Mitä tehdä herkästi loukkaantuvan miehen suhteen?

37, erittäin hyvin sanottu. Noinhan se usein on! Siis tuo: "kun tulee armollisemmaksi muita kohtaan (eli esim tajuaa, että toinen ei halunnut loukata) niin tulee myös armollisemmaksi itseään kohtaan (eli hyväksyy itselleenkin virheitä, kun hyväksyy niitä muillekin)."

ap

[quote author="Vierailija" time="04.03.2014 klo 11:02"]

35, niin. Meillä tuo mököttäminen ei ollut niin ilmeinen ominaisuus vielä seurusteluaikana. Se on selkeästi pahentunut vuosien mittaan. Seurusteluaikana se oli pieni puute muuten mukavassa miehessä.

ap

[/quote]

Mulla oli ihan samalla tavalla, että alkuun mies mökötti vain joskus harvoin.. Pikku hiljaa tilanne vain paheni ja paheni. Anteeksipyynnöt eivät auttaneet, ei yhtään mikään. Lisäksi mies alkoi loukkaantua aina vaan käsittämättömämmistä ja käsittämättömämmistä syistä. Alkuun siis vaikutti sentään siltä, että vain ylireagoi, mutta loukkaantui edes teoriassa aiheesta. Loppujen lopuksi ei ollut enää mitään järkevää syytä, pyysin syömään väärällä äänenpainolla tai olin laittanut viltin sohvalla väärään reunaan tai ehdotin lomareissulle hänelle epämieluisaa kohdetta, ulkona satoi vettä jne. Mies alkoi ottaa aina vaan pahempia raivokohtauksia ja kohtausten jälkeen saattoi mököttää päivä- ja jopa viikkokaupalla.

Aloin loppujen lopuksi käyttäytyä hakatun naisen tavoin, olin varjo entisestäni, kävelin seinänvierustoja pitkin ja yritin koko ajan miellyttää miestä. Ja raivokohtaukset vaan pahenivat.

Viimein keräsin itseni ja lähdin. Elämäni paras päätös, harmillista vain etten tajunnut lähteä jo paljon aiemmin.

Nyt olen tajunnut, että mies oli yksinkertaisesti sairas, noin ei kohdella ketään, varsinkaan häntä, jota väittää rakastavansa. Ex-mieheni ei rakastanut mua koskaan vaikka väittää vielä vuosienkin jälkeen ikävöivänsä mua. Mä en enää nykyään mene ahdistuksesta lukkoon, kun näen ex-mieheni jossain.

Tiedän tunteen. Mies saattaa loukkaantua yhtäkkiä jostakin sanomastani, eikä sitä edes huomaa muusta kuin hiljaiseksi ja omituiseksi menevästä käytöksestä. Kyseessä siis joku normaalin jutustelun lomassa sanomani kommentti tai sanamuoto, joka on sitten ollut ilmeisen väärä.

Kun yritän kysyä, että mistä nyt pahoitit mielesi, niin ei suostu kertomaan, koska on kuulemma ihan tyhmä juttu, anna olla. Asiasta ei saa oikein millään puhuttua, enkä välttämättä edes tiedä, millä kommentilla olen mennyt hänen mielensä pahoittamaan. Haluaisin puhua asian saman tien selväksi, sillä yleensä ei ole tosiaan ollut mistään isosta jutusta kyse, mutta hän on sen käsittänyt vähän väärin ja mielessään paisutellut ihan uusiin ulottuvuuksiin. Mutta ei ole noin yksinkertaista, ei...

Mun mies mököttää parhaillaan. Tää on ihan sairasta. Mä sanoinkin että monenko päivän mökötyssessio on odotettavissa tällä kertaa ja että tää ei voi jatkua näin.

Kilarit lähtee ihan kummallisista asioista. Hän itse kyllä tiedostaa olevansa syypää ja pyytää anteeksi aina ajan kanssa mutta mä huomaan kylmeneväni. Mua niin vituttaa tommonen käytös -lapset on ihan kummissaan mikä isällä on. Se ei esim. vastaa lapsille jos ne kysyy jotain. Istuu vaan ja pelaa tyyliin padillä.

