen arvoiselta tilalta. Joo, kyllä he on välillä korkeammissa onnen korkeuksissa kuin minunkaltaiseni, mutta kun sen näkee jo siitä tilasta ettei se ole sellainen mikä kestää, että siinä on jo sen alamäen siemen itsessään mikä sitten seuraa. Oma normaalitilani on rauhallinen ja hiljaisen onnellinen. Ei ihmeempiä nousuja, eikä laskuja. Sellainen jonkinlainen hiljainen säteilevä rauha vaan.
Etu on myös, ettei tunteet häiritse asioiden päättämistä tai tekemistä. Voi tehdä kuten ajattelee olevan oikein ja tärkeää, ilman että tunteet sekaantuu.
Mitä siis tarkoitat normaalitilalla? Eikös ihmisen onnellisin olotila olekin juuri se, mitä kuvaat, kun ei tapahdu mitään erityistä, siis on vain rauhallinen olotila. Kukapa meistä missään tunnemyrskyissä silloin rypeekään.
Ettei tunteet hallitse asioiden päättämistä ja tekemistä? Mistä sitten tulee päätös tehdä jotain?
Teet asioita sen mukaan, miten ne oletat olevan oikein ja tärkeätä, eli tunteellahan sinä sitten siinäkin menet. On sinun mielessäsi ratkaistava, mikä on se tärkeä ja oikea. Eli se, minkä tunnet olevan oikein ja tärkeätä. Etkä sinäkään kaikkea lähde tekemään, vaikka kuinka tietäisit sen olevan tärkeätä ja oikein. Valinnan tekee oma tunnemaailmasi.
Jos ihmiset toimisivat tuolla tavoin, kuin nyt väität tekeväsi, olisi maailma varsin hyvä paikka kaikille. Sinäkin istuisit kaikki iltasi naapurin yksinäisen vanhuksen luona ihan jatkuvasti, koska tiedät sen olevan tärkeätä ja oikein. Teetkö sinä niin? Se olisi hyvin rationaalistakin, koska siinä todella toteutuisi yhteiskunnallinen oikeintekemisen mekaniikka ; jokaista yksinäistä vanhusta kohden olisi aina joku aikuinen tervehenkinen ihminen, joka auttaisi vanhusta hänen jokapäiväisessä suoriutumisessaan ja muutenkin ihan kaikessa, seuranpidosta lähtien, eikä vanhusten hoitolaitoksia tarvittaisi.
Sinun kirjoituksestasi paistoi jo heti läpi muutama tunnetila: ylimielisyys ja kaikentietävyys.
Jos olet rehti ja oikeudentuntoinen ja koet, että hommat pitää tehdä loogisesti ja järkevästi, niin minun mielestäni sinulla ON tunteita. Millaiseksi tunnet olosi, jos joku tekee/kokee vääryyttä tai sinua kohdellaan epäoikeudenmukaisesti? Jos joku valehtelee? Sinun on pakko valehdella? Hommat hoidetaan täysin tunteella ja tehottomasti?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikilla ihmisillä on tunteita, tosin emotionaaliset tunteet puuttuvat usein psykopaateilta ja sosiopaateilta. Narsistillakin saattaa olla tunteita vaikka ne ovat vähäisiä. Tunnetko surua kuin läheinen ihminen kuolee?
Tunnetko surua vai kipua, jos lapsesi tai äitisi kuolee?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei narsisti ole tunteeton ; hänen tunne-elämänsä on vain enemmän tai vähemmän kieroutunut. Narsistin tunteita ovat vallanhalu, hallitsemisenhalu, toisen alistamisenhalu, viha, itseihailu, ylivertaisuuden tunne, sisäinen alemmuuskompleksi, joka peitetään ylemmyyskompleksilla jne. Tokihan narsisti kykenee tuntemaan iloa ja ainakin hetkellistä tyytyväisyyttä, myös pelkoa, hätää ja huolta. Ja pohjatonta mustasukkaisuutta, tunnetilahan se on sekin.
