Lue keskustelun säännöt.
Minkä takia jotkut eivät eroa epätyydyttävistä suhteista? Mikä eroamisessa on niin kauheaa?
27.10.2020 |
Ajattelen, että jos minä tai kumppanini emme saa suhteelta enää niitä asioita, joiden vuoksi suhteeseen aloimme, eikä asiaa saada kohtuudella korjattua, ero on ainoa reilu ratkaisu tuossa tilanteessa. Ei tuo ole mikään katkera epäonnistuminen vaan osa elämää. Kiitetään toista yhteisestä matkasta ja jatketaan eri suuntiin. Jonkin aikaa voi kokea voimakasta surua, mutta surustakin pääsee yli, kohti parempaa.
Elämä sinkkuna on jo tosi kivaa, joten suhteen täytyy olla jotakin erinomaista, jotta se kannattaa. Älä anna eron pelon jähmettää.
Kommentit (214)
Vierailija kirjoitti:
Tuossa alussa tulikin vastaus: mieleltään epävakaasta on vaikea erota. On vaikea edes nähdä siinä suhteessa eläessään, miten sairas se on. Jos on toisen koko maailma, on vaikea lähteä. Ja kun on pari lasta, sekä huonohko taloudellinen asema.
Erosin silti yli vuosi sitten ja olen nyt onnellinen. Minun ei kuitenkaan "annettu" erota: vietiin rahat, pidätettiin avio-osuus, pommitettiin kuukausitolkulla joka toinen päivä kaikenlaisella sonnalla, minkä tarkoitus oli vain osoittaa mitä ihmissaastaa olen äitinä ja puolisona kun lähdin.
Ymmärrän tosi hyvin, miksi voi olla vaikea lähteä. Ja miten erolla ei välttämättä pääse suhteen ahdistavuudesta silti eroon!
Nyt normaalissa ja tasapainoisessa suhteessa. Tästä ei olisi kummankaan vaikea erota, eikä siitä tulisi kummempaa draamaa.
Olisiko ratkaisu, ettei mentäisi naimisiin? Silloin ei voi toista kiusata byrokratialla jos ero tulee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten sitten jos ei ole ystäviä, kavereita yms. mitään? Pitääkö siinä sitten istua yksin kotona näyttöpäätteen ääressä nettiystävien kanssa vai mitä? Introverteilta varmaan onnistuu, mutta mitä jos on menevämpi? Aika moni yksinäinen on parisuhteessa kun oikeasti seinät kaatuvat niskaan. Eivät kaikki VIIHDY yksin!
No on mielestäni outoa jos ryhtyy parisuhteeseen pelkästään koska ei osaa olla sekuntiakaan yksin. Samantien voi olla pelkkä kämppäkaveri, onko pakko vääntää siihen joku parisuhde pelastusrenkaaksi?
Voi olla vaikea saada kämppäkaveriksi ihmistä joka haluaa parisuhteen, jos itsekin kuitenkin mielellään on parisuhteessa tämän kanssa eikä vain kämppis. Logiikkasi se vasta outoa onkin. Sivusta.
?
Väännän rautalangasta: jos pelottaa olla yksin, ei siihen epäsopivaa parisuhdetta kannata laastariksi laittaa. Kannattaa miettiä miksi yksinolo ahdistaa ja sitten asua kimppakämpässä jos ihmisten läsnäolo helpottaa oloa.
Väännän myös rautalangasta: jos epätyydyttävä suhde on kuitenkin mukavampi olotila kuin epätyydyttävä yksinolo, niin miksi ei halutessaan saisi näin valita?
Väännän rautalangasta: se on mielestäni huonompi valinta ja pelkurin valinta.
Mitä sinulla on pelkureita vastaan?
Pelko johtaa usein huonoihin ratkaisuihin. On tärkeää opetella olemaan itsensä kanssa. On parempi sen toisen kanssa, kun ensin tuntee itsensä hyvin. Jos on neljätoistavuotiaana alkanut seurustelemaan ja muuttanut heti aikuisena lapsuudenkodista yhteen, ei voi tuntea itseään niin hyvin kuin joku edes puoli vuotta yksin elänyt. Ja jos ei pysty edes puolta vuotta asumaan omillaan, enkä tarkoita erakkona, jossain on vika.