Mä huomaan varovani riitoja. Tää mökötys ajaa mut hulluksi. Joskus huudan suoraa huutoa päin naamaa, joskus vittuilen ja joskus en sano sanaakaan. Mut onhan se ihan älyttömän kornia olla kotona ja ohitetaan käytävällä sanomatta mitään. Nytkin mulla olis miehelle ihan asiaa mut pitänee taas odottaa kunnes Hänen Korkeutensa antaa periksi.

Meillä menee pitkiä aikoja (kuukausia) ilman mitään ongelmia. Mies on sosiaalinen, puhelias, romanttinen.. mun paras kaveri. Ja sit jostain äärimmäisen typerästä asiasta 1-2vrk täydellinen mykkäkoulu.

Miten te jaksatte katsella vuosia tollasia mököttäviä ukkoja? Tapailin puoli vuotta miestä, joka suuttui jatkuvasti turhasta. Ilmapiiri muuttui todella raskaaksi, kun miestä vitutti milloin mikäkin. Jos olin kamalassa räkätaudissa enkä halunnut häntä, niin hänellä oli oikeus suuttua ja aloittaa mökötys, mutta vuorokauden mökötyksen jälkeen alkoi mäkätys. Alkuun vähät välitin miehen turhasta suuttumisesta ja olin vain oma iloinen itseni mutta kun asiat meni koko ajan vain pahempaan suuntaan niin huomasin muuttuvani varovaiseksi ja ahdistuneeksi. En halua tuhlata elämääni olemalla parisuhteessa yrmyn kanssa joka suuttuu täysin turhasta, valittaa ja mököttää ja joka ei osaa puhua tunteistaan yhtään. 

En siis ole ainoa tilanteessa oleva...Harmittaa kun aina kesäloma menee toisen mökötystä katsellen.Ja lähes jokaisella reissulla sama juttu.Ehkä parempi että en sano enää mitään ettei mene väärin.Olen ehdottanut että juteltaisi asioista niinkuin aikuiset ihmiset mutta kun ei suostu niin minkäs teet.

Pistä mies käveleen, sun elämästä.

Tietty määrä kaikkea, tulee jokaisen ihmisen tässä elämässä kestää.

Mikäs mammanpoika sulla on miehenä?

Onkos käynyt edes armeijaa?

Anna miehen loukkaantua ja suuttua. Normaali mies nimittäin kestää melko paljon naisen sanomisia ja naisten vihanpuuskia.

Mökötys on vallankäyttöä ja henkistä väkivaltaa. Itse olen sitä mieltä että nämä miehet eivät koskaan kasvaneet aikuisiksi ja ovat kuin 5 vuotiaita jotka eivät osaa säädellä tunne-elämänsä. Itse olen antanut mököttäville miehille kenkää koska en suostu moista katsomaan. Syntipukiksi en myöskään aio ruveta kun mökötyksen syy ei ole minun vikani. Jos joku menee ja hankkii lapset tuollaisen miehen kanssa niin onnea vaan tulevaisuudelleen.

Vierailija kirjoitti:

Täällä yksi mököttäjä, kerronpa oman puoleni asiasta!

Teidän kirjoitukset kyllä kolahtaa kovasti ja niitä lukiessa tuli olo etten ansaitse puolisoa ollenkaan.

Minä kärsin todella paljon omasta mökötystaipumuksestani. Silti olen tosi herkkänahkainen ja saatan suuttua pikkuasioista. Yleensä mökötys alkaa, kun toinen sattuu sivaltamaan minua henkilökohtaisella tasolla pahasti. Itsetuntoni on huono ja en ole oikein koskaan osannut arvostaa itseäni. Silti haluaisin aina olla muiden silmissä hyvä ja hyväksyttävä. Varsinkin rakastettu, sitä haluan eniten. Rakastettu juuri tälläisena kuin olen ja sen että puolisoni voisi antaa mökötyskohtaukseni anteeksi. Jos saisin valita, en haluaisi enää ikinä mököttää. Todennäköisesti vähäisesta itsearvostuksesta johtuen, reagoin vahvasti, jos puolisoni mollaa minun persoonaani, tai saa minut tuntemaan itseni vielä ennestään huonommaksi ihmiseksi. Minä kyllä sen loukkauksen aina kuulen, vaikkei puoliso tajuaisi väärin sanoneensakkaan. Kun loukkaus tapahtuu ja toisella tulee sanottua väärin, sisälläni kuohahtaa niin että tuntuu että räjähdän. En kuitenkaan osaa huutaa, enkä räyhätä vaan jään vatvomaan asiaa pääni sisällä ja vetäydyn kuoreeni. Alan ajatella pahoja asioita, vaikka tiedän että se on typerää, mutta tiedän myös että ne ajatukset tulevat ja menevät. Yleensä pahin kiukku laantuu tunnin sisällä, silti mökötys saattaa jatkua pitempäänkin. Kokoajan haluaisin antaa periksi, mutta jokin ei anna minun taipua, en tiedä mikä.

