Lue keskustelun säännöt.
Äiti kuoli, valtava syyllisyyden tunne iski. Miten tästä selviää?
06.11.2020 |
Tieto äidin kuolemasta tuli kuin ois lekalla päähän lyöty. Miten vasta nyt kuoleman jälkeen tuli mieleen, mitä olisi voinut sanoa, mitä tehdä. Kerran viikossa puhelimessa puhuminenkin oli minulle melkein ylivoimaista. Monesti jäi puhumattakin. Kahteen vuoteen en käynyt katsomassa, vaikka tiesin, että on huonossa kunnossa. Korona oli vaan uusi tekosyy. Olisinhan voinut mennä vaikka ikkunan taakse seisomaan ja oltais puhuttu puhelimessa samalla. Lopuksi laitettu lasin läpi kädet yhteen. Se olisi ollut halaus. Mutta ei tullut tällainenkaan vaihtoehto mieleen, ennen kuin nyt.
Äiti aina aneli ja pyysi käymään, että saisi nähdä minut. Viime kesänä jo itkukurkussa "kun meillä ei välttämättä ole enää paljoa aikaa". En reagoinut. En välittänyt.
Koskaan ei tullut mieleen kysyä, miten voisin auttaa? Käydä kaupassa, siivota, tehdä pihatöitä. Nyt kuoleman jälkeen kävi selväksi, että eihän se ole pärjännyt yhtään yksinään siellä. Selvähän se, sairauden heikentämä väsynyt ihminen. Minun päähäni ei mahtunut kuin oman elämäni asiat.
Tällä hetkellä tuntuu, etten voi mitenkään antaa itselleni anteeksi sitä, että olin niin välinpitämätön tytär. Pahinta on alkaa tuntea syyllisyyttä näin jälkikäteen, kun ei ole enää mahdollisuutta korjata omia virheitään. Enää en voi saattaa äidin tietoon, että tulin viimeinkin järkiini. Tuntuu kauhealta, että minun ensimmäinen aktiviteettini äidin suhteen on haudanhoito. En olisi halunnut tätä. Anteeksi äiti, että hylkäsin sinut!
Millä ajatuksella tästä tilanteesta voisi päästä yli? Tällä hetkellä voin niin huonosti, että on käynyt mielessä mennä perässä.
Kommentit (82)
Vierailija kirjoitti:
Olihan sulla varmaan jokin syy, miksi et mennyt? Minä en käy, koska olen niin katkera asioista, joita minulle tehtiin kun olin lapsi. Edes terapia ei auta, koska haavat ovat niin syvällä. Ja sitäpaitsi, jos vanhus haluaa asua talossa, jota ei kykene ylläpitämään eikä suostu muuttamaan kerrostaloon, niin ei minun tarvitse monen sadan kilometrin päästä mennä lumia luomaan tai nurmikkoa leikkaamaan. Apua voi sitten ostaa muilta. Minäkin kalliilla rahalla maksan terapiani pienistä tuloistani. Terapian, jota en tarvitsisi, jos minua olisi kohdeltu lapsena ihmisenä.
Mun vanhemmat vielä elävät, mutta koen samalla tavalla kuin ap. Käyn kyllä kylässä, mutta harmistun usein kyläillessäni. Äiti syyllistää ja saan usein pahan mielen niin, että välillä istun kyyneleet silmissä autossa poislähdettäessä. Aina tuntuu siltä, että mikään ei riitä. Meillä ei halata. Ei ole koskaan halattu. Olen saanut kyllä kaiken perustarpeen lapsena... materiana ja näennäisenä huolenpitona, mutta en sitä, että olisin ollut hyvä näin. En ollut koskaan hyvä näin, vaan aina jotenkin vajaa.. Vieläkin äiti muistuttelee valinnoistani, että mikset tee näin, taikka noin.. Väärä mies, väärä ammatti. Puhuu vain muiden sairauksista ja itsestään. On hirveä energiasyöppö! Ei vaan JAKSA. Omakotitalossa asuvat hekin ja tuskin muuttavat mihinkään.. yli 70-vuotiaat ovat hekin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voimia sinulle ap. Minä6 en syyttäisi sinua, kuulostat nuorelta ja lapsuudessasi paljon ikäviä asioita kokeneelta ihmiseltä. Ellei äitisi ollut mitenkään fyysisesti kovin huonossa kunnossa tai liikuntarajoitteinen (tai sitten joku elämää kovasti rajaava paniikki- tms mielenterveyden häiriö), niin olisihan äitisi voinut noiden kahden vuoden aikana käydä katsomassa myös sinua. Ihmissuhde on aina kahden kauppa. Jotain haasteitahan teidän välillä on ollut, kun puhelutkin ovat tuntuneet niin kuormittavilta. Ehkä äitisi on ymmärtänyt enemmän kuin luulet mutta ehkä hänelläkään ei ole ollut osaamista sanoa oikeat sanat ja osoittaa sinulle välittämistä ja myönteisiä tunteitaan? Niin tuttua omasta lähipiiristä.
