Ärsyttää kun isovanhemmat eivät auta lastenhoidossa
Siis koskaan. Tiedän että hoitoapu ei ole mikään velvollisuus mutta silti ärsyttää ja varsinkin suhtautuminen meidän ongelmiin.
Meillä on ollut monesta syystä raskasta, esimerkisi sen takia että kolme pientä lastamme ovat sairastelleet todella paljon ja en ole sen takia nukkunut moneen kuukauteen enemmän kuin tunnin pätkän.
Vanhempani asuvat lähellä ja heillä on kaikki hyvin, ovat eläkkeellä, nuorehkoja, hyvässä kunnossa, varakkaita. Jos joskus kerron että meillä on ollut raskas kuukausi niin vastaus on vaan että voi kun en käsitä miksi teillä on niin vaikeaa, kun te olitte tuon ikäisiä veljesi kanssa miellä oli hauskaa! Olen pari kertaa sanonut että olen liian väsynyt että pelkään esimerkiksi ajaa autoa kun olen nukahtahtamaisillaan rattiin, että voisiko heittää pojan lätkäharrastukseen ja isä sitten hakisi, no ei koskaan sovi, on sitä ja tätä tapaamista. Olen kerran pyytänyt hoitoapua yhdeksi illaksi ja vastaus oli että olemme jo lapsemme hoitaneet.
Sitten vielä ihmettelevät miksi ei ole lämpimiä välejä lapsiimme. No, koska ette koskaan vietä heidän kanssa aikaa! Tuskin tulevat synttäreille kun kutsutaan. Oma on valintansa laittaa matkustelu ja ystävien tapaaminen lasten edelle mutta ei ole oikeutta sitten odottaa että lapset kokevat heidät läheisiksi ihmisiksi.
Sori, piti vaan vuodattaa.
Kommentit (256)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eipä meidänkään lasten mummo hoida. Meidät kyllä hoidatti anopilla, päivät oltiin siellä hoidossa kun äiti töissä. Muistan että vanha isoisäni haki mua hevostallilta vielä viimeisenä iltanaan ennen kuolemaansa. Minulla on nyt kaksi pientä lasta, hyvin me pärjätään miehen kanssa, mutta kummalliselta tuntuu kun apua ei tarjota koskaan. Sitten vielä äitini haukkuu tätä edesmennyttä anoppia sietämättömäksi ihmiseksi jne. Mikä tuossa meidän vanhempien ikäluokassa on vikana?
Mikä teissä nuorissa aikuisissa on vikana, voisi kysyä. Olette saaneet keskimäärin aika lailla helpomman elämän kuin edeltäjänne ja silti jaksatte narista.
Kyllä se suurten ikäluokkien polvi on se helpolla päässyt. Juurikin nää nykyiset isovanhemmat.
Höpön, pöpön. Tämän hetken pari-kolmekymppisten lapsuus on millä tahansa mittarilla on keskimäärin turvatumpaa, onnellisempaa, taloudellisesti parempaa jne kuin vanhempiensa. On ollut kiintymysvanhemmuudet, lapset on huomioitu yksilöinä jne. Tottakai on poikkeuksia, mutta keskimäärin näin.
Puppua.
Suuri ikäluokka on rohmunnut kaiken. Koulutuksen, julkiset suojatyöpaikat, inflaatio maksoi asuntolainat. Ja edellen politiikassa sama paskakaarti jyrää.
Muille jäi muruset.
Tuolla ei ole mitään tekemistä sen kanssa millainen lapsuus on ollut suurilla ikäluokilla.
Ketjun puheenaihe ei ole lapsuus.
Vaan se millaisissa olosuhteissa kamppailee vanhempana.
