Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Äiti kuoli, valtava syyllisyyden tunne iski. Miten tästä selviää?
06.11.2020 |
Tieto äidin kuolemasta tuli kuin ois lekalla päähän lyöty. Miten vasta nyt kuoleman jälkeen tuli mieleen, mitä olisi voinut sanoa, mitä tehdä. Kerran viikossa puhelimessa puhuminenkin oli minulle melkein ylivoimaista. Monesti jäi puhumattakin. Kahteen vuoteen en käynyt katsomassa, vaikka tiesin, että on huonossa kunnossa. Korona oli vaan uusi tekosyy. Olisinhan voinut mennä vaikka ikkunan taakse seisomaan ja oltais puhuttu puhelimessa samalla. Lopuksi laitettu lasin läpi kädet yhteen. Se olisi ollut halaus. Mutta ei tullut tällainenkaan vaihtoehto mieleen, ennen kuin nyt.
Äiti aina aneli ja pyysi käymään, että saisi nähdä minut. Viime kesänä jo itkukurkussa "kun meillä ei välttämättä ole enää paljoa aikaa". En reagoinut. En välittänyt.
Koskaan ei tullut mieleen kysyä, miten voisin auttaa? Käydä kaupassa, siivota, tehdä pihatöitä. Nyt kuoleman jälkeen kävi selväksi, että eihän se ole pärjännyt yhtään yksinään siellä. Selvähän se, sairauden heikentämä väsynyt ihminen. Minun päähäni ei mahtunut kuin oman elämäni asiat.
Tällä hetkellä tuntuu, etten voi mitenkään antaa itselleni anteeksi sitä, että olin niin välinpitämätön tytär. Pahinta on alkaa tuntea syyllisyyttä näin jälkikäteen, kun ei ole enää mahdollisuutta korjata omia virheitään. Enää en voi saattaa äidin tietoon, että tulin viimeinkin järkiini. Tuntuu kauhealta, että minun ensimmäinen aktiviteettini äidin suhteen on haudanhoito. En olisi halunnut tätä. Anteeksi äiti, että hylkäsin sinut!
Millä ajatuksella tästä tilanteesta voisi päästä yli? Tällä hetkellä voin niin huonosti, että on käynyt mielessä mennä perässä.
Kommentit (82)
Vierailija kirjoitti:
Syyllisyyttä tuntee aina vaikka tekisi mitä. Itse suren äitini viimeistä viikkoa, miksi en ehtinyt auttamaan koska oli työssä kiirettä. Syyllisyys kalvaa edelleen kymmenen vuotta myöhemmin. Tehty mikä tehty, asioita ei voi enää muuttaa, mutta tunnen suurta syyllisyyttä ja ihmispaskuutta edelleen. Tämän kanssa on elettävä.
Itseasiassa, ystävä rakas, ei ole. Muutamia asioita pohdittavaksi:
- mitä luulet äitisi ajattelevan siitä, että koet itsesi ihmispaskaksi kymmenen vuotta myöhemmin? Jos voisit käydä hänen kanssaan vielä yhden keskustelun, jossa kertoisit hänelle tuntevasi syyllisyyttä hänen viimeisestä elinviikostaan, mitä hän sinulle sanoisi?
- viestistäsi päätellen syyllisyydentunne koskettaa lähinnä äitisi viimeistä viikkoa. Jos siirretään se hetkeksi sivuun, minkälaisia olivat viimeiset yhteiset kuukautenne tai vuotenne? Jos kuvailisit minulle suhdettasi äitiisi, millainen se oli pidemmällä aikavälillä? Vastaako viimeinen viikko sitä todellista äiti-tytär -suhdetta, joka teillä oli?
- mieti omaa lastasi tai vastaavalla tavalla läheistä ihmistä. Koetko, että hän on vastuussa sinusta? Haluaisitko, että hän tuntisi jatkuvaa syyllisyyttä sinun elämääsi liittyen? Haluaisitko, että joka kerta sinua sinua muistellessaan, hän lempeiden yhteisten muistojen sijaan tuntisi syyllisyyttä ja kokisi pahaa mieltä?
