Millainen tilanne pitäisi olla, että luovuttaisit elämässä?

Mullakin krooninen sairaus ja elämä pelkkää kipua. Alkaisin oleen valmis luovuttaan, kun ei tää tästä paranekaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En luovuttais elämästä. Teen aina suunnitelman muutoksen ja tyydyn siihen mihin sillä hetkellä pystyn saavuttamaan. Lähellä luovuttaminen on ollut silloin kun yhteiskunta vie rahat ja potkii päähän tulin katkeraksi mutta tyydyin osaani. Vaihdoin päämäärää ja menen sitä kohti ajattelematta sitä mitä minulla voisi olla jos elämä ja ihmiset olisvat reiluja.

Mulla on tilanne, jossa menneisyydessä ei ole mitään ja tulevaisuudessa ei ole mitään. Kaikki on pelkkää tasaista ja harmaata. Mistä elämänilo? Mistä toivo?

ap

Jumala rakastaa sua juuri sellaisena kuin olet ja näkee sun tilanteesi. Hän haluaisi myös pelastaa sinut ja antaa sulle avun ja toivon tuohon tilanteeseen, jos vain haluat ottaa sen vastaan. Itselleni uskoontulo toi elämänilon ja toivon ja samalla poistui kuolemanpelko ja ahdistus. Toivoisin kaikille muillekin samaa.

Kummallisen hidasälyinen tuo Jumala on. Olisi voinut järjestää ap:n elämän edes kohtuullisen mukavaksi sen sijaan, että rääkkää ensin ja kiristää sitten. Eikä saa aikaan mitään konkreettista sittenkään.

Ärsyttää nuo Jumalan tuputtajat jotka änkeää joka ketjuun missä puhutaan vastaavista asioista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä tässä kohta voisi luovuttaa. Kaikki unelmat ja tavoitteet on menneet vessasta alas jo muutama vuosi sitten, kipeimpänä haave perheestä. Nykyään ei uskalla haaveilla oikein mistään. Yksimäisenä sinkkuna kukaan ei kaipaa/välitä.

Sama juttu ja samaan aikaan sen tajusi selkeämmin kuin koskaan, että puoliso ja oma perhe on se mitä kaikista eniten elämäänsä näin haluaa ja tarvitsee. Jotenkin se oma perhekeskeisyys oli toisaalta itseltäkin piilossa ja toisaalta kaikessa niin selkeänä ettei sitä edes osannut erikseen noteerata, mutta nyt se on noussut todella kipeäksi asiaksi ettei sitä ole eikä myöskään tule.

Jotenkin sitä on vaan niin väsynyt siihen ettei saa jakaa elämäänsä ja ajatuksiaan eikä myöskään olla osa tois(t)en ihmisten elämää vaan ihan kaikki on tehtävä yksin ja kaikesta on myös selviydyttävä yksin. Tänä aamuna en keittänyt edes aamukahvia kun siinäkin tuli itku kun tajusin etten saa varmasti ikinä kattaa toista kuppia pöytään ja keittää toisellekin kahvia. Sitten se ajatus lähti harhailemaan kuinka ihanaa olisi edes joskus kaataa kuppiin toisen keittämä aamukahvi..

En ole kirjoittanut aiemmin tähän ketjuun, mutta tulen kommentteineni tähän väliin.

Minulla oli vielä pari vuotta sitten suurimpia ongelmia se, ettei kukaan välittänyt minusta enkä koskaan tulisi saamaan esimerkiksi kumppania. Nyt tuo ongelma on lähes merkityksetön ja täysin hyväksyttävissä. Pohjalle on nimittäin tosi pitkä matka, ja siinä ehtii iskeytyä kanjonin seinämiin monta kertaa.

Minä olen työtön, rutiköyhä ja siinä mielessä asunnoton, että olen päätynyt kunnan/kaupungin asuntolaan. Kadulla en ehtinyt olla kovin pitkään, mutta ehdin huomata sen, että siellä en pärjää. Kavereita ei ole, ja harvat sukulaisetkin asuvat liian kaukana. Viimeisestä lämpimästä ateriasta ja kuumasta kahvista on joitakin kuukausia. Jokin aika sitten satutin itseni niin että liikkuminen on erittäin kivuliasta. Suihkussa olen käynyt viimeksi kaksi viikkoa sitten maanantaina. Onneksi on sentään toimiva nettiyhteys, koska muuten voisin vain maata selälläni ja odotella kuolemaa. Nyt voin odotella kuolemaa hieman virikkeellisemmässä tilassa.

Kaipaan niitä aikoja, kun voin keitellä kahvia, pestä pyykkiä (ja oli vaatteitakin, joita pestä) ja katsella ikkunasta sään vaihtelua. Ei tietysti lohduta yhtään, että joillakin on vieläkin kurjempi tilanne, mutta tulinpa nyt kertomaan omastani. Se klisee, että tie vie nyt vain ylöspäin, on kaikessa valheellisuudessaan kuin läimäytys poskelle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos lapset kuolis.

Siitäkin voi selvitä, usko pois. T. kahden enkelilapsen äiti

Ensinäkin, olen kamalan pahoillani menetyksistäsi. Uskon että voi, mutta itseäni ei voisi vähempää kiinnostaa selviytyä siitä. Äläkä käsitä väärin, mulla on ollut ja on edelleen erittäin hyvä elämä ihan lasten ”ulkopuolellakin”, on useita hyviä ystäviä, unelmatyö, olen päässyt matkustelemaan todella paljon jne. Mutta jos elämää pitäisi jatkaa ilman lapsia niin ei kiitos. Se musertava tuska päivittäin... ei.

-Eri