Olen tosissani yrittänyt lopettaa mököttämisen ja olen onnistunut lyhentämään siihen käyttämääni aikaa tunneista päivään tai pariin. Ehkäpä en pääse tästä ikinä eroon, koska malli on opittu jo kotoa. Toinen vanhempani saattoi mököttää minulle kuukausia (ihan tosi juttu! 3kk oli pisin), eikä puhua sanaakaan koko aikana. Kommunikointi hoidettiin toisen vanhemman välityksellä. Tämä alkoi jo ala-aste iässä ja olen melko vihainen siitä, että minulle on kotona tälläinen malli annettu. Siinä sitä oppi itsekkin jotenkin tunteettomaksi ja kylmäksi tietyntyyppisissä mökötystilanteissa. Jos mökötän jollekkin ei-niin-läheiselle, saatan helposti sulkea hänet kokonaan elämästäni ja minua ei vaivaa ollenkaan käynnissä oleva riitatilanne.

Yrittäkää ymmärtää, että mökötys on aina lähtöisin jostain ja että mököttäjä voi kärsiä siitä paljonkin. Ei se mököttäjästäkään ole kivaa, varsinkaan kun on niin rakas ihminen, kuin esimerkiksi puoliso kyseessä!

Niin nämä mököttäjät sitten siirtävät tämän taitonsa lapsilleen! Ehdoton ei mökötteleville miehille!

Ihan samaa koettu täällä. Jos hän valittaa jostain henkilösta, ja vastaan: miksi sallit sellaista itsellesi, hän suuttuu ja alkaa minun moittinen, että haastan riitaa. Hän sanoo, että ei hän valittanut, totesi vain! Hänessä ei ole mitään vikaa. Toisinaan pyytää suuttumistaan anteeksi. Kerran mökötys kesti monta kuukautta. Nyt ollaan jo vanhoja ja hän suuttuu monta kertaa päivässä ja sitten taas on hyvällä tuulelka. Hän vain sanoo, että minä en huomaa, miten paha olen!

Tsemppiä kaikille. On rankkaa olla se ainoa aikuinen, joka kannattelee kodin ilmapiiriä.

Oletteko huomanneet myös näitä piirteitä:

- Stressaantuneena kääntyy pois kumppanista, ei keskity hyviin puoliin asioissa ja tilanteissa.

- Stressaantuneena ei halua seksiä tai läheisyyttä, vaikka monta kertaa on kokenut että se juuri lievittää stressiä ja saa mitättömät riidanaiheet ja harmitukset tuntumaan vähäpätöisiltä.

- Muita kohtaan on erilainen, eli keskittyy hyviin asioihin vaikka elämässä olisi stressiä, rahahuolia, kipuja, ongelmia.

- Kiinnostus seksiin ja läheisyyteen kumppanin kanssa on alkanut vähentyä, ja yksikin stressin laukaiseva asia saattaa aiheuttaa sen että ignooraa kumppanin tarpeet niin fyysisesti kuin emotionaalisesti.

- On huomannut että kun huomioi kumppanin tarpeita ja toiveita, niin kumppani voi paremmin ja hänen stressinsä lievittyy, joka taas heijastuu ympäristöön. Silti on haluton tekemään näin.

Mietin mitkä voisi olla syitä

- Tunne että ei ole vapaa, vaikka on vapaasta tahdosta suhteessa.

