Minkä takia jotkut eivät eroa epätyydyttävistä suhteista? Mikä eroamisessa on niin kauheaa?

Yksinäisyys varmaan monilla syy. Suomalaiset elävät parisuhteissaan/ydin(tai uus-)perheyhteisöissään aika kuplassa. Kaupungistumisen, kouluttautumismahdollisuuksien, työn vuoksi muutettu usein kauas kotiseuduilta ja turvaverkot ohuet. Harva aikuinen tapaa ystäviään edes viikottain, tosi moni ei edes kuukausittain. Harvalla on sellaista ystäväporukkaa tai muuta yhteisöä, joka kokoontuisi useammin kuin kerran pari vuodessa. Juu, on kaikenmaailman geokätköilykavereita ja futiskavereita, mutta ei sellaisia läheisiä, joiden kanssa voisi oikeasti puhua asioista.

Ero tarkoittaa monelle huomattavaa yksinäisyyttä. Ei ole lapsenvahteja, ei ketään jonka kanssa mennä viikonloppuna ravintolaan syömään, ei ketään joka auttaisi kiinnittämään hyllyn seinään tai ketään jonka kanssa katsoa leffaa arki-iltana. Kyläilykulttuuria ei ole. Harvat pariskuntaillalliset ym loppuvat jos eroaa. Suomalaiseen kulttuuriin ei aikuisilla kuulu isolla ei-perhe/sukuporukalla hengailu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toinen osapuoli ei halua ja vannoo tekevänsä mun elämän hankalaksi jos eroan. Uhkaa että en näe lapsia ja vihjailee että tekee jotain. Tälläistä :/

Tulosta ja täytä eropaperit. Jos tulee vielä uhkailuja, soita poliisit.

Ei poliisi ehdi auttaa jos lapsilta on otettu henki pois. :/ hirveää

Jos pidät uhkausta oikeasti uskottavana, velvollisuutesi on viedä lapset turvakotiin tänä iltana.

Mahdoton sanoa 100%. En voi ottaa riskiä.

Pakko itsekin kirjoittaa( kun tuli tuosta yhdestä viestistä mieleen) että vaikka en ole suhteessa niin saisiko monet minustakin sitten huonon kuvan jos olisin se nuorempi nainen jolla ei ole sitä sosiaalista elämää. En silti tarkoita ettenkö pärjäisi yksin ja muutenkin tarvitsen omaa aikaa, mutta tulisiko sitten toiselle pelko siitä, että olen jotenkin huonompi vaihtoehto kuin sellainen jolla paljon seuraa.  Mietin vaan, että kokevatko muut sen sitten heti jonakin merkkinä ettei kannata sen paremmin tutustua. Tietysti en ihmettele tätä ja samalla huomaa kyllä sen, että monet ihmiset ajattelevat yksinäisistä ja sellaisista joilla ei ole seuraa aika negatiivisesti. Tietenkin ihmisen persoona ja luonnekin vaikuttavat paljon ja en siis tarkoita, että kaikkein kanssa olisi sama tilanne. 

Tähän vielä itse pitää kirjoittaa, että ymmärrän toisaalta sen, että joitakin pelottaa ajatus siitä, että jäävät yksin. Itse olen tottunut pärjäämään omillani ja en edes odota kenenkään apua, mutta kyllä sitä silti monesti ajattelee, että sellainen ihminen joka joutuu nopeasti uuteen erilaiseen tilanteeseen tai jos hänellä ei ole ketään avuksi ja jää ihan yksin niin onhan se aika ikävä tilanne. Mieluummin sitä varmaan olisi se jolla olisi jotain läheisiä ja heitä myös jäisi eron myötä elämään. Joidenkin elämä muuttuu paljon eron myötä ja minusta on ihan selvä asia, että yksinäisyyskin on ikävä asia joillekin. Toisaalta ei pitäisi itse kirjoittaa, kun sillä tavalla tiedä paljon mitään näistä jutuista.

Vierailija kirjoitti:

Pakko itsekin kirjoittaa( kun tuli tuosta yhdestä viestistä mieleen) että vaikka en ole suhteessa niin saisiko monet minustakin sitten huonon kuvan jos olisin se nuorempi nainen jolla ei ole sitä sosiaalista elämää. En silti tarkoita ettenkö pärjäisi yksin ja muutenkin tarvitsen omaa aikaa, mutta tulisiko sitten toiselle pelko siitä, että olen jotenkin huonompi vaihtoehto kuin sellainen jolla paljon seuraa.  Mietin vaan, että kokevatko muut sen sitten heti jonakin merkkinä ettei kannata sen paremmin tutustua. Tietysti en ihmettele tätä ja samalla huomaa kyllä sen, että monet ihmiset ajattelevat yksinäisistä ja sellaisista joilla ei ole seuraa aika negatiivisesti. Tietenkin ihmisen persoona ja luonnekin vaikuttavat paljon ja en siis tarkoita, että kaikkein kanssa olisi sama tilanne. 

Tähän vielä itse pitää kirjoittaa, että ymmärrän toisaalta sen, että joitakin pelottaa ajatus siitä, että jäävät yksin. Itse olen tottunut pärjäämään omillani ja en edes odota kenenkään apua, mutta kyllä sitä silti monesti ajattelee, että sellainen ihminen joka joutuu nopeasti uuteen erilaiseen tilanteeseen tai jos hänellä ei ole ketään avuksi ja jää ihan yksin niin onhan se aika ikävä tilanne. Mieluummin sitä varmaan olisi se jolla olisi jotain läheisiä ja heitä myös jäisi eron myötä elämään. Joidenkin elämä muuttuu paljon eron myötä ja minusta on ihan selvä asia, että yksinäisyyskin on ikävä asia joillekin. Toisaalta ei pitäisi itse kirjoittaa, kun sillä tavalla tiedä paljon mitään näistä jutuista.

