Supernirsojen lasten vanhemmat: mitä teidän perheessä oikein syödään ruoaksi?

Minä olen ihan (ainakin kuvittelen niin) ns. tavis ja kyllä inhosin lapsena piimää ja inhoan edelleen, vaikka äidilleni se oli herkkua ja sitä oli meillä aina. Että se siitä esimerkin voimasta. Samoin punajuurta olen aina inhonnut, ei ole vanhempien eikä miehen esimerkki saanut syömään, maistanut olen mutta ei, en syö. 

No oma lapsi on lievästi autistinen, elää aika normaalia elämää, mutta ruoka on ollut aina vaikea. Toinen tavislapsi syö ja on syönyt aina ihan mitä vain, ei nirsoile juuri mistään. Juo myös maitoa, mitä me vanhemmat emme ole koskaan juoneet, eli oppi ihan ilman esimerkkiäkin. 

Oma lapsi on sen verran hyvätasoinen, että hän jo teini-iässä kykeni sanomaan, että moni ruoka ei maistu pahalta, mutta tuntuu pahalta suussa. Pakottaminen ei lapsena ollut vaihtoehto, sillä se, että tarjosin esim. persikkaa, saattoi aiheuttaa valtavan itkukohtauksen, se oli hänelle kuin pahoinpitely. Onpa tuossa sekin hyvä puoli ollut, että ei juurikaan ole välittänyt makeasta ja juomana vain vesi, edelleen nyt aikuisena. Hampaat on hyvässä kunnossa. Hän oli lapsena niin tarkka, että erotti sitä näkemättä, jos kurkku oli eri puutarhalta kuin yleensä. Nyt aikuisena ei enää ole niin tarkka ja syö minkä puutarhan kurkkua vain. Kurkku, jäävuorisalaatti ja porkkana on ainoat vihannekset, mitä syö. Sipulin mausta pitää, mutta suutuntuma on kuulemma paha. Se on hänelle ok, että silputaan sipuli miniminimurusiksi ruokiin. 

Lapsi syö kun tulee nälkä ei päde erityislapsiin. Tämä meidän ainakin saattoi olla syömättä, jos ruoka ei maistunut. Herkuista ei tosiaan ollut kyse, kuten edeltä käy ilmi. Hän ei yksinkertaisesti tuntenut edes nälkää. Hän saattoi alkaa itkeä, jos isovanhemmat tarjosivat karkkeja, koska inhosi niitä. Täytekakulle parivuosisynttäreillään hän osoitti mieltään kaatamalla lautasen ylösalaisin ja sanomalla hyi - kaikkien muiden mielestä kakku oli hyvää. 

Ongelma oli sekin, että lapsi oli laiha. Oli aika kova stressi saada syömään jotain kun neuvolassa tarkkailtiin ja epäiltiin ettei saa ruokaa. Hänelle syöminen on edelleenkin vain keino pysyä hengissä, ei mikään nautinto. Tässä meidän tapauksessa vielä hommasta tuli vaikeampi, kun todettiin useita allergioita, mm. kotimaiset viljat, sen lisäksi vielä joitakin gluteenittomia, mm. tattari ja soija ei hänelle sovi. On saanut käyttää mielikuvista. Peruna on onneksi maistunut ja yllättäen - hernekeitto! Eli kokeilujen, yrittämisen ja erehdyksen kautta. Joskus löytyy se yllättävä maku, mikä saattaakin maistua, mutta sitä pitää tarjota hyvin pieninä annoksina kerrallaan, aivan kuten muitakin muutoksia autismikirjoilaiselle. 

Jos se spagu menee, tee sitä. Joka päivä. Ihan sama.

Meillä yks ei syö sitä, toinen ei halua tätä.

Me aikuiset syödään kaikenlaista hyvää. Pojat sitten saa vaikka lihapullia ja pakasteranskalaisia. Ihan sama, kyllä ne hengissä pysyy ja kun menee inttiin, oppii syömään mitä vaan koska nälkä.

