Keskenmenon kokeneet ensiyrittäjät
Tämä on ryhmä keskenmenon/keskenmenoja kokeneille, ensimmäistä lasta yrittäville. Tämän ryhmän tarkoitus ei ole kilpailla vauva sille ja sille vuodelle -ryhmien kanssa, eikä ryhmän tarkoituksena ole väheksyä niiden keskenmenon kokeneiden tuskaa, joilla on jo lapsi/lapsia. Kuitenkin, kun keskenmeno tulee ensiraskauden kohdalla, ei sitä voi oikein ymmärtää kuin toinen saman kokenut. Eikä yritysaika ole enää samanlaista, kuin ennen menetystä. Joten tuetaan me toisiamme! Tervetuloa jakamaan kokemuksia ja kommentoimaan, kannustetaan ja lohdutetaan toisiamme. Sillä ei ole väliä, onko raskauden uusi yrittäminen jo alkanut aktiivisesti ja kauanko menetyksestäsi on, jos vain kaipaat juttuseuraa, olet tervetullut.
Taustaa itsestäni: aloitimme mieheni kanssa ensiraskauden yrittämisen 5/20, plussa pärähti testiin 30.6. Keskenmeno todettiin 13.8, yritys alkoi uudelleen heti jälkivuodon loputtua, eikä raskautta ole nyt kuulunut. Haasteena on ollut KM:n jälkeen sekoileva kierto ja tiputtelu, josta olen menossa gynelle nyt parin viikon päästä.
Pyrin käväisemään täällä päivittäin, joten jos yhtään tuntuu siltä, että tahtoisit jutella, laita ihmeessä viestiä. En tiedä, saadaanko miten aktiivinen ryhmä aikaiseksi, mutta jos yksikään saisi tästä ryhmästä helpotusta, on ryhmä täyttänyt tehtävänsä.
N25, M30. Esikoisen yrittäminen aloitettu 5/20. KM 8/20.
Kommentit (62)
Tuota, en kuulu tähän ketjuun mutta nyt on pakko Kultakala kommentoida tuota sinun viimeisintä viestiä.
Se että kokeeko keskenmenon ensimmäisessä raskaudessa vai toisessa tai ehkä kolmannessa tai myöhemmin ei tee menetyksestä yhtään kevyempää. Siinä viedään samallalailla se odotettu unelma lapsesta pois ja se henkinen kipu on aina yhtä kovaa. Se että on olemassa jo ennestään lapsia ei tee siitä menetyksestä yhtään helpompaa, koska yhtäkään lasta ei korvata toisella, se suru on kuitenkin läsnä ja elettävä. Minua henk.kohtaisesti loukkaa tuollainen ajattelu etten saisi ”valittaa” kokemistani keskenmenoista, ihan kuin vähättelisit surua jonka jo äidiksi päätynyt ihminen kokee. Omalla kohdallani kroppani ei edes ole halunnut luopua menetetystä unelmasta, vaan pitänyt viimeiseen saakka kohdussa sitä kalleinta aarrettaan. Pitkittynyt, useita viikkoja kestänyt tyhjennys on aika jäätävä kokemus, henkisesti todella kova paikka.
Ja sama koskee tuota ettet pidä ajatuksesta että kuumeilijoissa on niitä joilla on jo lapsia. Miksi meillä lapsellisilla ei olisi oikeutta kuumeilla ryhmässä ja saada vertaistukea toisilta? Edelleenkin se lapsenkaipuu ei vähene sillä että onko sinulla jo sylissä yksi tai useampi lapsi. Jokainen lapsi on oma yksilönsä, eikä vähennä seuraavan tai edellisen lapsen arvoa vanhempien silmissä ja sydämessä.
Olen todella pahoillani kokemastasi menetyksestä, joka selvästi on ollut äärimmäisen musertava asia. Mutta älä hyvä ihminen myrkytä mieltäsi tuolla negatiivisuudella jota nyt kylvät ympärillesi. Tuo sinun viestisi on oikeasti todella loukkaava ja väheksyy monessa kohdassa meitä joilla jo perhe on. Koetapa asettaa itsesi sille toiselle puolelle ja lue tuo viestisi siitä toisesta näkökulmasta, et varmasti haluaisi lukea tuollaista jos tilanne olisi toinen.
Meillä kaikilla on yhteinen unelma, unelma siitä pienestä ihmeestä eikä kenenkään kohdalla voi sanoa kuka on oikeutettu unelmoimaan tai kenen menetys olisi kovempi ja rankempi kuin toisen. Raskaus, lapsen saaminen tai keskenmeno ovat äärimmäisen herkkä aihe kaikkineen, ja mielipiteissään se pitäisi myös muistaa huomioida ettei kaikki ole kovasta puusta veistettyjä vaan nuo sanat voivat oikeasti viiltää ja syvältä.
Toivon sinulle kaikkea hyvää tulevaan ja onnistunutta raskautta ja paljon positiivista mieltä tähänkin päivään. Asiat eivät ole niin mustavalkoisia, eikä elämä ole joko tai, vaan sekä että ❤️
Äitykkä-77 kirjoitti:
Tuota, en kuulu tähän ketjuun mutta nyt on pakko Kultakala kommentoida tuota sinun viimeisintä viestiä.
Se että kokeeko keskenmenon ensimmäisessä raskaudessa vai toisessa tai ehkä kolmannessa tai myöhemmin ei tee menetyksestä yhtään kevyempää. Siinä viedään samallalailla se odotettu unelma lapsesta pois ja se henkinen kipu on aina yhtä kovaa. Se että on olemassa jo ennestään lapsia ei tee siitä menetyksestä yhtään helpompaa, koska yhtäkään lasta ei korvata toisella, se suru on kuitenkin läsnä ja elettävä. Minua henk.kohtaisesti loukkaa tuollainen ajattelu etten saisi ”valittaa” kokemistani keskenmenoista, ihan kuin vähättelisit surua jonka jo äidiksi päätynyt ihminen kokee. Omalla kohdallani kroppani ei edes ole halunnut luopua menetetystä unelmasta, vaan pitänyt viimeiseen saakka kohdussa sitä kalleinta aarrettaan. Pitkittynyt, useita viikkoja kestänyt tyhjennys on aika jäätävä kokemus, henkisesti todella kova paikka.
Ja sama koskee tuota ettet pidä ajatuksesta että kuumeilijoissa on niitä joilla on jo lapsia. Miksi meillä lapsellisilla ei olisi oikeutta kuumeilla ryhmässä ja saada vertaistukea toisilta? Edelleenkin se lapsenkaipuu ei vähene sillä että onko sinulla jo sylissä yksi tai useampi lapsi. Jokainen lapsi on oma yksilönsä, eikä vähennä seuraavan tai edellisen lapsen arvoa vanhempien silmissä ja sydämessä.