Kaverittomuus on etenkin miehille todella iso miinus deittimarkkinoilla. Nuori nainen nyt voi kompensoida nätillä naamalla, hyvällä kropalla ja iloisella ja antavaisella luonteella, mutta mies ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten sitten jos ei ole ystäviä, kavereita yms. mitään? Pitääkö siinä sitten istua yksin kotona näyttöpäätteen ääressä nettiystävien kanssa vai mitä? Introverteilta varmaan onnistuu, mutta mitä jos on menevämpi? Aika moni yksinäinen on parisuhteessa kun oikeasti seinät kaatuvat niskaan. Eivät kaikki VIIHDY yksin!

Sehän se onkin hyvä pohja parisuhteelle. Kun ei viihdy yksin.

Jos jätetään gold diggerit ja vauvakuumeet pois laskuista niin eiköhän tuo ole aika lailla universaalisti syy hakeutua parisuhteeseen, että se on mukavampaa kuin olla yksin. He jotka aidosti nauttivat yksinolosta enemmän pysyvät sitten sinkkuina.

Minulle se syy oli parempi ja säännöllisempi seksielämä, läheisyys ja hauska yhteinen tekeminen. Yksinolo ei ole koskaan ollut mikään ongelma, ja se kyllä suojelee huonoilta suhteilta erittäin tehokkaasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Usein toisen ongelmiin ratkaisut näyttävät kovin yksinkertaisilta ja mustavalkoisilta. Samoin mielikuvituksessa luodut parisuhdetilanteet. Oikea elämä on paljon monimutkaisempaa tunnesiteineen, yhteisen historian kautta, on lapsia, lemmikkejä, asuntolainaa ja ehkä jäljellä myös yhteisiä unelmia. Kun on vaikeaa, niin hetikö pitäisi sanoa kiitos ja hei? Vai mikä on oikea kohta luovuttaa? Ei se ole oikeasti helppoa. Eikä missään ole taattu että yksin mihinkään autuuteen tipahtaa. Pitkään sinkkuna ollut rakentaa tässä elämäänsä ihan eri positiosta.

Ei tarvitse eikä pidä heti luovuttaa. Mutta jos liitto joka päivä tuntuu siltä kuin vierittäisi kiveä ylämäkeen, niin miksi ihmeessä sitä pitäisi jatkaa?

Avioliitto tai avoliitto ei mielestäni saisi olla "työtä" vaan nimenomaan "liitto".

Kuvitteletko ettei vastoinkäymisiä tule koskaan? Niin, toiset luovuttavat heti siinä vaiheessa kun omasta mielestä liitto ei pyöri ilman panostusta. Meitä on moneen junaan. Itse olen kokenut liitossani todella raskaita aikoja mutta on niistä selvittykin, tosin ei ilman panostusta. Heikko on se joka heti luovuttaa. Eikä tässä mistään läheisriippuvuudesta ole kyse vaan ihan silkasta halusta olla yhdessä siitä huolimatta että tulee paljon mutkia matkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Usein toisen ongelmiin ratkaisut näyttävät kovin yksinkertaisilta ja mustavalkoisilta. Samoin mielikuvituksessa luodut parisuhdetilanteet. Oikea elämä on paljon monimutkaisempaa tunnesiteineen, yhteisen historian kautta, on lapsia, lemmikkejä, asuntolainaa ja ehkä jäljellä myös yhteisiä unelmia. Kun on vaikeaa, niin hetikö pitäisi sanoa kiitos ja hei? Vai mikä on oikea kohta luovuttaa? Ei se ole oikeasti helppoa. Eikä missään ole taattu että yksin mihinkään autuuteen tipahtaa. Pitkään sinkkuna ollut rakentaa tässä elämäänsä ihan eri positiosta.

Ei tarvitse eikä pidä heti luovuttaa. Mutta jos liitto joka päivä tuntuu siltä kuin vierittäisi kiveä ylämäkeen, niin miksi ihmeessä sitä pitäisi jatkaa?

Avioliitto tai avoliitto ei mielestäni saisi olla "työtä" vaan nimenomaan "liitto".

Kuvitteletko ettei vastoinkäymisiä tule koskaan? Niin, toiset luovuttavat heti siinä vaiheessa kun omasta mielestä liitto ei pyöri ilman panostusta. Meitä on moneen junaan. Itse olen kokenut liitossani todella raskaita aikoja mutta on niistä selvittykin, tosin ei ilman panostusta. Heikko on se joka heti luovuttaa. Eikä tässä mistään läheisriippuvuudesta ole kyse vaan ihan silkasta halusta olla yhdessä siitä huolimatta että tulee paljon mutkia matkaan.

Jännä, kun joissakin suhteissa ei tule niitä "mutkia matkaan" ollenkaan, ja joissakin on uusi mutka joka viikko. Mistäköhän tämä ero johtuu?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Usein toisen ongelmiin ratkaisut näyttävät kovin yksinkertaisilta ja mustavalkoisilta. Samoin mielikuvituksessa luodut parisuhdetilanteet. Oikea elämä on paljon monimutkaisempaa tunnesiteineen, yhteisen historian kautta, on lapsia, lemmikkejä, asuntolainaa ja ehkä jäljellä myös yhteisiä unelmia. Kun on vaikeaa, niin hetikö pitäisi sanoa kiitos ja hei? Vai mikä on oikea kohta luovuttaa? Ei se ole oikeasti helppoa. Eikä missään ole taattu että yksin mihinkään autuuteen tipahtaa. Pitkään sinkkuna ollut rakentaa tässä elämäänsä ihan eri positiosta.

Ei tarvitse eikä pidä heti luovuttaa. Mutta jos liitto joka päivä tuntuu siltä kuin vierittäisi kiveä ylämäkeen, niin miksi ihmeessä sitä pitäisi jatkaa?

