Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miehestä ei ollutkaan isäksi?
03.11.2020 |
Lapsi täytti juuri kolme, ja on molempien kovin toivoma, lapsettomuushoitojen kautta saatu lapsi. Luulin, että miehestä tulisi hyvä isä, mutta heti lapsen synnyttyä asiat alkoivat mennä pieleen ja alamäki vain jatkuu. Mies ei pysty olemaan lapsensa kanssa. Kyllä hän pärjäisi, mutta ahdistuu siitä niin kovin, että ei suostu. Kuulemma ei kestä olla vaan tulee kamala olo. Joka kerta kun on lapsen kanssa vartinkin (koska välillä pakotan olemaan, jotta saan itse välillä tehtyä jotain kuten käytyä suihkussa), niin on loppupäivän ja seuraavan päivän niin ahdistunut että suunnilleen vain makaa peiton alla. Mikään ei ole muuttunut kolmessa vuodessa. Paitsi että alan olla todella väsynyt tähän. Tunnen olevani yksinhuoltaja. Ja olen menettänyt kunnioituksen ja arvostuksen miestä kohtaan. Olen ottanut tilannetta monta kertaa puheeksi, mutta miehen mielestä vaadin häneltä kohtuuttomia kun vaadin vain olemaan välillä hetken lapsen kanssa kaksin ja sanoo että prässään häntä kun puhun asiasta ja sitten siitä ahdistuu vain lisää. Kun sanon, että pitäisi mennä varmaan jonnekin terapiaan jos ei pysty olemaan kaksin lapsensa kanssa, niin loukkaantuu niin paljon, että ei puhu minulle moneen päivään. Tekisi mieli erota, mutta luulen, että siinä samalla lapsi menettäisi kontaktin isäänsä, sen vähäisin mikä nyt sitten on.
Kaipaisin vertaistukea ja neuvoja.
Kommentit (112)
Voisit kysyä mieheltäsi, että kenen pitäisi hoitaa hänen osuutensa vanhemmuudesta jos hän ei itse sitä tee. Palkkaako hän hoitajan vai hoitaako itse?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kiitos, että otit tällaisen asian puheeksi. Nykyään tuntuu, että kaikki julkisuudessa, somevirrassa ja lehtien palstoilla esiintyvät miehet ovat niitä ihania nuoria perheenisiä, jotka pitävät isyysvapaat ja hoitovapaat, vievät lapsia lauantaina tuntikausiksi puistoon ja pelaavat iltakaudet kimbleä.
Näinhän ei ole. Omassa (kyllä ihan normaaleja koulutettuja ja työssäkäyviä ihmisiä) on useita esimerkkejä siitä, kuinka isä ei pystykään ottamaan vastuuta lapsesta. Mies ei ikään kuin tajua olevansa isä ja vielä vähemmän tajuaa, että lasta täytyy hoitaa, sen kanssa täytyy olla, aikuinen on aikuinen ja vanhempi, elämä ja ajankäyttö muuttuvat radikaalisti lapsen syntymän jälkeen. Käytännössä tämä näkyy vaikka niin, että isä kieltäytyy viettämästä lapsen kanssa aikaa, koska se on niin hankalaa / tylsää / en osaa. Tai että isä tekee 12-tuntisia työpäiviä ja edelleen ajattelee, että on ihan ok jatkaa lätkäharrastusta, joka vie neljä iltaa viikossa. Ai miten niin mun pitäisi joskus laittaa lapselle ruokaa tai käydä sen kanssa leikkipuistossa, mullahan on peli tänään?
On hirveä paikka äidille tajuta, että puolisosta ei ollutkaan isäksi ja että jää yksin lapsen kanssa, eikä aiheesta voi / kehtaa puhua oikein kenenkään kanssa, sillä se on niin vaikea ja nolokin.
