Mitä tehdä herkästi loukkaantuvan miehen suhteen?

Up

sasse! Mun miehestä on parin vuoden aikana kehittynyt melkoinen mielensäpahoittaja.

Hän ei harrasta mykkäkoulua, mutta sellaista, että avaansa suunsa vaan pakon edessä, tekee vimnalla kotitöitä.. silleen mielenosoituksellisesti.

Esimerkkinä jouduin tutkimuksiin sairaalaan, kun lääkärini epäili iskemiaa. Mieheni piti etätyöpäivän ja lähti mukaan.

Siinä kävi niin, etten kolmeen tuntiin nähnyt koko miest, kun mä olin tarkkailussa ja testeissä ja nökötti odotushuoneessa.

Sopivan välin tullen mies pääsi katsomaan ja siinä sitten pusittiin ja höpistiin, että verikokeet puhtaat, samoin sydänfilmi, ettei ollut sitä mikä lähetteessä oli epäily. Tutkimukset vielä jatkuu.. Joten sanoin miehelle, että kos lähtee vaikka kotiin.. Turhaan se siellä yksin istuu ja lapsetkin tulee kohta kotiin. Mies lähti.

Pääsin viiden tunnin päästä himaan, kohtaukseni ei ainakaan ollut sydän tai keuhkoperäistä, että silleen hyvillä mielin, ettei nyt ollut hengenvaarasta kyse.

Menin kotiin ja jo ovella tuli vastaan kloriten löyhkä ja voi jee, kuinka kiree mies sitten keittiöstä löytykään.

"okei, mitä mä olen nyt tehnyt?" tidella väsyneenä, nälkäisenä ja täysin henkisesti uupuneena totesi.

Se rupes sähisemään mulle, että miten mä voin olla niin itsekäs?! Mä ajoin hänet kuulemma pois sieltä, vaikka hän oli aivan hajalla, kun vaimo on saanut slaagin! Tuliko mulle hetkeäkään mieleen hänen vointinsa!?

Jee! Oli kiva kun oli koti siisti ja ruokaakin oli tehnyt. Lapsille se ei edes ollut kertonut missä olen, ei siis sanonut mitään.

Enkä ole pyytänyt itsekkyyttäni anteeksi. Huomaan, että asia kalvaa häntä yhä. Tästä on nyt useita päiviä. Halusin kerran jutella asian pois, mutta hän ei halunnut, kun hänkin on nyt itsekäs, eikä nyt ole hyvä aika hänelle.

Voi vittu, sanon mä! Me ollaan oltu yhdessä kohta 18 vuotta ja ikää lähemmäs nelkyt. Jätkä on alkanut käyttäytymään noin!

Tai kertokaa ihmeessä, mitä tein väärin? Mä nimenomaan ajattelin, että iisimpi sen on ajatustensa kanssa kotona olla ja jos niitä töitäkin pitää tehdä ja on sitten lastenkin kanssa. Mehän asutaan vielä kys sairaalan vieressä, vain koulut välissä, että siihen nähdenkin.

mä saan usein kuulla itsekkyydestäni nykyään, juuri vastaavissa tilanteissa. Mä en tajuu!

Mulla oli tollanen ex. Saattoi mököttää kokonaisen viikonlopun peitto korvissa siksi että olin syönyt pakastimessa olleen viimeisen jäätelöpuikon. Toin kaupasta samanlaisen, vaan murjotus jatkui periaatteesta. Kaiken piti mennä juuri niin kuin hän oli ajatellut, jos tuli vaikka sateinen vapaa-päivä kun oli suunnitelmat aurinkoiselle päivälle, niin reaktio oli puoli tuntia tavaroiden nakkelemista ja kiroilua ja sitten peitto korviin koko päiväksi. Oli vanhempiensa hemmottelema ja asunut lapsuudenkodissaan 25-vuotiaaksi asti. 

Mites tänään? Mökötystä täälläkin, kun tuli taas asetettua sanat väärin....

Voi teitä!

Minä en miehen mökötystä huomioi, todellakaan. En hyvittele, en pyytele anteeksi, en varo sanojani tai hiiviskele kotona. Elän lasten kanssa ihan normaalia elämää. Jos mies haluaa kiehua omissa liemissään, se on hänen asiansa.