Mutta kun se vaikuttaa. Koska suuret ikäluokat ovat lapsilleen tarjonneet aika paljon enemmän kuin mitä itse ovat saaneet, voi helposti olla sellainen olo, että on jo osuutensa antanut. Suurilla ikäluokilla ei myöskään ollut mahdollisuuksia subjektiiviseen päivähoitoon, toisin kuin nykyvanhemmilla. Hoitoapua sai maksamalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eipä meidänkään lasten mummo hoida. Meidät kyllä hoidatti anopilla, päivät oltiin siellä hoidossa kun äiti töissä. Muistan että vanha isoisäni haki mua hevostallilta vielä viimeisenä iltanaan ennen kuolemaansa. Minulla on nyt kaksi pientä lasta, hyvin me pärjätään miehen kanssa, mutta kummalliselta tuntuu kun apua ei tarjota koskaan. Sitten vielä äitini haukkuu tätä edesmennyttä anoppia sietämättömäksi ihmiseksi jne. Mikä tuossa meidän vanhempien ikäluokassa on vikana?
Mikä teissä nuorissa aikuisissa on vikana, voisi kysyä. Olette saaneet keskimäärin aika lailla helpomman elämän kuin edeltäjänne ja silti jaksatte narista.
Kyllä se suurten ikäluokkien polvi on se helpolla päässyt. Juurikin nää nykyiset isovanhemmat.
Höpön, pöpön. Tämän hetken pari-kolmekymppisten lapsuus on millä tahansa mittarilla on keskimäärin turvatumpaa, onnellisempaa, taloudellisesti parempaa jne kuin vanhempiensa. On ollut kiintymysvanhemmuudet, lapset on huomioitu yksilöinä jne. Tottakai on poikkeuksia, mutta keskimäärin näin.
Puppua.
Suuri ikäluokka on rohmunnut kaiken. Koulutuksen, julkiset suojatyöpaikat, inflaatio maksoi asuntolainat. Ja edellen politiikassa sama paskakaarti jyrää.
Muille jäi muruset.
Suuret ikäluokat on jo eläkkeellä ja silti nuoremmista ei ole kantamaan samaa vastuuta, joka heillä on ollut. Voisiko tässä olla vikana se, että nyt noin kolmekymppisistä ei yksinkertaisesti ole tekemään samaa kuin vanhemmistaan oli aikanaan? Ei suuret ikäluokat aikanaan saaneet maksutonta opetusta tai asumistukea, joten miksi ihmeessä asuntolainoistaan jaksetaan itkeä vuosi toisensa perään. Paljon vähemmän tukea he aikanaan saivat kuin nykyperheet.
Suuret ikäluokat on räävitön möykkäporukka, joka rohmuaa kaiken.
Itsekäs, avuton, itsekeskeinen ja vastenmielinen porukka.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suuret ikäluokat ovat itsekkäitä, minkäs teet. Ovat tosiaan valinneet oman elämänsä, surullista mutta itse he siinä menettävät. Arvaan kuitenkin että on teidät omilla vanhemmillaan hoidattanut? :D
Mitä he siis siinä menettävät? Eläkevuosien vapaa-ajan? Eikäkun....
Niinpä. Vanhemmilla on velvollisuuksia lapsiaan kohtaan kun nämä ovat alaikäisiä, ei enää sukupolven yli. Missä vaiheessa muuten normaalijärkisen aikuisen oletetaan muuttuvan sellaiseksi, joka ei tajua valintojensa seurauksia (ei sitten auteta vanhana -kortti)?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eipä meidänkään lasten mummo hoida. Meidät kyllä hoidatti anopilla, päivät oltiin siellä hoidossa kun äiti töissä. Muistan että vanha isoisäni haki mua hevostallilta vielä viimeisenä iltanaan ennen kuolemaansa. Minulla on nyt kaksi pientä lasta, hyvin me pärjätään miehen kanssa, mutta kummalliselta tuntuu kun apua ei tarjota koskaan. Sitten vielä äitini haukkuu tätä edesmennyttä anoppia sietämättömäksi ihmiseksi jne. Mikä tuossa meidän vanhempien ikäluokassa on vikana?
Mikä teissä nuorissa aikuisissa on vikana, voisi kysyä. Olette saaneet keskimäärin aika lailla helpomman elämän kuin edeltäjänne ja silti jaksatte narista.
Kyllä se suurten ikäluokkien polvi on se helpolla päässyt. Juurikin nää nykyiset isovanhemmat.