Avioliitto tai avoliitto ei mielestäni saisi olla "työtä" vaan nimenomaan "liitto".

Kuvitteletko ettei vastoinkäymisiä tule koskaan? Niin, toiset luovuttavat heti siinä vaiheessa kun omasta mielestä liitto ei pyöri ilman panostusta. Meitä on moneen junaan. Itse olen kokenut liitossani todella raskaita aikoja mutta on niistä selvittykin, tosin ei ilman panostusta. Heikko on se joka heti luovuttaa. Eikä tässä mistään läheisriippuvuudesta ole kyse vaan ihan silkasta halusta olla yhdessä siitä huolimatta että tulee paljon mutkia matkaan.

Jännä, kun joissakin suhteissa ei tule niitä "mutkia matkaan" ollenkaan, ja joissakin on uusi mutka joka viikko. Mistäköhän tämä ero johtuu?

Niinpä, jännä kuinka niitä mutkia voi tulla ihan tahtomatta, esim kun puoiliso sairastuu vakavasti. Ei tapahdu kaikkien kohdalla, sen kyllä myönnän. Että minkälaisia mutkia itse ajattelit?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Epätyydyttävä? Mikään parisuhde ei ole tyydyttävä sen jälkeen kun mukaan tulee aikuisuuselementti, eli lapset, asuntolaina, kasvavat työvastuut ja muut ikävät aikuistumiseen liittyvät tosiasiat.

Jos haluaa elää ns. normaalin elämän, jossa kasvaa ja kehittyy vielä yli kolmekymppisenäkin, on pakko sietää epätyydyttäviä elementtejä elämässään. Mikä ei tapa, se vahvistaa.

Voi ei. ;/ Ikävää, että joudut kuulemaan tämän minulta, mutta ihmisen ei ole Suomessa mikään pakko hankkia lapsia, omistusasuntoa tai vaativaa uraa. Aikuisena voi elää myös vapaata, rentoa ja nautinnollista elämää niin sinkkuna kuin parisuhteessakin.

Toivottavasti tämä tieto ei nyt suista sinua eksistentiaaliseen kriisiin.

Minä elin sitä vapaata ja rentoa elämää kolmekymppiseksi asti, jolloin olin siihen rehellisesti sanottuna melko kyllästynyt. Sittemmin olen ns. kasvanut aikuiseksi, enkä mistään hinnasta palaisi tuohon 'nautinnolliseen' elämään, koska minulla on jotain niin paljon parempaa: perhe, asuntolaina ja työ.

Kiva kuulla, että saat nautintoa asuntolainasta.

Jotkut keräilee postimerkkejä, jotkut lapsia, mikäs siinä. Jokainen tyylillään. Ne sinun mielenkiinnonkohteesi eivät kuitenkaan ole millään tavalla parempia kuin jonkun muun. Ne voivat olla sinulle parempia, mutta jollekin muulle joku muu on parempaa.

Tuossa viestissä joku perustelee miksi ei itse halua itselleen sellaista vapaata elämää. Hän ei sano, että hänen valintansa olisivat parempia. Eikä hän sano, että sinun pitäisi valita niin.

Sinun kannattaisi kysyä itseltäsi, miksi se, että joku haluaa valita lapset, asuntolainan ja omakotitalon, menee ihon alle. Miksi koet toisen valinnat uhkaksi itsellesi? Usein tuollainen hyökkäävyys kuten vastauksessasi kertoo siitä, ettei ole sinut valintojensa kanssa. Jos elät oman näköistäsi elämää omien arvojesi mukaan, ei muiden valinnat ja mielipiteet sitä horjuta.

-eri

Ymmärrän, että lukutaitoa ei nykypäivänä voi kaikilta olettaa.

Ihan kirjaimellisesti siinä viestissä sanotaan, että perhe, asuntolaina ja työ ovat parempia kuin "nautinnollinen" (väheksyvästi ns. scare quoteissa) elämä ilman näitä tekijöitä.

No sanopa muuta! Kannattaa sinunkin sitä harjoitella.

Minustakin perhe, asuntolaina ja työ on parempia _minulle_ kuin nautinnollinen elämä ilman niitä. Ilmeisesti alkuperäisen viestin kirjoittajan olisi pitänyt alleviivata, että puhutaan hänen kokemuksestaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Usein toisen ongelmiin ratkaisut näyttävät kovin yksinkertaisilta ja mustavalkoisilta. Samoin mielikuvituksessa luodut parisuhdetilanteet. Oikea elämä on paljon monimutkaisempaa tunnesiteineen, yhteisen historian kautta, on lapsia, lemmikkejä, asuntolainaa ja ehkä jäljellä myös yhteisiä unelmia. Kun on vaikeaa, niin hetikö pitäisi sanoa kiitos ja hei? Vai mikä on oikea kohta luovuttaa? Ei se ole oikeasti helppoa. Eikä missään ole taattu että yksin mihinkään autuuteen tipahtaa. Pitkään sinkkuna ollut rakentaa tässä elämäänsä ihan eri positiosta.

Ei tarvitse eikä pidä heti luovuttaa. Mutta jos liitto joka päivä tuntuu siltä kuin vierittäisi kiveä ylämäkeen, niin miksi ihmeessä sitä pitäisi jatkaa?

Avioliitto tai avoliitto ei mielestäni saisi olla "työtä" vaan nimenomaan "liitto".

Kuvitteletko ettei vastoinkäymisiä tule koskaan? Niin, toiset luovuttavat heti siinä vaiheessa kun omasta mielestä liitto ei pyöri ilman panostusta. Meitä on moneen junaan. Itse olen kokenut liitossani todella raskaita aikoja mutta on niistä selvittykin, tosin ei ilman panostusta. Heikko on se joka heti luovuttaa. Eikä tässä mistään läheisriippuvuudesta ole kyse vaan ihan silkasta halusta olla yhdessä siitä huolimatta että tulee paljon mutkia matkaan.