Olen todella pahoillani kokemastasi menetyksestä, joka selvästi on ollut äärimmäisen musertava asia. Mutta älä hyvä ihminen myrkytä mieltäsi tuolla negatiivisuudella jota nyt kylvät ympärillesi. Tuo sinun viestisi on oikeasti todella loukkaava ja väheksyy monessa kohdassa meitä joilla jo perhe on. Koetapa asettaa itsesi sille toiselle puolelle ja lue tuo viestisi siitä toisesta näkökulmasta, et varmasti haluaisi lukea tuollaista jos tilanne olisi toinen.
Meillä kaikilla on yhteinen unelma, unelma siitä pienestä ihmeestä eikä kenenkään kohdalla voi sanoa kuka on oikeutettu unelmoimaan tai kenen menetys olisi kovempi ja rankempi kuin toisen. Raskaus, lapsen saaminen tai keskenmeno ovat äärimmäisen herkkä aihe kaikkineen, ja mielipiteissään se pitäisi myös muistaa huomioida ettei kaikki ole kovasta puusta veistettyjä vaan nuo sanat voivat oikeasti viiltää ja syvältä.
Toivon sinulle kaikkea hyvää tulevaan ja onnistunutta raskautta ja paljon positiivista mieltä tähänkin päivään. Asiat eivät ole niin mustavalkoisia, eikä elämä ole joko tai, vaan sekä että ❤️
Loin tämän ryhmän juuri siksi, että täällä saisi sanoa julki se vaikeimmatkin ajatukset, ne rumat ja raastavatkin, joita ei voi sanoa ääneen missään muualla, eikä pidäkään sanoa. Tiedän erittäin hyvin, etteivät ajatukseni ole oikeutettuja. Luuletko oikeasti, että minusta on kivaa ajatella näin? Kuvittele, millaista on ajatella näin, miten kauhealta ne omat ajatukset tuntuvat, miten vääriltä ne tuntuvat. Ei kukaan halua tuntea näin, mutta silti siltä vain tuntuu. Ja se on ihan kamalaa. En koskaan sanoisi tätä ajatusta seurassa, jossa ihmisillä on jo lapsia ja on näitä ikäviä kokemuksia. En halua pahoittaa kenenkään mieltä, silti tiedän erittäin hyvin, että ihminen jolla on jo lapsia, pahoittaa mielensä, jos lukee viestini.
Loin tämän juuri siksi niille keskenmenon kokeineille, joilla ei ole lapsia, että täällä saisi puhua myös näistä kielletyistä, rumista tunteista. Tunteista, jotka satuttavat ääneen sanottuna ja joita kukaan muu ei ymmärrä. Koska se on fakta, että näitä kiellettyjä tunteita varmasti on kaikilla kaikissa tilanteissa.
Tiedän esimerkiksi, että joku minua vanhempi kuumeilija voisi esimerkiksi toivoa, että saisi tärpin ennen minua, koska itsellä on vähemmän aikaa jäljellä saavuttaa vanhemmuus. Tai hän voisi ajatella, että kunpa keskenmenot sattuisivatkin niille nuorille, joilla on enemmän aikaa yrittää uudelleen.
Totta kai tällainen ajatus tuntuisi minusta pahalta, mutta siksi en menekään ryhmiin, jotka on suunnattu vaikka +35 - yrittäjille, koska minun paikkani ei ryhmässä ole. Heillä on oikeus omaan ryhmäänsä ja omien ajatustensa jakamiseen sen sisällä ja he saavat kirota minun ikäiseni siellä ihan rauhassa ja toivoa minulle vaikka toista keskenmenoa, ei se minulle kuulu, ja jos sen ääneen sanominen heitä helpottaa vaikka niin ajatteleminen varmasti tuntuu pahalta, niin sehän on vain hyvä.
Olen pahoillani että pahoitin mielesi Äitykkä-77, viestini ei ollut tarkoitettu perheellisten korville. Enkä siis tosiaankaan toivo kenellekään perheelliselle mitään pahaa. Tunteet ovat kuitenkin tunteita, ja mielestäni niistä on tärkeää puhua ääneen - etenkin niistä kielletyistä, jotka hävettävät hirvittävästi - koska vain niin niistä pääsee yli ja niitä voi käsitellä.
Itselläni oli esimerkiksi tuon viestin kirjoittamisen jälkeen paljon parempi olo. Pystyin analysoimaan, mistä tuo tunne äkkiä ryöpsähti (kohtasin erään tuttavan, jolla on pieni lapsi ja odottaa nyt yllättäen toista), pohtia, mitä tunne viestii ja mitä ehkä voisin tehdä, että tunne menisi pois. Kuten se sitten menikin.
Miksikö kirjoitin sitten viestini nettiin kaikkien luettavaksi, enkä vaikka päiväkirjaan jonka olisin polttanut saman tien? Siksi, että joku toinen tuolla jossain, joka ehkä on kokenut samoja tunteita kuin minä ja kärsii siitä hirvittävästä häpeästä, voisi huomata ettei ole ainoa. Ettei ehkä sittenkään ole paha ihminen, jonka kuuluisi palaa helvetissä.
Että ehkä onkin vain surullinen.
N25, M30. Esikoisen yrittäminen aloitettu 5/20. KM 8/20.
Olen täysin Äitykän kanssa samaa mieltä, hyvin hämmentyneenä luin tuota sinun viestiäsi Kultakala, viestiä joka on täynnä pahuutta!
Mainostat tätä ryhmää tuolla Kuumeilijoissakin saatesanoilla" eikä ryhmän tarkoituksena ole väheksyä niiden keskenmenon kokeneiden tuskaa, joilla on jo lapsi/lapsia". Mitä muuta tuo sinun tekstisi on kuin väheksymistä?
Tosi kypsymätöntä edes heittää ilmoille omaa ajatusta että ehkä jossain joku toinen toivoo sinulle uutta keskenmenoa? Tiedätkö kun kukaan täyspäinen ihminen ei niin tee, ei toivo toiselle sitä kärsimystä ja tuskaa, eikä ainakaan mahdollisia sairaita ajatuksiaan tuo julki kaikkien nähtäville kun tietää satuttavansa niillä muita.
Kirjoitat aikaisemmin työskenteleväsi neuvolassa. Terveydehuollon ammattilaisena ehkä tiedätkin että mistä apua saa noin synkkiin ajatuksiin joissa itse vellot, vai neuvotko työssäsi menetyksen kokeneita äitejä mollaamaan nettisivuilla muita anonyymina? Sekö helpottaa oloasi? Tässä on erittäin hyvä esimerkki aikuisten harjoittamasta somekiusaamisesta, hyvätahtoisuus tuosta sinun viestistäsi on kaukana. Ja jos tuo on sitä myötätuntoa ja kanssaelämistä muita menetyksen kokeneita kohtaan niin sanompahan vain että enemmän saastutat ihmisten mieltä kuin annat vertaistukea
Tunteet on tunteita, mutta niitä pitää pystyä käsittelemään ilman että satuttaa ympärillään olevia.
Olen itse kokenut keskenmenon 2 kertaa peräkkäin yhtään lasta en ole syliini saakka saanut. Mutta en siltikään ikinä koskaan ole noin julmasti ajatellut yhtään kenestäkään tai väheksynyt muiden surua. Tuollainen ajattelu on oikeasti huolestuttavaa, ei mitenkään sinua parantavaa.
