Minkä takia jotkut eivät eroa epätyydyttävistä suhteista? Mikä eroamisessa on niin kauheaa?

Vierailija kirjoitti:

Läheisriippuvuus näyttää olevan varsin yleistä palstalla. 

Minusta tällä palstalla näyttää olevan yleistä sitoutumiskammoisuus, hedonismi ja ihmissuhdeshoppailu.

Tietysti uuden kumppanin voi hankkia kun edellinen alkaa arkipäiväistyä ja tulee kumppanin huonotkin puolet esiin ja alkaa tympiä. Silloinhan yleensä havahtuu tajuamaan, että suhde ei olekaan sitä, mitä odotin ja toivoin. Näin toimien ei kuitenkaan koskaan tule saamaan tuon enempää. Kukin valitsemallaan tavalla, siis.

Kun on lapsia niin asia ei ole enää niin yksinkertainen. Lasten vuoksi on valmis yrittämään vähän enemmän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Läheisriippuvuus näyttää olevan varsin yleistä palstalla. 

Minusta tällä palstalla näyttää olevan yleistä sitoutumiskammoisuus, hedonismi ja ihmissuhdeshoppailu.

Tietysti uuden kumppanin voi hankkia kun edellinen alkaa arkipäiväistyä ja tulee kumppanin huonotkin puolet esiin ja alkaa tympiä. Silloinhan yleensä havahtuu tajuamaan, että suhde ei olekaan sitä, mitä odotin ja toivoin. Näin toimien ei kuitenkaan koskaan tule saamaan tuon enempää. Kukin valitsemallaan tavalla, siis.

Tämän minäkin olen palstalla huomannut. Tämä on lisääntynyt vuosien kuluessa.

Ap kuulostaa 15-vuotiaalta, joten mielipiteetkin on sen mukaisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten sitten jos ei ole ystäviä, kavereita yms. mitään? Pitääkö siinä sitten istua yksin kotona näyttöpäätteen ääressä nettiystävien kanssa vai mitä? Introverteilta varmaan onnistuu, mutta mitä jos on menevämpi? Aika moni yksinäinen on parisuhteessa kun oikeasti seinät kaatuvat niskaan. Eivät kaikki VIIHDY yksin!

No on mielestäni outoa jos ryhtyy parisuhteeseen pelkästään koska ei osaa olla sekuntiakaan yksin. Samantien voi olla pelkkä kämppäkaveri, onko pakko vääntää siihen joku parisuhde pelastusrenkaaksi?

Voi olla vaikea saada kämppäkaveriksi ihmistä joka haluaa parisuhteen, jos itsekin kuitenkin mielellään on parisuhteessa tämän kanssa eikä vain kämppis. Logiikkasi se vasta outoa onkin. Sivusta.

?

Väännän rautalangasta: jos pelottaa olla yksin, ei siihen epäsopivaa parisuhdetta kannata laastariksi laittaa. Kannattaa miettiä miksi yksinolo ahdistaa ja sitten asua kimppakämpässä jos ihmisten läsnäolo helpottaa oloa. 

Väännän myös rautalangasta: jos epätyydyttävä suhde on kuitenkin mukavampi olotila kuin epätyydyttävä yksinolo, niin miksi ei halutessaan saisi näin valita?

Väännän rautalangasta: se on mielestäni huonompi valinta ja pelkurin valinta.

Mitä sinulla on pelkureita vastaan?

Pelko johtaa usein huonoihin ratkaisuihin. On tärkeää opetella olemaan itsensä kanssa. On parempi sen toisen kanssa, kun ensin tuntee itsensä hyvin. Jos on neljätoistavuotiaana alkanut seurustelemaan ja muuttanut heti aikuisena lapsuudenkodista yhteen, ei voi tuntea itseään niin hyvin kuin joku edes puoli vuotta yksin elänyt. Ja jos ei pysty edes puolta vuotta asumaan omillaan, enkä tarkoita erakkona, jossain on vika.