Syyllisyydentunteesta voi päästä eroon, mutta ainoa ihminen, joka siitä sinut voi vapauttaa, olet sinä itse. Vain vahva ihminen pystyy pystyy elämään 10 vuotta tuon tunteen kanssa. Vahvuutta vaatii siitä itsensä vapauttaminenkin. Ja sinä olet vahva
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap. Vapaudut syyllisyydestä, kun pyydät Jumalalta anteeksi ja myönnät toimineesi väärin. Tällä vapaudut varmasti. Jos tämä on vaikeaa, mene papin luo ja pyydä sielunhoitokeskustelua. Hän julistaa sinulle anteeksiannon tästä asiasta.
Minulla vähän sama juttu kun aloittajalla, mutta en tiennyt äitini sairauksista kun ei kertonut niistä kenellekkään eikä hakeutunut lääkäriinkään. Tästä on jo vuosi kun kuoli ja vielä ajatuksissa miksi en käynyt useammin.
Vierailija kirjoitti:
No on se melko karua, että et käynyt KAHTEEN VUOTEEN katsomassa! Olet pahan olosi ansainnut todella.
Samaa mieltä.Sisaruksista viimeisenä jouduin hoitamaan 2 muun kanssa äidin asiat, toisten 2 muun oli tosi vaikeaa tehdä yhtään mitään.Käydä edes kaupassa hänelle 1 kerran kuukaudessa.
Otan todella osaa mutta tekikö äitisi jotain ettet halunnut nähdä häntä. Joka tapauksessa on nyt poissa ja sanotaan ettei ihminen kuole niin kauan kuin häntä muistetaan.
Minulla on kanssa ongelmia äitini kanssa. Hän pitää minua tyhmänä joka ei tajua mitään. Veli on hurahtanut kaikenmaailman saliittoteorioihin ja tyrkyttää niitä äidilleni joka uskoo kaiken mitä veljeni sanoo. Minä joka en usko niihin olen vain tyhmä heidän mielestään, Olen siis täysin ulkopuolinen perheestäni jotka pitävät minua toisen luokan kansalaisena. Tuskin tulen paljon suremaan kun tämä jossain vaiheessa päättyy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Anoppi kuoli keväällä ja kävi juuri näin. Kultapoika ei ollut käynyt katsomassa kahteen vuoteen. Siihen verrattuna kyynelehtimiset hautajaisissa ja lässytykset rakkaasta äidistä vaikuttivat lähinnä irvokkaalta. Poika, joka huolehti äidistään sai osakseen haukut ja valitukset. Kultapojan soitto muutaman kerran vuodessa oli tapaus, jota muisteltiin pitkään.
Omat isovanhempani valitettavasti kuolivat jo kun olin vielä kovin nuori. Isäni isää en ehtinyt koskaan nähdä. Yritän käydä edes vanhempiani katsomassa ja auttamassa kun he vielä elävät. Jostain syystä suren jo valmiiksi että olemme etääntyneet, enkä ole ollut niin hyvä tai läheinen heille aikuistuttuani, tai antanut heille edes lapsenlapsia joista iloita. He antoivat minulle kuitenkin niin hyvän lapsuuden kuin voivat.
Niin, menneille virheille ei mahda enää mitään, ne ihmiset ja mahdollisuudet ovat jo menneet. Sen kanssa on vain elettävä, ja yritettävä muistaa rakastaa läheisiämme kun siihen on vielä mahdollisuus, se on kaikki mitä meillä on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Unohda homma, et voi enää tehdä mitään.
Itseäni harmitti että piti soittaa äidilleni ja kiittää eräästä asiasta. Ajattelin kuitenkin etten viitsi häiritä ja toisaalta soitto unohtui kaiken muun kiireen sekaan. Olisi pitänyt soittaa koska äitini ehkä olisi osannut kertoa esim. huonosta fyysisestä olosta joka häntä ehkä vaivasi tms. Toisaalta en olisi ololle mitään varmaan mahtanut monen kymmenen kilometrin päästä mutta olisin voinut kannustaa esim. lääkäriin tms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No on se melko karua, että et käynyt KAHTEEN VUOTEEN katsomassa! Olet pahan olosi ansainnut todella.
Mikä sinä olet tuomitsemaan?
Minä en ole nähnyt vanhempiani VIITEENTOISTA VUOTEEN. Sinä varmaan syytät siitä minua? Se vaan kivasti unohtuu että vika kun voi olla vanhemmissa. He kun hakkasivat minua liki 18v ajan, julmaa henkistä väkivaltaa, missään ei olla koskaan autettu tai tuettu, sieltäpäin tulee vain uhkauksia ja väkivaltaa - ja aikuisiässä ollessanikin kimppuuni on hyökätty fyysisesti.