Omassa tuttavapiirissäni on useampia nelikymppisten eroja tämän takia. Äidit vain joutuvat hyväksymään hiljaa sen, että lapsen isä on arjessa mukana siten, että tapaa lastaan esimerkiksi joka toinen viikonloppu pari tuntia. Isät tuntuvat olevan tällaiseen järjestelyyn ihan tyytyväisiä, äidit tietysti kuormittuvat ns. totaaliyhärin roolissa, onneksi kavereillani on muita tukiverkkoja.
Isät, miksi näin? Jos itse äitinä toimisin lasta kohtaan tuolla tavalla, en kehtaisi katsoa itseäni peilistä.
Mä kysyisin sinulta ja muilta kaltaisiltasi äideiltä että miksi ette ole keksustelleet lapsenhankinnasta juuri ollenkaan ? Kaikki tärkeät asiat jätetty keskustelematta kun on menty vauvalasit päässä sänkyyn. Sinun on turha ihmetellä miksi joku tekee sitä tai tätä, mieti ennemmin missäk ohtaa itse mokasit, ja kanna siitä oma vastuusi.
Vierailija kirjoitti:
Lapsi voi olla täysin tyytyväinen. Hänelle isä on rakas, vaikka ei vietä kahdenkeskeistä aikaa lapsen kanssa. Missä on määritelty että vain tällainen isyys on hyväksyttävää? Ai niin, äitien omissa päissä.
Jokainen on venhempi tavallaan. Toisen vahemman tulee tukea toisen vanhemmuutta, mutta jos jättää tukematta, niin se menee tukemattajättäjän piikkiin. Näin se menee. Miten näitä ei ikinä mietitä ennen lasten tekoa, vaan vuosi toisensa jälkeen samat typerät virheet toistaa vanhemmaksi haluava.
Juu, jokainen on vanhempi tavallaan. Ja osan tapa ”hoitaa” vanhemmuutta aiheuttaa lapsille traumoja ja mt-häiriöitä koko loppuelämäksi. Lapsi ei ole mikään vaate, jota voi pestä kukin ”omalla tavallaan” vaan kaikki lapset tarvitsevat ja ANSAITSEVAT tiettyjä asioita, kuten läsnäolevat ja rakastavat, huolehtivat vanhemmat! Jos ei siihen kykene, niin mikään pakko ei ole hommata yhtään lasta!
Minä olen tuollaisen munattomat ja idiootti-isän äiditön lapsi. Äiti kuoli ollessani vauva ja jäin tuollaiset mieslapsen hoidettavaksi. Lopputuloksena traumaattinen lapsuus, dissosiaatiota, ahdistuneisuushäiriö ja masennusta. Tulen kärsimään lapsuudestani koko loppuelämän, sillä paska lapsuus muokkaa peruuttamattomasti aivoja ja aiheuttaa ihan konkreettisia aivovaurioita.
Joten ei ole yhtään yhdentekevää, miten lapsia hoitaa, vaan sillä on ihan helvetisti merkitystä. Oma isäni olisi saanut jättää lisääntymisen niiden ihmisten harteille, jotka osaavat muutakin kuin ruikkia spermaansa ympäriinsä.
Se idiootti olisi saanut jättää lisääntymättä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en ymmärrä tuota suostumista. Kysyykö mies sinulta, että suostutko sinä hoitamaan omaa lastasi? Tuskin. Miksi sinä KYSYT mieheltä? Lähde kysymättä, ilmoita ovella että moi, meen lenkille. Heippa.
Ei, en kysy suostuuko. Vaan kuten aloituksessa kirjoitin niin välillä pakotan olemaan. Mutta kun menen jonnekin niin että mies joutuu olemaan kaksin lapsen kanssa yli puoli tuntia niin siitä seuraa miehelle niin paha ahdistus että sitten makaa vain peiton alla pari päivää ja huokailee ahdistuneena. Ja puhuu muten ahdistunut on. Ja lapsi kärsii siitä niin en yleensä pakota olemaan kuin lyhyitä hetkiä. Ap
Miten sun miehellä on aikaa ja mahdollisuus maata pari päivää peiton alla huokailemassa, eikö hän kuitenkin käy töissä? Ainakin mainitsit työmatkoista. Mitä tapahtuu jos miehen huokaillessa peiton alla jätät lapsen uudestaan hänelle, hoitaisiko lapsen vai pitäisikö sinun oikeasti pelätä että lapsi jää heitteille?
