Onko mahdollista olla ihminen, jolla ei ole minkäänlaisia tunteita?

Voisikohan kyseessä olla aleksitymia eli tunteiden tunnistamisen ja sanoittamisen vaikeus?

Vierailija kirjoitti:

Voisikohan kyseessä olla aleksitymia eli tunteiden tunnistamisen ja sanoittamisen vaikeus?

Sama tuli mieleen.

Kun on paljon tunteita. Ei ole sekään helppoa.

Ap: Tuosta on varmaan jo lyhyempi matka kunnon narskuihin ja psykopaatteihin. Onneksi tiedostat tilasi, tosi mt-ongelmainen ei sellaiseen pysty eikä kykene.

Kai toisilla ihmisillä on vain laimeampi tunne-elämä kuin toisilla, ja taitaa tiettyihin sairauksiin/diagnooseihinkin kuulua tunne-elämän latteus. Mutta en jaksa uskoa, että olisi olemassa ihmistä, jolla ei olisi MINKÄÄNLAISIA tunteita, koska silloinhan ihminen olisi käytännössä kone tai robotti.

Ei ole "normaalia" ettei ole tunteita. Voi olla juuri tuota aleksitymiaa tai jonkinlaista masennusta tms, mutta toisaalta jos se ei sinua haittaa eikä ympäristöäkään, niin ei kai sille asialle mitään tarvitse tehdä.

Kokkare

Riippuu myös ympäristötekijöistä. Puhutaan, että junankuski voi traumatisoitua junanalleista. Toisaalta ihminen voi suhtautua toiseen kuin teurastettavaan sikaan tunteilematta(äitis-kapset(. Riippuu kasvuympäristlstä.

Jos kirjaimellisesti koskaan ei ole minkäänlaisia tunteita niin se ei ole normaalia. Tyyliin jos sinulta kuolee läheinen etkä silti tunne mitään tai tulee ero yllättäen tms.

Mutta, on ihan normaalia olla keskivertoa paljonkin tasaisempi tunne-elämä. Osa on sellaisia luonnostaan ja temperamentiltaan, osa iän ja elämän myötä tulee sellaiseksi.

Itse olen viimemainittua tyyppiä. Olin lapsena ja nuorena aivan liiankin herkkä. Roikuin jopa parisuhteissa joissa en halunnut olla, koska en kestänyt ajatusta toisen ja omasta surusta, jos tulisi ero. En voinut ottaa lemmikeitä, koska lemmikin kuolema musersi minut viikkokausiksi täysin toimintakyvyttömäksi jne. Usein vaikkei kukaan olisi tehnyt mitään eikä olisi tapahtunut mitään ihmeempää, niin omassa mielessä pyöri ajatuksia jotka herätti voimakasta tunteiden vellontaa. Esim. yhtäkkiä tuli mieleen joku koulukiusaamisen aikainen juttu tai tapaus, jossa olin sanonut nolosti ja minulle oli naurettu, ja muiston mukana häpeä ja ahdistus.

Mutta iän myötä itsestään alkoi muuttua. Huomasin että pystyn säätelemään enemmän tunnereaktioitani kuin ennen eli en ns. muserru ja taannu enää huutoitkumoodiin. Voin päättää että ok, itkettää mutta teen nyt työpäivän loppuun ja itken kotona. Nuorena ei olisi onnistunut millään. Itku tuli pakolla kun tuli. Vähitellen 40 v iän jälkeen asia on edennyt vielä siihen, että nykyään tunne-elämäni on aika zeniläisen rauhallista. Ei ole juurikaan mitään vahvoja tunteita. Vain sellainen jonkinlainen hiljainen perusrauha tai perusonnellisuus. Siitä tulee poikkeamia lähinnä dramaattisten ulkoisten juttujen takia, tyyliin juuri jos joku läheienen kuolee. Esim.  työttömäksi joutuminen ei aiheuttanut sen sijaan mitään tunteita minussa, paitsi rauhallisen ajatuksen, että aika aikaa kutakin, ihan kivakin päästä uusiin haasteisiin. Tuntui oudolta kun pomo puhui miten on vaikeaa ja kauheaa ja pahoitteli, kun itse ajattelin että ei tässä mitään.

Jotkut pelkää (alitajuisesti) tunteita, koska niihin liittyy melkein väistämättä kipua. Mieli oppii suojaamaan itseään kipua vastaan.

Toisaalta silloin jää ne suuremmat onnenhetketkin tuntematta. Elämä on samaa, vuodesta toiseen, loppuun asti. Vaikea sanoa, onko tämä huono vai hyvä asia?

En tiedä sinusta ap, mutta olen tuntenut joitakin ihmisiä (pääosin miehiä), jotka pitävät itseään kovastikin rationaalisina ja loogisina päätöksentekijöinä. Kuitenkin kun heidän toimintaansa on seurannut, ei se tunnu perustuvan kovinkaan pitkälti rationaaliseen ajatteluun vaan nimenomaan tunteilla toimimiseen. Ehkä ihminen pettää itseään aika monessa asiassa, jotka voivat ulkopuoliselle näyttäytyä aika toisenlaisina. Tunnepohjainen päätös perustella mukarationaalisilla argumenteilla, jotta se olisi itselle hyväksyttävä.

Elokuvasta Equilibrium. Ei mikään elokuvataiteen merkkiteos, mutta kosketti kuitenkin kiinnostavaa kysymystä.

“- John Preston: What's the point of your existence?

- Mary O'Brien: To feel. 'Cause you've never done it, you can never know it. But it's as vital as breath. And without it, without love, without anger, without sorrow, breath is just a clock... ticking.”