Mutta vikahan on aina aikuisen lapsen, eikö!?
Vierailija kirjoitti:
Ap. Vapaudut syyllisyydestä, kun pyydät Jumalalta anteeksi ja myönnät toimineesi väärin. Tällä vapaudut varmasti. Jos tämä on vaikeaa, mene papin luo ja pyydä sielunhoitokeskustelua. Hän julistaa sinulle anteeksiannon tästä asiasta.
Höpöhöpö, ei täällä meistä kukaan mitään anteeksiantoa syyllisyydestä saa. Pappi tai sirkustirehtööri, ei heidän sanansa mitään paina. Voihan sitä taputella itseään selkään ja valehdella vaikka mustan valkoiseksi. Ei siitä sen paremmaksi ihmiseksi tule, mutta ehkä saa itselleen paremman mielen jos onnistuu itsensäkin vakuuttamaan. Itserakkaus se on parasta rakkautta. Jotkut sitä Jumalaa hokevat ja jaksavat esittää nöyrää mutta aika läpinäkyvää ulkokultaisuuttahan tuo on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vain ego tuntee syyllisyyttä. Et ole tehnyt mitään väärää. Ego haluaa kahlita sinut ja tuntemaan syyllisyyttä vaikka oikeasti olet vapaa, hyvin pyhä ja siunattu.
Tämä! Ei ole mitään syytä kärsiä enää tai tuntea tunnontuskia. Rakkaus on aina, vaikka sanat (jotka usein eivät osu oikeaan), tai teot ovat joskus satuttaneet toista, mutta jokainen on itse vastuussa omasta mielestään. Toivon että kaikki löytävät voimaa itsestään eikä aina ole vaatimassa tiettyjä ulkoisia tapahtumia voidakseen hyvin.
Osin sanoisin, että olet ansainnut huonon omantunnon. Nykyään ihmiset ovat hirveän itsekkäitä, ja sitä oikein ihannoidaan. Trendikäs ajattelu että kukaan ei ole vastuussa läheisistään, on aika kovaa ja törkeää.
Minun vanhempani kuoli myös erittäin yllättäen, mutta olen niin onnellinen että järjestin hänen kanssaan aikaa viimeisinä vuosina paljon. Muistin sanoa kaikki mukavat asiat ja tiesin että äiti tiesi miten paljon välitän ja oli siitä onnellinen. Minullakin oli omat kiireet ja elämä, mutta yritin parhaani.
Te kaikki, joiden vanhemmat elää, niin muistakaa heitä nyt kun on vielä mahdollista!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Osin sanoisin, että olet ansainnut huonon omantunnon. Nykyään ihmiset ovat hirveän itsekkäitä, ja sitä oikein ihannoidaan. Trendikäs ajattelu että kukaan ei ole vastuussa läheisistään, on aika kovaa ja törkeää.
Minun vanhempani kuoli myös erittäin yllättäen, mutta olen niin onnellinen että järjestin hänen kanssaan aikaa viimeisinä vuosina paljon. Muistin sanoa kaikki mukavat asiat ja tiesin että äiti tiesi miten paljon välitän ja oli siitä onnellinen. Minullakin oli omat kiireet ja elämä, mutta yritin parhaani.
Te kaikki, joiden vanhemmat elää, niin muistakaa heitä nyt kun on vielä mahdollista!
Vanhemmat ja isovanhemmatkin usein kaatavat itsessään olevaa tyhjyyttä ja syyllisyyttä lasten päälle kun eivät käy tarpeeksi heidän mielestään ja se ei ole kovin fiksua toimintaa. Ehkä se on heidän kohokohta yksinäisyyteen, mutta muitten seura ei ole oikea lääke yksinäisyyteen. Korkeintaan laastari. Tietysti auttaminen on suositeltavaa ja näkeminen, mutta ei voi odottaa että näin tapahtuu kun täydellisessä maailmassa.
Vierailija kirjoitti:
Me ihmiset olemme itsekkäitä paskoja, jotka elämme päät omissa perserei'issämme.
Olen kantanut huonoa omaatuntoa samasta syystä kuin ap 20 vuotta, eikä se ole vieläkään helpottanut. Ainoa positiivinen asia on se, että olen oppinut, että ihmisistä täytyy pitää huolta silloin, kun he ovat keskuudessamme, hautajaisissa on aivan turha enää parkua.