Tuo ei ole millään tavalla normaalia tai tervettä, kuten toivottavasti jo itsekin ymmärrät. Minulla on aika paljon empatiaa masennuksesta, ahdistuksesta ja erilaisista henkisistä oireista kärsiviä kohtaan, mutta niihin on tajuttava hakea apua, ja ihan erityisesti silloin kun ne vaikuttavat oman lapsenkin elämään. Johtui sun miehen käytös sitten mistä vain, hänen on aikuisena ihmisenä ymmärrettävä että hän on nyt vastuussa myös pienen lapsen elämästä, ja jos hän on siinä tilassa että ei itse kykene saamaan itse itseään niskasta kiinni, silloin avun hakeminen on ainoa vaihtoehto. Mies on ihan uskomattoman itsekäs jos meinaa jatkaa tuota vuodesta toiseen, ja sinä et voi katsella sitä vain vierestä loputtomiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos, että otit tällaisen asian puheeksi. Nykyään tuntuu, että kaikki julkisuudessa, somevirrassa ja lehtien palstoilla esiintyvät miehet ovat niitä ihania nuoria perheenisiä, jotka pitävät isyysvapaat ja hoitovapaat, vievät lapsia lauantaina tuntikausiksi puistoon ja pelaavat iltakaudet kimbleä.
Näinhän ei ole. Omassa (kyllä ihan normaaleja koulutettuja ja työssäkäyviä ihmisiä) on useita esimerkkejä siitä, kuinka isä ei pystykään ottamaan vastuuta lapsesta. Mies ei ikään kuin tajua olevansa isä ja vielä vähemmän tajuaa, että lasta täytyy hoitaa, sen kanssa täytyy olla, aikuinen on aikuinen ja vanhempi, elämä ja ajankäyttö muuttuvat radikaalisti lapsen syntymän jälkeen. Käytännössä tämä näkyy vaikka niin, että isä kieltäytyy viettämästä lapsen kanssa aikaa, koska se on niin hankalaa / tylsää / en osaa. Tai että isä tekee 12-tuntisia työpäiviä ja edelleen ajattelee, että on ihan ok jatkaa lätkäharrastusta, joka vie neljä iltaa viikossa. Ai miten niin mun pitäisi joskus laittaa lapselle ruokaa tai käydä sen kanssa leikkipuistossa, mullahan on peli tänään?
On hirveä paikka äidille tajuta, että puolisosta ei ollutkaan isäksi ja että jää yksin lapsen kanssa, eikä aiheesta voi / kehtaa puhua oikein kenenkään kanssa, sillä se on niin vaikea ja nolokin.
Omassa tuttavapiirissäni on useampia nelikymppisten eroja tämän takia. Äidit vain joutuvat hyväksymään hiljaa sen, että lapsen isä on arjessa mukana siten, että tapaa lastaan esimerkiksi joka toinen viikonloppu pari tuntia. Isät tuntuvat olevan tällaiseen järjestelyyn ihan tyytyväisiä, äidit tietysti kuormittuvat ns. totaaliyhärin roolissa, onneksi kavereillani on muita tukiverkkoja.
Isät, miksi näin? Jos itse äitinä toimisin lasta kohtaan tuolla tavalla, en kehtaisi katsoa itseäni peilistä.
Mä kysyisin sinulta ja muilta kaltaisiltasi äideiltä että miksi ette ole keksustelleet lapsenhankinnasta juuri ollenkaan ? Kaikki tärkeät asiat jätetty keskustelematta kun on menty vauvalasit päässä sänkyyn. Sinun on turha ihmetellä miksi joku tekee sitä tai tätä, mieti ennemmin missäk ohtaa itse mokasit, ja kanna siitä oma vastuusi.