Jokaisella lapsellani on ollut nirsovaihe. Sitkeästi olen tarjonnut ruokaa kuten ennenkin. Jos ei syö, niim sitten ei syö. Mitään jälkiruoalla kiristelyä ja maistamaan pakottamista en ole harrastanut. Nykyään kaikki kolme syövät ihan kaikkea mitä eteen laitetaan.

Tämä nyt ei varmaan erityislasten kanssa ole ihan sama asia, mutta luulisi että saisitte apua ihan asiantuntijoilta tuohon ongelmaan?

Ihanko oikeasti nämä erityislapset on nyt sellaisella jalustalla, että vanhempia pitää vaan voivotella ja lapsille tehdä vain mieliksi?

Ei nyt heti kannata varmaan etanoita tarjota, mutta jos minkään uuden kokeilu on ehdoton ei tai edes sen yrittäminen, että lapsi oppisi johonkin uuteen alkuvaikeuksien kautta, niin sun pitää jatkaa samaan malliin.

Autismi tai aistiyliherkkyydet ei tee lapsesta Jumalaa. Totuttaminen on hankalampaa, mutta mahdollista.

Ja usko pois, tiedän mistä puhun.

Vierailija kirjoitti:

Jos se spagu menee, tee sitä. Joka päivä. Ihan sama.

Meillä yks ei syö sitä, toinen ei halua tätä.

Me aikuiset syödään kaikenlaista hyvää. Pojat sitten saa vaikka lihapullia ja pakasteranskalaisia. Ihan sama, kyllä ne hengissä pysyy ja kun menee inttiin, oppii syömään mitä vaan koska nälkä.

Jollei ole kuollut ylipainoon tai sydänsairauksiin.

Vierailija kirjoitti:

Ihanko oikeasti nämä erityislapset on nyt sellaisella jalustalla, että vanhempia pitää vaan voivotella ja lapsille tehdä vain mieliksi?

Ei nyt heti kannata varmaan etanoita tarjota, mutta jos minkään uuden kokeilu on ehdoton ei tai edes sen yrittäminen, että lapsi oppisi johonkin uuteen alkuvaikeuksien kautta, niin sun pitää jatkaa samaan malliin.

Autismi tai aistiyliherkkyydet ei tee lapsesta Jumalaa. Totuttaminen on hankalampaa, mutta mahdollista.

Ja usko pois, tiedän mistä puhun.

Toiset tottuu toiset ei. Erityisetkin ovat yksilöitä. Joku vaikeasti autistisempi saattaa olla parempi syömään kuin joku lievempi puhetta ymmärtävä tapaus. Meillä makea tarjoaminen aiheutti huutokohtauksia. Mitä sanon lastensuojeluviranomaisille, kun naapurit huolissaan kutsuvat käymään? Ei, en pahoinpidellyt lastani, koetin vain tarjota hänelle persikkaa. Onneksi vielä 20 vuotta sitten naapurit eivät olleet niin yliherkkiä kuin nykyään, tänä päivänä tämä meidän nirso varmaan otettaisiin huostaan. Suuhun ei voi mitään tunkea väkisin ja esimerkki nyt ei vain aina auta. Ei mun anoppikaan koskaan oppinut tykkäämään ranskalaisista perunoista, vaikka melko usein hänelle niitä tarjottiin. 

Meillä on tosi nirsot lapset. Saavat syödä tai olla syömättätai syödä voileipää. Sairaalan ja neuvolan mukaan riittää kun kasvu on tasaista

Mitäs hemmottelette ne kakarat pilalle.

Meillä kaikki lapset on syöny just sitä ruokaa mikä pöytään laitetaan

Vierailija kirjoitti:

Jos se spagu menee, tee sitä. Joka päivä. Ihan sama.

Meillä yks ei syö sitä, toinen ei halua tätä.

Me aikuiset syödään kaikenlaista hyvää. Pojat sitten saa vaikka lihapullia ja pakasteranskalaisia. Ihan sama, kyllä ne hengissä pysyy ja kun menee inttiin, oppii syömään mitä vaan koska nälkä.

Mulla on kans kovin nirso lapsi. Nyt jo teini. Laittaa onneksi myös itse ruokaa nykyään.