Höpön, pöpön. Tämän hetken pari-kolmekymppisten lapsuus on millä tahansa mittarilla on keskimäärin turvatumpaa, onnellisempaa, taloudellisesti parempaa jne kuin vanhempiensa. On ollut kiintymysvanhemmuudet, lapset on huomioitu yksilöinä jne. Tottakai on poikkeuksia, mutta keskimäärin näin.
Puppua.
Suuri ikäluokka on rohmunnut kaiken. Koulutuksen, julkiset suojatyöpaikat, inflaatio maksoi asuntolainat. Ja edellen politiikassa sama paskakaarti jyrää.
Muille jäi muruset.
Tuolla ei ole mitään tekemistä sen kanssa millainen lapsuus on ollut suurilla ikäluokilla.
Ketjun puheenaihe ei ole lapsuus.
Vaan se millaisissa olosuhteissa kamppailee vanhempana.
Mutta kun se vaikuttaa. Koska suuret ikäluokat ovat lapsilleen tarjonneet aika paljon enemmän kuin mitä itse ovat saaneet, voi helposti olla sellainen olo, että on jo osuutensa antanut. Suurilla ikäluokilla ei myöskään ollut mahdollisuuksia subjektiiviseen päivähoitoon, toisin kuin nykyvanhemmilla. Hoitoapua sai maksamalla.
Suuret ikäluokat pääsivät hyviin vakituisiin työpaikkoihin pelkällä keskikoululla.
Yliopistokoulutukset oli suunniöleen kaksivuotisia ja aina sai jonkin suojatyön.
Opintolainat ja asuntolainat maksoi inflaatio.
Kotiapulaisia oli maaseutu pullolaan. Puoli-ilmaisia.
Ja vanhemmuuden tasovaatimus oli se, että suunnilleen pitää kersansa hengissä, nyt voi sitten päivystää pahantahtoisena nykyvanhempia.
Niin.. Meillä ei ole ollut hoitoapua kuin joskus ja jouluna, joten kyllä on pitänyt karsia menoista ja muista ylimääräisistä. Lapsia on kolme ja eivät ole juuri koskaan harrastaneet mitään, kun ei omien töiden takia ole ollut kuljettajaa. Kesälomat olen joutunut olemaan palkatta kotona silloin kun lapset olivat pikkukoululaisia, koska eihän niitä nyt yksin voinu jättää. Miehen kanssa ei olla käyty kahdestaan vuosiin missään.. Mutta elämä on valintoja, tiesin tämän jo silloin kun lapsia suunniteltiin. Kummasti tämä elämä vaan tässä on mennyt, silloin harmittaa kun tulee paljon vastoinkäymisiä kerralla, mutta muuten menee ihan kivasti. Ja jotenkin olen kyllä aina ajatellut, että jos oikein paha paikka tulee, niin kyllä Suomessa yhteiskunta auttaa kun sitä apua vaan tajuaa ajoissa hakea. Surullista se toki on että lapsilla ei ole ketään muita tärkeitä aikuisia elämässään kuin me vanhemmat, koska jos meille jotain sattuu..
Meilläkään ei miehen vanhempia kiinnostaa lapsenlapset, hädin tuskin koskaan ottavat yhteyttä. Jonkun kerran esikoinen oli anopilla hoidossa kun vielä opiskelin. Silloinkin kehtasi pyytää siitä rahaa. Aina jos apua pyytää heittäytyvät todella hankaliksi. En todellakaan aio auttaa heitä, kun vanhuuden päivät koittavat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen ollut 4-vuotias, kun vanhempani erosivat. Muistan kaiken. Olin isin tyttö ja olihan niin raskas kokemus, joka on ollut läsnä koko elämän.
Ja vielä ikävämmäksi homma kävi, kun äitini alkoi metsästää uutta miestä itselleen. Olin milloin mummolassa, milloin hänen siskonsa luona, ja ihan tuoreeltaan eron jälkeen. Olin turvaton ja yksinäinen, ainoa lapsi kun olin.
Huomasin, kuinka vastenmielistä itse kullekin oli ottaa minut varavaatteineni vastaan yökylään, vaikka olin maailman kiltein ja hiljaisin pikkutyttö. Ainoa ääni lähti varmaan askartelusaksistani, kun äidille kortteja väsäsin lehdistä leikkaamistani kuvista.