Kannattaa varmaan hakeutua ammattilaisen kanssa keskustelemaan, ennenkuin sairastutat itsesi ajatuksinesi.
Nyt ehdin päivittää vain omaa napaa ja sinänsä aiheen vierestä: ultrasta tuli hyviä uutisia 😍. Löytyi syke ja viikkoja vastaava, ehkä päivän edelläkin oleva alkio. Löytyi myös polyyppi, joka on todennäköisesti vuodon syynä. Näinkin näköjään voi käydä.
Kuvan saimme muistoksi, tosin ei siitä paljoa selkoa saa, mutta verkkokalvoille on piirtynyt se kova sydämensyke.
Toivottavasti tämä viesti tällaisenaan ketjuun mahtuu. Tulen jatkamaan vielä aiheen tiimoilta, keskenmenossa on vielä käsiteltävää.
Ihana kuulla Lasilintu, että sait hyviä uutisia ❤️ Keskenmenon käsittely on kuin vellova vesi. Välillä on tyyntä ja välillä myrskyää. Toisena päivänä tuntuu, että asian kanssa pystyy elämään ja toisina päivinä suru, kiukku ja epäoikeudenmukaisuuden tunne tuntuvat vahvoina.
Itse yritän pysyä vahvana ja ajatella ettei muiden onni (raskaudet) ole minulta pois ja olla vilpittömästi iloinen muiden puolesta. Koskaanhan ei voi tietää kuinka kipeitä asioita kukin on kokenut. Olen myös hyvin onnellinen ja kiitollinen siitä, että sain kokea raskautumisen ihmeen ja edes hetken aikaa elää unelmaa.
Kultakala kirjoitti:
Lasilintu kirjoitti:
Kultakala kirjoitti:
Lasilintu kirjoitti:
Kultakala kirjoitti:
Oli kiva kuulla sinusta, Lasilintu 😊 miten te muut?
En siis ole ainakaan tässä kierrossa ovuloinut, gyne ei osannut varmaksi sanoa, että olenko ovuloinut ollenkaan koko aikana, hankala se tietenkin olisi tietää varmasti. Kroppani oli siis oletettuna ovulaatiopäivänä tilassa, että kuukautiset olisivat aivan valmiina alkavaksi, mutta eivät vain ole alkaneet. Diagnoosi oli siis kiertohäiriö, mitä siis on todella monilla tässä tilanteessa.
Totta on juuri tuo, että se alkanut raskaus, menetettykin, tietäisi hyvää, vaikka tietenkin sitä on ollut välillä vaikea nähdä. Minusta on usein tuntunut, että olisi ollut helpompaa, ettei sitä menetettyä raskautta olisi koskaan kokenut, ei olisi tarvinnut tuntea sitä toivoa ja sitten sitä riipivää tunnetta, kun toivo otetaan pois. Mutta, kun ajattelee positiiviselta kannalta, niin onpahan nyt melko varma merkki siitä, että ainakin munanjohtimet ovat auki ja kaikki ns. niin kuin pitää. Että yrittää olla kiitollinen tästäkin, vaikka toki suru puserossa on aina välillä, vaikka paljon vähemmän kuin aikaisemmin.
Itsellä on nyt kyllä ollut sen gynekäynnin jälkeen aika rento olo, että tässä nyt sitten kestää mutta mitäpä siitä, ei se nopea tärppikään keskenmenon jälkeen onnistunutta raskautta takaa.
Joulu nyt vähän jännittää tänä vuonna, minun piti olla jo tosi tukevasti raskaana, mutta kun ei niin ei. Eniten pelottaa, että jotkut (vanhemmat) sukulaiset alkavat tenttaamaan vauvasuunnitelmista, vaikka korona taitaa tänä vuonna estää isot sukujoulut. En tässä tilanteessa harmittele sitä kauheasti... Ihmiset ovat välillä kauhean tahdittomia.Kiva kuulla, että olosi on ollut rennompi. Hyvä tosiaan, että sulla oli hyvä ja keskusteleva gyne. Itse silloin kesällä jäin vähän sen varaan, että ”raskaus todennäköisesti alkaa seuraavan kolmen kuukauden aikana”. Eikä siis alkanut. Vaihdoin gyneä, kun tuntui, etten tullut kuulluksi. Nämä molemmat siis myös lapsettomuuteen erikoistuneita. Toisen kanssa ehdittiin vain tavata etänä ja hän määräsi kokeita, sitten raskaus alkoikin. Voihan olla, että kroppa tarvitsi vain aikaa, mutta en siedä sitä, ettei kuunnella ja, että suhtaudutaan tietyllä tavalla ylimielisesti. Kyseessä on kuitenkin herkkä asia, vaikka se lääkäreille olisi arkipäivää.
Mäkin moneen kertaan olen miettinyt ja toivonut, ettei keskenmenoa olisi tapahtunut ja tärppi olisi kestänyt sen sijaan pidempään. Alkuun suhtauduin keskenmenoon vähän niin, että näitähän tapahtuu ja eikun uutta matoa koukkuun. Uutta tärppiä odotellessa rupesin pikku hiljaa ymmärtämään kuinka tietyllä tavalla raa’asta (ehkä turhan kova sanavalinta) asiasta keskenmenossa onkaan kysymys. Se ei ole se menetys itsessään, vaan myös se tulevaisuus, joka on jo ollut tarjolla. Ja onhan se todella fyysinen kokemus, vaikka menisikin ”siististi”. Pahoittelut huonoista sanavalinnoista.
Mäkin muistan, miten olen laskenut, kuinka pitkällä raskaus ilman keskenmenoa olisi. Tämä loppui oikeastaan siinä kohtaa, kun lapsen olisi pitänyt syntyä. Ehkä siinä kolahti jotain, että asia ei tosiaan ole omissa käsissä, eikä asiat menneet kuten halusin. Mutta kyllä nämä edelleen välillä tuntuu, nyt esim. mietin, että minulla olisi melkein nelikuukautinen lapsi jouluna. Sen sijaan mennään vielä ensimmäisellä kolmanneksella. Mikäli kaikki on siis hyvin.
Tuo on kyllä tärkeää, että tulee kuulluksi lääkärissä, etenkin näin herkän asian kanssa. Joskus tuntuu, että raskaustoiveisiin liittyviin huoliin suhtaudutaan vähän "naiset ne nyt hössöttää" -asenteella. Se tuntuu ikävältä, kun kuitenkin on ihan hirvittävän tärkeästä asiasta kyse. Itselle tämä kaikki on iskenyt tosi syvälle omaan naiseuteen, niin sitten jos asenne olisi jotenkin vähättelevä tai ei-tosissaan ottava, niin se haavoittaisi kyllä syvältä. Onneksi gyneä pääsee aina vaihtamaan, jos tuntuu ettei ensimmäisen kanssa kolahda.