Sanotaan, että täysin tunteeton ihminen voi olla vain psykopaatti. Mutta eikö psykopaattikin tunne edes jonkinlaista hyvänolontunnetta tehtyään jonkun teon, jonka hän on mielestään oikeutettu tekemään ja aiheutettuaan jollekin jotain pahaa?
MItä tuo ihminen kirjoitti, olevansa hiljaisen onnellinen? Eikö onnellisuus ole tunnetila, hä?
Mitä ihmeen sekoilemista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuosta elokuvan lainaamisesta tuli mieleen että se sivuvaikutus rauhoittumisella on ollut, että elokuvat tai taide yleensä ei enää vetoa ollenkaan. Ne on yleensä tunne-elämää varten, tunteia herättäviä asioita. Jotenkin enää en kaipaa niitä enkä saa niistä mitään.
- 11
Ei kuulosta kadehdittavalta vaan surulliselta. (Mutta hyvä että itse olet tyytyväinen.)
Itse ajattelen, että tunteminen kuuluu ihmisenä olemiseen. Iän ja kokemuksen myötä _tunteiden säätelyssä_ voi tulla paremmaksi. Se on eri asia kuin tunteiden laimentuminen. Itse en ole neljäänkymppiin mennessä kadottanut kykyä liikuttua kauniista musiikista tai taiteesta, ja toivottavasti niin ei koskaan käykään. Se ei kuitenkaan sulje pois kykyä toimia rationaalisesti tarpeen mukaan ;)
Noin varmasti ajattelee suurin osa ihmisistä. Tunteiden laimentuminen kun kuulostaa niin kovin ikävältä. Mutta siinä tilassa jossa on tunteiden tuolla puolen ei ole mitään laimeaa. Ongelma on vaan, että sitä ei pysty sanoilla selittämään kellekään joka e ole sitä kokenut. Se on samaa sukua kuin hengelliset satori -kokemukset, joita monet pitää kovin tavoiteltavina. Minä vaan onnistuin jotenkin päätymään sellaiseen tilaan pysyvästi.
Kyllä kyllä, juuri sinä olet uniikki lumihiutale, jonka ajatuksia ja kokemuksia ei voi kukaan ymmärtää :)
Olen tavannut eräänkin ns. valaistuneen ihmisen, joka yllätys yllätys kuulosti paljon sinulta. Se viesti, joka hänestä ja sinusta välittyi, oli kaikennielevä oman egon ympärillä pyöriminen.
On helppoa olla ns. tunteeton, kun vain välttelee solmimasta pintaa syvempiä ihmissuhteita. Ei silloin ole mitään mikä voisi tuntua missään :)
Minulla on mies ja 2 elossa olevaa lasta, plus olen menettänyt yhden lapsen syövälle 4 vuotta sitten.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole "normaalia" ettei ole tunteita. Voi olla juuri tuota aleksitymiaa tai jonkinlaista masennusta tms, mutta toisaalta jos se ei sinua haittaa eikä ympäristöäkään, niin ei kai sille asialle mitään tarvitse tehdä.
En ole ap mutta aika samanlainen, lapsesta asti keskimääräistä vähemmän tunteellinen ihminen. No ei todellakaan haittaa vaan on valtava etu! Olla sellainen zeniläisen tai stoalaisen kaltainen, mitä jotkut tavoittelee meditaatiolla ja pitkillä kurinalaisilla henkisilllä teillä, ihan luonnostaan.
Näkeehän sitä tunneihmisten elämää ympärillään paljonkin ja se vaikuttaa kaikelta muulta kuin tavoittelemisen arvoiselta tilalta. Joo, kyllä he on välillä korkeammissa onnen korkeuksissa kuin minunkaltaiseni, mutta kun sen näkee jo siitä tilasta ettei se ole sellainen mikä kestää, että siinä on jo sen alamäen siemen itsessään mikä sitten seuraa. Oma normaalitilani on rauhallinen ja hiljaisen onnellinen. Ei ihmeempiä nousuja, eikä laskuja. Sellainen jonkinlainen hiljainen säteilevä rauha vaan.
Etu on myös, ettei tunteet häiritse asioiden päättämistä tai tekemistä. Voi tehdä kuten ajattelee olevan oikein ja tärkeää, ilman että tunteet sekaantuu.
