Lue keskustelun säännöt.
MIKSI minulla ei ole ystäviä? Mitä teen väärin?
16.02.2014 |
En enää jaksa tätä yksinäisyyttä. Olen se, joka pitää yhteyttä ja jos ei pidä, ei kukaan muukaan tee niin. Olen se, joka pyytää lenkille tai vaikka lasten kanssa puistoon. Jos en pyydä, saan mennä yksin. Olen se, joka tarjoutui lähtemään elokuviin toisen kanssa, mutta sitten toiselle tulikin parempaa tekemistä (kehtasi tämän minulle vielä kertoa) ja joka sitten luki tänään Facebookista, että tämä henkilö oli mennyt elokuviin muiden kanssa... vaikka pyysin, että kerro kun olet menossa, kaipaisin seuraa.
Ei niin ei.
Olen se, joka ei ole koskaan juhlinut synttäreitä ystävien kanssa, ja joka vietti elämänsä ensimmäisiä pikkujouluja 31-vuotiaana viime joulukuussa, koska ITSE JÄRJESTIN SELLAISET. Minä olen se, joka lukee nimenomaan Facebookista muiden illanvietoista ja kiitoksista miten oli kivat kolmekymppiset/polttarit/babyshowerit... ei varmaan ole vaikea arvata, ettei minulle ole tuollaisia järjestetty koskaan.
Ja tiedättekö, olen ihan tavallinen nainen. Olen avarakatseinen, peruspositiivinen, en juorua muista, osaan kuunnella, en ole takertuva... ja olen aina ulkona kaikesta. Olen näkymätön, minua ei muisteta. Joskus kun joku tuttu tulee kadulla vastaan ja näkee minut, hän näyttää hetken siltä kuin muistaisi että ai niin tuokin ihminen on olemassa.
Tämä kyllä sattuu jo syvälle.
Kommentit (292)
Oletko mistä päin - löytäisit mahdollisesti minusta ystävän?
T.S
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo kirjoitus on kuin,mun kirjoittama! Tiedän miltä susta tuntuu..samassa veneessä ollaan.toisinaan tuntuu,että olen päässyt tästä yli,mutta silloin tällöin valtaa suuri suru ja ahdistus.yksinäisyys on todellakin kauheimpia asioita ihmisen elämässä..
"Yksinäisyys tulee vähitellen siitä, miten ihmiset kohtaavat toisensa, selittää Juho Saari. "Se on pienten valintojen tyranniaa." Ensin tulet jätetyksi tai jäät itse ulos leikeistä päiväkodissa, sitten välitunnilla koulussa. Vietät lapsuuden ja nuoruuden koulun pihalla näkymättömänä. Seisot kaikki välitunnit samassa paikassa, kuin kadonneena silmistä.
Sitten jäät ulos muistakin asioista, yhä uudestaan. Aikuisenakin. Sinua ei vain koskaan valita kenenkään kummiksi. Ei pyydetä mukaan. Et löydä puolisoa. Et saa lasta. Ei ole ketään, jonka kanssa viettäisit lomasi." http://www.hs.fi/sunnuntai/Yksin%C3%A4isyys+on+yh%C3%A4+arvoitus/a1395468412007?sivu=2
"Professori Juho Saarella on selitys sille, kuinka yksinäisiä tehdään: jättämällä toistuvasti porukan ulkopuolelle. Yksinäisyyttä on totuttu tarkastelemaan yksilön ongelmana ja yleensä psykologisesta näkökulmasta. Saari, Itä-Suomen yliopiston hyvinvointisosiologian professori, on sitä mieltä, että olisi aika nähdä yksinäisyys yhteiskunnallisena kysymyksenä.
— Yksinäisyys ei johdu niinkään tietyistä persoonallisuudenpiirteistä. Se on seurausta valikoitumisesta: aina kun kaksi ihmistä löytää toisensa, joku kolmas jää sivuun. Tämä saattaa alkaa jo päiväkodissa. Toistuvat hylkäämiskokemukset valikoitumistilanteissa johtavat yksinäisyyteen.
Nykymaailmassa yksinäiseksi päätyy helpommin kuin muutama vuosikymmen sitten." http://www.vantaanlauri.fi/arkisto/2011-02-03/joku-jaa-aina-syrjaan
Eiähän itsellänikään noita ystäviä/kavereita ole yhtään..onneksi on sentään avomies, niin ei täysin erakko sentään ole. Koko ikäni on tuntunut siltä, että kukaan ei oikein viihdy seurassani ja aina kouluajoista lähtien olin aina se tyttö, jolla ei ollut ikinä koulutehtävissä paria ja jos oli ryhmätyö, niin opettaja aina määräsi minut johonkin ryhmään kun kukaan ei halunnut vapaaehtoisesti ottaa minua mukaan. Ystävien saamisessa nykyään haittaa varmaan aika paljon se, että epäilen vahvasti että minulla on Aspergerin syndrooma, joten ei small talk hallussa. Ja jos vielä on sosiaalisten tilanteiden kammokin, niin yhtälö on aika pommi.