Eipä jääneet mukavat muistot.
Nykyään olen mummi. Mulla on ollut lapsenlapset useinkin hoidossa ja heistä tykkään niin paljon, mutta se tyrkyttäminen ja "vaatimukset" ottaa hoitoon ihan yllättäen (ei siis suunniteltua, vaan on taas joku pyytänyt mamia kaljalle) ovat todella raskasta kestää.
Lasten kanssa olisi muuten aivan mahtavaa (huumorintajuisia ja kivaa juttuseuraa ym.), mutta kun ei ole tapoja, vaan tehdään kuten tykätään.
Sohvat olisivat jo mennyttä ilman paksuja suojapeittoja, kun sotketaan ja liataan ihan surutta, pissaillaan pytyn viereen, kaadetaan mehut lattioille ja matoille ja roskakori on täysin tuntematon käsite.
Nukkumaan ihmisten aikaan? No ei, vaan saa jatkuvasti tapella noiden hemmetin luurien ja kannettavien kanssa ja selittää miksi ei ja takavarikoida, vaikka lapset ovat jo aika vanhoja. Kauhea jankutus asiasta. Kun ei ole meikäläisen tehtävä kasvattaa. (Muistan, kun aikoinaan mua pyydettiin vieroittamaan heitä näistä laitteista ja sitä aiemmin myös telkun katselusta!)
Ruuan syönti ilman hanskaamista? No ei, kun ei maistu, kun pitää päästä pelaamaan. Ja eihän se maistu, kun kotona syödään kermaista ja juustokuorrutteista (ranskis, majoneesi, lasagne, pitsa, hamppari, nuggetit ym.) ja mummi suosii terveellistä ( nakkisoosi, muusi, kalakeitto, jauhelihamakaronilaatikko, lihapullat ym. vaikka totta kai myös herkutellaan, kun ovat kylässä!!!)
Ulkoilua? No ei, kun ei jaksa ja on peli kesken, väsyttää ja mun kaveri just soittaa.
Lisäksi kokkaaminen ja säännöllinen välipalojen tarjoaminen, SEKÄ tuo raivaaminen ja siivoaminen on todella rankkaa ja kuntoa vaativaa.
Kyse on siis aika usein jaksamisesta, ei rakkauden puutteesta.
Jos ei jaksa, niin silloin pitää siitä sanoa. Eihän se ole lapsenkaan etu, että on mummulla hoidossa, joka ei jaksa hoitaa.
Kiitos. Totta. Mutta kun sitä haluaa auttaa ja ennen kaikkea olla läsnä ja antaa kaikkensa, että lapsi saisi kasvaa turvallisessa ympäristössä ja rakkauden ympäröimänä. Toivoisin, että olisin osa turvaverkkoa ja sellainen "Mitäs nyt tehdään, hei, soitetaan mummille"-läheinen, joka osaisi neuvoa ja antaa lämpöä, syliä ja huomiota...
Tiedän kuinka ihanaa on vanhempien rentoutua ja olla vaan vaikka ihan pelkästään omalla sohvalla, kun saa sitä omaa aikaa. Ja kun onneksi lapset itse pyytää mummilaan, eli viihtyvät, mikä on se kaikkein tärkein juttu.
He ovat vaan sen ohikiitävän hetken lapsia ja häipyvät maailmalle, ehkä kokonaan pois niin ettei ehkä koskaan enää nähdä. Kukaan kun ei tiedä matkansa määrää.
Kerroin vain mun tuntemuksia. Ehkä joku saa kopin. Meillä kaikilla kun on niin monia erilaisia tarinoita.
Osan mielestä on siis ihan normaalia, ettei läheisiään halua silloin tällöin auttaa? Eihän ap mitään jatkuvaa hoitoapua vaatinut. Hyväksikäyttö on sitten asia erikseen.
Kuulostaa kamalalta ap! Minun isäni on vm -45 ja äitini -48 ja puuhaavat tosi paljon lastenlapsiensa kanssa. No yöksi eivät jaksa ottaa, koska äitini terveys on heikko ja isä vielä tekee konsultin puuhia eli tarvii yöleponsa, mutta muuten auttavat paljon. Lapsenlapset 2-4v. Kyllä hyvistä isovanhemmista saa olla kiitollinen. (Miehen vanhemmatkin ovat mukavia, mutta he ovat syntyneet jo 30-luvulla, joten apua ei sieltä edes kehtaisi pyytää.)