Saat vapaasti kuvitella vaikka tuolla lailla mutta tuskinpa siinä paljonkaan totuuspohjaa on. Läpi historian kautta maailman eri maiden ja kulttuurien on normi ja oletus ollut että lapsuudenkodista muutetaan kumppanin kanssa yhteen. Monesti jomman kumman lapsuudenkotiin suurperheessä. Nykyinen läntinen ääri-individualistinen elämäntapa on uutuus ja poikkeama. Sen seurauksena mm. mielenterveysongelmat ovat räjähtäneet. Ihminen on oikeasti sosiaalinen eli laumaeläin ja kehittynyt perhe- ja heimoyhteisöihin. Ylsinäisyys on yleensä ottaen vaara ja uhka, eikä mikään ”itsensä tuntemisen” välttämätön oppikoulu. Itsensä oppii tuntemaan myös ja paremminkin läheisten ihmissuhteiden kautta. Se osuushan jää yksin oppimatta kokonaan, että kuinka toimii toisen kanssa ja mitä tarvitsee suhteelta. Ei sitä voi oppia kuin kokeilemalla. Yksin ollen ei opi mitään mitä ei suhteessa voisi oppia.
Ei se nyt ihan noinkaan ole. Jos siirtyy suoraan vanhempien hoteista kumppanin hoteisiin ja aina seuraavaan, niin kyllä jonkinlainen osa itsenäisyyttä jää kehittymättä.
Vierailija kirjoitti:
Kun on lapsia niin asia ei ole enää niin yksinkertainen. Lasten vuoksi on valmis yrittämään vähän enemmän.
Lapsilla voi asiaa selittää tiettyyn pisteeseen asti jos heidän turvallisuutensa ei ole uhattuna, mutta jossain kohti kaksi onnellisempaa vanhempaa eri osoitteissa voittaa tuskaisen pakkosuhteen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Läheisriippuvuus näyttää olevan varsin yleistä palstalla.
Minusta tällä palstalla näyttää olevan yleistä sitoutumiskammoisuus, hedonismi ja ihmissuhdeshoppailu.
Tietysti uuden kumppanin voi hankkia kun edellinen alkaa arkipäiväistyä ja tulee kumppanin huonotkin puolet esiin ja alkaa tympiä. Silloinhan yleensä havahtuu tajuamaan, että suhde ei olekaan sitä, mitä odotin ja toivoin. Näin toimien ei kuitenkaan koskaan tule saamaan tuon enempää. Kukin valitsemallaan tavalla, siis.
Onko sinusta kohtuullinen vai kohtuuton odotus, että parisuhteen täytyy tehdä elämästä parempaa sinkkuuteen verrattuna?
Jos oma paha olo kumpuaa siitä että on "pakko" olla toisen kanssa niin toki on parempi erota. Jos sinkkuus on ihanaa, niin miksi olla suhteessa ylipäätään? Mitä siitä suhteesta silloin saa, miksi siihen ylipäätään ryhtyy?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Usein toisen ongelmiin ratkaisut näyttävät kovin yksinkertaisilta ja mustavalkoisilta. Samoin mielikuvituksessa luodut parisuhdetilanteet. Oikea elämä on paljon monimutkaisempaa tunnesiteineen, yhteisen historian kautta, on lapsia, lemmikkejä, asuntolainaa ja ehkä jäljellä myös yhteisiä unelmia. Kun on vaikeaa, niin hetikö pitäisi sanoa kiitos ja hei? Vai mikä on oikea kohta luovuttaa? Ei se ole oikeasti helppoa. Eikä missään ole taattu että yksin mihinkään autuuteen tipahtaa. Pitkään sinkkuna ollut rakentaa tässä elämäänsä ihan eri positiosta.
Ei tarvitse eikä pidä heti luovuttaa. Mutta jos liitto joka päivä tuntuu siltä kuin vierittäisi kiveä ylämäkeen, niin miksi ihmeessä sitä pitäisi jatkaa?
Avioliitto tai avoliitto ei mielestäni saisi olla "työtä" vaan nimenomaan "liitto".
