Missä iässä ymmärsitte oikeasti että kaikki kuolevat?

Missä iässä ymmärsit että nykyinen sukupolvi voi olla ensimmäinen joka elää ikuisesti?

https://www.aamulehti.fi/a/200720244

Tässäkö on tulevaisuutemme: jos olet riittävän rikas, voit huiputtaa kuolemaa vuosi kerrallaan ja tavoitella ikuista elämää

Joskus 27v paikkeilla, kun isäni sai hyvin lievän veritulpan aivoihin. Toipui siitä täysin, mutta joutui olemaan sairaalassa viikon verran ja mulle kolahti kovasti se, että hän olisi yhtä hyvin voinut kuolla just silloin, jos se tulppa olisi ollut vähäsen pahempi. Ei ollut käynyt mielessäkään sukulaisten kuoleminen tuollaisella konkreettisella tasolla, kun nyt (useita vuosia myöhemmin) mummini ovat edelleen hengissä ja isoisät kuolivat ollessani niin pieni, etten muista heitä lainkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainakin omien vanhempien kuoleman jälkeen tajuaa että itse seuraavana vuorossa kun edellinen sukupolvi alkaa olla tuhkattu ja haudattu. Noin 75-vuotiaaksi asti pitäisi pärjätä ihan hyvin ja sen jälkeen alkaa luultavasti muisti tai jalat heikkenemään.

Mä en tajunnut vielä silloin mutta olin 31, kun vanhempani olivat jo kuolleet. Ymmärrys kuolemasta ja ahdistuksineen tuli neljänkympin jälkeen.

Minun vanhempani kuolivat 80- ja 82-vuotiaina noin 1,5 vuoden sisällä toisistaan. Äitini ei koskaan toipunut isäni kuolemasta, mutta molemmat pärjäsivät hyvin 75-vuotiaiksi ja sen jälkeen ne erilaiset vaivat alkoivat lisääntyä. Äidinisäni kuoli 71-vuotiaana samana vuotena kuin minä synnyin, sillä hän oli syntynyt jo vuonna 1893 ja äidinäitini oli hänen toinen vaimonsa, jonka kanssa hän meni naimiisiin 1930-luvulla jäätyään leskeksi. 

Vierailija kirjoitti:

Missä iässä ymmärsit että nykyinen sukupolvi voi olla ensimmäinen joka elää ikuisesti?

https://www.aamulehti.fi/a/200720244

Tässäkö on tulevaisuutemme: jos olet riittävän rikas, voit huiputtaa kuolemaa vuosi kerrallaan ja tavoitella ikuista elämää

Ei ole tunnuksia aamulehteen.

Mutta nuorena oletin, että muutos olisi tullut jo aikaisemmin - tai vähintään, että ulkoinen nuorentaminen olisi jo kehittyneempää kuin mitä se on.

35-vuotiaana, kun kaksi ystävääni kuolivat. Toinen 34-vuotiaana, toinen 35-vuotiaana. Viimeksi eilen on taas yksi tuttava kuollut. Pari muuta menivät muutama viikko sitten. Milloinkohan on oma vuoro, ei voi tietää. Toivottavasti ei vielä hetkeen. N37

Pari vuotta sitten kun äitini kuoli. Täytettyäni 40 tajusin että minäkin kuolen joskus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ukin hautajaisissa ja olin noin 9v.

Alkoiko ottaa pattiin?

Ei alkanut. Tajusin, että kaikki kuolevat joskus. Niin eläimet kuin ihmiset. Luonnonlaki.

Tosi pienenä. 4 v about.

Pienenä.

Kyseessä melkoinen tabu meillä ihmisillä. Kaikki kun kuolemme ja poistumme silloin lopullisesti näyttämöltä.

Olin korkeintaan 6-vuotias. Muistan leikkineeni pihalla ja yhtäkkiä päähän tulvahti valtava ahdistus ja ajatus siitä, että en välttämättä olisi koskaan syntynyt ja että tulen jonain päivänä kuolemaan.

Kyllä mäkin luulen, että jo alle kouluikäisenä.