Vierailija kirjoitti:
Aika kuultaa muistot. Minäkin muistin kuinka minun vanhemmat vei minut ja siskoni isovanhemmille joka kesä ja oltiin siellä tosi kauan. Kun näitä muistelin minun äidin kanssa, hän vähän tuhahti ja näytti minulle hänen päiväkirjat. Eli oltiin lapsena iso vanhemmilla hoidossa korkeintaan viikon kesäisin. Ei sen pidempään, kun kyselin lisää, niin oltiin oikeasti vaan oltu pari iltaa hoidossa. Eli silloin kuin äiti oli synnyttämässä ja sitten kun äiti valmistui. Muuten hän ja meidän isä hoiti, ja nyt kun oikein muistan, niin he vaihtoivat hoitovuoroja ovessa. Eli äiti lähti yötöihin ja isä tuli kotiin, ja aamulla äiti tuli töistä ja isä lähti töihin.
Itselläni kaksi lasta ja minulla on ollut appivanhemmat ja omat vanhemmat läsnä. Mutta en ole ikinä olettanut, että he hoitaisivat. Anoppi menehtyi pari vuotta sitten ja oli todella sairas ennen sitä. Appiukko on hyvässä kunnossa, mutta hänellä on oikeus omaan elämän. Me tavataan usein ja joskus lähdetään yhdessä mökille, mutta en edes kysy voiko hoitaa. Isäni kuoli 10 vuotta sitten ja äitini oli omaishoitaja minun isälle, hänelle todella raskasta aikaa ja silloin ei olisi tullut kysymykseen edes pyytää. Kun isäni kuoli, äiti meni töihin ja on työssä käyminen raskasta. Nyt on eläkkeellä ja viettää kyllä meidän kanssa aikaa, mutta eihän hänen yksiöön monta lasta mahdu.
AP, ymmärrän että haluat apua, mutta sinunkin vanhemmat voi oikeasti olla väsyneitä. Jos lähestyy 70 vuoden ikään, niin voi olla monta vaivaa jota he ei vaan kerro sinulle. Jos sinä olet väsynyt, niin lapsi voi jäädä harrastuksesta pois. Menette sitten kun jaksatte taas. Sinä voit olla itsellesi armollinen ja päättää, että tänään ei mennä. Jos lapset ovat valvottanut, niin silloin ollaan kipeitä ja harrastuksista voi jäädä pois. Omaa aikaa puolison kanssa, no me ratkaistiin homma silleen, että kun lapset menivät nukkumaan, meillä oli herkkuja tai lasi viiniä ja vietettiin se aika yhdessä. Ei siihen aina tarvita hotelliyötä. Onhan se tylsää, mutta ne lapset kasvavat ja kohta huomaat, että ne jo muuttaa kotoa pois. Sitten taas on aikaa.
Se, että vanhemmat eivät auta arkisessa asiassa, ei tarkoita, että jos tulee iso ongelma niin he ei tulisi apuun. Kun mieheni joutui auto-onnettomuuteen ja oli sairaalassa, niin äitini oli auttamassa, vaikka kävikin töissä.
Sen sija, että murehtisit ja olet vihainen, tee oma arkisi helpommaksi. Sillä on pidempi apu kuin odottaa, että joku tulee auttamaan.
tsemppiä ja jaksamista!
KIITOS tästä viestistä! Minä olen jälleen erehtynyt lukemaan ketjua, jonka otsikon pitäisi kuulua: kuka ehtii enemmän ja pahemmin loukkaamaan ja vähättelemään toista ihmistä.
Missä on meidän nykyihmisten ihmisyys? AP tuli tänne kertomaan, että tarvitsisi lepoa, kaipaisi vanhemmiltaan apua eikä ymmärrä, miksi vanhemmat ovat täysin haluttomia sitä antamaan . Mitä tekee av-raati? No lyttää itsekkään APn lyttyyn ja keskittyy kehuskelemaan miten mainiosti omat asiat on järjestetty ja omat pikku älyköt kyllä kuskataan itse harrastuksiin ja lässyti lää.