Miettikää asiaa siltä kannalta, että miten nuo lapset olisivat selvinneet nälänhädkstä ja pulakausista. Uskonpa, että silloin kyllä olisivat syöneet nälkäänsä sitä, mitä on saatavilla.

Eli liian runsas ja monipuolinen tarjonta kasvattaa nirsoja lapsia.

Meillä on nyt menty perusruokiin. Kypsennän kauhelihaa ja keitän perunoita. Laitan jauhelihaan lievästi mausteita. Kukin lisää sitten, mitä haluaa. Teini saattaa esim haluta vielä paistaa jauhelihan, tehdä siitä pyttipannua jne.

Olen itse autisti, suht lievästi tosin. Nuorimmaisin veljeni on autisti, ei niin lievästi. Mulle on uponnut mikä vain, koska kasvoin lapsuuden niin kurissa ja nuhteessa. Ei paljoa kyselty, että maistuuko. Se syötiin mitä eteen annettiin. Nuorimmaisin veljenikin laitettiin maistamaan ja mielellään jopa syömään.

Sitkeästi kun kannat sitä ruokaa lapsien eteen niin lopettavat ja kokevat tuon täysin normaaliksi rutiiniksi. Sitähän se varsinkin autistien kanssa on: rutiinit. Joka päivä lapset istutetaan samaan aikaan pöytään. Et kiinnitä lapsien venkoiluun mitään huomiota. Syöt itse rauhassa ja keskustelet pöytäkavereiden kanssa ja kun olet syönyt niin kiität seurasta ja nouset pöydästä. Lapset saavat itse tehdä päätöksen mitä syövät.

Ruokina lapsuudessani oli paljon kalaruokia kuten silakoita ja ahventa. Perunoita ja raasteita. Vähän vanhempana oli sitten jauhelihaa ja liharuokia. Sunnuntaina oli jokin paisti. Siinä erotettiin kunnolla läski ja kalvot. Herkkuja saatiin kerran viikossa lauantaina kahdelle lapselle jaettavaksi lauantai pussi.

Kyllä ne kasvaa spagetillakin, anna vaikka vitamiineja. Meillä ei ollut nirsot lapset mitta sisarellani oli, tästä riitti ihmetystä meidän perheessä.

Elivät soagettibilognesella (minun tekemäni ei kalvannut, ainoastaan äidin), ranskalaisilla, kalapuikkoja ja nakeilla.

Nyt teini-ikäisinä/nuorina aikuisina kaikki menee. Ihan terveitä ja fiksuja ovat kaikki.

Eivätkä kuolleet nälkään vaikka sisareni monta vuotta tätä pelkäsi.

En osaa ratkaista pulmaa, mutta halusin tulla komppaamaan tuota piilottelua. Kun pystyy maistamaan leivästä onko sen välissä joskus ollut juustoa tai että leikkele on menossa viikon päästä vanhaksi, niin ruoka-aineiden piilottaminen tulee kyllä nopeasti ilmi. Ruokaa ei välttämättä tarvitse edes maistaa, eron haistaa kyllä.

Jos haluaa tällaisen lapsen kokeilevan esimerkiksi porkkanaa, se kannattaa antaa erikseen. Pahin virhe on piilottaa lapsen lempiruokaan jotain ”pahaa”, koska silloin lapselta menee luottamus eikä hän enää syö lempiruokaansa samalla tavalla.

Ehkä?

Eri muotoja kannattaa juuri kokeilla ja ns. ”Makujen pehmentämistä.” Vähän kuin liian tulisen ruuan yhteydessä ihmiset juovat maitoa. Esim. Peruna vs. Muussi. Parsakaali höyrystettynä vs. Sosekeitossa kerman kanssa. Mustikka pensaasta vs. mustikka kiisselinä.

Ps. Mikään ei ollut parempaa lapsuudessa, kun muu perhe söi mureketta ja muuta ”hienoa ruokaa” ja minulle oli laitettu pakkasesta kalapuikkoja.

Vähän offari, mutta tätä palstaa lukiessa saa sellaisen käsityksen, että suurimmalla osalla palstailijoista on erityistarpeisia lapsia. Omassa lapsuudessani (80-luvulla) erityistarpeiset lapset olivat poikkeuksia.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on kans kovin nirso lapsi. Nyt jo teini. Laittaa onneksi myös itse ruokaa nykyään.