Mitä siis tarkoitat normaalitilalla? Eikös ihmisen onnellisin olotila olekin juuri se, mitä kuvaat, kun ei tapahdu mitään erityistä, siis on vain rauhallinen olotila. Kukapa meistä missään tunnemyrskyissä silloin rypeekään.
Ettei tunteet hallitse asioiden päättämistä ja tekemistä? Mistä sitten tulee päätös tehdä jotain?
Teet asioita sen mukaan, miten ne oletat olevan oikein ja tärkeätä, eli tunteellahan sinä sitten siinäkin menet. On sinun mielessäsi ratkaistava, mikä on se tärkeä ja oikea. Eli se, minkä tunnet olevan oikein ja tärkeätä. Etkä sinäkään kaikkea lähde tekemään, vaikka kuinka tietäisit sen olevan tärkeätä ja oikein. Valinnan tekee oma tunnemaailmasi.
Jos ihmiset toimisivat tuolla tavoin, kuin nyt väität tekeväsi, olisi maailma varsin hyvä paikka kaikille. Sinäkin istuisit kaikki iltasi naapurin yksinäisen vanhuksen luona ihan jatkuvasti, koska tiedät sen olevan tärkeätä ja oikein. Teetkö sinä niin? Se olisi hyvin rationaalistakin, koska siinä todella toteutuisi yhteiskunnallinen oikeintekemisen mekaniikka ; jokaista yksinäistä vanhusta kohden olisi aina joku aikuinen tervehenkinen ihminen, joka auttaisi vanhusta hänen jokapäiväisessä suoriutumisessaan ja muutenkin ihan kaikessa, seuranpidosta lähtien, eikä vanhusten hoitolaitoksia tarvittaisi.
Sinun kirjoituksestasi paistoi jo heti läpi muutama tunnetila: ylimielisyys ja kaikentietävyys.
Se pointti on se, että tuo perustila säilyy, vaikka tapahtuisikin jotain erityistä, sellaistakin mitä on tapana pitää kielteisenä ja tusakllisena. Ja toisaalta, kyllä monet rypevät tunnemyrskyissä silloinkin, kun siihen ei ole erityistä ulkoisen elämän syytä. Jotkut sitten hakevat terapiasta tai lääkkeistä apua tällaiseen.
Teen asioita arjessa pääosin intuitiivisesti. Siihen ei yleensä liity juurikaan sellaista mitä pidetään tunteina eli emootioina. On vain jonkinlainen sisäinen impulssi toimia ja toimin. Toki jos kaikki mielenliikkeet tulkitsee tunteiksi, olipa ne intuitioita tai ajatuksia, niin sillä tavalla voi toki tulkita että toimin tunteella. Se on kuitenkin aika epätavallinen näkökanta.
Rationaalisesti päätän tärkeissä asioissa kuten vaikka valitessani uutta työpaikkaa tai asuinpaikkaa. Mutta en nyt ala toki jokaista arjen valintaa, vaikka että otanko tämän merkin mysliä vai tuota kaupassa, pohtimaan ravinto- ja kaloritaulukot kädessä vaan menee intuitiolla, eli alitajunnasta nousevalla vaistoautomaatiolla.
En ihan kannata tuollaista yhteiskuntaa mitä kuvaat, että naapureiden (joilla on omat leipätyönsä, perheensä ja omaisensa) pitäisi ottaa vastuu ei-itsepärjäävien vanhusten tilasta. Minusta ihan kunnalliset kotipalvelut, palvelutalot ja vanhusten hoitolaitokset on oikein hyvä ja positiivinen asia, eikä jotain mitä pitäisi yrittää välttää. Näiden palveluiden laatua sen sijaan toki pitäisi pyrkiä parantamaan, siellä missä epäkohtia on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuosta elokuvan lainaamisesta tuli mieleen että se sivuvaikutus rauhoittumisella on ollut, että elokuvat tai taide yleensä ei enää vetoa ollenkaan. Ne on yleensä tunne-elämää varten, tunteia herättäviä asioita. Jotenkin enää en kaipaa niitä enkä saa niistä mitään.