Milloin teillä on se ultra? 💖Ultra on ylihuomenna. Tänään on ruvennut jännittämään. Vuotoa ei siis ole nyt ollut ja raskausoireitakin on ilmaantunut. Olenkin tämän viikon ollut huomattavasti levollisemmin mielin. Nyt sitten pää rupeaa puskemaan ajatuksia, että kaikki ei kuitenkaan ole hyvin. Ärsyttävää. Tässä jokunen päivä sitten puolestaan fiilistelin muuttuvaa kroppaani ja mietin, että voisin jättää ultran väliin tässä kohden, etten vain saa huonoja uutisia, niin voisin jatkaa tässä ihanassa raskauskuplassa. Mutta onhan se parempi käydä tarkastamassa. Ja voihan siellä olla hyviä uutisia.
Oikein kovasti onnea ultraan, toivotaan hyviä uutisia 💕
Itsellä on tänään ollut vähän kiukkupäivä. Ärsyttää ihmiset, jotka saa monta lasta ilman keskenmenoja. Sekä ne, joilla on monta onnistunutta raskautta takana, ja saavat vasta sitten ensimmäisen keskenmenonsa. Tiedän, ettei toisen onni ole minulta pois eikä oma suruni toisen surua suurempi, mutta kyllä on salaa olo, että mistä tällainen ihminen valittaa. Suututtaa, olisi onni että keskenmeno tulee vasta monen lapsen jälkeen, eikä silloin ensimmäisenä! Tekisi vain raivota ja huutaa, että ihanko totta sinulla on paha olo, haluatko vaihtaa paikkaa kanssani?
Samoin minua ovat tänään ärsyttäneet kuumeilijat, joilla on jo lapsia. Ja tämä stressaa minua jonkin verran, koska olen kehittänyt päähäni ajatuksen, etten tule raskaaksi, jos olen katkera/kateellinen. Mistä lie tämäkin hulluus iskenyt 🙄
Vannoin itselleni tänään, että jos vain ikinä saamme sen hartaasti kaivatun vauvan ja alamme jossain vaiheessa yrittämään toista, niin en varmasti kehtaa mennä mihinkään kuumeilijaryhmään, joissa on myös ensiyrittäjiä. Itseä satuttaa nyt niin paljon ne valmiiksi äidit näissä ryhmissä (etenkin ne, jotka ovat ryhmässä ehkä 2kk ja ovat taas raskaana, ja sitten ne, jotka ovat ryhmässä jonkin aikaa ja alkavat voivotella, kun raskaus ei tärppääkään yhtä nopeasti kuin viimeksi/ei sillä suunnitellulla hetkellä, johon sisarukseen olisi ihanteellinen ikäero) , etten ikinä halua laittaa toista siihen asemaan. Siis jos koskaan olen itse niin onnellisessa tilanteessa.Toivon että tämä vaihe menisi taas ohitse. Tässä on ollut monta mukavan rentoa päivää, toivon että saavuttaisin sen mielentilan taas.
Onko muilla samanlaisia ajatuksia ollut?
Suoraan sanottuna minulla ei ole samanlaisia ajatuksia ollut. Totta kai menetyksen tuoma epävarmuus tuo erilailla pelon lapsettomuudesta niille, jotka yrittävät ensimmäistään kuin niille, joilla lapsia jo on. Kuitenkin kuten jo aiemmin pohdin, niin keskenmenossa ei ole kyse siitä konkreettisesta menetyksestä, vaan myös sen tulevaisuuden, joka on jo tarjolla ollut ja josta on unelmoinut. Se unelma on ollut myös heillä, joilla jo lapsia on. Jotenkin olen lisäksi jo ennen ensimmäistä raskauttani alkanut ymmärtämään, miten sekundäärinen lapsettomuuskin voi satuttaa. Tästä olen itsekin hieman yllättynyt, koska siinä vaiheessa en ole itse vielä kokenut lapsettomuuden tuskaa.
Kuten olen aiemminkin sanonut, niin on ihailtavaa, miten avoimesti jaat ajatuksiasi ja olen sitä mieltä, että vaikeistakin asioista on syytä puhua. Tästä viestistä minulle jäi kuitenkin hieman hämmentynyt olo ja mietin, että miten voit. Viestissä oli aika vahva vastakkainasettelun tunnelma. Itse en esimerkiksi näe ongelmaa siinä, että kuumeilijaryhmässä on yhdessä keskustelemassa sekä ensiyrittäjät että ne, joilla lapsia jo on. Toki keskustelut voivat joiltain osin olla erilaisia ja voisi olla myös kiva keskustella heidän kanssaan, jotka ovat ”samassa tilanteessa”, mutta se ei mielestäni estä ketään liittymästä avoimeen keskusteluun, jos ei aihetta/osallistujia ole sen tarkemmin rajattu.
Miten olet nyt voinut, Kultakala?
Kultakala, aika kovaa tekstiä olit kirjoittanut ja ymmärrän miksi moni siitä mielensä pahoitti. Mutta minulle tuli kyllä myös paha mieli sinun puolestasi, kun näin saamasi vastausviestit. :( Moni kokee keskenmenon jälkeen surun lisäksi erilaisia katkeruuden tunteita. Ei se ole pahuutta eikä tarkoita että kellekään haluaisi pahaa, omien menetyksien jälkeen vain voi olla tosi vaikea suhtautua muiden onneen esim. vauvauutisten kohdalla.
Itsekin ensiyrittäjänä, kahden keskenmenon kokeneena samaistun joihinkin ajatuksiisi. En silti usko, että keskenmeno on sen helpompaa niille joilla jo on lapsia, mutta meillä siihen sekoittuu pelko täysin lapsettomaksi jäämisestä eikä meillä myöskään ole aiempia lapsia antamassa lohtua ja sisältöä arkeen surun keskelle.
Minulla keskenmenojen käsittelyyn parhaiten ovat auttaneet aika ja puhuminen. Toivottavasti Kultakala sinäkin saat käsiteltyä tunteitasi ja olosi alkaa vähitellen helpottua.
Pysyviä plussatuulia toivon kaikille <3
Itsellä ei ole ollut samanlaisia tunteita keskenmenoon liittyen kuin kultakalalla,mutta tunnistan samanlaiset järjettömät ja pahalta tuntuvat ajatukset muilta elämänalueita. Esim. Kun parisuhteessa ei ole mennyt hyvin ja olen kadehtinut muiden onnellisemmalta vaikuttavaa tilannetta. Vaikka sellaiset ajatukset aiheuttavat häpeää, on hyvä muistaa, että ne ovat vain ajatuksia jotka tulevat ja menevät, eivätkä ne kuvasta sitä mitä oikeasti toivomme toisille ihmisille tapahtuvan. Jos häiritsevät ajatukset vaivaavat, suosittelen esimerkiksi kirjaa Joustava mieli parisuhteessa. Se on auttanut minua paljon :)
Hyvä, jos viestini tuli ymmärretyksi, en jälkeenpäin ollut ihan varma. Käyttäjä30138 tiivisti minunkin ajatukseni hyvin.