Ihan hirveitä tarinoita. Älkää naiset (tai miehet) hyväksykö tuollaista - ei aikuisen ihmisen kuulu käyttäytyä noin. Auttaisiko jos tiukasti sanoo että nyt alkaa riittää tuollainen käytös? Ehkä pariterapiassa tuota saataisiin avattua kun loukkaantuja ei varmasti yksilöterapiaan suostu "viattomana" menemään.

rasittavan kuuloinen mies sulla...

2, no niin on. Taitaa olla työstressiä ja lievää masennusta taustalla. Koska meillä on lapsia ja pitkä parisuhde takana, en nyt erotakaan haluaisi. On tuossa äijässä hyvätkin hetkensä...

ap

Millä strategialla milloinkin. Pitkään pyytelin anteeksi, ja otin syyn niskoilleni, että mies saisi mökötyksensä katki, mutta enää en viitsi, koska anteeksipyyntökään ei välttämättä tehoa ja inhottaa olla aina se syntipukki. Symppaan tilannettasi, ap - tuollainen vinouttaa koko perheen ilmapiirin, että aina pitää olla varpaisillaan, ettei mies vaan tulkitse jotain sanomistasi tai tekemistäsi vinksalleen.

Miehesi kohtelee sinua todella julmalla ja nöyryyttävällä tavalla.

Mulla kans mökötysmaratooneja pitävä mies. Suhteen alussa ne oli tosi harvinaisia ja päättyi yleensä siihen että aloin parin päivän sisällä itkeä kun oli niin ahdistavaa. Sitten mies oli taas niin hellää ja mulla putosi kivi sydämeltä -kyllä se vielä rakastaa mua.

Sitten mökötykset alkoi ärsyttää, varsinkin kun minä sain aina olla se joka alkoi sovitella ja pyydellä anteeksi. En piitannut mökötyksestä ja jääräpäämieheni saattoi olla parikin viikkoa puhumatta muut kuin pakolliset asiat. Keräsin sen pari viikkoa vihaa ja pahaa oloa sisälleni ja lopulta -yleensä pms-oireissa kaikki purkautui hallitsemattomaan huutoraivariin.

Nykyään yritän ottaa asiat mahd. pian

pöydälle ennen kuin iso raivo ottaa vallan. Mieskin on alkanut enemmän puhua eikä enää ignooraa kun yritän selvittää asiaa.

Kun mökötys alkaa pitkittyä on erokin monta kertaa mielessä, mutta toistaiseksi on vielä saatu välirauha aikaiseksi.

Tollaiset viikon pituiset mökötysjaksot on kyllä henkistä väkivaltaa ja todella tuhoisaa parisuhteessa. Munkin mies saattaa välillä mököttää muutaman tunnin ja jo se on hemmetin rasittavaa ja on erokin sillon käynyt mielessä. En vois olla suhteessa, jossa semmonen jatkuis päiväkausia.

En osaa paremmin neuvoa, mutta mielestäni miehesi tarvitsee ihan ammattiapua itsetuntonsa kanssa. Ei ole normaalia, että toinen saa jatkuvasti olla varpaillaan, ettei puoliso vaan loukkaantuisi.

No pakkoko on loukata? Mitä jos mies sanois samat asiat sulle, esim itsestäänselvyyksiä? Usein naiset laukoo mitä sattuu ajattelematta yhtään mitään.

8, joo. Olen tarkkaan miettinyt sanomisiani vuosien mittaan joka jumalan kerta, ja ihan rehellisesti voin sanoa, että en ole yleensä sanonut mitään loukkaavaa. Nytkin mies hermostui tilanteessa, jossa irvaili itse minun onnetonta fysiikan tietouttani, ja minä sitten yllättäen tiesinkin, miten painovoima johtuu kappaleiden vetovoimasta toisiinsa nähden... Siis ihan tällaisesta hermostui. Juu, minäkin vitsailin, että nyt taisi tulla pisteet äiti yksi, isä nolla... siis todellakin vitsinä muka piirsin numeron seinään. Mies ja minä tiedämme molemmat, että en juurikaan ymmärrä fysiikkaa, koska en lukenut sitä lukiossa.