Lähes sama ikä ja niin samat fiilikset :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="16.02.2014 klo 12:46"]
Ja tiedättekö, olen ihan tavallinen nainen. Olen avarakatseinen, peruspositiivinen, en juorua muista, osaan kuunnella, en ole takertuva... ja olen aina ulkona kaikesta. Olen näkymätön, minua ei muisteta. Joskus kun joku tuttu tulee kadulla vastaan ja näkee minut, hän näyttää hetken siltä kuin muistaisi että ai niin tuokin ihminen on olemassa.
[/quote]
Niinhän se menee että jos olet hyväntahtoinen, kiltti, hiljainen ja herkkäkin niin kukaan ei välitä, itsellä sama tilanne :( Jos olisin kälättävä ja pahansuopa juoruakka niin kyllä sitä (nais)seuraa piisaisi! Niin väärin mutta olen jo hyväksynyt kohtaloni, onhan minulla miesystävä ja vanhempiinkin hyvät välit.
Minullakaan ei ole ystäviä kuin muutama mutta siihen on tavallaan tottunut. Viikonloppuisin selaan ja soitan nämä 5 takuukaveria läpi ja jos eivät pääse seuraksi tai muuta niin alan dokaamaan kämpillä yksin. 18 - vuotiaana oli kavereita ainakin 30 kpl ja ystäviä puolet niistä mutta kaipa se on elämän tapa että ihmiset jää pikkuhiljaa pois kuvioista
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No aika moni pikkupaikka on sisäänpäin lämpeeviä joten...
oma yksinäisyyteni ja kavereiden häviäminen johtui osittain siitä etten halunnut sekaantua huumeisiin yms. Muita kavereita ei ollu kuin pari. Jotka hävisivät armeija aikana, enkä ole heihin sitte yhteyksiä saanu. En tiiä missä vika uusia ystäviä ei oo löytännä oon harrastanu ryhmäliikuntaa. Ei niin ei yksin perheellinen jo 20vuotta.
Tiedän että tämä on luultavasti aikuisten sivu. Mutta olen 12 vuotias tyttö. Olen ihan yksin. Perhe on ympärillä, mutta vain yksi ystävä. Jos menetän hänet, olen ihan yksin. En yleensä viitsi mennä muiden porukkaan koska eivät he huomioi minua. He vain puhuvat eivätkä sano minulle edes: moi. Onneksi minulla on perhe ja (ystävä). Mutta mikä minussa on? Pitääkö minun tappaa itseni ??
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Heh, minullakin on kokemus ettei minua ikinä pyydetä työkavereiden yhteisiin rientoihin, paitsi silloin kun satun vahingossa kuulemaan riennoista ja sitten eivät kehtaa olla kutsumatta.
En oikein tiedä, mikä minussa on vikana. Ehkä olen liian hiljainen ja tylsä. Olen monesti myös miettinyt johtuuko ulkonäöstäni (olen ruma) ja siitä, etten ole kiinostunut Michael Korsin laukuista (oikeesti, ne keskustelee tosi paljon Korsin laukuista :D mutta jotenkin en vaan haluaisi uskoa, että se nyt suurin syy olisi.
Täällä kanssa yksi yksinäinen! Minulla on 2 hyvää ystävää, mutta he eivät pidä minuun juurikaan yhteyttä... He eivät ole kavereita keskenään, joten emme voi kolmistaan tehdä mitään. Molemmat kaverini ovat semmoisia että vaikka olisi sovittuna että ensi lauantaina lähdetään ulos, saattaa hän perjantaina mennä jonkun toisen kaverin kanssa eikä sitten seuraavana päivänä enää jaksakkaan lähteä minun kanssani.
Kerroin tästä tapahtuneesta vielä toiselle kaverilleni ja hän ihmetteli tämän kaverini käytöstä... Mutta parin viikon päästä teki itse saman tempun minulle...
Yritän päästä opiskelemaan, jotta löytäisin luokkalaisista uusia kavereita. Tämän hetkisessä työpaikassa ei ole oman ikäistä porukkaa koska olen niin nuori. Minun on lähes mahdotonta saada sieltäkään seuraa vapaa-ajalle... :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämäpä oli mielenkiintoinen ketju! Ap:lle vinkki: Pidä lapsellesi isot synttärit ja kutsu lapset äitiensä kanssa! Ja aloita juoruilu.
