Missä iässä ymmärsitte oikeasti että kaikki kuolevat?

Vierailija kirjoitti:

Alle kouluikäisenä jo, kun mummo kuoli ja suvun tavan mukaan meidätkin vietiin vainajaa katsomaan ja sanomaan hyvästit. Mummo niinkuin nukkui muttei nukkunutkaan, näytti jotenkin vääränlaiselta vaikka olikin selvästi mummo. Jotain kuoleman lopullisuudesta loksahti paikalleen viimeistään silloin kun lähdettiin sisään (oli talvi ja arkku oli piharakennuksessa) ja mummo jäi sinne.

Minulla oli tuon jälkeen monta vuotta silloin tällöin toistuvia painajaisia vanhempien kuolemasta, vaikka en muista päiväsaikaan kokeneeni kovin isoa ahdistusta tästä oivalluksestani. Minusta kasvoi kyllä aika vakava lapsi ja nuori.

Pidän hyvänä, että kuolema on esillä, eikä sitä eristetä laitoksiin ja piiloteta. Olen vienyt omat lapseni katsomaan kuolevia ja vainajia ja puhun heille avoimesti kuolevaisuudesta kun he haluavat siitä puhua.

❤️️

Vierailija kirjoitti:

10-vuotiaana, kun isä ja äiti kuolivat auto-onnettomuudessa.

Kamalaa. Miten toivuit tästä?❤️

3-vuotiaana tiesin, että jos hyppää Näsinneulasta, niin kuolee, kysyin tätä itse isältäni. Kuusivuotiaana vasta aloin tosissani ajatella asiaa ja muistan olleeni siitä ahdistunut parin viikon ajan

Olin pienenä, enkä 5-7vuotiaana tädilläni kun äitini ja tätini puhuivat jonkun kuolemasta. Kysyin äidiltäni että kuolenko minäkin, ja kun äitini vastasi myöntävästi niin muistan ihan valtavan ahdistuksen, kun tajusin kunnolla että joskus minuakaan ei enää ole. Sitä ahdistusta on vaikea kuvailla, sellainen tyhjyys ja kauhu iskee rintaan. Olen viime vuosina kokenut tuota samaa uudestaan, erityisesti isäni kuoleman jälkeen aina usein.

Vierailija kirjoitti:

10-vuotiaana, kun isä ja äiti kuolivat auto-onnettomuudessa.

Kauheaa. Oletko toinen kaksosista, jotka jäivät asumaan kahdestaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

10-vuotiaana, kun isä ja äiti kuolivat auto-onnettomuudessa.

Kauheaa. Oletko toinen kaksosista, jotka jäivät asumaan kahdestaan.

En. Minulla ei ole siskoja eikä veljiä.