- Haluttomuus toimia tiiminä tai kokea läheisyyttä, koska sitten tuntuu, että on edes vähän riippuvainen toisesta eikä halua tätä.

- Nainen on valloitettu jo, nainen pärjätköön omillaan, voidaan oikeasti huomioida silloin jos nainen on viihdyttävä, iloinen ja kaikensietävä. Eli nainen on kuin somiste tai kaluste, eli omaisuutta. Nainen kohdataan ihmisenä silloin kun hän on kiinnostava, seksuaalisesti tai muuten, mutta tämä ei voi kestää kuin tietyn ajan (pari kertaa, pari kuukautta, pari vuotta). Halutaan oikeasti jo pois suhteesta, ehkä yllämainituista syistä. Tai sitten juostaan dopamiiniryöppyjen perässä (eli jotain uutta), vaikka tiiminä toimiminen ja läheisyys saman kumppanin kanssa saisi sen oksitosiinin virtaamaan ja luomaan jotain pysyvämpää.

Eli mietin että jotenkin veri vetää muualle, mutta sitä päätöstä ei uskalleta tehdä. Ja se jumissa olemisen tunne aiheuttaa sitten stressiä, vähäisestä suuttumista, negatiivista.

Ja auttaako se että nainen yrittää olla paras itsensä, antaa parastaan vaikka saa mökötystä? Se vähän hillitsee niitä uusia purkauksia. Mutta ei se kyllä auta.

Itse olen myös melko samassa tilanteessa kuin muut tässä keskustelussa, ongelmanani on puoliso (nainen), joka pahoittaa mielensä ihan äärimmäisen helposti.

Aluksi luulin että vika on minussa itsessäni, että sanoin jotain tyhmää ja onnistun mokaamaan kaikki tilanteet. Juttelin tästä muutaman luotettavan ystäväni kanssa ja he saivat minut ymmärtämään, ettei minun tulisi pelätä jatkuvasti sitä että toinen suuttuu - sehän on vain tietynlaista vallankäyttöä.

Esimerkkitilanteita kiukuttelusta voi olla tilanteet, joissa kehun esimerkiksi puolisoni uutta mekkoa/kampusta tms. monesti tähän saa vastaukseksi vain että mitä sä tolla oikee meinaat? Siinä ei sitten selittelyt auta, että olin ihan aidosti sitä mieltä että kyseinen asia oli oikeasti mielestäni hieno, eikä tarkoituksena ollut mitenkään ärsyttää.

Pieniä juttuja, mutta kun vastaavia tulee päivästä toiseen useita, niin mielummin sitten keskustelee varsin neutraaleista asioista, että kotona olisi mukavempaa olla. Olen kyllä keskustellut asiasta (ja siitä miltä minusta tuntuu) puolisoni kanssa, mutta hän ei oikein vastaa asiaan mitään, tai aloittaa asiasta mykkäkoulun. Tuskin se tahallista on, uskon että hän on vain vilpittömästi huono puhumaan omista tunteistaan.

Itseäni harmittaa, että en oikein tiedä mistä löytäisin tilanteeseeni apua, en halua käyttää ystäviäni likakaivona, joille purkaisin jatkuvasti huoliani. Ehkä joku psykologin vastaanotto tai terapia voisi auttaa löytämään asiaan jonkin ratkaisun.

Kuulostaa manipuloinnilta ja henkiseltä väkivallalta. Tuollaista ei tulisi joutua kestämään. Nyt on vakavan mietinnän paikka, miten tästä jatketaan – terapiassa vai erikseen? Noin ei voi elää.

Vierailija kirjoitti:

Minusta kyse ei ole herkästi loukkaantuvasta miehestä vaan narsistista, joka purkaa pahaa oloaan sinuun ja kontrolloi sinua henkisellä väkivallalla. Mistä sitten tiedän tämän? Olin samanlaisen miehen kanssa naimisissa yli 10 vuotta ja lopulta kun pääsin hänestä eroon niin tuntui kuin minulta olisi otettu valtava taakka pois.