Kuvitteletko ettei vastoinkäymisiä tule koskaan? Niin, toiset luovuttavat heti siinä vaiheessa kun omasta mielestä liitto ei pyöri ilman panostusta. Meitä on moneen junaan. Itse olen kokenut liitossani todella raskaita aikoja mutta on niistä selvittykin, tosin ei ilman panostusta. Heikko on se joka heti luovuttaa. Eikä tässä mistään läheisriippuvuudesta ole kyse vaan ihan silkasta halusta olla yhdessä siitä huolimatta että tulee paljon mutkia matkaan.
Jännä, kun joissakin suhteissa ei tule niitä "mutkia matkaan" ollenkaan, ja joissakin on uusi mutka joka viikko. Mistäköhän tämä ero johtuu?
Siitä, että niistä mutkista ei yleensä puhuta, vaikka niitä kaikilla on. Harva uskaltaa rehellisesti avata suhteensa kipukohtia. Toki toleranssejakin on erilaisia, joillekin naisille ei ole mikään deal breaker että saavat mieheltään turpaan joka viikonloppu tai että juostaan vieraissa.
Ei ole kaikilla. Tiedän sen siitä, että omissa suhteissani ei ole ollut koskaan mitään valittamista. Erittäin hyviä suhteita, ja sitäkin harmillisempaa niiden päättyminen oli.
Päättyivätkö ne molemmista riippumattomista syistä? Vai oliko teillä eriäviä käsityksiä suhteen hyvyydestä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Läheisriippuvuus näyttää olevan varsin yleistä palstalla.
Minusta tällä palstalla näyttää olevan yleistä sitoutumiskammoisuus, hedonismi ja ihmissuhdeshoppailu.
Tietysti uuden kumppanin voi hankkia kun edellinen alkaa arkipäiväistyä ja tulee kumppanin huonotkin puolet esiin ja alkaa tympiä. Silloinhan yleensä havahtuu tajuamaan, että suhde ei olekaan sitä, mitä odotin ja toivoin. Näin toimien ei kuitenkaan koskaan tule saamaan tuon enempää. Kukin valitsemallaan tavalla, siis.
Onko sinusta kohtuullinen vai kohtuuton odotus, että parisuhteen täytyy tehdä elämästä parempaa sinkkuuteen verrattuna?
Jos oma paha olo kumpuaa siitä että on "pakko" olla toisen kanssa niin toki on parempi erota. Jos sinkkuus on ihanaa, niin miksi olla suhteessa ylipäätään? Mitä siitä suhteesta silloin saa, miksi siihen ylipäätään ryhtyy?
Siis suhteisiinhan ryhdytään nimenomaan siksi, että hyvä suhde tekee elämästä parempaa kuin se olisi sinkkuna. Romanttinen suhde auttaa vastaamaan joihin tarpeisiin, joita ihminen ei saa tyydytettyä yksin tai ystävien ja harrastusten avulla. Mitä kukin parisuhteilta etsii on hyvin yksilöllistä, mutta kaikkia hyviä suhteita yhdistää se, että ne tekevät elämästä parempaa tavalla tai toisella.
Kun parisuhde ei tee enää elämästäsi parempaa vaan huonompaa, eikä sinusta silloin tuon suhteen olemassaolon oikeutus ole aika kyseenalainen?
Koska lasten onnellisuus on tärkeämpää kuin minun onnellisuuteni
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Usein toisen ongelmiin ratkaisut näyttävät kovin yksinkertaisilta ja mustavalkoisilta. Samoin mielikuvituksessa luodut parisuhdetilanteet. Oikea elämä on paljon monimutkaisempaa tunnesiteineen, yhteisen historian kautta, on lapsia, lemmikkejä, asuntolainaa ja ehkä jäljellä myös yhteisiä unelmia. Kun on vaikeaa, niin hetikö pitäisi sanoa kiitos ja hei? Vai mikä on oikea kohta luovuttaa? Ei se ole oikeasti helppoa. Eikä missään ole taattu että yksin mihinkään autuuteen tipahtaa. Pitkään sinkkuna ollut rakentaa tässä elämäänsä ihan eri positiosta.
Ei tarvitse eikä pidä heti luovuttaa. Mutta jos liitto joka päivä tuntuu siltä kuin vierittäisi kiveä ylämäkeen, niin miksi ihmeessä sitä pitäisi jatkaa?
Avioliitto tai avoliitto ei mielestäni saisi olla "työtä" vaan nimenomaan "liitto".