Ap kertoi äidin olleen huonossa kunnossa ja tiesi sen.
Taisi olla äidin nuorena lähtö tässä se pahin rikos. Tytär ei ollut ehtinyt kuroa kiinni hidastettua aikuistumistaan jos äidin painostamana oli käynyt pitkään kotona joka viikonloppu siinä vaiheessa, kun olisi pitänyt opiskella ne ajat parinvalinnan saloja. Irtiotto oli viivästynyt ja hän on nytkin vasta kolmissakymmenissä, eli hänellä on ollut liian vähän aikaa oppia irtautumaan painostamisesta ja käymään oman järkensä ohjaamana ajoittain. Hän on siis edelleen ollut pahasti puolustuskannalla.
Ei niin nuorena muutenkaan tahdo tajuta kroonisesti sairastavan kunnon heikkenemistä, vaan tottuu ajatukseen, että se nyt on tuommoinen. Se on yksi tapa välttää kipua, ja äidillä olisi ehkä ollut hyvä olla joku ystävä, joka olisi ottanut yhteyttä tyttäreen ja kertonut havaintonsa, että tilanne on huonontunut.
Minulla oli parempi onni, vaikka olisin tuonikäisenä jäänyt housut kintussa kiinni helvetinhuonosta tyttäryydestä, nyt olen kasikymppisen äitini omaishoitaja ja pystyn sietämään kaikenlaista epämukavuutta yllättävän hyvin. Koska olen lopultakin aikuistunut. Joten kyllä, ymmärrän aloittajaa ja otan osaa myös hänen huonosta tuuristaan, että äiti kuoli suhteellisen nuorena, ellei ollut niin vanha synnyttäjä kuin minä.
Minkäikäisenä aapeen äiti siis kuoli? Ettei olisi niin, että vanhuksia kohtaan koettava ryhmäsääli nyt hautaa hänetkin syyllisyyteen, vaikka hänen äitinsä ei edes ollut vanha.
Se paheksunnan painava matto on huono asia, koska se estää meitä oikeasti keskustelemasta siitä, minkälaisin ratkaisuin vanhojen viimeiset vuodet voitaisiin saada vähemmän yksinäisiksi tilanteessa, jossa moni kitkuttaa niin pienillä tuloilla, ettei niillä järjestetä vanhempien asioita oikein mitenkäänpäin. Ei ole aikaa tai rahaa käydä katsomassa perään, ja aika monella ei ole kumpaakaan.
Vanhukset taas alkavat olla ikäpolvea, joka ei ole koskaan joutunut katsomaan asioita muiden silmin. He eivät ole osanneet järjestää asioitaan muiden kannalta järkevästi ajallaan, kun olisivat vielä olleet senverran voimissaan, etteivät olisi takertuneet menneeseen.
Omalla äidilläni oli varaa rakentaa talo, johon tuli erillinen osasto anopille. Tämä muutti siihen riemusta kiljuen eikä todellakaan ripustautunut rintamamiestaloonsa.
Itse hän nyt vuorollaan nököttää olohuoneeni nurkassa. Olen häntä koulutetumpi, mutta kuulun sukupolveni köyhiin. Meidän pitäisi puhua paljon laajemmin tästä ongelmasta ja miten se ratkaistaisiin niin, että vanhojen yksinäisyys minimoitaisiin. Älkää laittako sitä kaikkea aapeen niskaan.