Mistä sinä edes tiedät, kuinka paljon siitä on keskusteltu? Nykyään ihmiset suunnittelevat lasten hankkimista paljonkin, ei ole enää niin, että mennään tosi nuorena naimisiin ja lapsia vain alkaa tulla, toki tätä on edelleen joissakin piireissä mutta se ei ole enää mikään normi. Entä onko se tosiaan vain naisen vika vaikka olisikin "mennyt sänkyyn vauvalasit päässä", vai olisiko sillä aikuisella miehelläkin joku mahdollisuus vaikuttaa siihen, tuleeko niitä lapsia vai ei jos ei itse niitä halua? Ja olisiko sillä miehelläkin joku velvollisuus miettiä, että mitä se sitten ihan oikeasti tarkoittaa kun on vastuussa lapsesta vaikka sitä mieltä olisikin, että haluaa lapsia?
-eri
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun vertaistuki menee kyllä miehelle...
Sinä et voi määritellä hänen isyyttään hänen puolestaan, että olemalla niin ja tekemällä näin mies suorittaisi sinulle sopivaa isyyttä. Jos sinä et halua tuossa tilanteessa olla, vaan aiot erota, niin se on sitten SINUN päätöksesi, ja sinun tulee ottaa siitä itse vastuu, eikä sysätä sitä miehelle.
Ymmärrätkö mitä tämä tarkoittaa?
"Sinulle sopivaa isyyttä"? Miten olisi lapselle sopivaa isyyttä? Totta munassa voi "määritellä isyyttä" jos mielestäsi isyyden määrittely tarkoittaa sitä että olettaa molempien huolehtivan yhteisestä, yhteisellä sopimuksella hankitusta lapsesta. Mitä jos molemmat vanhemmat päättäisivät että mun tapa olla vanhempi on olla ottamatta mistään vastuuta ja heittäytyä päiväkausiksi sänkyyn jos joskus joutuu hetkeksi olemaan lapsen kanssa kaksin?
Hyvähän se on inistä kuinka tää on hei vaan mun tapa toteuttaa isyyttä te ette vaan tajuu, jos voi samalla luottaa siihen että toinen kantaa 99% vastuusta eikä itse tarvi. AP:lla on kaksi lasta, 3-vuotias ja toinen teinin tasolle jäänyt mies. Ja ymmärrän kyllä että miehellä saattaa olla esim. masennusta tai jotain traumaperäistä häiriötä, ja ymmärrän täysin omastakin kokemuksesta kuinka lamaannuttavia sellaiset voivat olla, mutta mitään tekosyytä ei ole sille että kieltäytyy edes lapsen takia hakemasta apua niihin ongelmiin.
Ap oletko selvillä millainen lapsuus miehelläsi oli?
Itselleni tulee mieleen onko miestäsi kenties käytetty hyväksi lapsena? Kahden keskinen aika lapsen kanssa nostaa sen muiston/hädän tunteen pintaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos, että otit tällaisen asian puheeksi. Nykyään tuntuu, että kaikki julkisuudessa, somevirrassa ja lehtien palstoilla esiintyvät miehet ovat niitä ihania nuoria perheenisiä, jotka pitävät isyysvapaat ja hoitovapaat, vievät lapsia lauantaina tuntikausiksi puistoon ja pelaavat iltakaudet kimbleä.
Näinhän ei ole. Omassa (kyllä ihan normaaleja koulutettuja ja työssäkäyviä ihmisiä) on useita esimerkkejä siitä, kuinka isä ei pystykään ottamaan vastuuta lapsesta. Mies ei ikään kuin tajua olevansa isä ja vielä vähemmän tajuaa, että lasta täytyy hoitaa, sen kanssa täytyy olla, aikuinen on aikuinen ja vanhempi, elämä ja ajankäyttö muuttuvat radikaalisti lapsen syntymän jälkeen. Käytännössä tämä näkyy vaikka niin, että isä kieltäytyy viettämästä lapsen kanssa aikaa, koska se on niin hankalaa / tylsää / en osaa. Tai että isä tekee 12-tuntisia työpäiviä ja edelleen ajattelee, että on ihan ok jatkaa lätkäharrastusta, joka vie neljä iltaa viikossa. Ai miten niin mun pitäisi joskus laittaa lapselle ruokaa tai käydä sen kanssa leikkipuistossa, mullahan on peli tänään?