Saat vapaasti kuvitella vaikka tuolla lailla mutta tuskinpa siinä paljonkaan totuuspohjaa on. Läpi historian kautta maailman eri maiden ja kulttuurien on normi ja oletus ollut että lapsuudenkodista muutetaan kumppanin kanssa yhteen. Monesti jomman kumman lapsuudenkotiin suurperheessä. Nykyinen läntinen ääri-individualistinen elämäntapa on uutuus ja poikkeama. Sen seurauksena mm. mielenterveysongelmat ovat räjähtäneet. Ihminen on oikeasti sosiaalinen eli laumaeläin ja kehittynyt perhe- ja heimoyhteisöihin. Ylsinäisyys on yleensä ottaen vaara ja uhka, eikä mikään ”itsensä tuntemisen” välttämätön oppikoulu. Itsensä oppii tuntemaan myös ja paremminkin läheisten ihmissuhteiden kautta. Se osuushan jää yksin oppimatta kokonaan, että kuinka toimii toisen kanssa ja mitä tarvitsee suhteelta. Ei sitä voi oppia kuin kokeilemalla. Yksin ollen ei opi mitään mitä ei suhteessa voisi oppia.

Minä olen käytettävissä vain sellaisiin suhteisiin, joissa minua kohdellaan hyvin ja saan niitä asioita, joiden vuoksi parisuhdetta ylipäätään kaipaan. En todellakaan "sitoutuisi" suhteeseen, jossa nämä asiat eivät pitäisi paikkaansa.

Kenenkään ei pitäisi koskaan suostua suhteeseen, joka tekee elämästä huonompaa. Parisuhteen tulee aina tehdä elämästä parempaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Läheisriippuvuus näyttää olevan varsin yleistä palstalla. 

Minusta tällä palstalla näyttää olevan yleistä sitoutumiskammoisuus, hedonismi ja ihmissuhdeshoppailu.

Tietysti uuden kumppanin voi hankkia kun edellinen alkaa arkipäiväistyä ja tulee kumppanin huonotkin puolet esiin ja alkaa tympiä. Silloinhan yleensä havahtuu tajuamaan, että suhde ei olekaan sitä, mitä odotin ja toivoin. Näin toimien ei kuitenkaan koskaan tule saamaan tuon enempää. Kukin valitsemallaan tavalla, siis.

Onko sinusta kohtuullinen vai kohtuuton odotus, että parisuhteen täytyy tehdä elämästä parempaa sinkkuuteen verrattuna?

Vierailija kirjoitti:

Minä olen käytettävissä vain sellaisiin suhteisiin, joissa minua kohdellaan hyvin ja saan niitä asioita, joiden vuoksi parisuhdetta ylipäätään kaipaan. En todellakaan "sitoutuisi" suhteeseen, jossa nämä asiat eivät pitäisi paikkaansa.

Kenenkään ei pitäisi koskaan suostua suhteeseen, joka tekee elämästä huonompaa. Parisuhteen tulee aina tehdä elämästä parempaa.

Juuri näin. Ja tämän lisäksi kannattaa miettiä sitä, miten on itse vaikuttanut siihen, kuinka omat parisuhteet ovat toimineet. Oletko itse myötävaikuttanut siihen, että se suhde toimisi ja tekisi myös sen toisen osapuolen elämästä parempaa? Hyvä ei synny ihan itsestään, ei parisuhteessakaan.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen käytettävissä vain sellaisiin suhteisiin, joissa minua kohdellaan hyvin ja saan niitä asioita, joiden vuoksi parisuhdetta ylipäätään kaipaan. En todellakaan "sitoutuisi" suhteeseen, jossa nämä asiat eivät pitäisi paikkaansa.

.

Entä mitä sinä puolestasi annat parisuhteessa sille toiselle ihmiselle? Ymmärrän pointtisi ja olen samaa mieltä, mutta keskityt tuossa kovin tiukasti vain siihen, mitä sinä saat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen käytettävissä vain sellaisiin suhteisiin, joissa minua kohdellaan hyvin ja saan niitä asioita, joiden vuoksi parisuhdetta ylipäätään kaipaan. En todellakaan "sitoutuisi" suhteeseen, jossa nämä asiat eivät pitäisi paikkaansa.

.

Entä mitä sinä puolestasi annat parisuhteessa sille toiselle ihmiselle? Ymmärrän pointtisi ja olen samaa mieltä, mutta keskityt tuossa kovin tiukasti vain siihen, mitä sinä saat.

Annan toiselle niitä asioita, joita hän tarvitsee. Niiden ei tarvitse olla täysin samoja kuin minun tarpeeni, kunhan ne ovat jotakin, mitä pystyn antamaan.

Jos emme pysty vastaamaan toistemme parisuhdetarpeisiin helposti ja jatkuvasti, emme ole yhteensopiva pari, vaikka kuinka pitäisimme toisistamme.

