Äiti kuoli, valtava syyllisyyden tunne iski. Miten tästä selviää?

Vierailija kirjoitti:

Vain ego tuntee syyllisyyttä. Et ole tehnyt mitään väärää. Ego haluaa kahlita sinut ja tuntemaan syyllisyyttä vaikka oikeasti olet vapaa, hyvin pyhä ja siunattu.

Joo tukahduta tunteesi vaan, ja kerro itsellesi kuinka valaistunut olet. Se on hieno idea. Syyllisyys kuuluu suruun, ja se kannattaa vaan lusia pois. Kirjoittaminen auttaa työstämään sitä.

T. New ageri

Lämmin halaus sinulle ap ja isot osanotot. Älä nyt ainakaan itsellesi tee mitään pahaa, ei sitä äitisikään olisi taatusti halunnut. Me ihmiset ollaan ihmisiä ja tehdään inhimillisiä virheitä, pahojakin asioita. Niiden kanssa on vaan elettävä. Itsellä sama syyllisyys, joskin isoäitiä (oli läheinen aikanaan) kohtaan. En käynyt viimeisinä vuosina (4 v ainakin) käymässä, kun piti matkustella, bilettää, elää nuorta aikuisuutta jne. Hylkäsin aiemmin itselleni rakkaan ja läheisen ihmisen, juuri silloin kun hän olisi minua tarvinnut. Syyllisyyden kanssa elän loppuelämän mutta siihenkin tottuu ja turtuu, niin se  vain menee. 

Ymmärrän myös sinua ap siinä kun kerroit puhumisen puhelimessa äidin kanssa tuntuneen ylivoimaiselta. Oma äitini on vielä elossa ja minäkin olen monin tavoin uupunut aina joka kerta, kun ollaan puhuttu puhelimessa. 

Ei sille ole mitään hyväksyttävää syytä, miksi en käynyt katsomassa äitiäni kahteen vuoteen. Ei voi kuin todeta, etten ole osannut ajatella asioita äitini kannalta. Ei löytynyt empatiaa äitiä kohtaan.

Jotenkin taannuin aina, kun minulle ehdoteltiin kotiin tuloa. Melkein vihastuin, että en varmaan tule sinne. Ihan kuin joku teini. Asuin kyllä aika vanhaksi kotona ja sen jälkeenkin matkustin pitkään melkein joka viikonlopuksi kotiin - koska äiti halusi - että on minulla jotain antipatioita kyllä tuota paikkaa kohtaan. Olen saanut siitä tarpeekseni.

Lisättäköön vielä tuohon stooriin, että en oikein edes osannut sisäistää, että äitiä ei välttämättä kohta enää ole. Kun ainahan se on ollut tuossa. Tunnen olevani aivan liian nuori hautamaan oman äitini. Olen vasta kolmekymppinen.

Kiitos kaikista symppaavista viesteistä ja myös moittivista. Olen moitteet ansainnut.

Äitisi valitsi tiensä ja sinä voit tehdä samoin. Parhaat vanhemmat kuolevat yksin. Ja niin kuuluu olla.

Olet tosi nuori kun äitisi kuoli. Oikestaan vasta sitten aloin ymmärtää omia vanhempiani kun olin sen ikäinen, että muistin heidät samanikäisinä, n. 40v. Sitä aikaisemmin olin lapsi-moodissa.

Vasta keski-iässä ihminen yleensä tajuaa, että kuolema on väistämätön, joka kohti me kaikki menemme. Parhaassa tapauksessa sen tajuaminen auttaa arvostamaan elämää.

Vierailija kirjoitti:

Ei sille ole mitään hyväksyttävää syytä, miksi en käynyt katsomassa äitiäni kahteen vuoteen. Ei voi kuin todeta, etten ole osannut ajatella asioita äitini kannalta. Ei löytynyt empatiaa äitiä kohtaan.

Jotenkin taannuin aina, kun minulle ehdoteltiin kotiin tuloa. Melkein vihastuin, että en varmaan tule sinne. Ihan kuin joku teini. Asuin kyllä aika vanhaksi kotona ja sen jälkeenkin matkustin pitkään melkein joka viikonlopuksi kotiin - koska äiti halusi - että on minulla jotain antipatioita kyllä tuota paikkaa kohtaan. Olen saanut siitä tarpeekseni.