AP, se että tunnet tarvitsevasi apua ja lepoaikaa EI tee sinusta huonoa äitiä, eikä anna syytä ihmetellä, miksi olet lapsia hankkinut. Päin vastoin luulen, että yrität ennemmin vähän liikaakin olla ’hyvä vanhempi’. Tsemppiä myös minulta ja muista olla ’armollinen’ itsellesi. Tänää ei ole pakko siivota ja ruoaksi voi tehdä jotain tosi yksinkertaista, paitojen ei tarvitse olla silitetty eikä sänkyjen joka aamu pedattu. Ne lapset rakastaa sinua silti ihan yhtä paljon!
Me ollaan mieheni kanssa 47 vuotiaita ja molemmat lapset on muuttanut omilleen. Tytär perustanut perheen. Nyt minä ja mies nautitaan omasta elämästä ilman sitä vastuuta. Lapsenlapsi otetaan välillä vklopuksi, mutta ei todellakaan usein. Meillä on niin paljon menoja nytten kun siihen on taas täysi vapaus. Lapset menee meidän aikataulun mukaan.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa kamalalta ap! Minun isäni on vm -45 ja äitini -48 ja puuhaavat tosi paljon lastenlapsiensa kanssa. No yöksi eivät jaksa ottaa, koska äitini terveys on heikko ja isä vielä tekee konsultin puuhia eli tarvii yöleponsa, mutta muuten auttavat paljon. Lapsenlapset 2-4v. Kyllä hyvistä isovanhemmista saa olla kiitollinen. (Miehen vanhemmatkin ovat mukavia, mutta he ovat syntyneet jo 30-luvulla, joten apua ei sieltä edes kehtaisi pyytää.)
Mun vanhemmat, -47 ja -52, ovat syntymävuosistaan huolimatta raihnaisia vanhuksia (kumpikaan ei terve), jotka eivät todella jaksaisi enää pikkulasten kanssa. Hyvät isovanhemmat ovat silti joukolle nuoria aikuisia.
Heidän nuorin lapsenlapsensa, tyttäreni täyttää 17.
En minäkään jaksaisi enää pienten lasten kanssa, en omien enkä toisten (minkä olen myös sanonut jälkikasvulle). Olen vielä 38. Krooniset sairaudet saavat välillä tuntemaan itseni satavuotiaaksi, eikä mikään näy päälle. Näin se elämä kohtelee eri tavoin, jaksamisen määrä ei ole vakio kai kenelläkään. :)
Mun vanhemmat eläkeläisiä, vm -50. Eivät ole koskaan vieneet meitä lapsia mihinkään hoitoon. Yhden kerran muistan että vanhempi serkkuni hoiti meitä yhden illan kun vanhempani olivat juhlissa. Nyt he hoitavat sitten sisarukseni lapsia.Minun lapsiani ei tarvinnut, kun hoidin heidät itse.
Vierailija kirjoitti:
Meilläkään ei miehen vanhempia kiinnostaa lapsenlapset, hädin tuskin koskaan ottavat yhteyttä. Jonkun kerran esikoinen oli anopilla hoidossa kun vielä opiskelin. Silloinkin kehtasi pyytää siitä rahaa. Aina jos apua pyytää heittäytyvät todella hankaliksi. En todellakaan aio auttaa heitä, kun vanhuuden päivät koittavat.
Ihmeellistä, ovatko vielä töissä vai harrastuksia paljon? En ymmärä missä kuvioissa elämä etenee, kun ei ole kiinnostunut omista lapsenlapsista 0_0
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eipä meidänkään lasten mummo hoida. Meidät kyllä hoidatti anopilla, päivät oltiin siellä hoidossa kun äiti töissä. Muistan että vanha isoisäni haki mua hevostallilta vielä viimeisenä iltanaan ennen kuolemaansa. Minulla on nyt kaksi pientä lasta, hyvin me pärjätään miehen kanssa, mutta kummalliselta tuntuu kun apua ei tarjota koskaan. Sitten vielä äitini haukkuu tätä edesmennyttä anoppia sietämättömäksi ihmiseksi jne. Mikä tuossa meidän vanhempien ikäluokassa on vikana?