Kuvitteletko ettei vastoinkäymisiä tule koskaan? Niin, toiset luovuttavat heti siinä vaiheessa kun omasta mielestä liitto ei pyöri ilman panostusta. Meitä on moneen junaan. Itse olen kokenut liitossani todella raskaita aikoja mutta on niistä selvittykin, tosin ei ilman panostusta. Heikko on se joka heti luovuttaa. Eikä tässä mistään läheisriippuvuudesta ole kyse vaan ihan silkasta halusta olla yhdessä siitä huolimatta että tulee paljon mutkia matkaan.
Jännä, kun joissakin suhteissa ei tule niitä "mutkia matkaan" ollenkaan, ja joissakin on uusi mutka joka viikko. Mistäköhän tämä ero johtuu?
Siitä, että niistä mutkista ei yleensä puhuta, vaikka niitä kaikilla on. Harva uskaltaa rehellisesti avata suhteensa kipukohtia. Toki toleranssejakin on erilaisia, joillekin naisille ei ole mikään deal breaker että saavat mieheltään turpaan joka viikonloppu tai että juostaan vieraissa.
Ei ole kaikilla. Tiedän sen siitä, että omissa suhteissani ei ole ollut koskaan mitään valittamista. Erittäin hyviä suhteita, ja sitäkin harmillisempaa niiden päättyminen oli.
Päättyivätkö ne molemmista riippumattomista syistä? Vai oliko teillä eriäviä käsityksiä suhteen hyvyydestä?
Niin, jos toinen haluaakin lapsia ja toinen edelleen ei, onko se molemmista riippumaton syy? Periaatteessa ihminen voi päättää haudata halunsa lapsista, tai hankkia lapsen, jota ei halua, mutta minun mielestäni tuollaisissa asioissa ei oikein ole kompromissia.
Kai se on tottumiskysymys.
Olen ihmetellyt ystävääni, kuka useampana päivänä viikossa viimeiset neljä vuotta on jauhanut mulle parisuhteensa kauheutta ja miehensä hirveyttä. Että miten hän kestää, sillä vaikka mulla on pitkä pinna niin alan olla kypsä pelkästään hänen valittamiseensa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No itse en halunnut erota kuin pakon edessä, koska välitin eksästä hyvin paljon, pidin lupausta olla yhdessä myötä- ja vastoinkäymisissä pitävänä ja koin eron henkilökohtaiseksi epäonnistumiseksi.
Aika pitkään sai kerääntyä sellasia ongelmia, että halu olla yhdessä jäi toiseksi. Lopulta oli kuitenkin valittava oman mielenterveyden ja parisuhteen välillä. Oma mielenterveys voitti.
Vierailija kirjoitti:
Kai se on tottumiskysymys.
Olen ihmetellyt ystävääni, kuka useampana päivänä viikossa viimeiset neljä vuotta on jauhanut mulle parisuhteensa kauheutta ja miehensä hirveyttä. Että miten hän kestää, sillä vaikka mulla on pitkä pinna niin alan olla kypsä pelkästään hänen valittamiseensa.
Itse en katselisi huonoa suhdetta viikkoakaan. Toiset jaksavat sellaista vuodesta toiseen. Onko itsenäisyys ja sen puute se ero?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No minua erottaa ap:sta se, että minusta sinkkuelämä ei ole koskaan ollut erityisen kivaa. Ja kymmenen vuotta tuli aikuisiällä kokeiltua. Odotin vuosia, milloin tulee se iloinen itsenäinen sinkkuvaihe jolloin ei enää tarvitsekaan rinnalleen ketään. Vihdoin tajusin, ettei sitä koskaan tule. Minä en vain ole sellainen ihminen. Minä olen niitä, joiden kaipuu toiseen ihmiseen ei ikinä täysin sammu. Niistä lähtökohdista se erokin näyttää vähän toiselta. Ihan miten tahansa huonoon suhteeseen en toki minäkään jäisi, mutta kynnys lähtöön on varmasti korkeampi kuin niillä, joiden mielestä sinkkuelämä on ihanaa ja suhteen pitää olla jotain vielä ihanampaa. Minulle se, että suhde v*tuttaa vähemmän kuin yksinäisyys riittää kallistamaan vaakakupin parisuhteen kannalle.