On hirveä paikka äidille tajuta, että puolisosta ei ollutkaan isäksi ja että jää yksin lapsen kanssa, eikä aiheesta voi / kehtaa puhua oikein kenenkään kanssa, sillä se on niin vaikea ja nolokin.
Omassa tuttavapiirissäni on useampia nelikymppisten eroja tämän takia. Äidit vain joutuvat hyväksymään hiljaa sen, että lapsen isä on arjessa mukana siten, että tapaa lastaan esimerkiksi joka toinen viikonloppu pari tuntia. Isät tuntuvat olevan tällaiseen järjestelyyn ihan tyytyväisiä, äidit tietysti kuormittuvat ns. totaaliyhärin roolissa, onneksi kavereillani on muita tukiverkkoja.
Isät, miksi näin? Jos itse äitinä toimisin lasta kohtaan tuolla tavalla, en kehtaisi katsoa itseäni peilistä.
Mä kysyisin sinulta ja muilta kaltaisiltasi äideiltä että miksi ette ole keksustelleet lapsenhankinnasta juuri ollenkaan ? Kaikki tärkeät asiat jätetty keskustelematta kun on menty vauvalasit päässä sänkyyn. Sinun on turha ihmetellä miksi joku tekee sitä tai tätä, mieti ennemmin missäk ohtaa itse mokasit, ja kanna siitä oma vastuusi.
Mistä sinä edes tiedät, kuinka paljon siitä on keskusteltu? Nykyään ihmiset suunnittelevat lasten hankkimista paljonkin, ei ole enää niin, että mennään tosi nuorena naimisiin ja lapsia vain alkaa tulla, toki tätä on edelleen joissakin piireissä mutta se ei ole enää mikään normi. Entä onko se tosiaan vain naisen vika vaikka olisikin "mennyt sänkyyn vauvalasit päässä", vai olisiko sillä aikuisella miehelläkin joku mahdollisuus vaikuttaa siihen, tuleeko niitä lapsia vai ei jos ei itse niitä halua? Ja olisiko sillä miehelläkin joku velvollisuus miettiä, että mitä se sitten ihan oikeasti tarkoittaa kun on vastuussa lapsesta vaikka sitä mieltä olisikin, että haluaa lapsia?
-eri
Juuri näin. Itseasiassa on valitettavan yleistä, että lapsia halunnut ja tasavertaista vanhemmuutta luvannut mies ei sitten kestäkään lapsiarkea. Silti näistäkin syyllistetään äitiä, "mitäs menit hankkimaan tuon kanssa lapsia". Eipä ihme että syntyvyys laskee. Miehillä ei ole mitään vastuuta ja äideillä on pelkkiä velvollisuuksia - nyt vaaditaa jo kristallipalloa ja telepatiaakin.
Vierailija kirjoitti:
Lapsi voi olla täysin tyytyväinen. Hänelle isä on rakas, vaikka ei vietä kahdenkeskeistä aikaa lapsen kanssa. Missä on määritelty että vain tällainen isyys on hyväksyttävää? Ai niin, äitien omissa päissä.
Jokainen on venhempi tavallaan. Toisen vahemman tulee tukea toisen vanhemmuutta, mutta jos jättää tukematta, niin se menee tukemattajättäjän piikkiin. Näin se menee. Miten näitä ei ikinä mietitä ennen lasten tekoa, vaan vuosi toisensa jälkeen samat typerät virheet toistaa vanhemmaksi haluava.