Tällaisia juttuja nämä. Mies saattaa suoraan haukkua minun persoonaani, minä en oikeastaan ikinä hänen.

ap

Mieheni kertoi, että isänsä piti hänen lapsuudessaan helposti viikonkin mittaisia mykkäkouluja vaimolleen, jotka tuntuivat lapsistakin todella pahalta. Kurjaa henkistä väkivaltaa. Vuosien jälkeen mieheni äidille riitti. Jätti mökötyksen täysin huomioimatta, puuhaili iloisesti lasten kanssa ja oli kun ei miestä olisikaan. Kattoi miehellekin lautasen pöytään, söi tai ei. Ei enää yrittänyt lepytellä, koska ei se mitään koskaan auttanut kun mökötyksen aiheet aivan mitättömiä. Ja TÄMÄ lopetti mykkäkoulut!! Appiukko ei saanutkaan enää leikkiä marttyyriä, ja vaikka olisikin leikkinyt niin muu perhe eli elämäänsä iloisesti. Tsemppiä!

Mököttäminen on henkistä väkivaltaa. Yli kolme vuotta katselin omaa puolisoani (noin 35 vuotias mies), joka saattoi alkaa mököttää lähes mistä syystä tahansa ja miten usein tahansa. Syy oli aina minun, vaikka ei oikeasti ollutkaan. Mököttäminen kesti niin kauan, kunnes aloin itkeä. Hän tulkitsi sen anteeksipyynnöksi ja alkoi leppyä. Mikään järkipuhe ei koskaan laukaissut tilannetta, ainoastaan epätoivoinen itkuni.

Esim. miehen sukka jäi kynnyksestä törröttävään ruuvinkantaan kiinni ja neuloksesta tuli ulos pieni lankalenksu. Sukan hän oli vasta ostanut ja harmistus ylitsevuotava, joten ei kun 1,5 vuorokautta kestävä mykkäkoulu päälle. Päätin, että en ala taas itkeä, koska syy ei ole minun. Seuraavana päivänä en enää kestänyt raivoisaa mykkää mulkoilua, sillä hän ei ollut edes tullut nukkumaan viereeni. Aloin, taas kerran, itkeä ja tilanne laukesi.

Vaikka meillä olisi ollut mitä tahansa menoa sovittuna, niin kaikki vierailut, matkat ym. peruuntuivat miehen mököttäminen takia. Jouduin esim. mökötyksen yllättäen alkaessa soittamaan viime tingassa kylään sovitusti tulevalle ystäväpariskunnalle, että tänään meille ei voikaan tulla kylään, koska... Ööö... tuota... miehelle tuli juuri flunssa eikä haluta tartuttaa. Aina minä jouduin keksimään hätävalheet yllättäville peruuntumisille.

Katselin aikani tuota umpihullua mökötysmenoa. Vakuuttelin itselleni, että miehen hyvät puolet painavat puntarissa enemmän. Hänhän vakuutti rakastavansa minua. Minulla oli myös hyvin huono itsetunto ja luulin, etten saa ikinä ketään muuta, jos hänet jätän. Jotenkin häpesin suhteeni outoa kuviota niin, että en kertonut miehen usein toistuvasta mykkäkoulusta kuin yhdelle ystävälleni.

Eräs päivä minulle valkeni, että en halua ikinä tehdä lapsia hänen kanssaan: en haluaisi elää lasteni kanssa miehen pyörittämässä perhehelvetissä, jossa pitäisi elää kuin hiipien, jotta mies ei ala mököttää. Ymmärrys oli kristallinkirkas ja aloin tosissani suunnitella lähtemistä suhteesta.

Lisäksi mies alkoi harrastaa kamppailulajia. Katselin hänen potku, potku, oikea suora, vasen koukku -harjoituksiaan peilin edessä ja pelkäsin, että vielä joskus saan tuta myös fyysisen väkivallan. Sen ainoan kerran, kun uskaltauduin suuttua hänen mökötyksestään ja kiljuin hänen käytöksensä olevan naurettavaa, hän heitti minua herätyskellolla kaulaan. Punoitus osumakohdassa kesti kaksi päivää.

Päivääkään en katunut, että sen suhteen lopetin. Googlailin kohtalotarinoita mököttämisestä/mykkäkoulusta sekä suomeksi että englanniksi (silent treatment) hakiessani voimaa lähteä. Jälkeenpäin en ole voinut ymmärtää miksi häntä niin kauan katselin ja miksi annoin itseäni kohdeltavan kuten hän kohteli.