Mietin vielä vaikeita tunteita ja ajatuksia. Alkuvuonna vähän ennen omaa keskenmenoani, työpaikallani eräs henkilö kertoi omasta raskaudestaan. Hänen raskautensa oli hieman edellä omaani. Olin iloinen hänen puolestaan ja mietin, miten on kiva, kun voi sitten hänen kanssaan puhua raskaudesta ja muutenkin odotuksesta. Sitten tuli oma keskenmeno, jonka jälkeen olen tuntenut, edelleenkin, tiettyä katkeruutta häntä kohtaan. Hän sai sen, minkä minä menetin. Mitään pahaa en ole hänelle missään nimessä halunnut, mutta hän on muistuttanut minua pettymyksestäni. Ja vielä "järjettömämmän" asiasta tekee, että myös kolmas henkilö työpaikallamme oli samaan aikaan raskaana, mutta häntä kohtaan minulla ei ole samanlaisia tunteita tai ajatuksia. Näillä ei siis ole tekemistä ns. todellisuuden kanssa.
Plumeria kirjoitti:
Itsellä ei ole ollut samanlaisia tunteita keskenmenoon liittyen kuin kultakalalla,mutta tunnistan samanlaiset järjettömät ja pahalta tuntuvat ajatukset muilta elämänalueita. Esim. Kun parisuhteessa ei ole mennyt hyvin ja olen kadehtinut muiden onnellisemmalta vaikuttavaa tilannetta. Vaikka sellaiset ajatukset aiheuttavat häpeää, on hyvä muistaa, että ne ovat vain ajatuksia jotka tulevat ja menevät, eivätkä ne kuvasta sitä mitä oikeasti toivomme toisille ihmisille tapahtuvan. Jos häiritsevät ajatukset vaivaavat, suosittelen esimerkiksi kirjaa Joustava mieli parisuhteessa. Se on auttanut minua paljon :)
Mäkin olen muuten lukenut joitain vuosia sitten Arto Pietikäisen Joustava mieli -kirjan. Voin suositella. Ja nyt muistin, että häneltä löytyy myös Joustava mieli tukena elämänkriiseissä.
Onko täällä enää ketään? Toivoisin vertaistukea ensimmäisessä raskaudessa keskenmenon kokeneilta. Olin itse aiemmin tuolla vauva vuodelle 2020-2021 ryhmässä ja jos joku on sitä seurannut niin ehkä tietääkin, että sain maaliskuussa myöhäisen keskenmenon rv22.
Käytännössä vauvassa ei ollut/ei löytynyt missään vaiheessa mitään vikaa ja oli hengissä loppumetreille asti mutta jostain syystä itselläni alkoi supistukset ennenaikaisesti mikä johti ennenaikaiseen synnytykseen eikä pienelle tietenkään noilla viikoilla ollut tehtävissä mitään. 💔
Koska kaikki oli ollut siihen asti kuitenkin ns hyvin niin tapahtunut tuli shokkina ja siitä toipuminen on vielä pahasti kesken. Olen tämän reilun kuukauden aikana käynyt läpi kaikki mahdolliset negatiiviset tunteet mitä vaan voi käydä: suru, viha, pettymys, kateus, katkeruus jne jne. Pieniä toivon pilkahduksia on ollut näkyvissä mutta kovin vaikeaa eteenpäin meneminen tuntuu olevan ja edelleen itku saattaa tulla helposti ja arkeen ja töihin palaaminen on ollut vaikeaa.
Kaipaisinkin vertaistukea erityisesti ensiraskaudessa keskenmenon kokeneilta, varsinkin jos joku muukin on kokenut näin myöhäisen keskenmenon ilman ennakoivia ennusmerkkejä siitä mitä tulee tapahtuvan. Toki myös kaikilta muiltakin (ensi- tai myöhemmissäkin raskauksissa) keskenmenon kokeneilta.
Miten päästä eteenpäin? Mitkä keinot auttoivat teitä pääsemään kiinni ilon ja onnen tunteisiin? Miten uskalsitte yrittää uudelleen raskautta?
Itselläni ikää alkaa olla kohta 40v niin se tekee asiasta vielä vaikeamman käsitellä. Kun pelkää että jäikö tämä ainoaksi raskaudeksi (tosin oli ihan luomu sellainen) ja ainoaksi (enkeli-) lapseksi.
Miten käsitellä ne tunteet ja pelot että jää lapsettomaksi? Mitä jos ei tule enää raskaaksi? Tai tulee mutta sekin päätyy keskenmenoon?
Toive omasta biologisesta lapsesta on todella suuri mutta ikä alkaa tulla vastaan... 😔
Kaikki keskustelu ja kokemukset ja vinkit olisi tervetulleita!
Nuunulainen kirjoitti:
Onko täällä enää ketään? Toivoisin vertaistukea ensimmäisessä raskaudessa keskenmenon kokeneilta. Olin itse aiemmin tuolla vauva vuodelle 2020-2021 ryhmässä ja jos joku on sitä
seurannut niin ehkä tietääkin, että sain maaliskuussa myöhäisen keskenmenon rv22.
Käytännössä vauvassa ei ollut/ei löytynyt missään vaiheessa mitään vikaa ja oli hengissä loppumetreille asti mutta jostain syystä itselläni alkoi supistukset ennenaikaisesti mikä johti ennenaikaiseen synnytykseen eikä pienelle tietenkään noilla viikoilla ollut tehtävissä mitään. 💔
Koska kaikki oli ollut siihen asti kuitenkin ns hyvin niin tapahtunut tuli shokkina ja siitä toipuminen on vielä pahasti kesken. Olen tämän reilun kuukauden aikana käynyt läpi kaikki mahdolliset negatiiviset tunteet mitä vaan voi käydä: suru, viha, pettymys, kateus, katkeruus jne jne. Pieniä toivon pilkahduksia on ollut näkyvissä mutta kovin vaikeaa eteenpäin meneminen tuntuu olevan ja edelleen itku saattaa tulla helposti ja arkeen ja töihin palaaminen on ollut vaikeaa.
Kaipaisinkin vertaistukea erityisesti ensiraskaudessa keskenmenon kokeneilta, varsinkin jos joku muukin on kokenut näin myöhäisen keskenmenon ilman ennakoivia ennusmerkkejä siitä mitä tulee tapahtuvan. Toki myös kaikilta muiltakin (ensi- tai myöhemmissäkin raskauksissa) keskenmenon kokeneilta.
Miten päästä eteenpäin? Mitkä keinot auttoivat teitä pääsemään kiinni ilon ja onnen tunteisiin? Miten uskalsitte yrittää uudelleen raskautta?
Itselläni ikää alkaa olla kohta 40v niin se tekee asiasta vielä vaikeamman käsitellä. Kun pelkää että jäikö tämä ainoaksi raskaudeksi (tosin oli ihan luomu sellainen) ja ainoaksi (enkeli-) lapseksi.
Miten käsitellä ne tunteet ja pelot että jää lapsettomaksi? Mitä jos ei tule enää raskaaksi? Tai tulee mutta sekin päätyy keskenmenoon?