Olisit voinut ajatella tätä aiemmin. Olisit voinut käydä. Nyt se on myöhäistä. Ehkä joku keskusteluapu auttaisi? Esim. seurakunnilla on sitä kaikille halukkaille tarjolla ilmaiseksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kunpa omat lapseni eivät hylkäisi minua koskaan.
Hyi. Todellakin itsekäs ajatus. Lapsesi ovat lainaa sinulle, miksi olet noin jyrkkä ja tuomitseva äiti? 😕
Eipä sitä nyt ihan noinkaan jyrkästi ole pakko tulkita? Tietysti koskaan-sana oli turhan vahva. Lasten olisi hyvä ottaa etäisyyttä jos vanhempi haittaa aikuistumista. Onnellisessa tapauksessa se kausi jää lyhyeksi, ehkä olisi rakentavampaa toivoa lyhyttä taukoa kuin ei taukoa lainkaan.
Joku ne lapsenlainaajat kuitenkin joutuu hoitamaan kun heistä alkaa aika jättää. Kukahan se taho sitten olisi?
Vierailija kirjoitti:
Asialle ei voi enää mitään. Voit joko velloa syyllisyydessä lopun elämääsi, tai jättää sen taaksesi ja koettaa kohdella muita läheisiäsi paremmin.
Sitä jäin silti miettimään, millaiset välit teillä oli, kun et kahteen vuoteen käynyt äitisi luona hänen aneluistaan huolimatta. Jos välinne olivat viileät, ymmärrän kyllä, mutta sitä en, jos mitään skismaa ei ollut etkä silti käynyt.
Toi ei oo mitään . 8 vuoteen en nähnyt isääni kuoli eikä mitään voi muuttaa enää . Muistakaa että vapaissa uskonnoissa suunnissa ja lessuissa hellareissa muslilmjehovat on tapana kirota ihmisiä eli laittaa Paavalin oppien mukaan ihmisiä saatanalle . Myös kirkkojen pannat vaikuttaa siionistien kiroukset ja synagogat , on myös woodoonoitia jne. Sen takia kristityn pitää siunata eikä kirota että nämä kiroukset katkeaa eikä olla kuin Kain joka tappoi veljensä / vihaa veljeään . Siunatkaa älkää kirotko . Saatana kyllä tekee hommiaan ilman teitäkin .
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näette sitten, kun sinutkin aika jättää taakseen tässä maailmassa. Kaikki on hyvin.
Äitisi ei enää kärsi.
Vierailija kirjoitti:
Asialle ei voi enää mitään. Voit joko velloa syyllisyydessä lopun elämääsi, tai jättää sen taaksesi ja koettaa kohdella muita läheisiäsi paremmin.
Sitä jäin silti miettimään, millaiset välit teillä oli, kun et kahteen vuoteen käynyt äitisi luona hänen aneluistaan huolimatta. Jos välinne olivat viileät, ymmärrän kyllä, mutta sitä en, jos mitään skismaa ei ollut etkä silti käynyt.
Samaa mietin. Itselläni on äiti vielä elossa ja tunsin pitkään syyllisyyttä siitä että en pidä hänestä, vaikka hän yritti niin kovasti ja rakasti. Vasta 3-kymppisenä terapiassa tajusin, että eihän se mitenkään näkynyt että rakasti. Lapsuudenkotini oli täysin tunnekylmä ja kylmä tuli minustakin.
Ehkä ap ei ehtinyt ymmärtää jotakin tuon tapaista omasta äitisuhteestaan ja siksi tuntee nyt syyllisyyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itseäni harmitti että piti soittaa äidilleni ja kiittää eräästä asiasta. Ajattelin kuitenkin etten viitsi häiritä ja toisaalta soitto unohtui kaiken muun kiireen sekaan. Olisi pitänyt soittaa koska äitini ehkä olisi osannut kertoa esim. huonosta fyysisestä olosta joka häntä ehkä vaivasi tms. Toisaalta en olisi ololle mitään varmaan mahtanut monen kymmenen kilometrin päästä mutta olisin voinut kannustaa esim. lääkäriin tms.
Puhelimitse olo ei selviä. Mieheni isä kuoli puhuessaan ex-avovaimonsa kanssa. Tuo avokki ei huomannut mitään poikkeavaa.
Mieheni isä oli vain sanonut, että väsyttää niin kovasti, että pakko alkaa nukkua. Aamulla vaikutti siltä, että siihen oli kuollut.