Miettikää asiaa siltä kannalta, että miten nuo lapset olisivat selvinneet nälänhädkstä ja pulakausista. Uskonpa, että silloin kyllä olisivat syöneet nälkäänsä sitä, mitä on saatavilla.

Eli liian runsas ja monipuolinen tarjonta kasvattaa nirsoja lapsia.

Meillä on nyt menty perusruokiin. Kypsennän kauhelihaa ja keitän perunoita. Laitan jauhelihaan lievästi mausteita. Kukin lisää sitten, mitä haluaa. Teini saattaa esim haluta vielä paistaa jauhelihan, tehdä siitä pyttipannua jne.

Ruuat olivatkin silloin yksinkertaisia ja mausteita ei käytetty. Mutta meidän luultavasti olisi juonut vain vettä ja syönyt jotain yhtä tai kahta ruokalajia silloinkin tai ollut jopa syömättä. Itsekin muuten jätin syömättä jos ruuassa oli maitoa. Ok, mulla todettiin aikuisena tosi paha laktoosivamma, joten maidon yhdistäminen mahakipuun oli ihan oikein jo silloin, kun olin vain nirso lapsi.  Oletan, että kellään jonka mielestä lapsen on pakko syödä mitä annetaan, ei ole ensimmäistäkään, ei ensimmäistäkään inhokkiruokaa, vaan ihan kaikki menee. Vai mikä on tekosyy nirsoilla jostain yksittäisestä ruoka-aineesta? Ei, se ei ole yhtään eri asia nirsoilla yhdestä kuin nirsoilla kymmenestä, vaan se on ihan sama asia. Tykkäsit tai et, syötävä on! 

Tee ruokaa jota tarvitsee valmistaa mahdollisimman vähän. Kirsikkatomaatteja, ananaspaloja, avokadoa, juustoja, lihaleikkeleitä, eri leipiä, perunamuussiaa, riisiä, pastaa. Pähkinöitä ja siemeniä. Valmiskastikkeita kuten pesto, tomaattimurska tai kerma/saksanpähkinä. Joten jokainen ottaa sen perusruuan (pasta/riisi/peruna/ ja oman maun mukaan sitten sen kastikkeen siihen. Lihatkin vaan paistat pannulla paloina tai pihviksi pihviksi. Voita, majoneesia ja öljyjä leivän päälle.

Juomaksi appelsiinimehua ja muita täysmehuja.

Unohda reseptit ja siirry suoraan ravitsemuslinjalle.

Vierailija kirjoitti:

Ihanko oikeasti nämä erityislapset on nyt sellaisella jalustalla, että vanhempia pitää vaan voivotella ja lapsille tehdä vain mieliksi?

Ei nyt heti kannata varmaan etanoita tarjota, mutta jos minkään uuden kokeilu on ehdoton ei tai edes sen yrittäminen, että lapsi oppisi johonkin uuteen alkuvaikeuksien kautta, niin sun pitää jatkaa samaan malliin.

Autismi tai aistiyliherkkyydet ei tee lapsesta Jumalaa. Totuttaminen on hankalampaa, mutta mahdollista.

Ja usko pois, tiedän mistä puhun.

Olen se pari kertaa kirjoitellut äiti, jonka toisella lapsella on laaja erityisruokavalio, toisella Asperger. Meillä Asperger ei ole aiheuttanut suurta nirsoilua, joten varmaan voisin täällä syvällä rintaäänellä paasata, että kyllä autisminkirjolainenkin syö kaikkea, kun on vaan sitkeä ja kyllä MEILLÄ onnistuttiin, mutta enpä tee sitä. Olen Aspergerin kanssa muissa asioissa käynyt niin kovat koulut, että en ala enää ylhäältä päin neuvomaan ketään. Ap ei kirjoittanut siitä, missä hoidossa syömisasiat heillä ovat ja on ihan mahdollista, että ruokavaliota laajennetaankin pikku hiljaa, mutta ap itse haluaisi syödä vielä paljon monipuolisemmin.