Jännä, kun joissakin suhteissa ei tule niitä "mutkia matkaan" ollenkaan, ja joissakin on uusi mutka joka viikko. Mistäköhän tämä ero johtuu?

Niinpä, jännä kuinka niitä mutkia voi tulla ihan tahtomatta, esim kun puoiliso sairastuu vakavasti. Ei tapahdu kaikkien kohdalla, sen kyllä myönnän. Että minkälaisia mutkia itse ajattelit?

Suurin osa parisuhteen ongelmista liittyy kumppaninvalintaan. Jos aloittaa suhteen, jossa joutuu alusta asti tekemään kompromisseja, jossa kumppani ei ole toivotunlainen, jossa jommallakulla on puutteelliset parisuhdetaidot ja jossa omat tarpeet tulevat toistuvasti laiminlyödyiksi, suhde vaatii ihan varmasti paljon työtä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Usein toisen ongelmiin ratkaisut näyttävät kovin yksinkertaisilta ja mustavalkoisilta. Samoin mielikuvituksessa luodut parisuhdetilanteet. Oikea elämä on paljon monimutkaisempaa tunnesiteineen, yhteisen historian kautta, on lapsia, lemmikkejä, asuntolainaa ja ehkä jäljellä myös yhteisiä unelmia. Kun on vaikeaa, niin hetikö pitäisi sanoa kiitos ja hei? Vai mikä on oikea kohta luovuttaa? Ei se ole oikeasti helppoa. Eikä missään ole taattu että yksin mihinkään autuuteen tipahtaa. Pitkään sinkkuna ollut rakentaa tässä elämäänsä ihan eri positiosta.

Ei tarvitse eikä pidä heti luovuttaa. Mutta jos liitto joka päivä tuntuu siltä kuin vierittäisi kiveä ylämäkeen, niin miksi ihmeessä sitä pitäisi jatkaa?

Avioliitto tai avoliitto ei mielestäni saisi olla "työtä" vaan nimenomaan "liitto".

Kuvitteletko ettei vastoinkäymisiä tule koskaan? Niin, toiset luovuttavat heti siinä vaiheessa kun omasta mielestä liitto ei pyöri ilman panostusta. Meitä on moneen junaan. Itse olen kokenut liitossani todella raskaita aikoja mutta on niistä selvittykin, tosin ei ilman panostusta. Heikko on se joka heti luovuttaa. Eikä tässä mistään läheisriippuvuudesta ole kyse vaan ihan silkasta halusta olla yhdessä siitä huolimatta että tulee paljon mutkia matkaan.

Jännä, kun joissakin suhteissa ei tule niitä "mutkia matkaan" ollenkaan, ja joissakin on uusi mutka joka viikko. Mistäköhän tämä ero johtuu?

Niinpä, jännä kuinka niitä mutkia voi tulla ihan tahtomatta, esim kun puoiliso sairastuu vakavasti. Ei tapahdu kaikkien kohdalla, sen kyllä myönnän. Että minkälaisia mutkia itse ajattelit?

Suurin osa parisuhteen ongelmista liittyy kumppaninvalintaan. Jos aloittaa suhteen, jossa joutuu alusta asti tekemään kompromisseja, jossa kumppani ei ole toivotunlainen, jossa jommallakulla on puutteelliset parisuhdetaidot ja jossa omat tarpeet tulevat toistuvasti laiminlyödyiksi, suhde vaatii ihan varmasti paljon työtä.

Kompromissejä jouituu tekemään elämässä muissakin asioissa kuin parisuhteissa. Eli jos puoliso sairastuu on tehnyt huonon valinnan, niinkö? Koska eihän hän silloin ole toivotunlainen, sehän todennäköisesti haittaa myös omaa elämää esim ettei omia tarpeitaan voi laittaa etusijalle. Eipä tässä muuta vaihtoehtoa ole silloin kun laittaa puoliso ulkoruokintaan ja jatkaa omien tarpeiden tyydyttämistä. Toiset vaan on itsekkäämpiä, ei sille voi mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Usein toisen ongelmiin ratkaisut näyttävät kovin yksinkertaisilta ja mustavalkoisilta. Samoin mielikuvituksessa luodut parisuhdetilanteet. Oikea elämä on paljon monimutkaisempaa tunnesiteineen, yhteisen historian kautta, on lapsia, lemmikkejä, asuntolainaa ja ehkä jäljellä myös yhteisiä unelmia. Kun on vaikeaa, niin hetikö pitäisi sanoa kiitos ja hei? Vai mikä on oikea kohta luovuttaa? Ei se ole oikeasti helppoa. Eikä missään ole taattu että yksin mihinkään autuuteen tipahtaa. Pitkään sinkkuna ollut rakentaa tässä elämäänsä ihan eri positiosta.

Ei tarvitse eikä pidä heti luovuttaa. Mutta jos liitto joka päivä tuntuu siltä kuin vierittäisi kiveä ylämäkeen, niin miksi ihmeessä sitä pitäisi jatkaa?

Avioliitto tai avoliitto ei mielestäni saisi olla "työtä" vaan nimenomaan "liitto".

Kuvitteletko ettei vastoinkäymisiä tule koskaan? Niin, toiset luovuttavat heti siinä vaiheessa kun omasta mielestä liitto ei pyöri ilman panostusta. Meitä on moneen junaan. Itse olen kokenut liitossani todella raskaita aikoja mutta on niistä selvittykin, tosin ei ilman panostusta. Heikko on se joka heti luovuttaa. Eikä tässä mistään läheisriippuvuudesta ole kyse vaan ihan silkasta halusta olla yhdessä siitä huolimatta että tulee paljon mutkia matkaan.

Jännä, kun joissakin suhteissa ei tule niitä "mutkia matkaan" ollenkaan, ja joissakin on uusi mutka joka viikko. Mistäköhän tämä ero johtuu?