Toive omasta biologisesta lapsesta on todella suuri mutta ikä alkaa tulla vastaan... 😔
Kaikki keskustelu ja kokemukset ja vinkit olisi tervetulleita!
Voimia menetyksesi keskelle <3 Oma km tapahtui varhain, viikolla 7 ja tuntui tosi pahalta, en osaa edes kuvitella kuinka raskasta menetys olisi noin pitkällä.. Olet jo kerran tullut luomusti raskaaksi, joten toivoa on!
Kuulostaa ehkä kliseeltä, mutta positiivisella ajattelulla on merkitystä, ja meinaan sitä ettet suotta pelkäisi lapsettomaksi jäämistä tai uutta km:a, sillä täydelliseen onnistumiseen on samat prosentit ;) Ja on muitakin keinoja tulla vanhemmaksi, kuin biologinen vanhemmuus (adoptio, sijaisvanhemmuus). Pidätkö adoptiota tai sijaisvanhemmuutta sopivina vaihtoehtoina? Itse opettelin olemaan onnellinen siitä että sain edes hetken kokea raskauden tuntemuksia, että sain edes sen hetken. Mulla meni varmaan kuukausi ettei mikään tuntunut miltään, mutta asteittain mieli parani. Otin yhteyttä neuvolaan ja sain keskusteluapua ja itseasiassa kehoituksen tulla tälle sivustolle jakamaan tunteitani, sillä emme ole yksin näiden kokemusten kanssa, vaikka saattaisi tuntua siltä. Aloitettiin uudelleen yrittäminen noin kuukauden jälkeen kun pahin suruaika oli ohi.
Miten voit nyt kun on kulunut muutama viikko?
Hongatar kirjoitti:
Nuunulainen kirjoitti:
Onko täällä enää ketään? Toivoisin vertaistukea ensimmäisessä raskaudessa keskenmenon kokeneilta. Olin itse aiemmin tuolla vauva vuodelle 2020-2021 ryhmässä ja jos joku on sitä
seurannut niin ehkä tietääkin, että sain maaliskuussa myöhäisen keskenmenon rv22.
Käytännössä vauvassa ei ollut/ei löytynyt missään vaiheessa mitään vikaa ja oli hengissä loppumetreille asti mutta jostain syystä itselläni alkoi supistukset ennenaikaisesti mikä johti ennenaikaiseen synnytykseen eikä pienelle tietenkään noilla viikoilla ollut tehtävissä mitään. 💔
Koska kaikki oli ollut siihen asti kuitenkin ns hyvin niin tapahtunut tuli shokkina ja siitä toipuminen on vielä pahasti kesken. Olen tämän reilun kuukauden aikana käynyt läpi kaikki mahdolliset negatiiviset tunteet mitä vaan voi käydä: suru, viha, pettymys, kateus, katkeruus jne jne. Pieniä toivon pilkahduksia on ollut näkyvissä mutta kovin vaikeaa eteenpäin meneminen tuntuu olevan ja edelleen itku saattaa tulla helposti ja arkeen ja töihin palaaminen on ollut vaikeaa.
Kaipaisinkin vertaistukea erityisesti ensiraskaudessa keskenmenon kokeneilta, varsinkin jos joku muukin on kokenut näin myöhäisen keskenmenon ilman ennakoivia ennusmerkkejä siitä mitä tulee tapahtuvan. Toki myös kaikilta muiltakin (ensi- tai myöhemmissäkin raskauksissa) keskenmenon kokeneilta.
Miten päästä eteenpäin? Mitkä keinot auttoivat teitä pääsemään kiinni ilon ja onnen tunteisiin? Miten uskalsitte yrittää uudelleen raskautta?
Itselläni ikää alkaa olla kohta 40v niin se tekee asiasta vielä vaikeamman käsitellä. Kun pelkää että jäikö tämä ainoaksi raskaudeksi (tosin oli ihan luomu sellainen) ja ainoaksi (enkeli-) lapseksi.
Miten käsitellä ne tunteet ja pelot että jää lapsettomaksi? Mitä jos ei tule enää raskaaksi? Tai tulee mutta sekin päätyy keskenmenoon?
Toive omasta biologisesta lapsesta on todella suuri mutta ikä alkaa tulla vastaan... 😔
Kaikki keskustelu ja kokemukset ja vinkit olisi tervetulleita!
Voimia menetyksesi keskelle <3 Oma km tapahtui varhain, viikolla 7 ja tuntui tosi pahalta, en osaa edes kuvitella kuinka raskasta menetys olisi noin pitkällä.. Olet jo kerran tullut luomusti raskaaksi, joten toivoa on!
Kuulostaa ehkä kliseeltä, mutta positiivisella ajattelulla on merkitystä, ja meinaan sitä ettet suotta pelkäisi lapsettomaksi jäämistä tai uutta km:a, sillä täydelliseen onnistumiseen on samat prosentit ;) Ja on muitakin keinoja tulla vanhemmaksi, kuin biologinen vanhemmuus (adoptio, sijaisvanhemmuus). Pidätkö adoptiota tai sijaisvanhemmuutta sopivina vaihtoehtoina? Itse opettelin olemaan onnellinen siitä että sain edes hetken kokea raskauden tuntemuksia, että sain edes sen hetken. Mulla meni varmaan kuukausi ettei mikään tuntunut miltään, mutta asteittain mieli parani. Otin yhteyttä neuvolaan ja sain keskusteluapua ja itseasiassa kehoituksen tulla tälle sivustolle jakamaan tunteitani, sillä emme ole yksin näiden kokemusten kanssa, vaikka saattaisi tuntua siltä. Aloitettiin uudelleen yrittäminen noin kuukauden jälkeen kun pahin suruaika oli ohi.
Miten voit nyt kun on kulunut muutama viikko?
Kiitos Hongatar vastauksestasi sekä tsempistä ja vertaistuesta! Varmasti positiivisilla ajatuksilla on vaikutusta asiaan ja siksi juuri opettelen palaamaan arkeen ja kokemaan iloa asioista. Toki tapahtuneesta on vasta vähän aikaa ja koska raskaus tosiaan ehti niin pitkälle niin pitää olla myös itselleen armollinen ja antaa aikaa. Toivon todella että uusi raskaus vielä koittaa ja päättyy onnellisesti ❤️
Olen paljon pohtinut myös noita muita vaihtoehtoja eli adoptiota ja sijaisvanhemmuutta ja en sulje niitå pois laskuista. Adoptio olisi varmaan itselle mieluisampi vaihtoehto mutta siinäkin alkaa ikä tulla vastaan jos haluaisi adoptoida ihan vauvaikäisen. Sijaisvanhemmuus taas vaatii enemmän sulattelemista sillä en tiedä miten kestäisi uudelleen sen, jos ”menettäisi” lapsen johon on kiintynyt. Ja yleensä sijaisvanhemmuudessa kyse on nimenomaan siitä että toisen ihmisen lapsi on vaan ns lainassa. Olen myös ymmärtänyt että siinä elämä on myös osittain melko rajoitettua kun et voi päättää lapsen asioista etkä puhua vapaasti ”lapsesi” elämästä. En tosin ole kovin hyvin vielä tuohon asiaan perehtynyt joten asiaa täytyy selvittää enemmän.