Keskityin kommentissani siihen, mitä minä saan, koska parisuhteessa ainoa ihminen, jonka puolesta pystyt tekemään päätöksen suhteeseen ryhtymisestä, siinä jatkamisesta tai sen päättämisestä, olet sinä itse.

Vierailija kirjoitti:

Koska yksinäisyys, ei ketään kenen kanssa höpistä, ikinä ei saisi haleja, jne. Tavaroiden jaon ja muuton vaikeus, yksin on vaikea kantaa painavia tavaroita. Päätös siitä, mihin kaupunkiin muuttaisi.

Minä hommasin vakituisen seksikumppanin, jonka kanssa myös höpötellään ihan kaikesta. Palkkasin muuttofirman hoitamaan tavaroiden kantelun. Työni vuoksi jäin samaan kaupunkiin ja onneksi löysin ihan unelma-asunnon työpaikan läheltä. Nyt ei tuhlaannu aikaa työmatkoihin. Olen ihan super onnellinen nyt. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Läheisriippuvuus näyttää olevan varsin yleistä palstalla. 

Minusta tällä palstalla näyttää olevan yleistä sitoutumiskammoisuus, hedonismi ja ihmissuhdeshoppailu.

Tietysti uuden kumppanin voi hankkia kun edellinen alkaa arkipäiväistyä ja tulee kumppanin huonotkin puolet esiin ja alkaa tympiä. Silloinhan yleensä havahtuu tajuamaan, että suhde ei olekaan sitä, mitä odotin ja toivoin. Näin toimien ei kuitenkaan koskaan tule saamaan tuon enempää. Kukin valitsemallaan tavalla, siis.

Sitoutumiskammo? Täällähän ihmiset roikkuvat aivan hirveissä parisuhteissa, joissa seksiä ei ole ollut vuosiin, kommunikaatio ei pelaa, kumppani on luonnevikainen jne.

Ihmiset eivät eroa liian helposti. Päinvastoin, ihmiset eivät eroa tarpeeksi pian!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tosi monelta puuttuu se kokemus, että elää yksin, itsenäistä elämää, ja on siihen hyvin tyytyväinen. Kun tällainen kokemus on, käy tosi vaikeaksi jäädä huonoon tai edes keskinkertaiseen suhteeseen. Mutta jos sitä kokemusta kivasta sinkkuna elämisestä ei ole, helposti ripustautuu toiseen ihmiseen emotionaalisen tuen ja turvallisuudentunteen vuoksi.

On kokemusta myös kivasta sinkkuelämästä mutten silti tahdo erota vaikka suhde ei täysin tyydyttävä olekaan. En nimittäin usko siihen utopiaan että täysin tyydyttäviä suteita edes on olemassa, kumppanin epäkonhtia pitää myös hyväksyä, kukaan ei ole täydellinen.

Eivät tyydyttävät suhteet ole mitään utopiaa vaan ihan arkipäiväinen juttu tuhansille ihmisille.

No kiva juttu heille, itse en ole sellaista täydellistä suhdetta vielä nähnyt edes tutuilla. Niin kauan kun suhteen plussat ovat voiton puolella miinusten suhteen, en näe tarpeelisena erotakaan.

Tässä taitaa nyt vain sanat tarkoittaa eri asioita eri ihmisille. Mikään suhde ei ole täydellinen, mutta se on monesti silti tyydyttävä. Epätyydyttävä taas kuulostaa heti siltä, että suhteessa on enemmän huonoa kuin hyvää eikä siihen kannata jäädä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten sitten jos ei ole ystäviä, kavereita yms. mitään? Pitääkö siinä sitten istua yksin kotona näyttöpäätteen ääressä nettiystävien kanssa vai mitä? Introverteilta varmaan onnistuu, mutta mitä jos on menevämpi? Aika moni yksinäinen on parisuhteessa kun oikeasti seinät kaatuvat niskaan. Eivät kaikki VIIHDY yksin!

No on mielestäni outoa jos ryhtyy parisuhteeseen pelkästään koska ei osaa olla sekuntiakaan yksin. Samantien voi olla pelkkä kämppäkaveri, onko pakko vääntää siihen joku parisuhde pelastusrenkaaksi?