Lisättäköön vielä tuohon stooriin, että en oikein edes osannut sisäistää, että äitiä ei välttämättä kohta enää ole. Kun ainahan se on ollut tuossa. Tunnen olevani aivan liian nuori hautamaan oman äitini. Olen vasta kolmekymppinen.

Kiitos kaikista symppaavista viesteistä ja myös moittivista. Olen moitteet ansainnut.

Et ansaitse moitteita vaan paljon paljon sympatiaa ja tukea. Minä ymmärrän niin hyvin tuon lapseksi taantumisen kun olisi pitänyt tulla "kotona" käymään. Paljon taakkaa lapsuudesta varmasti myös sinullakin, kun lapsuudenkotiin meneminen ei ole tuntunut miellyttävältä. Yritä ajatella, että oma äitisi on ollut niin hyvä äiti mitä hän on omiin lähtökohtiinsa nähden pystynyt olemaan. Yhtä lailla sinä olet ollut niin hyvä tytär mitä sinun lähtökohdillasi ja lapsuuden/nuoruuden kokemuksilla olet voinut tässä tilanteessa olla. Ehkä äitisi on sen syvällä sydämessään ymmärtänyt, antanut anteeksi ja toivonut sinulle kaikkea hyvää elämässäsi. 

Kun mummo kuoli vuosia sitten eräänä maanantaina, olimme veljen kanssa meinanneet mennä käymään edeltävänä lauantaina, mutta ei kehdattu, kun oltiin vasta samalla viikolla alkuviikosta käyty ja tuli sellainen olo, että ei viitsi vaivata vanhaa naista. Mummo oli siis sitä tyyppiä, että tarjoiluja piti aina olla, joten ajattelimme, ettei kehda alvariinsa siellä ravata häiritsemässä vain sen takia, että itsellä on tylsää.

No, kun isä sitten maanantaina soitti, että mummo on sairaalassa ja pari tuntia myöhemmin uudestaan, että kuoli jo, ensimmäisenä veljen kanssa ajateltiin, että olisi pitänyt mennä silloin lauantaina käymään, että olisi vielä ehditty nähdä mummo elossa. (Käytiin siis katsomassa post mortem, koska äiti halusi, vaikka ei siis ollut äidin äiti vaan isän äiti.) Herkästi sitä syyttää itseään, vaikka olimme kuitenkin runsaasta lapsenlapsikatraasta ne ainoat, jotka kävivät säännöllisesti kylässä, useammin kuin mummon omat lapset lukuun ottamatta enoa, jonka kanssa hän asui. Mummo ei siis ollut edes mikään yksinäinen hylätty vanhus, vaan rakastettu suvun matriarkka, jonka luona kaikki kävivät mielellään, mutta silti sitä ajatteli, mitä olisi voinut tehdä toisin/paremmin.

Toki ap olisi oikeastikin voinut tehdä asioita toisin, mutta pointti oli kai se, että herkästi sitä syyttää tärkeän henkilön kuoleman jälkeen itseään sellaisistakin asioista, joista ei tarvitse syyttää itseään. Menneille ei mahda mitään, eikä menneitä virheitä voi korjata, mutta niistä voi ottaa opikseen ja ehkä sitten huomioida niitä muita yhä elossa olevia ihmisiä paremmin, ettei tarvitse katua sitten kun on jo myöhäistä. Ja en nyt aio selitellä mitään soopaa, että kyllä se äitisi tietää siellä taivaassa, että välitit ja kadut, mutta jos itse uskot siihen, niin tähän tuudittautuminen voisi tuoda mielenrauhan.

Tyttäret on niin julmia äitejään kohtaan. Pojat arvostavat äitejään enemmän.

Anna surun ja syyllisyyden olla, nyt on niiden aika. Ei tarvitse yrittää löytää pikareittiä kivaan oloon.

Ikä ei automaattisesti muuta ihmistä pirullisesta kusipäästä ihanaksi enkeliksi. Tuskin ikinä. Eikä kuolemakaan hävitä kipeitä, hirveitä, onnellisen lapsuuden eläneiden mielestä varmasti uskomattomia muistoja, jotka ovat tosia.