Niinpä, jännä kuinka niitä mutkia voi tulla ihan tahtomatta, esim kun puoiliso sairastuu vakavasti. Ei tapahdu kaikkien kohdalla, sen kyllä myönnän. Että minkälaisia mutkia itse ajattelit?

Suurin osa parisuhteen ongelmista liittyy kumppaninvalintaan. Jos aloittaa suhteen, jossa joutuu alusta asti tekemään kompromisseja, jossa kumppani ei ole toivotunlainen, jossa jommallakulla on puutteelliset parisuhdetaidot ja jossa omat tarpeet tulevat toistuvasti laiminlyödyiksi, suhde vaatii ihan varmasti paljon työtä.

Kompromissejä jouituu tekemään elämässä muissakin asioissa kuin parisuhteissa. Eli jos puoliso sairastuu on tehnyt huonon valinnan, niinkö? Koska eihän hän silloin ole toivotunlainen, sehän todennäköisesti haittaa myös omaa elämää esim ettei omia tarpeitaan voi laittaa etusijalle. Eipä tässä muuta vaihtoehtoa ole silloin kun laittaa puoliso ulkoruokintaan ja jatkaa omien tarpeiden tyydyttämistä. Toiset vaan on itsekkäämpiä, ei sille voi mitään.

Sinä teet omat valintasi sen mukaan, mikä sinusta on itsellesi parasta. Siihen ei ole kellään muulla mitään sanomista. Mutta turha jeesustella siitä, että omat valintasi olisivat jotenkin moraalisesti ylivertaisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Usein toisen ongelmiin ratkaisut näyttävät kovin yksinkertaisilta ja mustavalkoisilta. Samoin mielikuvituksessa luodut parisuhdetilanteet. Oikea elämä on paljon monimutkaisempaa tunnesiteineen, yhteisen historian kautta, on lapsia, lemmikkejä, asuntolainaa ja ehkä jäljellä myös yhteisiä unelmia. Kun on vaikeaa, niin hetikö pitäisi sanoa kiitos ja hei? Vai mikä on oikea kohta luovuttaa? Ei se ole oikeasti helppoa. Eikä missään ole taattu että yksin mihinkään autuuteen tipahtaa. Pitkään sinkkuna ollut rakentaa tässä elämäänsä ihan eri positiosta.

Ei tarvitse eikä pidä heti luovuttaa. Mutta jos liitto joka päivä tuntuu siltä kuin vierittäisi kiveä ylämäkeen, niin miksi ihmeessä sitä pitäisi jatkaa?

Avioliitto tai avoliitto ei mielestäni saisi olla "työtä" vaan nimenomaan "liitto".

Kuvitteletko ettei vastoinkäymisiä tule koskaan? Niin, toiset luovuttavat heti siinä vaiheessa kun omasta mielestä liitto ei pyöri ilman panostusta. Meitä on moneen junaan. Itse olen kokenut liitossani todella raskaita aikoja mutta on niistä selvittykin, tosin ei ilman panostusta. Heikko on se joka heti luovuttaa. Eikä tässä mistään läheisriippuvuudesta ole kyse vaan ihan silkasta halusta olla yhdessä siitä huolimatta että tulee paljon mutkia matkaan.

Jännä, kun joissakin suhteissa ei tule niitä "mutkia matkaan" ollenkaan, ja joissakin on uusi mutka joka viikko. Mistäköhän tämä ero johtuu?

Niinpä, jännä kuinka niitä mutkia voi tulla ihan tahtomatta, esim kun puoiliso sairastuu vakavasti. Ei tapahdu kaikkien kohdalla, sen kyllä myönnän. Että minkälaisia mutkia itse ajattelit?

Suurin osa parisuhteen ongelmista liittyy kumppaninvalintaan. Jos aloittaa suhteen, jossa joutuu alusta asti tekemään kompromisseja, jossa kumppani ei ole toivotunlainen, jossa jommallakulla on puutteelliset parisuhdetaidot ja jossa omat tarpeet tulevat toistuvasti laiminlyödyiksi, suhde vaatii ihan varmasti paljon työtä.

Kompromissejä jouituu tekemään elämässä muissakin asioissa kuin parisuhteissa. Eli jos puoliso sairastuu on tehnyt huonon valinnan, niinkö? Koska eihän hän silloin ole toivotunlainen, sehän todennäköisesti haittaa myös omaa elämää esim ettei omia tarpeitaan voi laittaa etusijalle. Eipä tässä muuta vaihtoehtoa ole silloin kun laittaa puoliso ulkoruokintaan ja jatkaa omien tarpeiden tyydyttämistä. Toiset vaan on itsekkäämpiä, ei sille voi mitään.

Sinä teet omat valintasi sen mukaan, mikä sinusta on itsellesi parasta. Siihen ei ole kellään muulla mitään sanomista. Mutta turha jeesustella siitä, että omat valintasi olisivat jotenkin moraalisesti ylivertaisia.

En minä väittänyt omia valintojani moraalisesti ylivertaisiksi. Minua häiritsee tässä ketjussa se että heti jos suhteesta jotain jää puuttumaan pitää vaan hypätä kelkasta pois ja sinkkuilla koska se on ainut vaihtoehto. Huomaa ettei näillä ihmisillä ole juuri paljon elämänkokemusta, välittävät ainoastaan omista tarpeiden tyydyttämisesstä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Usein toisen ongelmiin ratkaisut näyttävät kovin yksinkertaisilta ja mustavalkoisilta. Samoin mielikuvituksessa luodut parisuhdetilanteet. Oikea elämä on paljon monimutkaisempaa tunnesiteineen, yhteisen historian kautta, on lapsia, lemmikkejä, asuntolainaa ja ehkä jäljellä myös yhteisiä unelmia. Kun on vaikeaa, niin hetikö pitäisi sanoa kiitos ja hei? Vai mikä on oikea kohta luovuttaa? Ei se ole oikeasti helppoa. Eikä missään ole taattu että yksin mihinkään autuuteen tipahtaa. Pitkään sinkkuna ollut rakentaa tässä elämäänsä ihan eri positiosta.

