Äiti kuoli, valtava syyllisyyden tunne iski. Miten tästä selviää?

Tieto äidin kuolemasta tuli kuin ois lekalla päähän lyöty. Miten vasta nyt kuoleman jälkeen tuli mieleen, mitä olisi voinut sanoa, mitä tehdä. Kerran viikossa puhelimessa puhuminenkin oli minulle melkein ylivoimaista. Monesti jäi puhumattakin. Kahteen vuoteen en käynyt katsomassa, vaikka tiesin, että on huonossa kunnossa. Korona oli vaan uusi tekosyy. Olisinhan voinut mennä vaikka ikkunan taakse seisomaan ja oltais puhuttu puhelimessa samalla. Lopuksi laitettu lasin läpi kädet yhteen. Se olisi ollut halaus. Mutta ei tullut tällainenkaan vaihtoehto mieleen, ennen kuin nyt.

Äiti aina aneli ja pyysi käymään, että saisi nähdä minut. Viime kesänä jo itkukurkussa "kun meillä ei välttämättä ole enää paljoa aikaa". En reagoinut. En välittänyt.

Koskaan ei tullut mieleen kysyä, miten voisin auttaa? Käydä kaupassa, siivota, tehdä pihatöitä. Nyt kuoleman jälkeen kävi selväksi, että eihän se ole pärjännyt yhtään yksinään siellä. Selvähän se, sairauden heikentämä väsynyt ihminen. Minun päähäni ei mahtunut kuin oman elämäni asiat.

Tällä hetkellä tuntuu, etten voi mitenkään antaa itselleni anteeksi sitä, että olin niin välinpitämätön tytär. Pahinta on alkaa tuntea syyllisyyttä näin jälkikäteen, kun ei ole enää mahdollisuutta korjata omia virheitään. Enää en voi saattaa äidin tietoon, että tulin viimeinkin järkiini. Tuntuu kauhealta, että minun ensimmäinen aktiviteettini äidin suhteen on haudanhoito. En olisi halunnut tätä. Anteeksi äiti, että hylkäsin sinut!

Millä ajatuksella tästä tilanteesta voisi päästä yli? Tällä hetkellä voin niin huonosti, että on käynyt mielessä mennä perässä.