Älä soimaa itseäsi loputtomiin. Olet vain ihminen, erehtyväinen ja epätäydellinen kuten me kaikki. Äitisi toivoisi sinulle onnellista elämää, ei syyllisyydessä rypemistä.

Ihan oikein, että koet syyllisyyttä. Toivottavasti tekee yhtä kipeää kun äitiisi se, ettet mennyt häntä katsomaan.

Ei ole paljon vaadittu, että edes soittaisi kerran viikossa. Häpeä ap.

Et käynyt kahteen vuoteen. Kauhea kyllä olet. Olet ansainnut syyllisyytesi.

Vierailija kirjoitti:

No tuotahan se korona just teettää. Kyllä niin vaaditaan, että kaikkien pitää pysyä kaukana vanhoista ihmisistä seuraavat 3-vuotta (tai siis määrittelemättömän ajan), kukaan ei kuitenkaan kysy niiltä vanhuksilta, että pelkäävätkö he kuolemaa niin paljon, että viettävät mieluummin yksin vuosikausia, mahdollisesti myös kuollen yksin?

Aivan kamalaa sontaa, sitä menetettyä aikaa ei saa sitten mitenkään takaisin, jos käykin huono tuuri ja se omainen kuolee kesken koronarumban ihan mihin tahansa sairauteen.

Älä sotke koronaa tähän. Ap oli käymättä 2 vuotta eli paljon ennen koronaa. Ei edes soitellut.

Vierailija kirjoitti:

Kunpa omat lapseni eivät hylkäisi minua koskaan.

Hyi. Todellakin itsekäs ajatus. Lapsesi ovat lainaa sinulle, miksi olet noin jyrkkä ja tuomitseva äiti? 😕

Osanotto, kyllä se siitä kuule. Meghan se vielä itkee kunhan iskä menehtyy. Ja Harry kunhan mummi kuolee,

Voimia sinulle ap. Minä en syyttäisi sinua, kuulostat nuorelta ja lapsuudessasi paljon ikäviä asioita kokeneelta ihmiseltä. Ellei äitisi ollut mitenkään fyysisesti kovin huonossa kunnossa tai liikuntarajoitteinen (tai sitten joku elämää kovasti rajaava paniikki- tms mielenterveyden häiriö), niin olisihan äitisi voinut noiden kahden vuoden aikana käydä katsomassa myös sinua. Ihmissuhde on aina kahden kauppa. Jotain haasteitahan teidän välillä on ollut, kun puhelutkin ovat tuntuneet niin kuormittavilta. Ehkä äitisi on ymmärtänyt enemmän kuin luulet mutta ehkä hänelläkään ei ole ollut osaamista sanoa oikeat sanat ja osoittaa sinulle välittämistä ja myönteisiä tunteitaan? Niin tuttua omasta lähipiiristä. 

Selvästihän teidän väleissä on ollut jotain haasteita, ei siitä kannata itseään syyttää. Lapsi-vanhempi-suhteet voivat olla haastavia ja monimutkaisia.

Tiedän kokemuksesta, että vaikka oma vanhempi rakastaisi pyyteettömästi lastaan, voi suhteessa olla silti selittämättömiä jännitteitä ja vaikeuksia. Oman vanhempani kohdalla uskon niiden kumpuavan äitini omasta lapsuudesta. Olen huomannut usein tapamisilla olevani ahdistunut ja sen myötä kiukkuinen. Olen ehkä varautunut äitini seurassa. En tiedä, mutta koitan purkaa suhteemme kiekuroita ja muuttaa omaa suhtautumistani. Mutta se on raskasta ja vie paljon aikaa ja vaivaa, joten ymmärrän kyllä sinuakin ap, helpompi olisi vain keskittyä omaan elämään.

Miksi kerran viikossa puhelimessa puhuminen oli sinulle "melkein ylivoimaista"?

Joskus vaan omien vanhempien ja sukulaisten kanssa kertyy niin paljon kaikenlaista ikävää painolastia, ettei oman hyvinvoinnin ja mielenterveyden kannalta yhteydenpito mitenkään onnistu. Ei siitä silloin kannata syyllisyyttä kantaa.