Mikä teissä nuorissa aikuisissa on vikana, voisi kysyä. Olette saaneet keskimäärin aika lailla helpomman elämän kuin edeltäjänne ja silti jaksatte narista.
Kyllä se suurten ikäluokkien polvi on se helpolla päässyt. Juurikin nää nykyiset isovanhemmat.
Höpön, pöpön. Tämän hetken pari-kolmekymppisten lapsuus on millä tahansa mittarilla on keskimäärin turvatumpaa, onnellisempaa, taloudellisesti parempaa jne kuin vanhempiensa. On ollut kiintymysvanhemmuudet, lapset on huomioitu yksilöinä jne. Tottakai on poikkeuksia, mutta keskimäärin näin.
Puppua.
Suuri ikäluokka on rohmunnut kaiken. Koulutuksen, julkiset suojatyöpaikat, inflaatio maksoi asuntolainat. Ja edellen politiikassa sama paskakaarti jyrää.
Muille jäi muruset.
Suuret ikäluokat on jo eläkkeellä ja silti nuoremmista ei ole kantamaan samaa vastuuta, joka heillä on ollut. Voisiko tässä olla vikana se, että nyt noin kolmekymppisistä ei yksinkertaisesti ole tekemään samaa kuin vanhemmistaan oli aikanaan? Ei suuret ikäluokat aikanaan saaneet maksutonta opetusta tai asumistukea, joten miksi ihmeessä asuntolainoistaan jaksetaan itkeä vuosi toisensa perään. Paljon vähemmän tukea he aikanaan saivat kuin nykyperheet.
Suuret ikäluokat on räävitön möykkäporukka, joka rohmuaa kaiken.
Itsekäs, avuton, itsekeskeinen ja vastenmielinen porukka.
Jos he rohmuavat kaiken, niin miksi ihmeessä suurin osa yhteiskunnan tukieuroista valuu muille kuin heille?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meilläkään ei miehen vanhempia kiinnostaa lapsenlapset, hädin tuskin koskaan ottavat yhteyttä. Jonkun kerran esikoinen oli anopilla hoidossa kun vielä opiskelin. Silloinkin kehtasi pyytää siitä rahaa. Aina jos apua pyytää heittäytyvät todella hankaliksi. En todellakaan aio auttaa heitä, kun vanhuuden päivät koittavat.
Ihmeellistä, ovatko vielä töissä vai harrastuksia paljon? En ymmärä missä kuvioissa elämä etenee, kun ei ole kiinnostunut omista lapsenlapsista 0_0
Kun me saatiin esikoinen, sovittiin reissu appivanhempien luo. Hyvissä ajoin. Sovimme koiranhoidon ja järjestimme kaiken.
Lähtöaamuna mies soitti sitten appivanhemmille ja sai kuulla, että nää olikin lähteneet puolukkaan apen veljen mökille. Puolukat ohitti lapsenlapsen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eipä meidänkään lasten mummo hoida. Meidät kyllä hoidatti anopilla, päivät oltiin siellä hoidossa kun äiti töissä. Muistan että vanha isoisäni haki mua hevostallilta vielä viimeisenä iltanaan ennen kuolemaansa. Minulla on nyt kaksi pientä lasta, hyvin me pärjätään miehen kanssa, mutta kummalliselta tuntuu kun apua ei tarjota koskaan. Sitten vielä äitini haukkuu tätä edesmennyttä anoppia sietämättömäksi ihmiseksi jne. Mikä tuossa meidän vanhempien ikäluokassa on vikana?
Mikä teissä nuorissa aikuisissa on vikana, voisi kysyä. Olette saaneet keskimäärin aika lailla helpomman elämän kuin edeltäjänne ja silti jaksatte narista.
Kyllä se suurten ikäluokkien polvi on se helpolla päässyt. Juurikin nää nykyiset isovanhemmat.