Ei tarvitse eikä pidä heti luovuttaa. Mutta jos liitto joka päivä tuntuu siltä kuin vierittäisi kiveä ylämäkeen, niin miksi ihmeessä sitä pitäisi jatkaa?

Avioliitto tai avoliitto ei mielestäni saisi olla "työtä" vaan nimenomaan "liitto".

Kuvitteletko ettei vastoinkäymisiä tule koskaan? Niin, toiset luovuttavat heti siinä vaiheessa kun omasta mielestä liitto ei pyöri ilman panostusta. Meitä on moneen junaan. Itse olen kokenut liitossani todella raskaita aikoja mutta on niistä selvittykin, tosin ei ilman panostusta. Heikko on se joka heti luovuttaa. Eikä tässä mistään läheisriippuvuudesta ole kyse vaan ihan silkasta halusta olla yhdessä siitä huolimatta että tulee paljon mutkia matkaan.

Missä kohtaa niin sanoin? Että vastoinkäymisiä ei tuke koskaan? Puhuin suhteista jotka ovat jatkuvasti viturallaan heti alusta lähtien. Mutta joillekin parempi se kitu siinä vastatuulessa, kuin yrittää olla yksin ja löytää ehkä joku sopivampi kumppani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Usein toisen ongelmiin ratkaisut näyttävät kovin yksinkertaisilta ja mustavalkoisilta. Samoin mielikuvituksessa luodut parisuhdetilanteet. Oikea elämä on paljon monimutkaisempaa tunnesiteineen, yhteisen historian kautta, on lapsia, lemmikkejä, asuntolainaa ja ehkä jäljellä myös yhteisiä unelmia. Kun on vaikeaa, niin hetikö pitäisi sanoa kiitos ja hei? Vai mikä on oikea kohta luovuttaa? Ei se ole oikeasti helppoa. Eikä missään ole taattu että yksin mihinkään autuuteen tipahtaa. Pitkään sinkkuna ollut rakentaa tässä elämäänsä ihan eri positiosta.

Ei tarvitse eikä pidä heti luovuttaa. Mutta jos liitto joka päivä tuntuu siltä kuin vierittäisi kiveä ylämäkeen, niin miksi ihmeessä sitä pitäisi jatkaa?

Avioliitto tai avoliitto ei mielestäni saisi olla "työtä" vaan nimenomaan "liitto".

Kuvitteletko ettei vastoinkäymisiä tule koskaan? Niin, toiset luovuttavat heti siinä vaiheessa kun omasta mielestä liitto ei pyöri ilman panostusta. Meitä on moneen junaan. Itse olen kokenut liitossani todella raskaita aikoja mutta on niistä selvittykin, tosin ei ilman panostusta. Heikko on se joka heti luovuttaa. Eikä tässä mistään läheisriippuvuudesta ole kyse vaan ihan silkasta halusta olla yhdessä siitä huolimatta että tulee paljon mutkia matkaan.

Jännä, kun joissakin suhteissa ei tule niitä "mutkia matkaan" ollenkaan, ja joissakin on uusi mutka joka viikko. Mistäköhän tämä ero johtuu?

Niinpä, jännä kuinka niitä mutkia voi tulla ihan tahtomatta, esim kun puoiliso sairastuu vakavasti. Ei tapahdu kaikkien kohdalla, sen kyllä myönnän. Että minkälaisia mutkia itse ajattelit?

Suurin osa parisuhteen ongelmista liittyy kumppaninvalintaan. Jos aloittaa suhteen, jossa joutuu alusta asti tekemään kompromisseja, jossa kumppani ei ole toivotunlainen, jossa jommallakulla on puutteelliset parisuhdetaidot ja jossa omat tarpeet tulevat toistuvasti laiminlyödyiksi, suhde vaatii ihan varmasti paljon työtä.

Kompromissejä jouituu tekemään elämässä muissakin asioissa kuin parisuhteissa. Eli jos puoliso sairastuu on tehnyt huonon valinnan, niinkö? Koska eihän hän silloin ole toivotunlainen, sehän todennäköisesti haittaa myös omaa elämää esim ettei omia tarpeitaan voi laittaa etusijalle. Eipä tässä muuta vaihtoehtoa ole silloin kun laittaa puoliso ulkoruokintaan ja jatkaa omien tarpeiden tyydyttämistä. Toiset vaan on itsekkäämpiä, ei sille voi mitään.

Sinä teet omat valintasi sen mukaan, mikä sinusta on itsellesi parasta. Siihen ei ole kellään muulla mitään sanomista. Mutta turha jeesustella siitä, että omat valintasi olisivat jotenkin moraalisesti ylivertaisia.

En minä väittänyt omia valintojani moraalisesti ylivertaisiksi. Minua häiritsee tässä ketjussa se että heti jos suhteesta jotain jää puuttumaan pitää vaan hypätä kelkasta pois ja sinkkuilla koska se on ainut vaihtoehto. Huomaa ettei näillä ihmisillä ole juuri paljon elämänkokemusta, välittävät ainoastaan omista tarpeiden tyydyttämisesstä.

En lokenut yhtään kuvaamaasi kommenttia tästä ketjusta, jos nyt muistan oikein. Puhutaan vaan siitä kuinka jotkut roikkuvat huonossa suhteessa omituisin tekosyin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Usein toisen ongelmiin ratkaisut näyttävät kovin yksinkertaisilta ja mustavalkoisilta. Samoin mielikuvituksessa luodut parisuhdetilanteet. Oikea elämä on paljon monimutkaisempaa tunnesiteineen, yhteisen historian kautta, on lapsia, lemmikkejä, asuntolainaa ja ehkä jäljellä myös yhteisiä unelmia. Kun on vaikeaa, niin hetikö pitäisi sanoa kiitos ja hei? Vai mikä on oikea kohta luovuttaa? Ei se ole oikeasti helppoa. Eikä missään ole taattu että yksin mihinkään autuuteen tipahtaa. Pitkään sinkkuna ollut rakentaa tässä elämäänsä ihan eri positiosta.