Joku haukkuu varmaan läheisriippuvaiseksi ja ihan vapaasti toki. Mutta minä koen, että kaipuu parin löytämiseen on lopulta hirveän universaali ja inhimillinen tarve. En tiedä miksi siitä on nykyisin tullut kauhea kirosana ja kaikkien pitäisi koko ajan olla niin pirun itsenäisiä ja vahvoja. Parisuhde ja sinkkuus ovat toisilleen vaihtoehtoisia elämäntapoja ja minä olen henkilökohtaisesti todennut jälkimmäisen sopivan minulle paremmin. Mikäli historiaa katsotaan, niin tämä vaikuttaisi olevan lajille aika tyypillinen tapa elää. Lumihiutaleet taplatkoon tyylillään mutta aika turha tulla meitä muita lyttäämään.
Vierailija kirjoitti:
No minua erottaa ap:sta se, että minusta sinkkuelämä ei ole koskaan ollut erityisen kivaa. Ja kymmenen vuotta tuli aikuisiällä kokeiltua. Odotin vuosia, milloin tulee se iloinen itsenäinen sinkkuvaihe jolloin ei enää tarvitsekaan rinnalleen ketään. Vihdoin tajusin, ettei sitä koskaan tule. Minä en vain ole sellainen ihminen. Minä olen niitä, joiden kaipuu toiseen ihmiseen ei ikinä täysin sammu. Niistä lähtökohdista se erokin näyttää vähän toiselta. Ihan miten tahansa huonoon suhteeseen en toki minäkään jäisi, mutta kynnys lähtöön on varmasti korkeampi kuin niillä, joiden mielestä sinkkuelämä on ihanaa ja suhteen pitää olla jotain vielä ihanampaa. Minulle se, että suhde v*tuttaa vähemmän kuin yksinäisyys riittää kallistamaan vaakakupin parisuhteen kannalle.
Joku haukkuu varmaan läheisriippuvaiseksi ja ihan vapaasti toki. Mutta minä koen, että kaipuu parin löytämiseen on lopulta hirveän universaali ja inhimillinen tarve. En tiedä miksi siitä on nykyisin tullut kauhea kirosana ja kaikkien pitäisi koko ajan olla niin pirun itsenäisiä ja vahvoja. Parisuhde ja sinkkuus ovat toisilleen vaihtoehtoisia elämäntapoja ja minä olen henkilökohtaisesti todennut jälkimmäisen sopivan minulle paremmin. Mikäli historiaa katsotaan, niin tämä vaikuttaisi olevan lajille aika tyypillinen tapa elää. Lumihiutaleet taplatkoon tyylillään mutta aika turha tulla meitä muita lyttäämään.
Sinunlaisiasi naisia tarvitaan. Teiltä saa säännöllisesti seksiä suhteellisen pienellä panostuksella, kunhan vain vähän huomioi ja kohtelee mukavasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Läheisriippuvuus näyttää olevan varsin yleistä palstalla.
Minusta tällä palstalla näyttää olevan yleistä sitoutumiskammoisuus, hedonismi ja ihmissuhdeshoppailu.
Tietysti uuden kumppanin voi hankkia kun edellinen alkaa arkipäiväistyä ja tulee kumppanin huonotkin puolet esiin ja alkaa tympiä. Silloinhan yleensä havahtuu tajuamaan, että suhde ei olekaan sitä, mitä odotin ja toivoin. Näin toimien ei kuitenkaan koskaan tule saamaan tuon enempää. Kukin valitsemallaan tavalla, siis.
Onko sinusta kohtuullinen vai kohtuuton odotus, että parisuhteen täytyy tehdä elämästä parempaa sinkkuuteen verrattuna?
Tähän olisi kiva kuulla vastauksia ihmisiltä, joiden mielestä ihmiset eroavat liian helposti.
Vierailija kirjoitti:
Sinunlaisiasi naisia tarvitaan. Teiltä saa säännöllisesti seksiä suhteellisen pienellä panostuksella, kunhan vain vähän huomioi ja kohtelee mukavasti.
:) Kiva että teet panoksellasi maailmaa vähän paremmaksi paikaksi, joka päivä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinunlaisiasi naisia tarvitaan. Teiltä saa säännöllisesti seksiä suhteellisen pienellä panostuksella, kunhan vain vähän huomioi ja kohtelee mukavasti.