Voi olla vaikea saada kämppäkaveriksi ihmistä joka haluaa parisuhteen, jos itsekin kuitenkin mielellään on parisuhteessa tämän kanssa eikä vain kämppis. Logiikkasi se vasta outoa onkin. Sivusta.

?

Väännän rautalangasta: jos pelottaa olla yksin, ei siihen epäsopivaa parisuhdetta kannata laastariksi laittaa. Kannattaa miettiä miksi yksinolo ahdistaa ja sitten asua kimppakämpässä jos ihmisten läsnäolo helpottaa oloa. 

Väännän myös rautalangasta: jos epätyydyttävä suhde on kuitenkin mukavampi olotila kuin epätyydyttävä yksinolo, niin miksi ei halutessaan saisi näin valita?

Toki saa valita, jos haluaa ettei ikinä tule viiihtymään omissa nahoissaan.

Miksi viihtyisi paremmin olotilassa jossa viihtyy huonommin?

Jos hakeutuu parisuhteeseen vääristä syistä, se tulee räjähtämään käsiin enmmiin tai myöhemmin. Nämä rassukat jotka eivät osaa olla yksin joutuvat muita useammin juuri kaikenlaisten narsistien kouriin ja siinä se elämä sitten meneekin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten sitten jos ei ole ystäviä, kavereita yms. mitään? Pitääkö siinä sitten istua yksin kotona näyttöpäätteen ääressä nettiystävien kanssa vai mitä? Introverteilta varmaan onnistuu, mutta mitä jos on menevämpi? Aika moni yksinäinen on parisuhteessa kun oikeasti seinät kaatuvat niskaan. Eivät kaikki VIIHDY yksin!

Sehän se onkin hyvä pohja parisuhteelle. Kun ei viihdy yksin.

Jos jätetään gold diggerit ja vauvakuumeet pois laskuista niin eiköhän tuo ole aika lailla universaalisti syy hakeutua parisuhteeseen, että se on mukavampaa kuin olla yksin. He jotka aidosti nauttivat yksinolosta enemmän pysyvät sitten sinkkuina.

No toki jos jätetään pois laskuista ne oikeat, pohjalla olevat syyt, eli resurssit ja lisääntyminen, niin silloin voidaan toki vetää hatusta mitä vain. Jos kyse on pelkästä seurankaipuusta niin sukulaiset, ystävät ja kaverit riittävät siihen.

Kyllä se on läheisriippuvuus näköjään. Kaveri roikkui huonossa suhteessa vuosikausia, kun ei vaan halunnut olla yksin. Sitten mies jätti hänet ja kaverit otti uudeksi mieheksi tyyliin ensimmäisen joka vastaan käveli. Ihan hirveä alkoholisti. No kaveri tyytyy tähän, kun on se parempi kuin yksinolo. Ei kuitenkaan ole onnellinen. 

Hmm. Itse olen ollut vuosia ja taas vuosia yksin, että kyllä minä "osaan" olla yksin. Mutta en enää haluaisi olla. Kaipuu jakaa ainakin osa elämästään toisen ihmisen kanssa on tullut aika suureksi, kun on ollut hyvin pitkään yksin. Siksi kai helposti katson huonoa käytöstä liian pitkään, vaikka sellainen pitäisi laittaa heti poikki. Jotenkin silloin aina toivo sammuu siitä, että olisi edessä muutakin kuin samaa yksinäistä elämää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toinen osapuoli ei halua ja vannoo tekevänsä mun elämän hankalaksi jos eroan. Uhkaa että en näe lapsia ja vihjailee että tekee jotain. Tälläistä :/

Tulosta ja täytä eropaperit. Jos tulee vielä uhkailuja, soita poliisit.

Ei poliisi ehdi auttaa jos lapsilta on otettu henki pois. :/ hirveää

Jos pidät uhkausta oikeasti uskottavana, velvollisuutesi on viedä lapset turvakotiin tänä iltana.

Mahdoton sanoa 100%. En voi ottaa riskiä.