Vierailija kirjoitti:

Ei ole "normaalia" ettei ole tunteita. Voi olla juuri tuota aleksitymiaa tai jonkinlaista masennusta tms, mutta toisaalta jos se ei sinua haittaa eikä ympäristöäkään, niin ei kai sille asialle mitään tarvitse tehdä.

En ole ap mutta aika samanlainen, lapsesta asti keskimääräistä vähemmän tunteellinen ihminen. No ei todellakaan haittaa vaan on valtava etu! Olla sellainen zeniläisen tai stoalaisen kaltainen, mitä jotkut tavoittelee meditaatiolla ja pitkillä kurinalaisilla henkisilllä teillä, ihan luonnostaan. 

Näkeehän sitä tunneihmisten elämää ympärillään paljonkin ja se vaikuttaa kaikelta muulta kuin tavoittelemisen arvoiselta tilalta. Joo, kyllä he on välillä korkeammissa onnen korkeuksissa kuin minunkaltaiseni, mutta kun sen näkee jo siitä tilasta ettei se ole sellainen mikä kestää, että siinä on jo sen alamäen siemen itsessään mikä sitten seuraa. Oma normaalitilani on rauhallinen ja hiljaisen onnellinen. Ei ihmeempiä nousuja, eikä laskuja. Sellainen jonkinlainen hiljainen säteilevä rauha vaan. 

Etu on myös, ettei tunteet häiritse asioiden päättämistä tai tekemistä. Voi tehdä kuten ajattelee olevan oikein ja tärkeää, ilman että tunteet sekaantuu. 

Onhan jo sekin, että mietit asiaa, merkki siitä, että tunnet. Erilaisuuden kokemuksesi herättää sinussa tunteita.

Noin joka kymmenes ihminen on aleksityymikko. Heillä siis on tunteita, mutta he eivät itse tunnista niitä tunteiksi.

Aika iso osuus porukasta siis on tuollaisia, taitaa tuoda aikamoista haastetta parisuhteisiin.

Vierailija kirjoitti:

Elokuvasta Equilibrium. Ei mikään elokuvataiteen merkkiteos, mutta kosketti kuitenkin kiinnostavaa kysymystä.

“- John Preston: What's the point of your existence?

- Mary O'Brien: To feel. 'Cause you've never done it, you can never know it. But it's as vital as breath. And without it, without love, without anger, without sorrow, breath is just a clock... ticking.”

Tyypillinen tunneihmisen näkemys, joka osoittaa täydellistä ymmärryksen puutetta siitä vähemmän tunteellisesta tilasta. 

Oma kokemukseni on että sen sijaan että olisi jotain elottomanoloista "hengitys kuin kello tikittämässä", pelkkä olemassaolo itsessään tuntuu energiseltä puhtaalta olemiselta, elämältä. Ja se pelkkä oleminen on kaikki mitä kaipaa, ja se ilmenee itsestään kaikenlaisilla tavoilla tekemisenä, samoin kuin se ilmenee luonnossa miljoonina muotoina jotka syntyy ja kasvaa ja elää elämäänsä ja kuihtuu pois. Se on äärimmäistä rauhaa ja äärimmäistä energiaa. Tunnetta että ei ole vain rauhallinen tai energinen vaan rauha tai energia itse.

Koska itse olen aiemmin ollut tunneihmisiä, jopa ylettömyyksiin asti, voin sanoa että itse en vaihtaisi nykyistä tilaa mihinkään aiemmista, en edes siihen varhaiskeski-iän "hallittavissa oleva mutta kohtuullisen vilkas tunne-elämä" tilaan vaikka se ei ollut samalla tapaa tuskallista kuin nuoruuden ääripäissä aaltoilu.

Tuosta elokuvan lainaamisesta tuli mieleen että se sivuvaikutus rauhoittumisella on ollut, että elokuvat tai taide yleensä ei enää vetoa ollenkaan. Ne on yleensä tunne-elämää varten, tunteia herättäviä asioita. Jotenkin enää en kaipaa niitä enkä saa niistä mitään.

- 11

Vierailija kirjoitti:

Onhan jo sekin, että mietit asiaa, merkki siitä, että tunnet. Erilaisuuden kokemuksesi herättää sinussa tunteita.

Ajatuksia se herättää, ei tunteita. Tämä on hassua miten tunneihmiset aina kuvittelee että muutkin ovat samanlaisia kuin he, että kaikki menee aina tunteiden kautta.

Niin siis psykopatia ei tarkoita että haluaisi toisille tietoisesti pahaa. En minäkään halua, vaikka diagnosoitu psykopaatti olenkin.

En silti satuta ketään, tee kenellekään pahaa tms. Ihmiset vain ovat minulle yhdentekeviä.

Etkö koe pettymystä, jos jokin tärkeä asia menee pieleen? Eikö sinua nolota mikään? Eikö sinulla ole toiveita ja unelmia? Etkö sure, jos läheinen kärsii tai kuolee? Eikö ajatus omasta sairastumisesta pelota? Etkö ikinä ikävöi ketään tai mitään? Etkö ilahdu mistään? Oletko ihan varma?

Vierailija kirjoitti:

Niin siis psykopatia ei tarkoita että haluaisi toisille tietoisesti pahaa. En minäkään halua, vaikka diagnosoitu psykopaatti olenkin.

En silti satuta ketään, tee kenellekään pahaa tms. Ihmiset vain ovat minulle yhdentekeviä.

Toisaalta ei tuo pelkästään, että ei ole kiinnostunut ihmisistä, ei pelkästään tee kenestäkään psykopaattia. Ei ole tapana pitää yksin viihtyviä ääri-introvertteja ja erakkoluonteita psykopaatteina sentään, vaikka mieluiten asuisivat yksin korvessa ja muut ihmiset on lähinnä häiriötekijä.