Olen onneksi saanut tukea juurikin neuvolasta psykologilta ja lisäksi yrittänyt etsiä täältä netistä keskusteluryhmiä mutta ainakin täällä sivulla näyttää olevan vertaistukea melko vähän tarjolla. Parempaan päin olen kuitenkin uskoakseni menossa. Toivon ainakin.
Missä vaiheessa itse olet tällä hetkellä vauva-asian kanssa?
Heippa nuunulainen!
Hienoa että olet avarakatseinen myös muunkaltaisen vanhemmuuden suhteen, sillä sekin lisää mahiksia tulla vanhemmaksi <3 Ymmärrän ajatuksesi sijaislapsen "lainaamisesta", olisi tosi raskasta jos/kun lapsi uudelleensijoitettaisiin alkuperäiseen kotiinsa, kun on ensin saanut elää perhe-elämää ja tutustua lapseen. Itsekään en ole sen enempää perehtynyt sijaisvanhemmuuteen, mutta onhan myös pitkäaikaisia sijoituksia, että lapsi tapaa biologisia vanhempiaan esim vain viikonloppuisin. Uskoisin että elämän pitää olla raiteillaan ja monen kriteerin täyttyä että sijaisvanhemmaksi tai adoptiovanhemmaksi pääsisi (mikä on minusta vähän hassua, kun biologiseen vanhemmuuteen ei ole mitään kriteereitä tai vaatimuksia)...
Ihanaa että olet jo parempaanpäin menossa ja itsellesi armollinen. Suru ottaa aikansa ja saa niin tehdäkin :) Mielummin käsittelee asian kunnolla, niin ei jää sitten kummittelemaan. Myös minut ohjattiin "vauva.fi palstoille", kun tuttavapiirissäni ei (ainakaan tietääkseni) ole ketään vastaavaa kokenutta, ja olo oli yksinäinen kaikkien tunteiden keskellä. Ja koen itsekin saaneeni perspektiiviä ja jopa lohtua näiltä palstoilta :)
Meidän vauva-asia ei oo edistynyt yhtään, ollaan tosi poikki töistä ja se verottaa läheisyyttä. Tunteet seilaa, etenkin kun on menkat, mutta olen silti toiveikas ja luotan universumiin :)
Oletteko te vielä pohtineet "satulaan palaamista"?
Hongatar kirjoitti:
Heippa nuunulainen!
Hienoa että olet avarakatseinen myös muunkaltaisen vanhemmuuden suhteen, sillä sekin lisää mahiksia tulla vanhemmaksi <3 Ymmärrän ajatuksesi sijaislapsen "lainaamisesta", olisi tosi raskasta jos/kun lapsi uudelleensijoitettaisiin alkuperäiseen kotiinsa, kun on ensin saanut elää perhe-elämää ja tutustua lapseen. Itsekään en ole sen enempää perehtynyt sijaisvanhemmuuteen, mutta onhan myös pitkäaikaisia sijoituksia, että lapsi tapaa biologisia vanhempiaan esim vain viikonloppuisin. Uskoisin että elämän pitää olla raiteillaan ja monen kriteerin täyttyä että sijaisvanhemmaksi tai adoptiovanhemmaksi pääsisi (mikä on minusta vähän hassua, kun biologiseen vanhemmuuteen ei ole mitään kriteereitä tai vaatimuksia)...
Ihanaa että olet jo parempaanpäin menossa ja itsellesi armollinen. Suru ottaa aikansa ja saa niin tehdäkin :) Mielummin käsittelee asian kunnolla, niin ei jää sitten kummittelemaan. Myös minut ohjattiin "vauva.fi palstoille", kun tuttavapiirissäni ei (ainakaan tietääkseni) ole ketään vastaavaa kokenutta, ja olo oli yksinäinen kaikkien tunteiden keskellä. Ja koen itsekin saaneeni perspektiiviä ja jopa lohtua näiltä palstoilta :)
Meidän vauva-asia ei oo edistynyt yhtään, ollaan tosi poikki töistä ja se verottaa läheisyyttä. Tunteet seilaa, etenkin kun on menkat, mutta olen silti toiveikas ja luotan universumiin :)
Oletteko te vielä pohtineet "satulaan palaamista"?
Kyllä, ollaan palattu takaisin hommiin ☺️ Yritän tällä kertaa olla rennommalla asenteella, en esim. tikuta ovista tai käytä mitään kikkakolmosia (foolihappo on ainut mitä edelleen syön) vaan yritän ajatella että jokainen kierto on mahdollisuus tulla raskaaksi mutta maailma ei lopu jos en tule. Saa nähdä kuinka pitkään ja kuinka hyvin onnistun näin ajattelemaan 😅 viimeksi homma vaan meni liian suorittamiseksi kun elämä pyöri sen ympärillä että ”nyt tehdään lapsi /pakko tulla raskaaksi” niin en haluaisi nyt samaa. Toki edelleen toivon TODELLA paljon, että tärppäisi mahdollisimman pian ja saisimme onnellisen lopun tällä kertaa.
Se on kyllä jännä, että adoptio on tehty melko monimutkaiseksi (kun biologisesti taas kuka vaan voi hankkia lapsia vaikkei kaikkien todellakaan pitäisi sitä tehdä) mutta kai siinä halutaan varmistaa että ihminen on tosissaan ja valmis. Voi tosin olla että omalta kohdaltani adoptio on jo liian myöhäistä. Toki sitten on myös esim lahjamunasoluhoidot jne jos nyt ei luonnollisesti enää uudestaan tärppää.
Toivottavasti teilläkin tärppää pian ❤️Ymmärrän, että jos elämä on kiireistä niin sillon asian edistäminen voi olla hieman hankalaa 😔 Mulla kans tunteet edelleen seilaa ylös ja alas mutta yritän pitää toivon kipinää yllä. Onneksi on kesä ja kohta pääsee lomillekin ☺️
Tämä keskusteluketju ei ikävä kyllä taida olla kovin aktiivinen vaikka luulisi että muitakin keskenmenon kokeneita löytyy palstalta?
Hei, olen uusi tässä ketjussa. Minulla on taustalla km 06/2017 ja 08/2017. Sitten pidimme taukoa yrittämisestä ja se tauko vierähtikin pidemmäksi kuin olisin ikinä uskonut. Tähän neljään vuoteen on mahtunut omien tulevaisuudensuunnitelmien, parisuhteen, lapsihaaveiden ja koko olemassaolon kyseenalaistamista.
Nyt omat ajatukseni ovat alkaneet selkiytymään ja voimme jatkaa yrittämistä. Ristiriitaisia ajatuksia ja pelkoja on jonkin verran. Luulen, etten aluksi voi iloita raskaudesta, koska uskon että menee taas kesken tai lapsella olisi jotain terveysongelmia. Toivon, etteivät ikävät ajatukset dominoi liikaa yritys- ja odotusaikaa.