Ei tarvitse eikä pidä heti luovuttaa. Mutta jos liitto joka päivä tuntuu siltä kuin vierittäisi kiveä ylämäkeen, niin miksi ihmeessä sitä pitäisi jatkaa?

Avioliitto tai avoliitto ei mielestäni saisi olla "työtä" vaan nimenomaan "liitto".

Kuvitteletko ettei vastoinkäymisiä tule koskaan? Niin, toiset luovuttavat heti siinä vaiheessa kun omasta mielestä liitto ei pyöri ilman panostusta. Meitä on moneen junaan. Itse olen kokenut liitossani todella raskaita aikoja mutta on niistä selvittykin, tosin ei ilman panostusta. Heikko on se joka heti luovuttaa. Eikä tässä mistään läheisriippuvuudesta ole kyse vaan ihan silkasta halusta olla yhdessä siitä huolimatta että tulee paljon mutkia matkaan.

Jännä, kun joissakin suhteissa ei tule niitä "mutkia matkaan" ollenkaan, ja joissakin on uusi mutka joka viikko. Mistäköhän tämä ero johtuu?

Niinpä, jännä kuinka niitä mutkia voi tulla ihan tahtomatta, esim kun puoiliso sairastuu vakavasti. Ei tapahdu kaikkien kohdalla, sen kyllä myönnän. Että minkälaisia mutkia itse ajattelit?

Suurin osa parisuhteen ongelmista liittyy kumppaninvalintaan. Jos aloittaa suhteen, jossa joutuu alusta asti tekemään kompromisseja, jossa kumppani ei ole toivotunlainen, jossa jommallakulla on puutteelliset parisuhdetaidot ja jossa omat tarpeet tulevat toistuvasti laiminlyödyiksi, suhde vaatii ihan varmasti paljon työtä.

Kompromissejä jouituu tekemään elämässä muissakin asioissa kuin parisuhteissa. Eli jos puoliso sairastuu on tehnyt huonon valinnan, niinkö? Koska eihän hän silloin ole toivotunlainen, sehän todennäköisesti haittaa myös omaa elämää esim ettei omia tarpeitaan voi laittaa etusijalle. Eipä tässä muuta vaihtoehtoa ole silloin kun laittaa puoliso ulkoruokintaan ja jatkaa omien tarpeiden tyydyttämistä. Toiset vaan on itsekkäämpiä, ei sille voi mitään.

Kyse on siitä että ollaan suhteessa vaikka ei aidosti rakasteta, koska muut vaihtoehdot pelottaa. Ei ole kukaan kehottanut jättämään sairastunutta puolisoa tai muuta.

Itse asiassa sairastuneen puolison saa ihan hyvin jättää jos suhde on huono. Vain hullu jää vaikka jonkun pahoinpitelijän sairaanhoitajaksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Usein toisen ongelmiin ratkaisut näyttävät kovin yksinkertaisilta ja mustavalkoisilta. Samoin mielikuvituksessa luodut parisuhdetilanteet. Oikea elämä on paljon monimutkaisempaa tunnesiteineen, yhteisen historian kautta, on lapsia, lemmikkejä, asuntolainaa ja ehkä jäljellä myös yhteisiä unelmia. Kun on vaikeaa, niin hetikö pitäisi sanoa kiitos ja hei? Vai mikä on oikea kohta luovuttaa? Ei se ole oikeasti helppoa. Eikä missään ole taattu että yksin mihinkään autuuteen tipahtaa. Pitkään sinkkuna ollut rakentaa tässä elämäänsä ihan eri positiosta.

Ei tarvitse eikä pidä heti luovuttaa. Mutta jos liitto joka päivä tuntuu siltä kuin vierittäisi kiveä ylämäkeen, niin miksi ihmeessä sitä pitäisi jatkaa?

Avioliitto tai avoliitto ei mielestäni saisi olla "työtä" vaan nimenomaan "liitto".

Kuvitteletko ettei vastoinkäymisiä tule koskaan? Niin, toiset luovuttavat heti siinä vaiheessa kun omasta mielestä liitto ei pyöri ilman panostusta. Meitä on moneen junaan. Itse olen kokenut liitossani todella raskaita aikoja mutta on niistä selvittykin, tosin ei ilman panostusta. Heikko on se joka heti luovuttaa. Eikä tässä mistään läheisriippuvuudesta ole kyse vaan ihan silkasta halusta olla yhdessä siitä huolimatta että tulee paljon mutkia matkaan.

Jännä, kun joissakin suhteissa ei tule niitä "mutkia matkaan" ollenkaan, ja joissakin on uusi mutka joka viikko. Mistäköhän tämä ero johtuu?

Niinpä, jännä kuinka niitä mutkia voi tulla ihan tahtomatta, esim kun puoiliso sairastuu vakavasti. Ei tapahdu kaikkien kohdalla, sen kyllä myönnän. Että minkälaisia mutkia itse ajattelit?

Suurin osa parisuhteen ongelmista liittyy kumppaninvalintaan. Jos aloittaa suhteen, jossa joutuu alusta asti tekemään kompromisseja, jossa kumppani ei ole toivotunlainen, jossa jommallakulla on puutteelliset parisuhdetaidot ja jossa omat tarpeet tulevat toistuvasti laiminlyödyiksi, suhde vaatii ihan varmasti paljon työtä.