:) Kiva että teet panoksellasi maailmaa vähän paremmaksi paikaksi, joka päivä.
Kannattaisiko opetella itsenäisemmäksi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten sitten jos ei ole ystäviä, kavereita yms. mitään? Pitääkö siinä sitten istua yksin kotona näyttöpäätteen ääressä nettiystävien kanssa vai mitä? Introverteilta varmaan onnistuu, mutta mitä jos on menevämpi? Aika moni yksinäinen on parisuhteessa kun oikeasti seinät kaatuvat niskaan. Eivät kaikki VIIHDY yksin!
No on mielestäni outoa jos ryhtyy parisuhteeseen pelkästään koska ei osaa olla sekuntiakaan yksin. Samantien voi olla pelkkä kämppäkaveri, onko pakko vääntää siihen joku parisuhde pelastusrenkaaksi?
Voi olla vaikea saada kämppäkaveriksi ihmistä joka haluaa parisuhteen, jos itsekin kuitenkin mielellään on parisuhteessa tämän kanssa eikä vain kämppis. Logiikkasi se vasta outoa onkin. Sivusta.
?
Väännän rautalangasta: jos pelottaa olla yksin, ei siihen epäsopivaa parisuhdetta kannata laastariksi laittaa. Kannattaa miettiä miksi yksinolo ahdistaa ja sitten asua kimppakämpässä jos ihmisten läsnäolo helpottaa oloa.
Väännän myös rautalangasta: jos epätyydyttävä suhde on kuitenkin mukavampi olotila kuin epätyydyttävä yksinolo, niin miksi ei halutessaan saisi näin valita?
Väännän rautalangasta: se on mielestäni huonompi valinta ja pelkurin valinta.
Mitä sinulla on pelkureita vastaan?
Pelko johtaa usein huonoihin ratkaisuihin. On tärkeää opetella olemaan itsensä kanssa. On parempi sen toisen kanssa, kun ensin tuntee itsensä hyvin. Jos on neljätoistavuotiaana alkanut seurustelemaan ja muuttanut heti aikuisena lapsuudenkodista yhteen, ei voi tuntea itseään niin hyvin kuin joku edes puoli vuotta yksin elänyt. Ja jos ei pysty edes puolta vuotta asumaan omillaan, enkä tarkoita erakkona, jossain on vika.
Saat vapaasti kuvitella vaikka tuolla lailla mutta tuskinpa siinä paljonkaan totuuspohjaa on. Läpi historian kautta maailman eri maiden ja kulttuurien on normi ja oletus ollut että lapsuudenkodista muutetaan kumppanin kanssa yhteen. Monesti jomman kumman lapsuudenkotiin suurperheessä. Nykyinen läntinen ääri-individualistinen elämäntapa on uutuus ja poikkeama. Sen seurauksena mm. mielenterveysongelmat ovat räjähtäneet. Ihminen on oikeasti sosiaalinen eli laumaeläin ja kehittynyt perhe- ja heimoyhteisöihin. Ylsinäisyys on yleensä ottaen vaara ja uhka, eikä mikään ”itsensä tuntemisen” välttämätön oppikoulu. Itsensä oppii tuntemaan myös ja paremminkin läheisten ihmissuhteiden kautta. Se osuushan jää yksin oppimatta kokonaan, että kuinka toimii toisen kanssa ja mitä tarvitsee suhteelta. Ei sitä voi oppia kuin kokeilemalla. Yksin ollen ei opi mitään mitä ei suhteessa voisi oppia.
Ei se nyt ihan noinkaan ole. Jos siirtyy suoraan vanhempien hoteista kumppanin hoteisiin ja aina seuraavaan, niin kyllä jonkinlainen osa itsenäisyyttä jää kehittymättä.
Ihan samalla logiikalla jokaisen pitäisi elää vuosi vankilassa koska muuten vapaudettomana elämisestä joki osa jää kehittymättä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten sitten jos ei ole ystäviä, kavereita yms. mitään? Pitääkö siinä sitten istua yksin kotona näyttöpäätteen ääressä nettiystävien kanssa vai mitä? Introverteilta varmaan onnistuu, mutta mitä jos on menevämpi? Aika moni yksinäinen on parisuhteessa kun oikeasti seinät kaatuvat niskaan. Eivät kaikki VIIHDY yksin!