Polvistu ja tunnusta Jeesukselle , että olet toiminut väärin äitiäsi kohtaan. Pyydä Jeesukselta anteeksi kaikkia syntejäsi ja väärin toimimistasi. Pyydä hänet sydämeesi asumaan ja muuttamaan sinut hänen mielensä mukaiseksi. Vain Jeesuksella on valta antaa syntejä anteeksi. Sanoohan raamattu, että vaikka teidän syntinne olisivat veriruskeat tulevat ne villan valkoisiksi. Sinä saat rauhan ja voiman kulkea tästä eteenpäin oikeaa tietä rakastaen lähimmäisiäsi hänen tahdossaan. Ei se aina ole helppoa, mutta sen päässä on jumalan valtakunta.
Vierailija kirjoitti:
Voimia sinulle ap. Minä6 en syyttäisi sinua, kuulostat nuorelta ja lapsuudessasi paljon ikäviä asioita kokeneelta ihmiseltä. Ellei äitisi ollut mitenkään fyysisesti kovin huonossa kunnossa tai liikuntarajoitteinen (tai sitten joku elämää kovasti rajaava paniikki- tms mielenterveyden häiriö), niin olisihan äitisi voinut noiden kahden vuoden aikana käydä katsomassa myös sinua. Ihmissuhde on aina kahden kauppa. Jotain haasteitahan teidän välillä on ollut, kun puhelutkin ovat tuntuneet niin kuormittavilta. Ehkä äitisi on ymmärtänyt enemmän kuin luulet mutta ehkä hänelläkään ei ole ollut osaamista sanoa oikeat sanat ja osoittaa sinulle välittämistä ja myönteisiä tunteitaan? Niin tuttua omasta lähipiiristä.
Ap kertoi äidin olleen huonossa kunnossa ja tiesi sen.
Nykyään on kai kiellettyä syyttää itseään mistään, tai ylipäätään kantaa vastuuta. Kaikki on jonkun muun syytä ja vain minä itse merkitsee. Aika surullista elää hedonistisessa ja ääri-individualistisessa maailmassa.
Välillä totuus sitten iskee vasten kasvoja, vaikka silloin kun tapahtuu kuten ap:lle.
Olihan sulla varmaan jokin syy, miksi et mennyt? Minä en käy, koska olen niin katkera asioista, joita minulle tehtiin kun olin lapsi. Edes terapia ei auta, koska haavat ovat niin syvällä. Ja sitäpaitsi, jos vanhus haluaa asua talossa, jota ei kykene ylläpitämään eikä suostu muuttamaan kerrostaloon, niin ei minun tarvitse monen sadan kilometrin päästä mennä lumia luomaan tai nurmikkoa leikkaamaan. Apua voi sitten ostaa muilta. Minäkin kalliilla rahalla maksan terapiani pienistä tuloistani. Terapian, jota en tarvitsisi, jos minua olisi kohdeltu lapsena ihmisenä.
Alue: Aihe vapaa
Minulla oli isän kanssa hyvät välit, mutta viimeinen keskustelu oli että olin isälle vihainen. Hän ei olisi millään halunnut mennä lääkäriin seuraavalla viikolla ja mä olin vihainen, kun kiusaa meitä lapsia. No ehkä hän aavisti. Kuoli edellisenä päivänä. Olin itse lomalla ja tarkoitus oli pari päivää kotiin palattuani mennä käymään (matkaa n. 400 km) ja puhumaan järkeä. En ehtinyt. Olin ehtinyt olla tunnin kotona, kun sain tiedon, että isä oli menehtynyt sillä aikaa kun olin matkalla kotiin. Mä päätin olla ajattelematta asiaa, kun en voi asialle mitään. Veli kysyi monta kertaa ehdittekö sopia. Veljen mielenrauhan vuoksi valehtelin, että puhuttiin puhelimessa ja sovittiin. Yleensä en valehtele, mutta tässä asiassa en voinut puhua totta, koska veli on kova syyttelemään muita. Isällä oli sairauksia ja kuolema ei tullut toisaalta yllättäen, mutta se kunnon nopea heikkeminen ehkä yllätti. Ei edes viety pillit päällä sairaalaan, mutta kunto heikkeni sairaalassa nopeasti.