Minä olen tuollaisen isän lapsi. Isä ei tule rakkaaksi sillä, että asuu samassa asunnossa perheensä kanssa. Oma isä ei ikinä halunnut viettää aikaa lastensa kanssa, ei tehdä mitään eikä edes jutella. Koko mies jäi minulle ihan vieraaksi. Surin sitä niin pitkään, että sitten kun isä kuoli, ei tuntunut missään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehdottomasti mies terapiaan tai sitten ero ja haet yksinhuoltajuutta. Miehellä on niin vakavia ongelmia, että ne täytyy saada hallintaan ennen kuin lasta on edes turvallista jättää kaksin hänen kanssaan. Kuten joku edellä sanoi, mies voi olla jopa vaaraksi lapselle.
Vierailija kirjoitti:
Perheterapiaan kannattanee hakeutua, halusi mies tai ei. Voit käydä siellä alkuun yksin, jos mies ei suostu mukaan. Tarvitset joka tapauksessa neuvoja ja tukea omaan vanhemmuutesi, miten suojella lasta tilanteessanne.
Onko mies muuten ahdistuneen oloinen, vai liittyykö tämä vain ja ainoastaan lapsen kanssa kaksin olemiseen?
Olet ap joka tapauksessa mun sankari, minulta olisi mennyt hermot miehen lapsellisuuteen ja kyvyttömyyteen jo ajat sitten.
Ihan normaali reaktio. Sen sijaan se, että kolme vuotta katsoo tuollaista käytöstä, ei kuulosta normaalilta. Mitään sankarillista siinä ei ainakaan ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos, että otit tällaisen asian puheeksi. Nykyään tuntuu, että kaikki julkisuudessa, somevirrassa ja lehtien palstoilla esiintyvät miehet ovat niitä ihania nuoria perheenisiä, jotka pitävät isyysvapaat ja hoitovapaat, vievät lapsia lauantaina tuntikausiksi puistoon ja pelaavat iltakaudet kimbleä.
Näinhän ei ole. Omassa (kyllä ihan normaaleja koulutettuja ja työssäkäyviä ihmisiä) on useita esimerkkejä siitä, kuinka isä ei pystykään ottamaan vastuuta lapsesta. Mies ei ikään kuin tajua olevansa isä ja vielä vähemmän tajuaa, että lasta täytyy hoitaa, sen kanssa täytyy olla, aikuinen on aikuinen ja vanhempi, elämä ja ajankäyttö muuttuvat radikaalisti lapsen syntymän jälkeen. Käytännössä tämä näkyy vaikka niin, että isä kieltäytyy viettämästä lapsen kanssa aikaa, koska se on niin hankalaa / tylsää / en osaa. Tai että isä tekee 12-tuntisia työpäiviä ja edelleen ajattelee, että on ihan ok jatkaa lätkäharrastusta, joka vie neljä iltaa viikossa. Ai miten niin mun pitäisi joskus laittaa lapselle ruokaa tai käydä sen kanssa leikkipuistossa, mullahan on peli tänään?
On hirveä paikka äidille tajuta, että puolisosta ei ollutkaan isäksi ja että jää yksin lapsen kanssa, eikä aiheesta voi / kehtaa puhua oikein kenenkään kanssa, sillä se on niin vaikea ja nolokin.
Omassa tuttavapiirissäni on useampia nelikymppisten eroja tämän takia. Äidit vain joutuvat hyväksymään hiljaa sen, että lapsen isä on arjessa mukana siten, että tapaa lastaan esimerkiksi joka toinen viikonloppu pari tuntia. Isät tuntuvat olevan tällaiseen järjestelyyn ihan tyytyväisiä, äidit tietysti kuormittuvat ns. totaaliyhärin roolissa, onneksi kavereillani on muita tukiverkkoja.
Isät, miksi näin? Jos itse äitinä toimisin lasta kohtaan tuolla tavalla, en kehtaisi katsoa itseäni peilistä.
Mä kysyisin sinulta ja muilta kaltaisiltasi äideiltä että miksi ette ole keksustelleet lapsenhankinnasta juuri ollenkaan ? Kaikki tärkeät asiat jätetty keskustelematta kun on menty vauvalasit päässä sänkyyn. Sinun on turha ihmetellä miksi joku tekee sitä tai tätä, mieti ennemmin missäk ohtaa itse mokasit, ja kanna siitä oma vastuusi.