No on mielestäni outoa jos ryhtyy parisuhteeseen pelkästään koska ei osaa olla sekuntiakaan yksin. Samantien voi olla pelkkä kämppäkaveri, onko pakko vääntää siihen joku parisuhde pelastusrenkaaksi?
Voi olla vaikea saada kämppäkaveriksi ihmistä joka haluaa parisuhteen, jos itsekin kuitenkin mielellään on parisuhteessa tämän kanssa eikä vain kämppis. Logiikkasi se vasta outoa onkin. Sivusta.
?
Väännän rautalangasta: jos pelottaa olla yksin, ei siihen epäsopivaa parisuhdetta kannata laastariksi laittaa. Kannattaa miettiä miksi yksinolo ahdistaa ja sitten asua kimppakämpässä jos ihmisten läsnäolo helpottaa oloa.
Väännän myös rautalangasta: jos epätyydyttävä suhde on kuitenkin mukavampi olotila kuin epätyydyttävä yksinolo, niin miksi ei halutessaan saisi näin valita?
Väännän rautalangasta: se on mielestäni huonompi valinta ja pelkurin valinta.
Mitä sinulla on pelkureita vastaan?
Pelko johtaa usein huonoihin ratkaisuihin. On tärkeää opetella olemaan itsensä kanssa. On parempi sen toisen kanssa, kun ensin tuntee itsensä hyvin. Jos on neljätoistavuotiaana alkanut seurustelemaan ja muuttanut heti aikuisena lapsuudenkodista yhteen, ei voi tuntea itseään niin hyvin kuin joku edes puoli vuotta yksin elänyt. Ja jos ei pysty edes puolta vuotta asumaan omillaan, enkä tarkoita erakkona, jossain on vika.
Saat vapaasti kuvitella vaikka tuolla lailla mutta tuskinpa siinä paljonkaan totuuspohjaa on. Läpi historian kautta maailman eri maiden ja kulttuurien on normi ja oletus ollut että lapsuudenkodista muutetaan kumppanin kanssa yhteen. Monesti jomman kumman lapsuudenkotiin suurperheessä. Nykyinen läntinen ääri-individualistinen elämäntapa on uutuus ja poikkeama. Sen seurauksena mm. mielenterveysongelmat ovat räjähtäneet. Ihminen on oikeasti sosiaalinen eli laumaeläin ja kehittynyt perhe- ja heimoyhteisöihin. Ylsinäisyys on yleensä ottaen vaara ja uhka, eikä mikään ”itsensä tuntemisen” välttämätön oppikoulu. Itsensä oppii tuntemaan myös ja paremminkin läheisten ihmissuhteiden kautta. Se osuushan jää yksin oppimatta kokonaan, että kuinka toimii toisen kanssa ja mitä tarvitsee suhteelta. Ei sitä voi oppia kuin kokeilemalla. Yksin ollen ei opi mitään mitä ei suhteessa voisi oppia.
Ei se nyt ihan noinkaan ole. Jos siirtyy suoraan vanhempien hoteista kumppanin hoteisiin ja aina seuraavaan, niin kyllä jonkinlainen osa itsenäisyyttä jää kehittymättä.
Miehillä tuota kutsutaan armeijan tai siviilipalveluksen käymiseksi.
Ihan samalla logiikalla jokaisen pitäisi elää vuosi vankilassa koska muuten vapaudettomana elämisestä joki osa jää kehittymättä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinunlaisiasi naisia tarvitaan. Teiltä saa säännöllisesti seksiä suhteellisen pienellä panostuksella, kunhan vain vähän huomioi ja kohtelee mukavasti.
:) Kiva että teet panoksellasi maailmaa vähän paremmaksi paikaksi, joka päivä.
Kannattaisiko opetella itsenäisemmäksi?
En usko että tästä enää kovin paljon itsenäisemmäksi pääsee :)
Silti, suosittelen edelleen sinulle sitä, että kohtelet muita kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan.
Ei ole kaikilla. Tiedän sen siitä, että omissa suhteissani ei ole ollut koskaan mitään valittamista. Erittäin hyviä suhteita, ja sitäkin harmillisempaa niiden päättyminen oli.