Mitä teille muille kuuluu?
Terveisin N26
Heippa Cremaster!
Ihanaa kuulla että asiat ovat sutviutuneet perheen perustamisen suuntaan :) Ikävää että aikaisemmat keskenmenot vielä kummittelevat mielessä. Ei ne välttämättä tarkoita, että seuraavat raskaudet päättyisivät keskenmenoon. Seuraavalla kerralla kaikki voi mennä putkeen jo ensiyrittämällä! Oletteko jo aloittaneet yrittämisen? Millaisia tunteita se herättää, pystytkö pysymään toiveikkaana?
Moikka Nuunulainen!
Niinhän se tuntuu olevan, ettei lapsia tekemällä tehdä :D Kuitenkin tärppää just kun sitä vähiten osaa odottaa.. Ihania uutisia että olette kuitenkin viemässä projektia eteenpäin, toivottavasti tärppää pian! Miten muuten kuuluu? Miten on tunnepuolen laita? Ainakin tuolla Vauva vuodelle 2021-2022 -ketjussa on joitakin keskenmenon kokeneita, mutteivät ole vissiin tälle ketjulle löytäneet.
Täällä ei vieläkään tärppiä, turhauttaa, mutta eipä auta kuin jatkaa yrittämistä :D Olen itsekin yrittänyt höllätä, enkä oo esim merkannut arvioimiani ovispäiviä tai päiviä jolloin "olen saanut siemeniä". Tilasin just ovistikkuja, josko se antais mulle mielenrauhaa että tiedän että sentään ovuloin. Mulla on kans fiilis että joku kävi kyydissä viime kierrossa, kun oli rintojen arkuutta loppukierrosta ja kierto pari päivää myöhässä (kp37/30-35). Mene ja tiedä, mutta sain siitä vähän toiveikkuutta :)
Tervetuloa mukaan Cremaster ja tsemppiä yritykseen!
Tunnistan tuon tunteen, että pelkoja on ja, jos tulisin uudelleen raskaaksi niin ei voisi iloita kun pelkää, että menee kesken. Toisaalta olen miettinyt, että jospa osaisinkin ottaa rennosti. Koska viime raskaudessa tein kaiken mitä oletin, että pitää ja olin todella tarkka kaikesta ja silti meni kesken. Ehkä seuraavassa raskaudessa osaan ottaa rennommin, koska tekipä miten hyvin kaikki oikein niin silti voi käydä huonosti. Turha siis kuluttaa koko odotusaikaa huolehtimiseen ja sitten murehtia kaikki uudelleen, kun pahin tapahtuu.
ON: meillä yritykset edelleen jatkuu ja fiilikset on seilannut ylös alas. Viime kierrossa toivoin jo raskautuneeni, kun menkat olivat lähes pari viikkoa myöhässä (eikä itselläni ikinä ole ollut kuin muutamia päiviä myöhässä paitsi silloin kun olin raskaana) mutta testit vaan näytti negaa. Jouduin sitten hakemaan gyneltä apuja ja määräsi terot, että vuoto saatiin alkamaan. Gynen mukaan olin kuitenkin ovuloinut, joten en tiedä oliko vaan normaalia myöhempi ovulaatio. Kyseessä oli siis kolmas kierto km jälkeen, kaksi ekaa kiertoa oli ollut ihan normaalit.
Nyt meneillään olevassa kierrossa en jaksa uskoa tai toivoa mitään. Olin myös km jälkeen päättänyt etten mittaa ovulaatiota mutta viime kierron tapahtumien jälkeen olen tässä kierrossa mitannut mutta en tiedä aiheuttaako vaan enemmän stressiä.
Toissapäivänä sain nimittäin PC ovulaatioliuskalla vahvan viivan, mutta ei ihan yhtä vahva mielestäni kuin kontrolliviiva joten ajattelin, että ovulaatio on tuloillaan ja seuraavana aamuna olisi varmasti plussa. Mut eilen olikin edellistä päivää hieman vaaleampi ja selkeästi kuitenkin kontrolliviivaa vaaleampi (vaikkakin edelleen nähtävillä selvästi) ja sitten tänään jo lähes olematon. En tiedä mitä ajatella.
Menikö ovulaatio enkä vaan saanut testillä vahvistettua vai enkö ovuloinut? Vai onko ovulaatio vasta tulossa, mutta jos olisi vasta tulossa niin voiko ensin näyttää suht vahvaa viivaa ja sitten lähes olematonta? Onko kellään kokemuksia vastaavasta?
Aiemmin ennen raskautta sain aina samoilla PC testeillä vahvat ja selkeät viivat (tiesin varmuudella että ovuloin).
Oikein kovasti onnea ultraan, toivotaan hyviä uutisia 💕
Itsellä on tänään ollut vähän kiukkupäivä. Ärsyttää ihmiset, jotka saa monta lasta ilman keskenmenoja. Sekä ne, joilla on monta onnistunutta raskautta takana, ja saavat vasta sitten ensimmäisen keskenmenonsa. Tiedän, ettei toisen onni ole minulta pois eikä oma suruni toisen surua suurempi, mutta kyllä on salaa olo, että mistä tällainen ihminen valittaa. Suututtaa, olisi onni että keskenmeno tulee vasta monen lapsen jälkeen, eikä silloin ensimmäisenä! Tekisi vain raivota ja huutaa, että ihanko totta sinulla on paha olo, haluatko vaihtaa paikkaa kanssani?
Samoin minua ovat tänään ärsyttäneet kuumeilijat, joilla on jo lapsia. Ja tämä stressaa minua jonkin verran, koska olen kehittänyt päähäni ajatuksen, etten tule raskaaksi, jos olen katkera/kateellinen. Mistä lie tämäkin hulluus iskenyt 🙄
Vannoin itselleni tänään, että jos vain ikinä saamme sen hartaasti kaivatun vauvan ja alamme jossain vaiheessa yrittämään toista, niin en varmasti kehtaa mennä mihinkään kuumeilijaryhmään, joissa on myös ensiyrittäjiä. Itseä satuttaa nyt niin paljon ne valmiiksi äidit näissä ryhmissä (etenkin ne, jotka ovat ryhmässä ehkä 2kk ja ovat taas raskaana, ja sitten ne, jotka ovat ryhmässä jonkin aikaa ja alkavat voivotella, kun raskaus ei tärppääkään yhtä nopeasti kuin viimeksi/ei sillä suunnitellulla hetkellä, johon sisarukseen olisi ihanteellinen ikäero) , etten ikinä halua laittaa toista siihen asemaan. Siis jos koskaan olen itse niin onnellisessa tilanteessa.
Toivon että tämä vaihe menisi taas ohitse. Tässä on ollut monta mukavan rentoa päivää, toivon että saavuttaisin sen mielentilan taas.
Onko muilla samanlaisia ajatuksia ollut?
N25, M30. Esikoisen yrittäminen aloitettu 5/20. KM 8/20.