Kuule tällaisiin ongelmiin ei keskustelut ennakkoon välttämättä auta.
Voi olla että mies ei edes mieti niissä keskusteluissa sen kummempia kunhan myöntelee joo tottakai mä haluun hoitaa lasta. Jooo kuulostaa hyvältä että tehdään kotityöt yhdessä, ja vaikka mies ajattelisikin niin se ehkä miettii että tottakai mä vien pojan joka sunnuntai pelaamaan jalkapalloa kuten mun isäkin vei mut. Nainen taas tarkoittaa lapsen hoidolla aivan eri asioita kun kerran viikossa tunti.
Lisäksi moni mies saattaa olla oikeasti innoissaan hommaamassa lasta. Mutta siten kun se lapsi syntyy (tai ensimmäinen poika) niin mies muuttuu radikaalisti. Yhtäkkiä hänen alitajuntaansa ja muistiin painetut muistot alkavat vaikuttaa yhä enemmän hänen käytökseensä. Häntä aina haukuttiin ja siskoa kehuttiin, isä tapasi häipyä viikoiksikin reissuihinsa, isä löi kännissä, jne. Mies ei tajua miiksi mutta aina tietyissä tilanteissa tulee kurja olo. Ja mies alkaa vältellä sellaista tilannetta selvittämättä syytä. Mies alkaa vältellä esim kaksistaan lapsensa kanssa olemista koska sellaiseen tilanteeseen omassa lapsuudessa liittyy niin kipeitä muistoja että ne saavat aikuisen miehen ahdistumaan.
Tuollainen ei ole miehen syytä että hän ahdistuu. Mutta hänen on otettava vastuu ja käytävä vaikka terapiassa puhumassa ammattilaiselle tilanteesta. Jos hän saa purettua tilanteen ahdistavuuden niin miehen elämänlaatu paranee huomattavasti. Ja ennenkaikkea lapsen elämänlaatu paranee. Lisänä parisuhde voi paremmin kun mukana ei ole vanhoja traumaattisia painolasteja niin paljoa.
En lukenut koko ketjua, mutta tuli heti mieleen, että mies on järkyttynyt siitä, miten paljon yksi lapsi voi muuttaa elämää.
Nyt sitten pelleilee ja leikkii masentunutta aina, kun joutuu lapsen kanssa olemaan. Sen takia, että SINÄ lapsen hoitaisit.
Sinun sijassasi miettisin todellakin eroa. Ei tuollaista ”miestä” voi kunnioittaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suosittelen lukemaan kirjan Why does he do that. Kuulostaa siltä, että tuossa voisi olla kyse henkisestä väkivallasta. Ei tuo missään nimessä
ainakaan normaalia ole eikä hyvästä lapselle.
Linkki tässä: https://www.docdroid.net/py03/why-does-he-do-that-pdf
Vierailija kirjoitti:
Voisit kysyä mieheltäsi, että kenen pitäisi hoitaa hänen osuutensa vanhemmuudesta jos hän ei itse sitä tee. Palkkaako hän hoitajan vai hoitaako itse?
Tiedätkö, olen tässä vuosien varrella kysellyt häneltä monenlaista liittyen tähän tilanteeseemme. Kysellyt ahdistuksen syistä, siitä voisinko jotenkin olla asiassa avuksi, voisiko lähteä terapiaan keskustelemaan, kysellyt miten näkee vastuunsa isänä ja meidän vanhempien välisen työnjaon lapsen suhteen jne. Ei nuo puheeksi ottamiset ole tilannetta muuttaneet mihinkään. Minusta tuntuu, että mies ei itsekään tiedä miksi on niin ahdistunut ja että hän on osoittautunut lapsen syntymän jälkeen pettymykseksi myös itselleen, kun ei pystynytkään olemaan sellainen isä kuin halusi. Hän kuitenkin sulkeutuu näistä asioista (vaikka monesta muusta asiasta pystymme puhumaan hyvinkin suoraan). Ap
Vierailija kirjoitti:
Ap oletko selvillä millainen lapsuus miehelläsi oli?