Minun on jotenkin vaikea ymmärtää.
Aikuinen ihminen tietää äitinsä olevan huonossa kunnossa, muttei käy kahteen vuoteen ja viikottainen puhelinsoittokin on liikaa.
Sitten kun äiti kuolee, tulee katumus.
Eikö tätä normaalijärkinen ihminen osaa ennakoida?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voimia sinulle ap. Minä6 en syyttäisi sinua, kuulostat nuorelta ja lapsuudessasi paljon ikäviä asioita kokeneelta ihmiseltä. Ellei äitisi ollut mitenkään fyysisesti kovin huonossa kunnossa tai liikuntarajoitteinen (tai sitten joku elämää kovasti rajaava paniikki- tms mielenterveyden häiriö), niin olisihan äitisi voinut noiden kahden vuoden aikana käydä katsomassa myös sinua. Ihmissuhde on aina kahden kauppa. Jotain haasteitahan teidän välillä on ollut, kun puhelutkin ovat tuntuneet niin kuormittavilta. Ehkä äitisi on ymmärtänyt enemmän kuin luulet mutta ehkä hänelläkään ei ole ollut osaamista sanoa oikeat sanat ja osoittaa sinulle välittämistä ja myönteisiä tunteitaan? Niin tuttua omasta lähipiiristä.
Ap kertoi äidin olleen huonossa kunnossa ja tiesi sen.
Taisi olla äidin nuorena lähtö tässä se pahin rikos. Tytär ei ollut ehtinyt kuroa kiinni hidastettua aikuistumistaan jos äidin painostamana oli käynyt pitkään kotona joka viikonloppu siinä vaiheessa, kun olisi pitänyt opiskella ne ajat parinvalinnan saloja. Irtiotto oli viivästynyt ja hän on nytkin vasta kolmissakymmenissä, eli hänellä on ollut liian vähän aikaa oppia irtautumaan painostamisesta ja käymään oman järkensä ohjaamana ajoittain. Hän on siis edelleen ollut pahasti puolustuskannalla.
Ei niin nuorena muutenkaan tahdo tajuta kroonisesti sairastavan kunnon heikkenemistä, vaan tottuu ajatukseen, että se nyt on tuommoinen. Se on yksi tapa välttää kipua, ja äidillä olisi ehkä ollut hyvä olla joku ystävä, joka olisi ottanut yhteyttä tyttäreen ja kertonut havaintonsa, että tilanne on huonontunut.
Minulla oli parempi onni, vaikka olisin tuonikäisenä jäänyt housut kintussa kiinni helvetinhuonosta tyttäryydestä, nyt olen kasikymppisen äitini omaishoitaja ja pystyn sietämään kaikenlaista epämukavuutta yllättävän hyvin. Koska olen lopultakin aikuistunut. Joten kyllä, ymmärrän aloittajaa ja otan osaa myös hänen huonosta tuuristaan, että äiti kuoli suhteellisen nuorena, ellei ollut niin vanha synnyttäjä kuin minä.
Minkäikäisenä aapeen äiti siis kuoli? Ettei olisi niin, että vanhuksia kohtaan koettava ryhmäsääli nyt hautaa hänetkin syyllisyyteen, vaikka hänen äitinsä ei edes ollut vanha.
Se paheksunnan painava matto on huono asia, koska se estää meitä oikeasti keskustelemasta siitä, minkälaisin ratkaisuin vanhojen viimeiset vuodet voitaisiin saada vähemmän yksinäisiksi tilanteessa, jossa moni kitkuttaa niin pienillä tuloilla, ettei niillä järjestetä vanhempien asioita oikein mitenkäänpäin. Ei ole aikaa tai rahaa käydä katsomassa perään, ja aika monella ei ole kumpaakaan.
Vanhukset taas alkavat olla ikäpolvea, joka ei ole koskaan joutunut katsomaan asioita muiden silmin. He eivät ole osanneet järjestää asioitaan muiden kannalta järkevästi ajallaan, kun olisivat vielä olleet senverran voimissaan, etteivät olisi takertuneet menneeseen.
Omalla äidilläni oli varaa rakentaa talo, johon tuli erillinen osasto anopille. Tämä muutti siihen riemusta kiljuen eikä todellakaan ripustautunut rintamamiestaloonsa.