Ap, kysyt "mitä tehdä herkästi loukkaantuvat miehen suhteen". Sinulla itselläsi on valitettavasti vain rajalliset keinot tehdä yhtään mitään. Halun muuttua täytyy tulla lopulta miehestä itsestään. Tiedä sitten, jos miehen olisi hyvä vaikka mennä juttelemaan asiasta jollekin ammattiauttajalle. Mutta jos hän ei näe käytöksessään itse mitään vikaa eikä halua hakea apua eikä halua halua muuttua, niin sinä kärsit nyt ja jatkossakin. Myös lapset saavat ihan vinoutuneen kuvan parisuhteesta!

Olkoon miehelläsi vaikka mitä lievää masennusta, burn out tms., niin se ei oikeuta ketään kohtelemaan toisia rumasti.

Seurustelin kolme vuotta miehen kanssa, joka mökötti aina milloin mistäkin. Hänen jättämisensä on ollut elämäni parhaita päätöksiä. Mökötys on henkistä väkivaltaa, jota kenenkään ei tulisi joutua sietämään. eksäni ei osannut käsitellä tunteitaan fiksusti, patosi kaiken ja mökötti. sai myös ihan kahjoja raivoamiskohtauksia tämän seurauksena. Eipä ole ikävä :D ikinä en olisi lapsia ko. suhteeseen ryhtynyt tekemään.

35, niin. Meillä tuo mököttäminen ei ollut niin ilmeinen ominaisuus vielä seurusteluaikana. Se on selkeästi pahentunut vuosien mittaan. Seurusteluaikana se oli pieni puute muuten mukavassa miehessä.

ap

[quote author="Vierailija" time="03.03.2014 klo 20:38"]

[quote author="Vierailija" time="03.03.2014 klo 20:13"]

Kuulostat kyllä ihan minun mieheltäni! Hänkin haluaa miellyttää ja hakee hyväksyntää, aina kun mököttää jostain sanomisestani, sanoo syyksi sen, että moittii itseään monista asioista muutenkin päänsä sisällä, eikä haluaisi kuulla niitä asioita enää toisen sanomana. Minusta taas jotkut asiat on sellaista, että niistä on vain pakko puhua. En voi nähdä toisen pään sisään ja tietää, mitä asioita tiedostaa ja mitä ei. Siksi näistä pitäisi pystyä puhumaan avoimesti.

Ei se valtapeliä ole, vaan puhtaasti sitä, että mies menee lukkoon eikä osaa käsitellä negatiivisia tunteita, vaan ne tulee sellaisena paineena päälle ja todella vahvoina. Tässä opetellaan tätä kommunikointia puolin ja toisin ja ollaan vähän edistytty.

T:26

[/quote]

Minulla on juuri tuota samaa, että soimaan jo itse itseäni, enkä halua asiasta muilta kuulla. Itselläni on vielä tosi paha tapa jäädä vatvomaan noloja juttuja, joita olen tehnyt. Haluaisin unohtaa, mutta en pysty ja nämä asiat jäävät vaivaamaan pitkäksi aikaa. Tämän takia asiaa pahentaa, jos joku siitä mainitsee. Jännä, että mulla onkin sitten jossain kohtalotovereita, ainakin jollain tasolla. Haluan jo tosi kovasti lopettaa mököttämisen ja päästää toisten möläytykset toisesta korvasta ulos! Kunpa vielä joskus onnistuisin...

-27

[/quote]

27, mä olin jossain määrin tällainen ennen, mutta kun tajusin miten epäreilua se on miehelleni ja ystävilleni, niin yksinkertaisesti pakotin itseni toisenlaiseen toimintamalliin. Eli kun loukkaannun jostain niin yleensä pystyn tajuamaan, onko se realistista vai ei (yleensä ei), ja pakotan itseni menemään itseeni ja hyväksymään sen, että toisella on nyt jotain kritisoitavaa toiminnastani ja että se ei tarkoita, että hän vihaisi minua tai haluaisi hylätä minut. Ja pakotan itseni käyttäytymään järkevästi.

Tähän auttoi ihan raaka opportunismi myös: ajattelin, haluaisinko itse ystäväkseni marttyyrin, joka ruikuttaa joka asiasta ja kerjää sääliä, vai vakaamman ihmisen, jonka seurassa ei tarvitse koko ajan varoa sanojaan. Tässä on myös se hyvä puoli, että kun tulee armollisemmaksi muita kohtaan (eli esim tajuaa, että toinen ei halunnut loukata) niin tulee myös armollisemmaksi itseään kohtaan (eli hyväksyy itselleenkin virheitä, kun hyväksyy niitä muillekin).