Itselleni tulee mieleen onko miestäsi kenties käytetty hyväksi lapsena? Kahden keskinen aika lapsen kanssa nostaa sen muiston/hädän tunteen pintaan?
En ole selvillä miehen lapsuudesta, mies on aina sanonut että ei muista lapsuudestaan oikein mitään eikä myöskään miehen vanhemmat ainakaan minun kuullen ole niistä ajoista oikein ikinä puhuneet. Mutta en minä nyt sentään usko, että olisi hyväksikäytetty tai mitään sellaista. Ap
Pakkoajatuksia. Mies pelkää satuttavansa lasta. Kognitiivinen terapia ja lääkitys. Kysy suoraan ja pyydä, että hakee tietoa ja apua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap oletko selvillä millainen lapsuus miehelläsi oli?
Itselleni tulee mieleen onko miestäsi kenties käytetty hyväksi lapsena? Kahden keskinen aika lapsen kanssa nostaa sen muiston/hädän tunteen pintaan?
En ole selvillä miehen lapsuudesta, mies on aina sanonut että ei muista lapsuudestaan oikein mitään eikä myöskään miehen vanhemmat ainakaan minun kuullen ole niistä ajoista oikein ikinä puhuneet. Mutta en minä nyt sentään usko, että olisi hyväksikäytetty tai mitään sellaista. Ap
Ei muista mitään lapsuudestaan: joko a. ei halua puhua siitä ja siksi sanoo ettei muista, tai b. on onnistunut oikeasti tukahduttamaan itseltäänkin ne muistot, mikä on jo varsin voimakas defenssi aivoilta. Molemmissa tapauksissa taitaa perimmäiset syyt miehen käytökseen löytyä lapsuudesta. Edelleen, se terapia. Miehelle voit tehdä selväksi että hänen ongelmansa otetaan nyt tosissaan, hänellä on oikeus tuntea miten tuntee mutta lapsen takia sekä hänen itsensäkin takia niiden ongelmien pitkittäminen ja pahentaminen loppuu nyt. Haette terapiaa ja rupeatte yhdessä selvittelemään asioita ja mies voi luottaa siihen että olet hänen tukenaan niin kauan kuin hänkin sitoutuu hakemaan itselleen apua ja etsimään ratkaisua tilanteeseen. Tai toinen vaihtoehto on että sinä otat eron (ja lapsen koska mies ei hänen hoitoonsa kykene) ja mies jää yksin. Jos miehellä on vähänkään järkeä päässä ja hän uskoo että todella tarkoitat sitä, hän valitsee ensimmäisen vaihtoehdon.
Alue: Aihe vapaa
Jos elettäisiin yhteiskunnassa jossa yhteiskunta ei huolehti, ja lapsen äidille tapahtuisi jotain, niin mietihän hetken mitä lapselle kävisi kun mies jäisi lapsen kanssa "olemaan vanhempi tavallaan".
Jokainen voi olla vanhempi tavallaan niissä rajoissa joissa lapsen tarpeista huolehditaan ja tämä voi kasvaa tasapainoiseksi aikuiseksi. Vanhempi, joka menee peiton alle ahdistumaan jos joutuu olemaan lapsensa kanssa, ei tätä kykene lapselle tarjoamaan. Tällainen vanhempi ei pysty huolehtimaan edes lapsen perustarpeista, ei myöskään emotionaalisista tarpeista. Miten lapsi saisi edes ruokaa jos äitiä ei olisi ja isä ei kestä olla lapsen kanssa kahden? Tämä ei ole mikään mielipidekysymys erilaisesta vanhemmuudesta vaan fakta. Jos aikuinen menee toimintakyvyttömäksi lapsen kanssa, niin noinhan siinä käy. Entä kuvitteletko todella, että lapsi ei huomaa, että isä ahdistuu hänen seurastaan?
Edelleen muistuttaisin, että tässä on nyt mukana ihan oikea, aikuisista riippuvainen pieni ihminen.