Viime vuosina asia on ollut mielessä paljon kun on tullut niin paljon kuolemia lähipiirissä, ei ole enää paljoa sukulaisia jäljellä. Pitäisi tehdä testamenttiasiat kuntoon nyt lopullisesti. Olen 40, viime vuosina on kuollut anoppi (yli 80v), pappa (yli 80v) ja äiti (62v) sekä muita sukulaisia ja tuttavia, yksi nelikymppisenä. Tiedossa on myös, että äitini sisaruksista kolme kuoli jo viisikymppisinä, eli kovin pitkää elinajanodotetta ei ole välttämättä tiedossa. Toivon kuitenkin, että eläisin vielä ainakin kymmenen vuotta, jotta lapseni olisivat aikuisia.

Up

Ihan lapsesta asti luulen asian ymmärtäneeni. Olin jo alle kouluikäisenä ollut lukuisissa hautajaisissa, ja sitten, kun isän sisko meni naimisiin kirkossa, ne oli ensimmäiset häät, joihin osallistuin, ja muistan ajatelleeni, että saakohan täällä hymyillä (olin sisäistänyt, että hautajaisissa ei saanut).

Tosi pienenä muistan jo tienneeni, että ihmiset kuolevat. En tiedä onko asiaan vaikuttanut se, että molemmat ukkini olivat jo vainaita ennen syntymääni, joten asia tuli ihan normaalissa arjessa vastaan; sinulla, Ninni, ei ole ukkeja, koska molemmat ehtivät kuolla ennen sinun tuloasi. Täytyy sanoa vanhemmille, joita aina surettaa, että lapset kaipaavat nyt sitten ukkia/mummoa/molempia, niin en minä näin keski-ikäisenäkään osaa kaivata jotain, mitä minulla ei ole koskaan ollut. Ihan kuin en kaipaa monsuunisateitakaan.

Hiljattain... Varokaaha👹

Elämä päättyy kuolemaan.

Niin yksinkertaista se on.

Olen tajunnut sen jo varhain. Myös sen, että kuolema on peruuttamaton, mitään taivasta tai helvettiä ei ole olemassakaan. Muuta kuin korkeintaan nyt eläessämme ympärillämme.

Alle kouluikäisenä jo, kun mummo kuoli ja suvun tavan mukaan meidätkin vietiin vainajaa katsomaan ja sanomaan hyvästit. Mummo niinkuin nukkui muttei nukkunutkaan, näytti jotenkin vääränlaiselta vaikka olikin selvästi mummo. Jotain kuoleman lopullisuudesta loksahti paikalleen viimeistään silloin kun lähdettiin sisään (oli talvi ja arkku oli piharakennuksessa) ja mummo jäi sinne.

Minulla oli tuon jälkeen monta vuotta silloin tällöin toistuvia painajaisia vanhempien kuolemasta, vaikka en muista päiväsaikaan kokeneeni kovin isoa ahdistusta tästä oivalluksestani. Minusta kasvoi kyllä aika vakava lapsi ja nuori.

Pidän hyvänä, että kuolema on esillä, eikä sitä eristetä laitoksiin ja piiloteta. Olen vienyt omat lapseni katsomaan kuolevia ja vainajia ja puhun heille avoimesti kuolevaisuudesta kun he haluavat siitä puhua.

Enpä ole tullut ajatelleeksi milloin olen hoksannut tuon asian. Ainaskin olen kuullut jonkun sen sanovan, mutta en muista milloin.

Toki tiesin pienestä pitäen kaikkien joskus kuolevan, niin monissa hautajaisissa kävin lapsena. Kunnolla tajusin teininä sairaalassa kun ennusteeni oli melko surkea. Mutta niin vaan olen edelleen hengissä.

Vierailija kirjoitti:

Lapsena. Teininä paniikkikohtauksissa luulin kuolevani ja nyt ahdistaa, että elämä alkaa olla jo puolivälissä. Välillä se vaikuttaa niin, etten halua tehdä mitään, kun kaikki on turhaa.

IItse olen jo elämäni kalkkiviivoilla. Olen asunut tässä kodissa 15 vuotta, mikä aika on mennyt nopeasti. Hirvittää tiedostaa, että hyvällä tuurilla sen verran vuosia voi vielä olla elämää edessäpäin.