Itse hän nyt vuorollaan nököttää olohuoneeni nurkassa. Olen häntä koulutetumpi, mutta kuulun sukupolveni köyhiin. Meidän pitäisi puhua paljon laajemmin tästä ongelmasta ja miten se ratkaistaisiin niin, että vanhojen yksinäisyys minimoitaisiin. Älkää laittako sitä kaikkea aapeen niskaan.
Hyvä kirjoitus.
Vanhusten yksinäisyys on aikamme ilmiö ja sille pitäisi tehdä jotain. (ennen asuttiin yleensä siten, että vanhukset asuivat samassa. Ei se pelkkää auvoa ollut)
Vierailija kirjoitti:
Minun on jotenkin vaikea ymmärtää.
Aikuinen ihminen tietää äitinsä olevan huonossa kunnossa, muttei käy kahteen vuoteen ja viikottainen puhelinsoittokin on liikaa.
Sitten kun äiti kuolee, tulee katumus.Eikö tätä normaalijärkinen ihminen osaa ennakoida?
Suru ei ole looginen asia. Tai ainakin sen logiikka on jokaisella yksilöllinen ja sidoksissa omaan elettyyn elämään suhteessa menettyyn henkilöön. Siihen ei kannata tulla aukomaan, että "eikö normaalijärkinen osaa ennakoida".
Miten luulet kommenttisi auttavan? Haluatko ap:n voivan vielä huonommin kuin hän voi? Mitä se sitten auttaisi ketään tai mitään?
On rumaa potkia, kun ihminen makaa maassa. Ap: lle on varmasti tullut nyt selväksi, miten toimisi nyt, jos olisi tiennyt ja ymmärtänyt asiat paremmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Saat kaiken myötätuntoni täältä:)
Sinulla on nyt suruaika, ja siihen kuuluu usein monia tunteita. Anna niiden tipahdella ihan rauhassa. Sellaisia negatiivisiakin tunteita voi tulla. Kaikki on sallittua.
Nyt sinulle tuli nämä tunteet ensimmäisinä.
Sitten myöhemmin tulee muita; muistat ehkä yhteisiä hetkiä ja retkiä, iloa, nauruakin.
Äitisi toivoo varmasti, että voit hyvin ja kaikkea lämpöä sinulle sekä hyvää elämää.
Voit hyvästellä äitisi nyt mielessäsi kauniisti ja vaikka muistella yhteisiä hyviä hetkiänne sekä kiittää häntä.
Voit antaa sitä lämpöä, jota koet, elämässäsi olemalla läsnä ihmisille ympärillä ja jakamalla myöhemmin iloa ja omaa elämänvoimaasi eteenpäin, ei syyllisyyden, vaan ilon ja rakkauden kautta.
Ei ole mitään hätää. Oikein paljon lämpöä sinulle, halaus ja hyvää rauhaa elämään:)
Alussa tuli shokki,sitten ties mitä tunteita ja nykyään olen elämää kohtaan välinpitämätön. Eli kun ei ole äitiä niin ei millään oikein väliä paitsi normaalit vuokranmaksu,läheisten asiat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsille syyllisyydentunnon antaminen on myös paskamaista touhua.Se oli turhaa myös äidiltäsi.Anna itsellesi anteeksi <3
Vierailija kirjoitti:
Lapsille syyllisyydentunnon antaminen on myös paskamaista touhua.Se oli turhaa myös äidiltäsi.Anna itsellesi anteeksi <3
Ei tarvitse antaa anteeksi. Syyllisyys on tärkeää.
Vierailija kirjoitti:
Alussa tuli shokki,sitten ties mitä tunteita ja nykyään olen elämää kohtaan välinpitämätön. Eli kun ei ole äitiä niin ei millään oikein väliä paitsi normaalit vuokranmaksu,läheisten asiat.
Mitä? Ei kai äiti ollut elämäsi tärkein ihminen?
Niinhän meille ihmisille tapahtuu. Vuosien lisääntyessä opimme ymmärtämään asioita. Monen nuoren ymmärtämättömyyttä lisää ajattelemattomuus.