Rohkea jättää huonon suhteen koska tietää siten olevansa parempaa seuraa kanssaihmisilleen, esim. lapsilleen. Ei huonosta suhteesta lähteminen tarkoita että on itsekäs ja himoaa vain jotain oman navan tarpeiden tyydytystä. Ihan lahkolainen väite.

Kompromissejä jouituu tekemään elämässä muissakin asioissa kuin parisuhteissa. Eli jos puoliso sairastuu on tehnyt huonon valinnan, niinkö? Koska eihän hän silloin ole toivotunlainen, sehän todennäköisesti haittaa myös omaa elämää esim ettei omia tarpeitaan voi laittaa etusijalle. Eipä tässä muuta vaihtoehtoa ole silloin kun laittaa puoliso ulkoruokintaan ja jatkaa omien tarpeiden tyydyttämistä. Toiset vaan on itsekkäämpiä, ei sille voi mitään.

Rohkea jättää huonon suhteen koska tietää siten olevansa parempaa seuraa kanssaihmisilleen, esim. lapsilleen. Ei huonosta suhteesta lähteminen tarkoita että on itsekäs ja himoaa vain jotain oman navan tarpeiden tyydytystä. Ihan lahkolainen väite.

Tuossa alussa tulikin vastaus: mieleltään epävakaasta on vaikea erota. On vaikea edes nähdä siinä suhteessa eläessään, miten sairas se on. Jos on toisen koko maailma, on vaikea lähteä. Ja kun on pari lasta, sekä huonohko taloudellinen asema.

Erosin silti yli vuosi sitten ja olen nyt onnellinen. Minun ei kuitenkaan "annettu" erota: vietiin rahat, pidätettiin avio-osuus, pommitettiin kuukausitolkulla joka toinen päivä kaikenlaisella sonnalla, minkä tarkoitus oli vain osoittaa mitä ihmissaastaa olen äitinä ja puolisona kun lähdin.

Ymmärrän tosi hyvin, miksi voi olla vaikea lähteä. Ja miten erolla ei välttämättä pääse suhteen ahdistavuudesta silti eroon!

Nyt normaalissa ja tasapainoisessa suhteessa. Tästä ei olisi kummankaan vaikea erota, eikä siitä tulisi kummempaa draamaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Usein toisen ongelmiin ratkaisut näyttävät kovin yksinkertaisilta ja mustavalkoisilta. Samoin mielikuvituksessa luodut parisuhdetilanteet. Oikea elämä on paljon monimutkaisempaa tunnesiteineen, yhteisen historian kautta, on lapsia, lemmikkejä, asuntolainaa ja ehkä jäljellä myös yhteisiä unelmia. Kun on vaikeaa, niin hetikö pitäisi sanoa kiitos ja hei? Vai mikä on oikea kohta luovuttaa? Ei se ole oikeasti helppoa. Eikä missään ole taattu että yksin mihinkään autuuteen tipahtaa. Pitkään sinkkuna ollut rakentaa tässä elämäänsä ihan eri positiosta.

Ei tarvitse eikä pidä heti luovuttaa. Mutta jos liitto joka päivä tuntuu siltä kuin vierittäisi kiveä ylämäkeen, niin miksi ihmeessä sitä pitäisi jatkaa?

Avioliitto tai avoliitto ei mielestäni saisi olla "työtä" vaan nimenomaan "liitto".

Kuvitteletko ettei vastoinkäymisiä tule koskaan? Niin, toiset luovuttavat heti siinä vaiheessa kun omasta mielestä liitto ei pyöri ilman panostusta. Meitä on moneen junaan. Itse olen kokenut liitossani todella raskaita aikoja mutta on niistä selvittykin, tosin ei ilman panostusta. Heikko on se joka heti luovuttaa. Eikä tässä mistään läheisriippuvuudesta ole kyse vaan ihan silkasta halusta olla yhdessä siitä huolimatta että tulee paljon mutkia matkaan.

Jännä, kun joissakin suhteissa ei tule niitä "mutkia matkaan" ollenkaan, ja joissakin on uusi mutka joka viikko. Mistäköhän tämä ero johtuu?

Niinpä, jännä kuinka niitä mutkia voi tulla ihan tahtomatta, esim kun puoiliso sairastuu vakavasti. Ei tapahdu kaikkien kohdalla, sen kyllä myönnän. Että minkälaisia mutkia itse ajattelit?

Suurin osa parisuhteen ongelmista liittyy kumppaninvalintaan. Jos aloittaa suhteen, jossa joutuu alusta asti tekemään kompromisseja, jossa kumppani ei ole toivotunlainen, jossa jommallakulla on puutteelliset parisuhdetaidot ja jossa omat tarpeet tulevat toistuvasti laiminlyödyiksi, suhde vaatii ihan varmasti paljon työtä.

Kompromissejä jouituu tekemään elämässä muissakin asioissa kuin parisuhteissa. Eli jos puoliso sairastuu on tehnyt huonon valinnan, niinkö? Koska eihän hän silloin ole toivotunlainen, sehän todennäköisesti haittaa myös omaa elämää esim ettei omia tarpeitaan voi laittaa etusijalle. Eipä tässä muuta vaihtoehtoa ole silloin kun laittaa puoliso ulkoruokintaan ja jatkaa omien tarpeiden tyydyttämistä. Toiset vaan on itsekkäämpiä, ei sille voi mitään.

Kyse on siitä että ollaan suhteessa vaikka ei aidosti rakasteta, koska muut vaihtoehdot pelottaa. Ei ole kukaan kehottanut jättämään sairastunutta puolisoa tai muuta.

Itse asiassa sairastuneen puolison saa ihan hyvin jättää jos suhde on huono. Vain hullu jää vaikka jonkun pahoinpitelijän sairaanhoitajaksi.

Ei tarvitse olla pahoinpitelijäkään. Riittää, ettei suhde pysty enää täyttämään parisuhdetarpeitasi.