Keskenmenon kokeneet ensiyrittäjät
Tämä on ryhmä keskenmenon/keskenmenoja kokeneille, ensimmäistä lasta yrittäville. Tämän ryhmän tarkoitus ei ole kilpailla vauva sille ja sille vuodelle -ryhmien kanssa, eikä ryhmän tarkoituksena ole väheksyä niiden keskenmenon kokeneiden tuskaa, joilla on jo lapsi/lapsia. Kuitenkin, kun keskenmeno tulee ensiraskauden kohdalla, ei sitä voi oikein ymmärtää kuin toinen saman kokenut. Eikä yritysaika ole enää samanlaista, kuin ennen menetystä. Joten tuetaan me toisiamme! Tervetuloa jakamaan kokemuksia ja kommentoimaan, kannustetaan ja lohdutetaan toisiamme. Sillä ei ole väliä, onko raskauden uusi yrittäminen jo alkanut aktiivisesti ja kauanko menetyksestäsi on, jos vain kaipaat juttuseuraa, olet tervetullut.
Taustaa itsestäni: aloitimme mieheni kanssa ensiraskauden yrittämisen 5/20, plussa pärähti testiin 30.6. Keskenmeno todettiin 13.8, yritys alkoi uudelleen heti jälkivuodon loputtua, eikä raskautta ole nyt kuulunut. Haasteena on ollut KM:n jälkeen sekoileva kierto ja tiputtelu, josta olen menossa gynelle nyt parin viikon päästä.
Pyrin käväisemään täällä päivittäin, joten jos yhtään tuntuu siltä, että tahtoisit jutella, laita ihmeessä viestiä. En tiedä, saadaanko miten aktiivinen ryhmä aikaiseksi, mutta jos yksikään saisi tästä ryhmästä helpotusta, on ryhmä täyttänyt tehtävänsä.
N25, M30. Esikoisen yrittäminen aloitettu 5/20. KM 8/20.
Kommentit (62)
kattis kirjoitti:
Selaisin tätä ketjua ja vaikka en oikeastaan tänne kuulukaan kun mulla jo on lapsia niin kommentoin silti.
Mulla todettiin keskenmeno pari päivää sitten, viikkoja oli 10+1. Mä kyllä aavistin sen vaikka loppuun asti sitä toivoi että löytyisi se sinnikäs pieni sydän lyömästä. Mutta ei. Lääkäri totesi että kehitys on loppunut jo useita viikkoja aiemmin, 6+ vastasi koko.
Kotimatkan mä itkin yksin ajaessa. Pysähdyin parhaan ystävän pihaan joka tiesi mun olevan päivystyksessä ja osasi odottaa. Hänelle kun voin kertoa kaikki tunteet vaikka ne olis kuinka synkkiä. Siinähän mä sit jo totesin et ei tässä itkut auta vaan hoidetaan tämä nyt pois ja aletaan vaan yrittämään uudestaan.
Eilinen sit olikin karmea päivä. Cytotekeillä alkoi vuoto ja tunsin miten kaikki tuli ulos. En ottanu kipulääkkeitä koska jotenkin se fyysinen kipu helpotti päänsisäistä myllerrystä. Mies on ollu ihana, hänellehän raskaus ei vielä ollut edes niin konkreettinen kun mitään mahaa ei ollut näkyvissä. Hän kyllä piti huolta parhaansa mukaan.Mä siis ymmärrän sen miten kkm on erilainen kipu teille joilla ei vielä ole lapsia. Musta tuntuu että puhuminen auttaa. Jaettu taakka on kevyempi kantaa.
Kiitos ja anteeksi. Siirryn takaisin haaveilijoihin.
Pahoittelut keskenmenosta 💔 Hyvä, että sait purkaa oloasi ystävällesi ja olet heti valmis uuteen yritykseen.
Itse en aluksi pystynyt puhumaan asiasta kellekään muulle kuin miehelleni. Se alkoi kuitenkin käydä hänelle liian rankaksi ja onneksi nykyään voin puhua asiasta jo ystävilleni ja käyn edelleen myös neuvolapsykologin juttusilla (tapahtuneesta on nyt kulunut 4kk). Uusi yrityskin on jo käynnissä, vaikka rehellisesti sanoen, jos ikää ei olisi näin paljon niin en varmaan vielä yrittäisi uudelleen. Mutta aikaa ei ole hukattavaksi. Toki uskon, että jos tulisin nyt uudelleen raskaaksi niin olisin uuteen raskauteen valmis. Vielä ei kuitenkaan ole tärpännyt ja joka kuukausi pettymys on yhtä suuri, kun huomaa, että menkat alkoi 😥
Ja minun puolesta olet kattis ihan yhtä tervetullut tähän keskusteluun kuin me ensi yrittämällä lapsen menettäneet.
Selaisin tätä ketjua ja vaikka en oikeastaan tänne kuulukaan kun mulla jo on lapsia niin kommentoin silti.
Mulla todettiin keskenmeno pari päivää sitten, viikkoja oli 10+1. Mä kyllä aavistin sen vaikka loppuun asti sitä toivoi että löytyisi se sinnikäs pieni sydän lyömästä. Mutta ei. Lääkäri totesi että kehitys on loppunut jo useita viikkoja aiemmin, 6+ vastasi koko.
Kotimatkan mä itkin yksin ajaessa. Pysähdyin parhaan ystävän pihaan joka tiesi mun olevan päivystyksessä ja osasi odottaa. Hänelle kun voin kertoa kaikki tunteet vaikka ne olis kuinka synkkiä. Siinähän mä sit jo totesin et ei tässä itkut auta vaan hoidetaan tämä nyt pois ja aletaan vaan yrittämään uudestaan.
Eilinen sit olikin karmea päivä. Cytotekeillä alkoi vuoto ja tunsin miten kaikki tuli ulos. En ottanu kipulääkkeitä koska jotenkin se fyysinen kipu helpotti päänsisäistä myllerrystä. Mies on ollu ihana, hänellehän raskaus ei vielä ollut edes niin konkreettinen kun mitään mahaa ei ollut näkyvissä. Hän kyllä piti huolta parhaansa mukaan.
Mä siis ymmärrän sen miten kkm on erilainen kipu teille joilla ei vielä ole lapsia. Musta tuntuu että puhuminen auttaa. Jaettu taakka on kevyempi kantaa.
Kiitos ja anteeksi. Siirryn takaisin haaveilijoihin.
37v. haaveilee iltatähdestä.