- 11
Ei kuulosta kadehdittavalta vaan surulliselta. (Mutta hyvä että itse olet tyytyväinen.)
Itse ajattelen, että tunteminen kuuluu ihmisenä olemiseen. Iän ja kokemuksen myötä _tunteiden säätelyssä_ voi tulla paremmaksi. Se on eri asia kuin tunteiden laimentuminen. Itse en ole neljäänkymppiin mennessä kadottanut kykyä liikuttua kauniista musiikista tai taiteesta, ja toivottavasti niin ei koskaan käykään. Se ei kuitenkaan sulje pois kykyä toimia rationaalisesti tarpeen mukaan ;)
Noin varmasti ajattelee suurin osa ihmisistä. Tunteiden laimentuminen kun kuulostaa niin kovin ikävältä. Mutta siinä tilassa jossa on tunteiden tuolla puolen ei ole mitään laimeaa. Ongelma on vaan, että sitä ei pysty sanoilla selittämään kellekään joka e ole sitä kokenut. Se on samaa sukua kuin hengelliset satori -kokemukset, joita monet pitää kovin tavoiteltavina. Minä vaan onnistuin jotenkin päätymään sellaiseen tilaan pysyvästi.
Kyllä kyllä, juuri sinä olet uniikki lumihiutale, jonka ajatuksia ja kokemuksia ei voi kukaan ymmärtää :)
Olen tavannut eräänkin ns. valaistuneen ihmisen, joka yllätys yllätys kuulosti paljon sinulta. Se viesti, joka hänestä ja sinusta välittyi, oli kaikennielevä oman egon ympärillä pyöriminen.
On helppoa olla ns. tunteeton, kun vain välttelee solmimasta pintaa syvempiä ihmissuhteita. Ei silloin ole mitään mikä voisi tuntua missään :)
Minulla on mies ja 2 elossa olevaa lasta, plus olen menettänyt yhden lapsen syövälle 4 vuotta sitten.
Otan osaa.
Minusta ap vaikuttaa kirjoituksensa perusteella ihmiseltä, jolla kyllä on tunteita, mutta hänen on vaikea tunnistaa, sanoittaa ja ilmaista niitä. Aleksitymia on tietysti mahdollinen, ja myös autismiin ja Aspergerin oireyhtymään voi kuulua tunteiden hahmottamisen vaikeus, eli tunteita kyllä on, mutta niitä voi olla vaikea tunnistaa, sanoittaa ja ilmaista. En nyt tietenkään sano, että ap:lla olisi autismi tai Asperger, kun en tunne häntä enkä tiedä enempää hänen taustastaan ja piirteistään.
En sanoisi, että ap on tunteeton tai vähätunteinen ihminen. Voi olla, että hänellä on vaan tylsä elämä(nvaihe), joka ei herätä mitään.
Jokainen normaalilla empatiakyvyllä varustettu, tasainenkin ihminen alkaa tuntea asioita, jos esimerkiksi hänen silmiensä edessä aletaan kiduttaa viatonta eläintä. Uutisvirta ja liika informaatio tietenkin desensitisoi useimmat meistä, mutta se johtuu siitä, että asioihin tuntuu olevan tietty etäisyys ja on tervettä olla reagoimatta jokaiseen ikäviä tunteita herättävään asiaan.
Jos olisi luonnostaan eli pienestä asti ollut epänormaalin vähän tunteita, niin siitä olisi tullut monia ongelmia jo useaan otteeseen ennen muuhun maailmaan sopeutumista, koska ajatteluprosessit kehittyvät niin erilaisiksi. Myöskään päätöksiä ei ole fyysisesti mahdollista tehdä ilman tunteita. Tunteet vaikuttavat päätöksentekoon ratkaisevasti pohjalla, jopa niin, että päätös tehdään ensin ja sen jälkeen keksitään rationaaliset perustelut sille, miksi se oli ok.
Voit periaatteessa olla myös psykopaatti, sellaisillehan tuollainen on tyypillistä.
Eivät kaikki psykopaatit ole pahoja, monet oikeudenmukaisia ja hyvällä moraalilla varustettuja. Sen iänikuisen väärän sekopääpsyko-stereotypian vois heittää jo roskikseen.