Höpön, pöpön. Tämän hetken pari-kolmekymppisten lapsuus on millä tahansa mittarilla on keskimäärin turvatumpaa, onnellisempaa, taloudellisesti parempaa jne kuin vanhempiensa. On ollut kiintymysvanhemmuudet, lapset on huomioitu yksilöinä jne. Tottakai on poikkeuksia, mutta keskimäärin näin.
Puppua.
Suuri ikäluokka on rohmunnut kaiken. Koulutuksen, julkiset suojatyöpaikat, inflaatio maksoi asuntolainat. Ja edellen politiikassa sama paskakaarti jyrää.
Muille jäi muruset.
Suuret ikäluokat on jo eläkkeellä ja silti nuoremmista ei ole kantamaan samaa vastuuta, joka heillä on ollut. Voisiko tässä olla vikana se, että nyt noin kolmekymppisistä ei yksinkertaisesti ole tekemään samaa kuin vanhemmistaan oli aikanaan? Ei suuret ikäluokat aikanaan saaneet maksutonta opetusta tai asumistukea, joten miksi ihmeessä asuntolainoistaan jaksetaan itkeä vuosi toisensa perään. Paljon vähemmän tukea he aikanaan saivat kuin nykyperheet.
Suuret ikäluokat on räävitön möykkäporukka, joka rohmuaa kaiken.
Itsekäs, avuton, itsekeskeinen ja vastenmielinen porukka.
Jos he rohmuavat kaiken, niin miksi ihmeessä suurin osa yhteiskunnan tukieuroista valuu muille kuin heille?
Ei muuten valu. Jättisuuret eläkkeet ja suurin menoero yhteiskunnalle.
Useimmat kommentit menevät täysin asian vierestä eivätkä liity aloitukseen millään tavalla :D
Voi teitä kaltoin kohdeltuja suuria ikäluokkia kun lukemaankaan ette ole kunnolla oppineet ja vielä vähemmän ymmärtämään lukemaanne, ymmärtämään mitä juuri luitte xD
Jospa aivan keskittyisitte ja lukisitte aloituksen ihan ajatuksen kanssa.
Kyllä se siitä sitten avautuu teillekin paremmin -ehkä-
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosi kurja tilanne. Ymmärrän tosi hyvin harmituksen siitä, etteivät isovanhemmat haluat viettää aikaa lastenlastensa kanssa.
Sitä puolestaan en ymmärrä, miksi Suomessa ei kukaan tunnu haluavan palkata lastenhoitoapua. Auttaa oikeasti suunnattomasti ruuhkavuosissa, eikä lopulta ole edes kovin kallista. Meillä käy mukava ja luotettava hoitaja ihan säännöllisesti kahtena iltana kuussa ja se tekee tosi hyvää. Välillä käydään silloin miehen kanssa syömässä tai leffassa, mutta yleensä tehdään ihan vaan rästiin jääneitä kotihommia tai käydään vaikka juoksulenkillä.
Lasten harrastuksien kuljetukset hoidetaan kimppakyydeillä joukkueiden vanhempien kanssa luotujen whatsap rinkien kautta. Meillä on 4 lasta enkä ikinä repeäisi kaikkiin kuskaamisiin itse. Kannattaa itse olla aktiivinen ja luoda näitä kimppakyytirinkejä, jos niitä ei joukkueessa ennestään ole.
Missä ”joukkueessa”? Kai käsität että on muunlaisiakin harrastuksia kuin joukkuelajeja?
Ai missä joukkueessa? No siinä jääkiekkojoukkueessa, jossa ap:n lapsi harrastaa. Lue aloitus uudelleen ajatuksen kanssa...
Suuret ikäluokat on jo eläkkeellä ja silti nuoremmista ei ole kantamaan samaa vastuuta, joka heillä on ollut. Voisiko tässä olla vikana se, että nyt noin kolmekymppisistä ei yksinkertaisesti ole tekemään samaa kuin vanhemmistaan oli aikanaan? Ei suuret ikäluokat aikanaan saaneet maksutonta opetusta tai asumistukea, joten miksi ihmeessä asuntolainoistaan jaksetaan itkeä vuosi toisensa perään. Paljon vähemmän tukea he aikanaan saivat kuin nykyperheet.