Tilanne oli juuri sellainen kuin tuolla aiemmin kuvailtiin ensin mies sai minut uskomaan, että olin huono, enkä osannut käyttäytyä ja pyytelin jatkuvasti anteeksi ja hyvittelin häntä ja hänen kiukutteluaan. Myöhemmin yhteiset suunnitelmat juhlat, matkat yms. peruuntuivat jatkuvasti, koska mieheni suuttuikin yhtäkkiä jostain pienestä asiasta ja eikä hän voinut keskeyttää mökötystä esim. vierailun takia,koska hän oli vihainen ja halusi mököttää vielä lisää. Lopulta en enää jaksanut välittää vaan elin vain omaa elämääni hänen mökötyksestään piittamatta. (Niin paljon kuin pystyin.)

Häneltä puuttui (puuttuu) empatiakyky täysin, hän kuvitteli kaiken pyörivän hänen oman napansa ympärillä, hän kuvitteli, että hänellä on jonkinlainen "oikea" käsitys siitä miten asiat todella ovat. Ongelmia ei siis ollut vain minun kanssani vaan hän törmäsi niihin oman perheensä kanssa, työpaikat vaihtuivat jne. Hän kuitenkin onnistui selittämään asiat niin, että vuosia kuvittelin hänen vain olevan erityisen herkkä ja ymmärtämättömien ihmisten ympäröimä.

Lopulta terapiassa ymmärsin, että suhteemme tuhoaa minut. Hänen mielestään oli epäreilua, että sain kertoa terapiassa "minun versioni" siitä miltä minusta tuntuu, hänhän tiesti sen paremmin.

Olen elänyt nyt vuosia ilman häntä ja olen ollut todella kiitollinen joka hetkestä.

Täysin tuttua käytöstä. Tuollainen mies on todella raskas. Teit oikean päätöksen.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen myös melko samassa tilanteessa kuin muut tässä keskustelussa, ongelmanani on puoliso (nainen), joka pahoittaa mielensä ihan äärimmäisen helposti.

Aluksi luulin että vika on minussa itsessäni, että sanoin jotain tyhmää ja onnistun mokaamaan kaikki tilanteet. Juttelin tästä muutaman luotettavan ystäväni kanssa ja he saivat minut ymmärtämään, ettei minun tulisi pelätä jatkuvasti sitä että toinen suuttuu - sehän on vain tietynlaista vallankäyttöä.

Esimerkkitilanteita kiukuttelusta voi olla tilanteet, joissa kehun esimerkiksi puolisoni uutta mekkoa/kampusta tms. monesti tähän saa vastaukseksi vain että mitä sä tolla oikee meinaat? Siinä ei sitten selittelyt auta, että olin ihan aidosti sitä mieltä että kyseinen asia oli oikeasti mielestäni hieno, eikä tarkoituksena ollut mitenkään ärsyttää.

Pieniä juttuja, mutta kun vastaavia tulee päivästä toiseen useita, niin mielummin sitten keskustelee varsin neutraaleista asioista, että kotona olisi mukavempaa olla. Olen kyllä keskustellut asiasta (ja siitä miltä minusta tuntuu) puolisoni kanssa, mutta hän ei oikein vastaa asiaan mitään, tai aloittaa asiasta mykkäkoulun. Tuskin se tahallista on, uskon että hän on vain vilpittömästi huono puhumaan omista tunteistaan.

Itseäni harmittaa, että en oikein tiedä mistä löytäisin tilanteeseeni apua, en halua käyttää ystäviäni likakaivona, joille purkaisin jatkuvasti huoliani. Ehkä joku psykologin vastaanotto tai terapia voisi auttaa löytämään asiaan jonkin ratkaisun.

Eroa vielä kun voit! Vanhemman neuvo.

Vierailija kirjoitti:

rasittavan kuuloinen mies sulla...

Jep. Kuulostaa ihan kuin olisi kyse naisesta. Suuttuu itsekseen jostain olemattomasta ja sitten pitäisi lepytellä, vaikkei edes tiedä mikä on vikana. Kysyttäessä "ei mikään"

Vierailija kirjoitti:

Pistä mies käveleen, sun elämästä.

Tietty määrä kaikkea, tulee jokaisen ihmisen tässä elämässä kestää.

77