Meillä on yksi nirso lapsi ja toinen, joka on kyllästynyt siihen, että syödään usein niitä nirson lempiruokia. Miehellä on myös omat nirsoilunsa (saa kyllä alas, mutta kotona ei syö). Minä olen periaatteessa kaikkiruokainen, mutta syön pääasiassa kasvisruokaa ja vain harvoin punaista lihaa.

Olin jo hermoraunio näiden syömisten kanssa pari vuotta sitten. Tuntui että aina piti syödä samoja ja omaan makuun pahoja ruokia ja vielä taistella lasten kanssa. Sitten luovutin. Teen yleensä kolmea eri ruokaa tai ison valikoiman erilaisia erillisiä ruoka-aineita Jokainen saa haluamaansa tai ihan ok ruokaa. Toimii meillä hyvin. Syödään nyt paljon monipuolisemmin kuin ennen.

Lapset teinejä. Ja se nirso on n. 45 kg 16 v poika, eli todellakin on pakko saada hänet syömään jotain.

Itse olin lapsena tosi nirso, en syönyt mitään kasviksia ja vain ihan peruskotiruoat ja tietty roskaruoat olivat hyviä. Aloin maistamaan ja syömään paremmin vasta kun se oma nirsoilu alkoi nolottamaan. Eli vaati kyllä oman sisäisen motivaation muuttaa tilannetta. Kun aloin maistamaan niitä aiemmin pahoina pitämiäni raaka-aineita niin huomasin että ei ne olleetkaan niin pahoja. Nykyään olen melko kaikkiruokainen, muutamia aineksia on joista en vaan tykkää mutta niin kai se on kaikilla muillakin ja ainakin ole kokeillut niitäkin.

Vierailija kirjoitti:

Vähän offari, mutta tätä palstaa lukiessa saa sellaisen käsityksen, että suurimmalla osalla palstailijoista on erityistarpeisia lapsia. Omassa lapsuudessani (80-luvulla) erityistarpeiset lapset olivat poikkeuksia.

Eivät olleet. Silloin ei vain ollut nettiä, 80-luvun puoliväliin asti koulusta saattoi saada vapautuksen jne. Munkin veli sai mbd-diagnoosin aikuisena, mutta ihan mahdollista on, että naapurin lapset, jotka leikkivät veljeni kanssa päivittäin, väittävät kuten sinä, ettei erityistarpeisia lapsia ollut. Eikä ne erityistarpeet esim. meidän pojasta näkyneet koskaan päälle päin, ellei hänen kanssaan ollut vähän pitemään tekemisissä. Muistan kyllä omasta lapsuudestani useitakin sellaisia, joilla oli erityistarpeita jo 70-luvulta ja olen sentään pienestä kirkonkylästä kotoisin. Oletko varma, ettet tiennyt yhtään vähän erikoista tapausta naapurustosta, koulusta jne? Itsekin tajuan nyt, miksi hoitolapsi oli niin vaikea. Sehän oli täysin selkeä adhd-tapaus. Olin täysin poikki,kun teininä hoidin lasta, joka on menossa aamusta iltaan eikä väsy.  Tämä tyyppi ei ollut yhtään ilkeä, mutta villi ja yliaktiivinen eikä jaksanut keskittyä mihinkään kovin pitkään. Lapsi oli ekaluokkalainen ja mun tehtävä oli kesälomalla lähinnä katsoa perään 6 tuntia päivässä ja leikkiä hänen kanssaan. Hoitaminen oli tällaista: Mennään leikkikentälle. 10 minuutin päästä, en jaksa enää olla täällä, mennään pihaan - missä oltiin 5 minuuttia ja sitten hän taas halusi jonnekin muualle, sisällä oltiin 10 minuuttia ja sitten taas jonnekin muualle. Ja joo, mulla ei ollut ujona teininä auktoriteettia. Läheisellä leikkikentällä käytiin ehkä 10 kertaa päivässä parhaillaan. Ruoat onneksi kävi äitinsä lounastauolla hoitamassa, kun oli töissä 200 m päässä.