Hei, et ole ainoa... Minullakaan ei ole ainoakaan ystävää, paitsi 2 koiraani. Olen naimisissa, jo 16v. , meillä ei ole yhteisiä ystäviä, ja nyt kun olen jäänyt työttömäksi, yli vuosi sitten, ei minulla ole edes niitä entisiä " työtuttuja". Elän elämääni siten, että en odota elämältäni enää yhtään mitään, välillä tuntuu, että kaikki on aivn yhdentekevää elin tai kuolin. mieheni on kyllä kiltti ja kotona suht. Avulias, mutta esim. Seksiä meillä ei ole ollut n. 7-8 vuoteen. Enään en jaksa edes toivoa sitä, olen itsekin jättänyt oman kehoni täysin " tuuliajoille". Ainoa mikä estää minua lopettamasta tätä kaikkea on koirani sekä tyttäreni, joka ei käy tervehtimässä kuin juhlapyhin...
nautin kyllä kesän lämmöstä ja välillä unelmoin jättämässä avioliittoni ja muuttavani eSim. etelän lämpöön, muttasitten havahdun ja ymmärrän että tämä nykyinen elämäni tulee jatkumaan elämäni loppuun asti....
Olisiko kellään mitään "rakentavaa" ehdotusta mitä voisin tehdä?
t. Aina yksin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksei ap ole palannut kommentoimaan tätä ketjua?
Mullakin sama tilanne!Olen ulkomailta ja asunut nyt noin 3 v Suomessa.Perhessa kaksi lasta.Tytön kans käynyt perhekahvilassa melkein joka viikko ja ei kukaan ole tullut puhumaan(1.5vuotta)Harmitta kovasti ja tuntuu että kukaan ei halu ulkomaalaisen seuraa.Olen ystävälinen ja ei tupakoi ei juo,tarjon aina kahvi ja itse teen kakku jos joku tule kylään,ei takertuva,ei puhu paska .......Kovasti,kovasti harmitta!Onneksi on ihana perhe mutta aina ei riittä perhesta.Haluks joskus että joku soitta,aina minä soitan tai itse aloitan keskustelu fb-ssa.....Ohhh!Olen oppinut suomea kotona ja ymmärän hyvin ihmisiä,kieli ei ole ollut syy,en osa nyt kirjoita viellä ilman virheitä mutta kuitenkin ymmärtävä minusta juttu!!Terveisin Jaana
Nostin tämän, kun kriiseilyttää oma yksinäisyys ja anonyymi avautuminen auttaa ainakin vähän. Itellään se tilanne, että monet kaverit on erilaisessa elämäntilanteessa eli heillä on lapsia ja minulla ei. Lisäksi teen vuorotyötä, joten viikonloppuisin en välttämättä pääse mihinkään. Enkä kyllä kaipaakaan biletyskavereita vaan kavereita, kenen luona voisi käydä kahvilla tai tehdä yhdessä jotain kuten pelailla tai käydä teatterissa tms. Olisi myös mahtavaa kuulua johonkin porukkaan, joka tapaa suht säännöllisesti ja viettää vaikka juhannusta porukalla. Olen aina kateudesta vihreä, jos näen ravintolassa tai kahvilassa naisporukan, kun itseäni ei mihinkään porukkaan hyväksytä.
En tiedä, että onko minussa jotain vikaa, mutta ei ole kivaa jäädä aina porukan ulkopuolelle tai olla se, joka ehdottaa tapaamista. Työkaveritkaan eivät kutsu yhteisiin rientoihin. Paitsi joskus, jos satun kuulemaan, että taas suunnitellaan jotain menoja ja sitten on pakko pyytää mukaan. Oli huvittavaa, kun kaupungilla törmäsin tuttavaan, joka ihmetteli, kun minua ei näy missään. No ei kai näy, kun kukaan ei ikinä pyydä mihinkään!!!
Olipa ihanaa edes kirjoittaa johonkin tästä.
Lueskelin taas tätä ketjua,olisi kiva kuulla jos joku onnistunut voittamaan kaverittomuuden ja miten sen teki.Omakin tilanne huono,osittain siksi että olen joskus perunut menoja kun jonnekin kutsuttu (ahdistunut menosta) joten eipä tule uusintakutsuja..pari hyvää kaveria on (luojalle kiitos) mutta hyvänpäivän tutuista ei ole puoleen vuoteen kuulunut mtn kun en ole itse enää jaksanut olla.En vaan voi ymmärtää miten joillakin voi olla isoja kaveriporukoita joiden kanssa iltaa viettää.
[quote author="Vierailija" time="15.05.2014 klo 13:43"] Yksi työkaveri jonka olisin kovasti halunnut pitävän minusta, tuntui kauhean etäiseltä. Mitä enemmän "yritin", sitä kauemmas hän henkisesti meni minusta.[/quote]
Tunnistan tämän ilmiön omasta elämästänikin. Jos joku on kovasti yrittänyt olla kaverini, siinä on jotain outoa ja otan etäisyyttä henkilöön.
Ristiriitaisesti olen itsekin käyttäytynyt niin ! Olen päättänyt tutustua johonkin ihmiseen ja suorastaan tuppautunut kaveriksi. Nämä ihmissuhteet ovat olleet kyllä vähän kummia, mutta on niistä pitkiä ystävyyksiäkin syntynyt.