Missä iässä ymmärsitte oikeasti että kaikki kuolevat?

Mitä? Kuollaanko me? T. m49

Ainakin omien vanhempien kuoleman jälkeen tajuaa että itse seuraavana vuorossa kun edellinen sukupolvi alkaa olla tuhkattu ja haudattu. Noin 75-vuotiaaksi asti pitäisi pärjätä ihan hyvin ja sen jälkeen alkaa luultavasti muisti tai jalat heikkenemään.

Kahdeksan vuotiaana.

Vierailija kirjoitti:

Ainakin omien vanhempien kuoleman jälkeen tajuaa että itse seuraavana vuorossa kun edellinen sukupolvi alkaa olla tuhkattu ja haudattu. Noin 75-vuotiaaksi asti pitäisi pärjätä ihan hyvin ja sen jälkeen alkaa luultavasti muisti tai jalat heikkenemään.

Mä en tajunnut vielä silloin mutta olin 31, kun vanhempani olivat jo kuolleet. Ymmärrys kuolemasta ja ahdistuksineen tuli neljänkympin jälkeen.

Yle Puheella oli hyvä haastattelu tänään (uusinta) jossa kirjailija Miki Liukkonen haastatteli toista kirjailijaa jolle oli 90-luvulla jo annettu lääkäreiltä "kuolemantuomio" jonkun verisairauden takia. Yllättäen 2000-luvun alussa tuota sairautta vastaan keksittiin tehokas lääke ja tyyppi on hyvissä voimissa edelleenkin. Tuo kokemus muutti kuitenkin hänen asenteensa elämään pysyvästi. Terv. Ap

10-vuotiaana, kun isä ja äiti kuolivat auto-onnettomuudessa.

Siinä jossain 130 vuoden kieppeillä.

Ehkä olen juuri näillämain havahtunut ihan oikeasti siihen. Tottakai sen on aina tiennyt mutta silti. Olen nyt 45v ja vanhemmista isällä on realistisesti aikaa max 10v ja äidillä 15v ennenkuin kuolevat. Ystävien vanhempia on jo ruvennut kuolemaan, niiden joiden kanssa on oltu ystäviä koko lapsuuden ja joiden vanhemmat muistan niin nuorekkaina. Yhtäkkiä tajuan kun katson häissäni otettua kuvaa että äitini on siinä samanikäinen kuin olen itse nyt 😯 Mitä ihmettä, ei voi pitää paikkaansa!

Nyt 41-vuotiaana mietin kuolemaa eri tavalla. Ja sitä että elämää on todennäköisesti jo ainakin puolet takana.

Ukin hautajaisissa ja olin noin 9v.

N.35-vuotiaana kun näin läheisen kuolevan. Siitä käynnistyi prosessi joka on vieläkin kesken. Sen jälkeen olen menettänyt myös toisen läheiseni. Aika ahdistaviakin ajatuksia ollut mutta myös positiivisia oivalluksia mm.elämänasenteeseen liittyen, mikä on ollut minulle vain hyväksi.

Jotain 38-vee kun isältä ei enää järkevää kommenttia tullut. Nyt ymmärsin just teho-osastolla, että itse jos elän edes 70-vuotiaaksi, se on ihme.

Vierailija kirjoitti:

Ukin hautajaisissa ja olin noin 9v.

Alkoiko ottaa pattiin?

Who wants to live forever?

-Meeeeeeeee

Miten täällä näinkin herkästä aiheesta jotkut saavat päähänsä v*ttuilla? Ei voi käsittää. Ehkä heiltä (onneksi) ei ole kuollut kukaan läheinen.

Lemmikkikanin kuollessa kun olin n. 4 v.

50 v

9-vuotiaana, kun myös äitini kuoli, ja olin orpo.

Lehdessä oli juttu, miten lapsen kanssa oli tehty piirustuksia, miltä suru tuntuu, ja missä se tuntuu, "että muistaa sitten aikuisena". Näin ajattelee joku, joka ei ole menettänyt kaikkea. Ei sitä unohda.

Ennemmin pitäisi piirtää, miltä se menetetty ihminen tuntuu? Mitä teitte yhdessä? Miltä hän näytti?

En muista, mutta varmasti tosi pienenä. Tuntuu kuin olisin "aina" tiennyt sen, vaikka en ole tietenkään voinut sitä syntymästäni asti tietää.

Lapsena. Teininä paniikkikohtauksissa luulin kuolevani ja nyt ahdistaa, että elämä alkaa olla jo puolivälissä. Välillä se vaikuttaa niin, etten halua tehdä mitään, kun kaikki on turhaa.