Mutta voit ihan hyvin antaa lapsiesi kasvaa tuollaisen ihmisen alaisuudessa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pakko itsekin kirjoittaa( kun tuli tuosta yhdestä viestistä mieleen) että vaikka en ole suhteessa niin saisiko monet minustakin sitten huonon kuvan jos olisin se nuorempi nainen jolla ei ole sitä sosiaalista elämää. En silti tarkoita ettenkö pärjäisi yksin ja muutenkin tarvitsen omaa aikaa, mutta tulisiko sitten toiselle pelko siitä, että olen jotenkin huonompi vaihtoehto kuin sellainen jolla paljon seuraa.  Mietin vaan, että kokevatko muut sen sitten heti jonakin merkkinä ettei kannata sen paremmin tutustua. Tietysti en ihmettele tätä ja samalla huomaa kyllä sen, että monet ihmiset ajattelevat yksinäisistä ja sellaisista joilla ei ole seuraa aika negatiivisesti. Tietenkin ihmisen persoona ja luonnekin vaikuttavat paljon ja en siis tarkoita, että kaikkein kanssa olisi sama tilanne. 

Tähän vielä itse pitää kirjoittaa, että ymmärrän toisaalta sen, että joitakin pelottaa ajatus siitä, että jäävät yksin. Itse olen tottunut pärjäämään omillani ja en edes odota kenenkään apua, mutta kyllä sitä silti monesti ajattelee, että sellainen ihminen joka joutuu nopeasti uuteen erilaiseen tilanteeseen tai jos hänellä ei ole ketään avuksi ja jää ihan yksin niin onhan se aika ikävä tilanne. Mieluummin sitä varmaan olisi se jolla olisi jotain läheisiä ja heitä myös jäisi eron myötä elämään. Joidenkin elämä muuttuu paljon eron myötä ja minusta on ihan selvä asia, että yksinäisyyskin on ikävä asia joillekin. Toisaalta ei pitäisi itse kirjoittaa, kun sillä tavalla tiedä paljon mitään näistä jutuista.

Kaverittomuus on etenkin miehille todella iso miinus deittimarkkinoilla. Nuori nainen nyt voi kompensoida nätillä naamalla, hyvällä kropalla ja iloisella ja antavaisella luonteella, mutta mies ei.

Ei minulle kyllä ole kavereiden puute koskaan noussut asiaksi parisuhteissa. En tiedä olenko sitten liian old school kun olen jo päälle neljänkymmenen. Nykynuorilla voi olla kai tuollaisiakin ongelmia kun tykkäyksiä pitää tulla kokoajan niin IRL kuin digitaalimaailmassakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Usein toisen ongelmiin ratkaisut näyttävät kovin yksinkertaisilta ja mustavalkoisilta. Samoin mielikuvituksessa luodut parisuhdetilanteet. Oikea elämä on paljon monimutkaisempaa tunnesiteineen, yhteisen historian kautta, on lapsia, lemmikkejä, asuntolainaa ja ehkä jäljellä myös yhteisiä unelmia. Kun on vaikeaa, niin hetikö pitäisi sanoa kiitos ja hei? Vai mikä on oikea kohta luovuttaa? Ei se ole oikeasti helppoa. Eikä missään ole taattu että yksin mihinkään autuuteen tipahtaa. Pitkään sinkkuna ollut rakentaa tässä elämäänsä ihan eri positiosta.

Ei tarvitse eikä pidä heti luovuttaa. Mutta jos liitto joka päivä tuntuu siltä kuin vierittäisi kiveä ylämäkeen, niin miksi ihmeessä sitä pitäisi jatkaa?

Avioliitto tai avoliitto ei mielestäni saisi olla "työtä" vaan nimenomaan "liitto".

Kuvitteletko ettei vastoinkäymisiä tule koskaan? Niin, toiset luovuttavat heti siinä vaiheessa kun omasta mielestä liitto ei pyöri ilman panostusta. Meitä on moneen junaan. Itse olen kokenut liitossani todella raskaita aikoja mutta on niistä selvittykin, tosin ei ilman panostusta. Heikko on se joka heti luovuttaa. Eikä tässä mistään läheisriippuvuudesta ole kyse vaan ihan silkasta halusta olla yhdessä siitä huolimatta että tulee paljon mutkia matkaan.

Jännä, kun joissakin suhteissa ei tule niitä "mutkia matkaan" ollenkaan, ja joissakin on uusi mutka joka viikko. Mistäköhän tämä ero johtuu?

Siitä, että niistä mutkista ei yleensä puhuta, vaikka niitä kaikilla on. Harva uskaltaa rehellisesti avata suhteensa kipukohtia. Toki toleranssejakin on erilaisia, joillekin naisille ei ole mikään deal breaker että saavat mieheltään turpaan joka viikonloppu tai että juostaan vieraissa.