Nyt olet shokissa ja suret. Se on ihan luonnollista ja silloin käy kaikkea mahdollista läpi, myös syyttää itseään, vaikka ei ole aihetta. Kuolema voi tulla yllättäen. Ja se yllättää sitä voimakkaammin, jos ei tiedä todellista tilannetta. Monet vanhemmathan salaavat ne oikeat tiedot lapsiltaan, koska eivät halua nähdä sitä surua tai kertoa yhä uudelleen voinnistaan tai huolestuttaa tai olla taakaksi lapsilleen. Eikä se ole sinun syysi.
Teit sen, minkä silloin pystyit, joskus pitää huolehtia enemmän esimerkiksi opiskeluistaan ja työelämässä toimimisesta, niin se elämä vain menee. Ne, jotka eivät opiskele tai ole työelämässä, eivät voi tätä käsittää lainkaan.
Ulkoile paljon, juttele asioista toisten kanssa, hakeudu seurakunnan sururyhmään, pysy fyysisesti aktiivisena, se on tärkeää, suru helpottaa aikanaan, jokaisen on se käytävä läpi ennemmin tai myöhemmin. Sureminen on raskasta ja se kestää aikansa, toisilla pidempään ja toisilla helpottaa se pahin ja raskain vaihe aiemmin.
Onneksi osaat kirjoittaa. Jatka sitä, koska se auttaa ja pääset pois turhasta vatvomisesta. Alat vain surra ja muistella ilman syyllisyyttä. Ota vanhat valokuvat esille, itke ja muista kaikki hyvät päivät ja lapsuuden muistot. Muista myös hemmotella itseäsi, olet sen ansainnut.
Vierailija kirjoitti:
Nyt olet shokissa ja suret. Se on ihan luonnollista ja silloin käy kaikkea mahdollista läpi, myös syyttää itseään, vaikka ei ole aihetta. Kuolema voi tulla yllättäen. Ja se yllättää sitä voimakkaammin, jos ei tiedä todellista tilannetta. Monet vanhemmathan salaavat ne oikeat tiedot lapsiltaan, koska eivät halua nähdä sitä surua tai kertoa yhä uudelleen voinnistaan tai huolestuttaa tai olla taakaksi lapsilleen. Eikä se ole sinun syysi.
Teit sen, minkä silloin pystyit, joskus pitää huolehtia enemmän esimerkiksi opiskeluistaan ja työelämässä toimimisesta, niin se elämä vain menee. Ne, jotka eivät opiskele tai ole työelämässä, eivät voi tätä käsittää lainkaan.
Ulkoile paljon, juttele asioista toisten kanssa, hakeudu seurakunnan sururyhmään, pysy fyysisesti aktiivisena, se on tärkeää, suru helpottaa aikanaan, jokaisen on se käytävä läpi ennemmin tai myöhemmin. Sureminen on raskasta ja se kestää aikansa, toisilla pid
Aloitus on neljän vuoden takaa.
Se syyllisyys on lamaannuttava ja ihan hirveä. Oma äitini kuoli kun olin noin sinun ikäisesi ja vaikka tieto oli, että hän kuolee (sairaus), niin se on silti kuin juoksisi päin seinää. Vaikka tiesi tilanteen, ei siihen kuitenkaan ole koskaan valmis. Etenkään kun ei itse olut kovin vanha eikä äitikään ollut.
Kirjoittamista jo ehdotetti joku, se on ihan hyvä, jos siihen pystyt.
Yritä löytää suruvertaistukiryhmä, jossa voit puhua tunteistasi. Seurakunnilla ainakin löytynee, kenties julkisella puolella myös.
Itse sain vuosien jälkeen apua terapiassa, jossa ikään kuin käytiin keskustelu minun ja äidin välillä. En siihen itse pystynyt, mutta osaava terapeutti teki sen puolestani. Kuulostaa varmasti oudolta, mutta auttoi ja avasi monia solmuja.
OIkeasti aika auttaa myös, hitaasti, mutta auttaa. Mutta koska sinulla on itsetuhoisia ajatuksia, niin olisi tärkeä hakea apua.
Mennyttä ei voi muuttaa mutta sen kanssa voi tehdä sovinnon. Nyt et sitä usko ehkä, mutta se on totta. Tärkeintä on nyt, että haet itsellesi apua, jotta pääset elämään kiinni ja surussa eteenpän.